Tämä kirjoitus on siis jatkoa edelliselle postaukselleni Leikkiä ja näytelmää.
Sigmund Freud etenee pohtimaan eri kirjallisuuslajien nautinnollisuutta. Runous on "monenlaisten kiihkeiden tunteiden purkamista, niin kuin aikoinaan tanssi". Eepos tuo esiin sankareiden voitonhetket. Mutta draaman tehtävänä on "kaivautua syvälle affektien ulottuvuuksiin, muovata jopa onnettomuuksien aavistelu nautinnoksi, ja siksi sankarin taistelun ja vielä enemmän häviön näyttäminen tuottaa masokistista tyydytystä."
Tällaisissa draamanäytelmissä vain aiheutetaan huolta (Sorge) tai sitten liennytetään sitä. Jos kyse on tragediasta kärsimys (Leiden) muuttuu todeksi. Tähän liittyy draaman historiallinen syntyhistoriakin, Freud muistuttaa, sillä se on saanut alkunsa jumalkulttien uhritoimituksista (vuohi ja syntipukki).
Näin me olemme päässeet jo jumaliin saakka. Kun taannoin kirjoitin paavin pilkkaamisesta ja uskonnollisten tunteiden loukkaamisesta, muistaakseni Sinisen Kirjan Marginaalin Jani sitä epäuskoisesti ja aika kovin sanoinkin kommentoi omalla taatulla tyylillään lähinnä ateistisista lähtökohdistaan. Hän ikään kuin katsoi, että jumalien ja niihin uskovien uskomusjärjestelmien olemassaolon virtuaalisuus tekisi niiden pilkkaamisen ei vain mahdolliseksi, vaan suorastaan tarpeelliseksi ja välttämättömäksi. Ja mitä kovemmin, sen parempi, ymmärsin hänen asenteensa. Kommenttipalstalla jotkut sitä sitten hieman kritikoivat. [Pistäisin tähän linkin, vaan en löytänyt.]
Jotenkin blogejakin tässä lukemiskokemukseni sivujuonteena freudilaisittain tarkastellessani en voi olla ajattelematta Janin blogihenkilöä kun luen Freudin draama-analyysia: "Kärsimys on jumalten säätämää, draaman sankari nousee kapinaan tätä maailmanjärjestystä vastaan, ja samalla draama sovittaa tuon kapinan. Sankari kapinoi ennen kaikkea jumalaa tai jumaluutta vastaan, ja heikomman olennon mitättömyydentunne jumalten ylivallan edessä tuottaa masokistista tyydytystä ja suoraa nautintoa, sillä sankaria pidetään kaikesta huolimatta suurena persoonana."
Näin ihmisen Prometheus-henkisyys, joskaan ei tällä kertaa kovin alttiissa hahmossa, voi kuitenkin ohimennen saavuttaa hetkellistä tyydytystä, Freud kuittaa.
Draaman ja siis erään blogigenren aiheena on siis kaikenlainen kärsimys, ja kärsimyksistä draama lupaa tarjota yksilölle mielihyvää. Mutta toimivan draaman ehto ja edellytys oli pitkään, että draama ei saa panna kuulijaa kärsimään, sen pitää voida tavalla tai toisella kompensoida herättämänsä myötätuntoinen kärsimys (Mitleid) luomiensa tyydytysten avulla.
Freud oli tietoinen siitä, että kirjallisuus oli tekstiä kirjoitettaessa muuttunut niin, että tuolloiset "nykykirjailijat" rikkoivat tuota sääntöä usein. Itse asiassa realismi ja naturalismi, dekandenteista kirjoittajista nyt puhumattakaan olivat tehneet tuosta säännöstä hakkelusta, verisen maistuvan pihvin. Siinä on se pihvi, jota kuitenkin kyselette.
Me, Freud ja minä, emme puhu tässä ruumiista ja ruumiillisesta kärsimyksestä, vaan sielullisesta kärsimyksestä. Ruumiillista kärsimystä ei kukaan halua kokea, sillä "ruumiin tuntemusten muuttuminen tekee nopeasti lopun kaikesta henkisestä nautinnosta". Tällaiseen buddhalaisuuteen muuten jo levitoituneella Tommipommillakin on vielä matkaa. "Jos katsoja asettuu fyysisesti sairaan asemaan, hän havaitsee jäävänsä tyystin vaille nautintoa ja toimintakykyä, ja siksi ruumiillisesti sairas sopii näyttämölle vain rekvisiitaksi, ei sankariksi, ellei jokin taudin erityinen fyysinen piirre kuitenkin tee psyykkistä työtä mahdolliseksi, kuten sairaan avuttomuus Filokteteessa tai toivottomuus keuhkotautikappaleissa."
Draama tarvitsee tapahtuman, josta kärsimys alkaa, mutta on olemassa toinenkin keino: sen muodostavat yhdessä intertekstuaalisuus (eli hei, me ollaan kuultu tää juttu ennenkin) ja ihmisten ennakko-oletukset (eli hei, me tai meidän kaverit on eläneet tään ennenkin) tai vain toinen niistä, kumpaa koulukuntaa nyt sitten haluaa kannattaa. Teknisesti kyse on helposta ratkaisusta: on käsiteltävä ristiriitaa, on oltava tahdonponnistuksia ja vastarintaa. Näistä suurellisin on kapina jumalia vastaan. Näin muodostuva tragedia on Freudinkin mielestä kumouksellinen, sillä runoilija ja katsoja asettuvat - enkä sano tässä vaistomaisesti - kapinoijan puolelle.
Eräidenkin blogihenkilöiden näkökulmasta on tietysti oleellista se Freudin havainto, että "mitä vähemmän jumaliin uskotaan, sitä keskeisemmäksi nousee inhimillinen kärsimys, jota yhä syvemmin oivaltaen pidetään kärsimyksen syynä, ja niinpä sankari taistelee seuraavaksi ihmisten sosiaalista yhteisöä vastaan: kyse on sosiaalisesta tragediasta (bürgerliche Tragödie)".
Seuraava täyttymys on luonnetragedia. Se on ihmisten itsensä keskinäinen taistelu, josta löytyvät kaikki agonin vivahteet ja "jotka edukkaimmin käydään kahden mainion, inhimillisistä instituutioista vapautuneen henkilön kesken, ja niinpä tällaisessa draamassa on oikeastaan oltava useampia kuin yksi sankari." Voi tietysti kehittyä sellainenkin yhdistelmä, jossa sankari käy taisteluun sellaisia instituutioita vastaan, jotka ruumiillistuvat vahvoiksi henkilöiksi. Näin käy Henrik Ibsenin sosiaalisissa näytelmissä.
Kun uskonnollisen, luonne- ja sosiaalidraaman tapahtumat sitten sijoittuvat eri taistelunäyttämöille ja aiheuttavat kärsimystä eri perustein, syntyy edellisiä hieman etäisempi taisteluareena, jossa draama "kääntyy kokonaan psykologiseksi draamaksi."
Tällöin sankarin sielunelämä muuttuu eri yllykkeiden väliseksi tuskalliseksi taisteluksi, joka ei pääty sankarin, vaan (kerrallaan?) yhden yllykkeen tuhoon, siis luopumiseen. Tämä on Freudin mukaan mahdollista myös sosiaali- ja luonnedraamojen kohdalla, silloin kun instituutio on suoraan aiheuttanut sisäisen ristiriidan.
Tähän yhteyteen kuuluvat myös rakkaustragediat, sikäli kun rakkauden tukahduttamisen syy on yhteisön kulttuuri, ihmisten toiminta tai oopperoista tuttu "rakkauden ja velvollisuuden" taistelu, ja nämä aiheuttavat lähestulkoon loputtoman määrän mahdollisia ristiriitatilanteita. "Yhtä loputtoman kuin ihmisten eroottiset päiväunet", Freud täräyttää.
Kun sitten näiden ristiriitaisuuksien mahdollisuuksien joukko laajenee, psykologisesta draamasta voi tulla psykopatologinen. Näin ilmenevästä ristiriidasssa ei enää ole kaksi likipitäen yhtä tietoista yllykettä vaan tietoisen ja tukahdetun yllykkeen ristiriita tuottaa kärsimystä, johon meidän - lukijan, katsojan - tulisi osallistua ja josta meidän kaikkien tulisi tuntea mielihyvää.
Tämä kaikki on tietysti mahdollista, Freud sanoo, jos katsojakin on neurootikko: "Sillä vain hänelle voi tukahdutetun yllykkeen vapauttaminen ja tietynasteinen tunnustaminen tarjota mielihyvää silkan vastenmielisyyden asemesta; ei-neurootikossa moinen vain törmää vastenmielisyyteen ja saa hänet toistamaan torjunnan, sillä hänen kohdallaan se on onnistunut - torjuttu yllyke on aikaisemmalla torjuntatoimelle saatettu tyystin tasapainotilaan. Neurootikon torjunta on epäonnistunut, se on epävakaa ja vaatii jatkuvasti uutta energiankäyttöä, joka tiedostettaessa käy tarpeettomaksi. Vain neurootikon kohdalla syntyy taistelu, joka kelpaa draaman aiheeksi, mutta hänenkään kohdalla kirjailija ei aiheuta pelkästään vapautusnautintoa vaan myös vastarintaa."
Hyvät herra ja rouva Hamletit, lukijani. Jätän näyttämön hetkeksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti