Ravintolaelämää

Kylmä rintama jatkaa edelleen vastustamatonta kulkuaan halki Suomen. Toinen lomapäivä sujui sen tähden kovin vaatimattomissa merkeissä, ovi kiinni. Ja kun ei pääse parvekkeelle miettimään syntyjä syviä, ei bloggaaminenkaan suju.

Menin siis kaupungille. Sandaalinmetsästys kyllästytti sen verran, että karkasin perheyhteydestä ja kävin vetämässä Pressiklubin ripaa Pullmannissa. Ei ollut ketään kotona, eikä tulekaan ennen elokuun alkua. Journalistit ainakin Helsingissä viettävät raitista kesää. Että tiukkoja uutisia odotettavissa.

Istahdin kuitenkin ravintolan julkiselle puolelle. Tapasin sitten siellä sattumoisin miehen, joka oli taannoisen juttunsa mukaan pitänyt silmäpeliä Berlusconin vaimon kanssa Brysselissä. Sanoin, että ei se jupakka Blogistanissa noussut mitenkään isosti esille ja siellä kaikki tiedetään just ja jetsulleen päivä pari ennen muuta maailmaa. Että koska Blogistan ei kohunnut, ei se ollut niin vakavaa. Hupijuttu hupijuttuna, arvelimme, mutta muistin korostaa blogien merkitystä ennen muuta nopean mielipiteenilmaisun kanavana. Mielipiteiden hajonta näkyy netissä nopeasti: myös lehtien keskustelualueet ovat tässä arvokkaita. On journalistilla mistä ponnistaa ja pohjaa miettiä millaista filtteriä tarvitaan.

Berlusconi ei siis räjäyttänyt, mutta toista se olisi ollut, jos kyseessä olisi ollut Blair tai Schröder: italialaiset pääsevät aina helpolla, emmekä me täällä Suomessa tukehdu pizzaan, jos vaikka savusilakat tai Joulupukin poro -special eivät Italian immeisille maistuisikaan. Ja saahan meidän rajuille naisillemme vähän silmää iskeä. Ne saattavat tietysti mojauttaa takaisin Muumimamman käsilaukulla.

Kerroin siinä Old Rosieta maistaessani, että italialaiset olivat jo toisen maailmansodan aikana jotenkin erilaisia vihollisia esimerkiksi amerikkalaisille. Propagandakaan ei käynyt käsiksi niin kuin saksalaisiin ja japanilaisiin. Italialaisia ei pidetty varteenotettavina vihollisina, vaan heidät tyydyttiin propagandassa aina asettamaan naurunalaiseksi. Niin katoaa mainen kunnia latinalaisajoista.

Suomessakin tämä näkyi. Muistin eräänkin VIA:n (= Vapaus, Isänmaa, Aseveljet -järjestö, aiemmin SAT) mielialakatsauksen, joka oli valmistunut erityisesti rintamajoukkojen parissa tehtyjen (salaisten) kyselyjen lokakuun 1943 jälkeen. Italia oli vaihtanut puolta sodassa. "Selkärangattomien italialaisten posetiivareiden" ratkaisu ei katsauksen kirjoittajan mukaan tullut Suomessa kysymykseen. Katsaus meni sentään tasavallan presidentille asti. Nyt se vain naurattaa, mutta silloisessa maailmassa ilmaisu oli tosimielessä tehty.

Seuraan tuli muitakin vanhoja tuttuja, nykyisin korkeissa tiedotusviroissa valtionhallinnossa. Emme silti juorunneet juurikaan poliittisia, vaan muistelimme niitä näitä kultaisista opiskeluajoista ja heitimme tyylillemme uskollisena (hauskoja) one-linereitä.

Kesken hyväntuulisen jutustelumme ravintolasalin täytti konetuliaseen rätinä. Tai niin me luulimme jähmettynein katsein.

Rajavartiolaitos ei ollut kuitenkaan tyrinyt, vaan ravintolan baaritiskin taustalla ollut lasihylly kymmenine alkohomiinipulloineen romahti maahan ihan itsekseen.

Onneksi lasinsirpalesateessa ei kukaan haavoittunut tai muuten loukkaantunut. Mutta jälleen kerran sai huomata, kuinka nopeasti ihmisruumis virittäytyy leppoisasta olotilasta epävarmaan pelkotilaan. Ja kuinka sitä silti uskalsi kurkata, että mikähän se siellä nyt metelöi.