perjantaina, syyskuuta 29, 2006

Helsingin asuttamisesta

Jatkan saman tiensä toisella Helsingin historiaa käsittelevällä jutulla. Sen alusta puuttuu vielä pohdinta rannikon asujista ennen nykyisen, laajamittaisen asutuksen alkua.

Uudenmaan rannikoiden varhaiset asuttajat ovat perimätiedon mukaan tulleet kahdesta Ruotsin maakunnasta. Helsingforsin kaupungin nimen alkuosa on sen mukaan johdettu Pohjanlahden länsipuolelta tulleista uudisasukkaista. Varhaisimmassa muodossaan ”Helsinki”-nimi näkyy nykyisen Vantaanjoen nimenä (Helsingaa, Helsingäå) ja vasta myöhemmin siitä tulee pitäjän nimi. 1300-luvun puolivälissä Heelsingha / Helsinga on jo selvästi seutunimi. Sitäkin selvemmin se on Vantaanjoen suupuolen ruotsalaisen asutusalueen erikoisnimi.

Huhtikuun 2. päivänä 1351 nimi dokumentoidaan siten, että Ruotsin kuningas Maunu Eerikinpoika lahjoitti Viron Haapsalussa vierailessaan Helsinginjoen koskien lohenkalastusoikeudet saksalaismunkkien Virossa pitämälle Paadisen sistersiläisluostarille. Paadisin munkkeja oli liikkunut Länsi-Uudenmaan rannikolla jo 1320-luvulla, ja seuraavan vuosikymmen puolivälissä he ostivat Kirkkonummelta, Pohjasta ja Inkoossa sijaitsevia kartanoita ja maa-alueita kruununvouti Gert Skytteltä ja Varsinais-Suomen vouti Karl Näskonnungssonilta. Alueita hankittiin samalla tavalla myös Viipurin linnaläänin alueelta Porvoon suunnalta.

Maunu Eerikinpojan on arveltu luovuttaneen lohenpyyntioikeuden Paadisin saksalaismunkeille siksi, että hän sai näin varmistetuksi Viron saksalaishallinnon tuen Novgorodia vastaan. Omistus tuotti ongelmia sekä paikallisille asukkaille että hallinnolle. Piispa Hemminki (1339-1366) kiinnitti huomiota siihen, että taloudelliset intressit kiinnostivat munkkeja enemmän kuin kirkollisen elämän uudistaminen, johon vironsaksalainen vaikutus oli lopulta pientä, Helsingin pitäjän historioitsija Eeva Ojasen mukaan melko mitätöntä, sillä patronaattioikeutta – määrätä mm. seurakunnan kirkkoherra – ei käytetty.

Asukkaat uskaltautuivat nostamaan Vantaanjoen kalastuskysymyksestä myös oikeusjuttuja. Vuonna 1412 Tolkinkylässä pidetyillä käräjillä laamanni Klaus Fleming määräsi, että munkkeja sakon ohella kielletään rajoittamasta talonpoikien kalastusoikeutta Vantaanjoella. Vuonna 1428 Paadisten apotti Tidemann myi patronaatti- ja kalastusoikeutensa Suomessa Turun piispa Maunu II Tavastille ja tuomiokapitulille.

Ruotsinkielinen nimistö Helsingin seudulla on melko samanlaista kuin Espoon ja Sipoon sekä vielä kauempana läntisellä sekä itäisellä Uudellamaalla olevan nimistön kanssa, ettei Helsingin seutua voi niistä erottaa, kuten Väinö Voionmaa totesi Helsingin kaupungin historiassaan 1950. Dragsfjördin saaristosta tavataan sellaisia paikannimiä kuin Helsingholm, joka tosin asutettiin vasta 1770-luvulla. Vantaanjoen suistoa ei ole siis asutettu erikseen, vaan osana pitkään jatkunutta ruotsalaista muuttoliikettä eteläisen Suomen rannikolle.

Ruotsalaisasumus laajentui rannikolta syvemmälle Vantaanjokea pitkin ja niin hämäläiset joutuivat vähä kerrallaan luopumaan aiemmista kalastuspaikoistaan ja perinteisistä nautinta-alueistaan, jotka kuitenkin ovat jääneet elämään ennen ruotsalaisasutusta ja osin sen aikanakin syntyneeseen paikannimistöön, josta vanhat maanmittauskartat ja erilaiset asiakirjat ovat todisteena. Ruotsalaiset antoivat nimen Helsingille, ensin Helsinginjoelle ja sitten koko alueelle, hämäläisten perua taas on vesistöalueen yläosan nimi (Vånö, Vanaja, Vanantaka, Vanda, Vantaa).

Uudenmaan asuttaneet talonpojat ja kalastajat alun perin melko itsenäisestä, myöhemmin Norrlandiin kuuluvaksi lasketusta Hälsinglandista, jonka pääelinkeino oli karjankasvatus. Mutta väkeä Uudellemaalle muutti tiettävästi myös Hälsinglandin eteläpuolelta, Ahvenanmaan korkeudella sijaitsevasta Gästriklandista, joka vuoteen 1642 asti oli osa vilja-alueeksi laskettavaa Upplandia ja sen myötä Svealandia. Irrottautumisesta lähtien Gästrikland on laskettu kuuluvaksi Norrlandiin, jonka ensimmäisenä kaupunkina pidetään usein 1400-luvulla perustettua Gävlea.

Alueiden asema Ruotsin valtakunnassa on näin varhaisina aikoina varsin epäselvä, ja esimerkiksi Hälsinglandin kahta tai kolmea muodostamaa aluetta – historiantutkijat kiistelevät tästä Ruotsissa yhä – teki yhtenäisemmäksi erityinen laki, Hälsinglagen. Juuri se laki oli käytössä myös Uudellamaalla. Suhteellisen harvaanasutun alueen elinolosuhteet eivät liene olleet hyviä, sillä talonpoikien poismuuttoa alueelta tapahtui erityisesti pohjoiseen, esimerkiksi Ängermanland asutettiin 1100-luvulla, Norrbotten (nykyinen Västerbotten) viimeistään 1400-luvulle saavuttaessa.

Ruotsin Hälsinglandin nimi on kielitieteilijöiden mukaan johdettu sanasta ”havsvikar” (= ”halsar”), alueella aiemmin esiintyneistä kapeista tai ahtaista merenlahdista, joita nykyisin siellä ei maannousemisesta johtuen enää juuri tavata. Juuri näiden vuosisatojen myötä umpeutuvien lahtien ympärille alueen kylät oli rakennettu. Ehkä se oli edesauttamassa muuttohalukkuutta.

Syitä uudisasukkaiden tulolle Uudellemaalle ja edelleen Vantaanjoen suistoon ei historiankirjoitus ole osannut kertoa, mutta joukkomuuttoa ei enää nykyisin ajatella järjestelmälliseksi maahanmuuttopolitiikaksi, jolla uutta maata (”Nyland”) vallattiin. Ruotsin hallintojärjestelmä ei näillä muuton lähtöalueilla 1100- ja 1200-luvulla ollut niin organisoitunut, että tällainen asutuspolitiikka olisi ollut mahdollista. Tästä huolimatta voi sanoa, että tämän muuton tuloksena Uudenmaan alueet otettiin vähitellen sekä maallisen että kirkollisen vallan piiriin – tämän yleisen politiikan osoituksia olivat kaksi ensimmäistä ristiretkeä.

Ensimmäisen ristiretken maallisena johtajana toimi Eerik Jedvardinpoika (”Eerik Pyhä”), jonka mukana oli myös hengellisenä johtajana kirkon toimintaa Kalannin, Nousiaisten, Köyliön ja Kokemäen pitäjiin organisoinut piispa Henrik. Sen ajatellaan tapahtuneen 1150-luvulla. On arveltu, että tämä johti 1100-luvun lopulla Turun saaristoon suuntautuvaan muuttoliikkeeseen erityisesti Mälarin laaksosta Ruotsista.

Nousiaisissa sijainnut piispanistuin paavin määräyksellä – bullalla – siirrettiin Aurajoen rannalle Koroisiin 1229. Siirto lienee perustunut siihen tosiasiaan, että Aurajoen rannalle oli kehittynyt merkittävä kauppapaikka ja asutuskeskus. Nousiainen oli jäänyt ”syrjään”, kuten Tuomas-piispan paavillisesta kirjeenvaihdosta ilmenee.

1200-luvun puolivälin tienoilla toteutunut toinen ristiretki suuntautui Hämeeseen. Birger-jaarlin johdolla ruotsalaisretkikunta suuntasi purjehduksensa ”hämäläisten satamaan”: mistä paikasta oli kyse, on yhä keskustelun alla. Joka tapauksessa sotaretken tuloksena Birger-jaarli ”asutti” maan ”kristyillä miehillä”. Tavallisesti vasta tämän on tulkittu tarkoittavan lopullisesti ”Uudenmaan” syntyä, ja etelärannikosta tulee valtaosin ruotsalaislähtöisten talonpoikien ja kalastajien asuttama. Rannikkoalueet jäivät ruotsalaismuuttajien haltuun ja suomalaiset asuivat sisämaan metsäalueilla. Erityisiä riitaisuuksia tässä kehityksessä ei ole havaittu, sillä tilaa uudelle asutukselle oli ja epäilemättä myös sulautumista tapahtui.

Viipurinlahdelle tehty kolmas ristiretki vuonna 1293 suuntautui Novgorodin laajentumispyrkimyksiä vastaan Karjalaan ja johti marski Tyrgils (”Torkel”) Knutinpojan johtamana Viipurin perustamiseen ”yli meren purjehtivien turvaksi ja rauhaksi”. Samaisessa Birger-kuninkaan kirjeessä mainittiin ensimmäistä kertaa linnan nimeksi Viborg eli Viipuri. Laajentumisesta seurasi Novgorodin aseistettuja ryöstöretkiä Hämeeseen vuonna 1311. Turkuun vuonna 1318 suunnatulla retkellä sekä kaupunki että piispanlinna poltettiin. Tämä idän ja lännen verinen kohtaaminen sai päätöksensä Pähkinäsaaren rauhassa vuonna 1323: Ruotsin valtakunnan ja Novgorodin välille oli piirretty nyt raja.

3 kommenttia:

Valmont kirjoitti...

Pähkinäsaaren rauhaa aiemmin on täytynyt olla jokin rajasopimus Novgorodin kanssa koska Päijänteen itäreunalla on niin paljon karjalaisperäistä nimistöä. Pitäisi itse asiassa puhua Karjalan ja Hämeen rajasta ennen P-saaren rauhaa...
Milloin ne tanskalaiset teki ristiretken Uudellemaalle?
Ja vielä täsmällisemmin voisi sanoa senkin mihin nimenomaiseen Hämeen osaan Helsingin seutu oli ammoisista ajoista kuulunut (vastaus tietysti Vanajan Häme eli nykyinen Hämeenlinnan Janakkalan alue).

Sedis kirjoitti...

Valmont on tietenkin oikeassa: rauhasta idän suunnasta en tosin osaa olla varma. Jälkimmäiseen selitys on yksinkertainen: en saanut Unto Salon teoksia käsiini tätä kirjoitettaessa.

Siksikin tein rajauksen tuossa jutun alussa - lisään siihen tämän hämäläisjutun joka tapauksessa.

Voi olla, että teen Helsinki-jutuilleni oman blogin: nimeksi olen ajatellut "Sata tarinaa Helsingistä".

Sedis kirjoitti...

Valmont! Tanskalaiset tekivät 1190-luvulla retken Porvoo-joen suulle ja uudemman kerran noin vuonna 1202 Lohjan ja Karjaan seudulle.

Perustin mainitsemani blogin. Sata tarinaa Helsingistä