Hankinpa Anttilasta boxin The Original Monster Collection, jossa on 8 eli koko joukko kauhuelokuvan klassikoita. Täytynee tänään aloittaa kahlaaminen kauhujen suon läpi. Se on itselleni ensimmäinen kerta, kun järjestelmällisesti pureudun tämän genren elokuvahistorialliseen ytimeen. Nähnyt olen tietysti melkein kaikki alan klassikot siksi, että tutkimusaiheeni on ollut vuosikaudet sensuuri. On ikään kuin ollut virkavelvollisuus katsella nämäkin, vaikka erityistä kiinnostusta ei ole aiemmin ollut.
Samalla tytär saa elokuvahistorian oppitunteja: hän on katsellut jonkin verran mykkäelokuvan klassikoita isin kainalossa, mutta saanut kokea myös katselemiskieltojen käytänteitä.
Elokuvahistoriaa harrastavassa kodissa ruudulta näkyy useinkin elokuvia, jotka eivät tuollaiselle vähän vajaa kahdeksanvuotiaalle sovi. Karl Freundin Universalille ohjaama, John Balderstonen käsikirjoittama The Mummy (1932) on siinä rajoilla: yksinään tai lapsiporukassa en antaisi sitä tämän ikäisten katsoa. Ohjaajan ura on mielenkiintoinen: se päätyi televisiossa hänen ohjaamansa Lucy-shown yhteydessä kehitettyyn ja yhä käytössä olevaan kolmikamerajärjestelmään. Matkalle mahtuu monenmoista, mutta ei siitä tällä kertaa enempää.
Tämä nimenomainen elokuva on ollut 1930-luvun lapsille aikamoinen perusshokki, niin monesta elokuvahistoriallisesta muistelosta se löytyy: lähes kaikki lapsena nähneet ja aikuisena aikaa ja elokuvia muistavat nostavat esiin The Mummyn tuottaman kokemuksen. Gore Vidal ja Eric Hobsbawm ovat siitä hyviä esimerkkejä. Jos ette tiedä ketä he ovat: googlettakaa, sillä nämä herrat olisi hyvä tietää. Suomessa elokuva tietysti kiellettiin, joten tyytyminen on ulkomaisiin esimerkkeihin. Esimerkiksi ensimmäiset Frankenstein-elokuvat sallittiin Suomessa 1970-luvun alussa.
Elokuvassa Imhotep (Boris Karloff, myös Ardath Bay), kirottu prinssi, joka on muumioitu ja haudattu tuhansia vuosia sitten, herää henkiin 1921 sen vuoksi, että joukko arkeologeja [David Manners roolissa Frank Whemple, Edward Van Sloan on Dr. Muller ja Arthur Byron Joseph Whemple] päästää vapaaksi pahan, osin tietämättömyyttään ja osin välinpitämättömyyttään. Tieteentekijät ja henkimaailma ovat siten perustavaa laatua olevassa vastakkainasettelussa tässäkin. Saksalaisessa traditiossa siinä ei ole mitään uutta ja he veivät sen Yhdysvaltoihinkin - viittaan tässä Dr. Caligariin.
Imhotep haluaa vapauttaa kauan sitten kuolleen rakkaansa sielun, jonka uskoo majailevan Helenin (Helen Grosvenoria näyttelee Zita Johann) ruumissa. Helen on tietysti kauhuissaan, mutta ei voi vastustaa muumion kutsua. Siksi hän kääntyy ystäviensä puoleen, joiden tehtäväksi jää estää Heleniä fyysisesti.
Palailen ehkä elokuvan tuomiin tunnelmiin Sediksen elokuvablogissa, kun sen ensin katsomme. Täytyy laittaa ruokaakin. Omaa muumiota me tuskin jaksamme väsätä, mutta yhtä ja toista arkeologiasta, Egyptistä ja populaarikulttuurin kuvista voimme lapsellemme valaista, vaikka te ette sitä uskokaan. Arkeologiasta tietää enemmän vaimoni, joka on ollut aikoinaan etruskikaivauksilla Italiassa kuukausitolkulla. Lapsen Egypti-tietoja on jo pohjustettu kuva- ja tietokirjoin. Nyt on populaarikulttuurin, sen esittämistapojen ja vääristymien aika, vaikka nehän ovat väistämättä aina esillä kodin keskusteluissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti