Hörhömagneetti

Kesä on tullut. On kuuma, vaikkei nyt sentään hiki valu. Tuulee sen verran reippaasti.

Ja juuri siksi tekee mieli kävellä kadulla. Ihan huvikseen. Työmatkat ja vielä vapaa-ajallakin. Tänäkin päivänä kävelin viitisen kilometriä, ensin kotoa metrolle, metrolta töihin, töistä kaljalle ja metrolle.

Työmatkalla nousin maan pinnalle Kluuvin metroasemalla. Ensimmäiset norkoilijat olivat vastassa ulkona, vaikka kukaan ei käynyt kyselemään. Olen ymmärtänyt että aamutöihin kiirehtäville siinä on ollut pikaextrapalvelupiste edullisen tupakan ja satunnaisen alkoholinhimon tyydyttämisen ongelman ratkaisemiseksi. Kielitaitoa ja ammattiylpeyttä riittää.

Kävelin töihin, kun aurinko paistoi. Sinebrychoffin - tuon keisarillisella luvalla herra sinivatsaksi sallitun - puistossa oli jo viiden miehen remmi pystyssä.

Melu oli enemmän kuin talitiaisparvi saa aikaiseksi ja läheinen roska-astia niin täynnä, että rojua riitti viiden metrin säteellä ainakin toinen iso roskalaatikollinen. Ja tässä tarkoitan oikeasti iso. Kovasti oli mäyräkoiria siihen teloitettu ja sixpackejäkin oli enemmän kuin keskivertojalkapallojoukkueessa vatsalihaksia. Vähän ottivat kontaktia, mutta eivät kuitenkaan.

Työpaikalta lähtiessä vastaanhorjujia riitti jo ensimmäisessä kadunkulmassa. Jalkakäytävällä viidenkymmenen metrin päästä väistelin jo seuraavia.

Silti Punavuoren ulkoilmaravintelissa oli rauhallista, mitä nyt topakka täti aidan takaa kävi raivoamassa kolmelle varsin perinteiselle pultsarille, siis sille jonka kuviteltiin jo olevan katoava luonnonvara, että pitäisi nyt perkele olla vähän hiljempää, että saisi kunnon ihmiset juoda kaljansa sivistyneesti ja rauhallisesti.

Sen verran topakka ja karheutunut oli tätin ääni, että hyvin ruskettuneet miehet tottelivat ja meteli laski alle 80 desibelin. Eli lainmukainen Vihreän Puolueen Piknik (VPP) menossa.

Kahvila Successin korvapuusti oli suuri kuin perhepizza, mutta kotiin oli lähdettävä. Kävelin Mannerheimintietä ja vastaan tuli tatuoitu mies. En voinut mitään sille, että nopeat reaktioni pakottivat vilkaisemaan. Mieshän huomasi, vilkaisi nättiä tyttöystäväänsä vieressä ja käänsi kurssinsa kohti minua. En väistänyt ja kun olkapäämme kohtasivat kuulin vihaisen vankilakarhean tokaisun: "Mopo". En jäänyt katselemaan perään vaikka arvelinkin sieltä kurkittavan.

Tunneliin vain alta polttavan auringon. Eipä aikaakaan, kun taas minut pongattiin. "Sinulle mä oon kyllä tarjonnu ainakin kaks...", noin 120-kiloinen vaalea bodari, nuori (n. 30 v) ja vailla grammaakaan ylimääräistä - mies oli puolet leveämpi kuin minä, vaikka vain kymmenen senttiä pidempi - yritti avata monologiaan.

Tietysti katsoin ja tapani mukaisesti vilkaisin vähän silmänurkkaankin ja jatkoin matkaani. Mies ampaisi perääni ja tavoitteli valtaisalla kourallaan hauistani ilmoittaen, että "nyt tulee turpaan jos et anna euroa"... Muutamaa sekunninkymmenystä ennen kun olin ohittanut miehen ja olin tajunnut, että hän ampaisi perään, minulle tuli tunne, että nyt tulee pahasti turpaan. Kuinka sitä voi olla niin varma noin lyhyessä ajassa. Adrenaliini virtasi sisään ja sydämenlyönnit kasvoivat alle sekunnissa lähelle kahtasataa minuutissa. Nostin oikeaa olkapäätäni vaistomaisesti ja ehkä juuri sen vuoksi miehen ote hauiksestani oli hieman vaisu, ja karjaisin siinä samalla siihen eka kysymykseen, että elä jätkä viitsi ja samalla kiemurtauduin yhtä vaistomaisesti irti miehen otteesta helpottoneena siitä että hän antoi minulle hetken aikaa ryhtymällä pummaamaan eikä heti lyömään - se olisi lyönyt varmasti vaikka olisi rahaa saanutkin - ja ryntäsin pieneen spurttiin keskellä Asematunnelia, enkä jäänyt katsomaan pysyikö nuori köntys perässä. Ei pysynyt. Siksi tätä tässä kerron.

Mutta perkele, nyt tämä blogi kiroaa, minä taidan olla hörhömagneetti. Tänäkin kesänä. Pitäisi varmaan kohta hankkia ase.