Blogihiljaisuus oli päivän sana. Blogspotilaiset eristettiin aamusta lähtien primaaliyhteydestään ja vieraan maailman agentit houkuttelivat liittymään muiden blogimallien käyttäjäksi.
Onneksi olimme tuskissamme kääriytyneet itsetuntomme rippeiden ympärille, ja unohdimme dr. Spockin vai mikä-Dunkkanen-se-nyt-olin sanat: "Although she does not have proof, Duncan speculates that diarists buck the usual trend because instead of a single, cathartic outpouring to offload trauma, diarists continually churn over their misfortunes and so never get over them. 'It’s probably better not to get caught in a ruminative, repetitive cycle.'" [Linkki: New Scientist]
Raikkaat blogien kommentointiosastot pelastivat meidät sanaähkystä kärsivät tavalla, josta voisi tehdä dokumentin tänään YLE:llä pyörineiden Estonia- ja Irak-dokumenttien tavoin. Mutta niissäkään ei itketty eikä tuijotettu hiljaa vaan pidettiin kiinni tärkeimmästä eli omasta elämänlangasta. Silti en liiottele vaan tunnustan, että hetken jo kuvittelin, että minun olisi taas otettava kynä purtavaksi. Tuo vanha kunnon kynä, joka on kuluttanut etuhampaani lyhyeksi, hionut korvantaustan arville, ruhjonut paitani taskun rikki, katkennut takamusta vasten, pistänyt nivuksiin ja mustannut kieleni kahdenkymmenenviiden asteen pakkasessa jolloin kuulakärki on etelän ihme vain.
Mutta kosmoskynä sai jäädä Espoon kaupunginmuseon kokoelmiin.
The Blogger Is Back!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti