Juhannus juhlista jaloin

On huimaa nähdä kuinka eräätkin bloggaajat intoutuvat aina juhlien äärellä voivottelemaan, että voi kun toisilla on hauskaa. Minä olen ahdistuksessani liberaalimpi: on huisin kivaa, että kaupunki tyhjenee maaseudun rauhaa etsivistä - epäilemättä juuri Benropen kuvaamaan tapaan - ja mikä parasta, kaupunki jää meille uusurbaaneille.

Sitä paitsi on hauskaa nähdä, että Helsinki kaikessa kateutta aiheuttavassa komeudessaan - terveisiä vain Tampereelle ja paikkakunnille joiden nimeä on vaikea muistaa - voi olla tyyni provinsiaalinkaupunki, jonka suurin metelinpitäjä on keltaista piipittävä liikennevalopylväs.

Meteli tarkoitti aikoinaan kivirykelmää, jonka äärellä jättiläisten sanottiin pitävän juhliaan. Jättiläiset, nuo suurikokoiset ihmiset, jotka ovat taas vallanneet tämän maan, olivat kovaäänisiä, eikä heidän tarvinnut tarkkailla elämää. Mieluummin he asettuivat tarkkailun kohteeksi elämällä vain ja ainoastaan oman elämäntyylinsä puitteissa. He olivat todellisuudessa ne jotka loivat kaikki kuolemansynnit, yksi kerrallaan ja lopulta he hallitsivat ne kaikki. Yhtä aikaa.

Mutta tuo keltaisen vaiheikas rytmi. Juuri silloin kaupungin avaruus on parhaimmillaan. Kaupunkilinnut sirkuttavat, lokit kirkuvat ja asfaltista nousee sanoinkuvaamaton tuoksu. Se on, päinvastoin kuin El Ben luonnehti kesämökkivierteen maailmoja, ainutkertaista, jäljittelemätöntä ja todellista.

Juuri siksi Jörn Donnerin ensimmäinen dokumentti Helsingistä on yksi mielielokuvistani. Todellisuus ja elokuva kietoutuvat siinä ajattomaksi kudelmaksi, jonka takana piilottelee monta muuta todellisuutta, yhtä todellista ja yhtä vaikuttavaa ja yhtä unohtumatonta. Yksityiskohdat nousevat esiin suunnattomasta kokonaisuudesta, jolle on annettu historiallisessa prosessissa nimeksi kaupunki. Voi sitä hetkeä kun kaupunki ei tullut määritellyksi muurilla, joka sitä ympäröi. Ensin oli tietysti kirkko ja sen muuri, sitten kaupunki ja sen muuri tulliportteineen ja vihdoin virtuaalinen muuri ihmisten välillä, joka kaupunkielämää parhaiten luonnehtii. Yksilöllistynyt kaupunki on käsittämättömimmistä oksymoroneista mitä mieleeni tulee juuri nyt.

Minä en kuulu niihin, jotka kiiruhtavat aamulla työhön. Väistelen tyynesti ensi askeliaan nostavat rantojen miehet - SE on yksi hienoimmista dokumenttielokuvista Helsingissä se Rantojen miehet - ja saatan pysähtyä katsomaan satunnaisesti kohtaavan ammattimiehen otteita, mitä ikinä hän tekeekään. Aamuviiden aikaan.

Ja aamuseitsemältä minusta on lähinnä huvittavaa tarkastella askeliaan kiirehtiviä ihmisiä, joiden on valittava kahden kahdeksan minuutin välein lähtevän vuoron välillä. Juostako vai eikö juosta? Ottaako rahat vai juosta? Vai juostako pelon äärellä? Vai juostako muuten vain aamulenkille?

Minä en juokse vaikka en nuku. Minä valvon ja tarkkailen. Minä otan pienet nokoset. Minä otan pienet näkäräiset. Minä istun parvekkeella. Minä laulan mielilaulujani. Minä olen lomalla. Olen lomalla. Lomalla.

[Poistin tästä myöhemmin karaokekutsun.]