Pariisi - toka paiva

Nain alkaa toinenkin paiva vierahtaa iltaan. Ainoa asia jonka olen oppinut on tama nappaimizto. Olen aina ihmetellyt niita jotka pitavat tata charmikkaana ja jotenkin upeana maailmana. Ei. Tama tekee jopa irlantilaisbaareista tylyja ja rahaa huijaavia. Sita paitsi ei irkkubaareissa suudella poskille. Oikeesti.

Olin unohtanut laittaa kellon Ranskan aikaan ja niinpa herasin aikaisin. Eilinen kotiintuloaikakin oli sopivasti aikaisempi etten ihan hulivilimainetta saa. Kommunikaatio hotellin kanssa on tyrehtynyt ja tervehdin heita ilkeyttani lahinna Teksasin murteella - vahinko ettei ranskaa voi aantaa "ala raakkaa ruisraakkaa" -tyyliin, kayttaisin varmaan sita. Aamiainen oli kurja. Kuiva sampyla, croissant sitkea mutta jo parempi ja se rusinapulla ihan hyvaa, kun siihen laittoi marmeladia paalle. Kahvi menetteli, mutta se lammin maito hieman tuoksahti. Olisko ollut vuohesta?

Eilen soin hyvaa omenapiirakkaa. Mutta alkaa nyt ottako tata niin etta taalla olisi mukavaa.

On tassa ranskankielisessa maailmassa jotakin kieroutunutta. Menen Forum des Hallesiin, eika kukaan puhu englantia, vaikka ymmartaakin sinne pain. Ja jokainen turisti yrittaa mongertaa naille kielisadisteille ranskaa. Vaadin turistien vapautusliiketta, paitsi sille meidan blogistanin turistille. Viela kierompaa on etta ko. kauppahelvetin lehden tarkein juttu on siita, etta kannattaisi matkustaa Helsinkiin. Oli kahden sivun juttu nimittain Suomesta; ei vaan Artekista, Marimekosta ja lohesta. Tyyli on kuulemma sama kuin Pietarissa - onneksi puhuivat arkkitehtuurista.

Forum Les Images aukesi vasta yhdelta joten ehdin tehda lauantain luennon alun kuntoon. Luultavasti annan itsestani selvasti itseani viisaamman vaikutelman. Annan tulkille ohjeeksi kayttaa semmoisia akateemisia lisukkeita. Eliitille eletaan eliitin tavoin.

Mutta nain mukavia uutiskatsauksia vuodelta 1920, hienon Chantal-dokumentin elokuvan teosta vuodelta 1928 - se keskittyi tekniikkaan ja sitten huvittelin katsomalla Godardin ensimmaisen elokuvan Rohmerin leffaan - 20 minuuttia naiseniskutekniikoita ja siita kuinka se ei koskaan lopu ja onnistuu aina. Realistista, you know. Lopuksi katsoin Jean Cocteaun Runoilijan veri-leffan vuodelta 1930. Paluumatkalla Sebastopolia pitkin huomasin halpoja laukkukauppoja. Luultavasti ne hinnat oli ilman veroa ja ranskankielenlisaa. En ostanut kun oli niin paljon kantamista.

Soittelin kotiin ja sielta hatisteltiin katsomaan nahtavyyksia. Mita muka? Notre Dame, se sanoi kotona. Mut ma meen joka paiva sen ohi. Montmartre on niin kaukana, naa metrot on ahtaita taalla kuin Benropen suunnittelemia. Ahdistaa.

Jaa sitten taalla on niin kuuma. Tanaankin yli 20, eika edes pilvia paljon. Ei siina paljon ehdi nahtavyyksia katsoa. Filmoteekin kayn huomenna tsekkaamassa. Ja jos kohdalle osuu, jonkin kiertoajelun. Ihan vain kotivaen mieliksi.

Lauantaina olisi se luento. Ja tietysti minua rangaistaan sillakin etta taalla on joku taiteiden yo silloin. Tulee joku miljoona ihmista kiusaksi. Yrita siina sitten saada palvelua.

Siis jos joku kuvittelee etta yritan saada teidat kateelliseksi silla etta taalla metropoleissa vaan kuhistaan. Pois se minusta. Nytkin on niin nalka etta on kai lahdettava tuohon viereen latinalaiskorttelin tylsiin brasserioihin syomaan. Mitahan ottais tanaan. Ehka tuon naapurin mukaan...