Lähtö Reykjavikiin on parin päivän päästä. Silpaisin neljä liuskaa tekstiä esitykseni tueksi.
Ymmärrettävistä syistä puhun enemmän kuin muut elokuvasensuurista, mutta onhan tässä pari päivää aikaa etsiä argumentteja muihinkin teemoihin.
Yksi kiintoisista aihepiireistä on tietysti Suomessa tehdyt kylmän sodan elokuvat: esimerkiksi GORKIN PUISTO (Gorky Park), KREMLIN KIRJE (The Kremlin Letter), MILJARDIN DOLLARIN AIVOT (Billion Dollar Brain), NELJÄS SOPIMUS (The Fourth Protocol), PEILISOTA (The Looking Glass War), PUHELIN (Telefon), PUNAISET (Reds), TAKAA-AJETTUNA (The Prize), TOHTORI ZHIVAGO (Doctor Zhivago) ja VALKEAT YÖT (White Nights).
Suomalaisia kategoriaan sopivia elokuvia on neljä: Veikko Itkosen VAARALLISTA VAPAUTTA, Renny Harlinin JÄÄTÄVÄ POLTE (Born American), Lauri Törhösen TROPIC OF ICE - JÄÄN KÄÄNTÖPIIRI ja Ilkka Järvi-Laturin HISTORIAA TEHDÄÄN ÖISIN (History is made at night).
En panisi pahakseni, vaikka kommentoisitte tai vihjaisitte asioista, joista mielestänne pitäisi puhua silloin kun aiheena on Kylmä sota ja elokuvat Suomessa.
17 kommenttia:
Mukavaa matkaa.
UM on juuri päivittänyt
Islannin maatiedotteen.
Mites ois kertoa elokuvasta nimeltä Luottamus? Eli siis se itäinen osapuoli kaikkiaan.
Minulle itselleni on jäänyt hämäräksi oliko suomalaisilla elokuvantekijöillä yhteyksiä esim. tsekkien ja puolalaisten elokuvantekijöiden kanssa. Nehän tekivät korkeatasoisia leffoja.
Samoin tietysti muutamat muissakin Itä-Euroopan maissa.
Voisin kuvitella että islantilaiset haluaisivat kysyä myös näistä. Pidä huivista kii, Tatjana?
Kiitos anonyymi. Tärken sitaatti tähän "Rikollisuus on vähäistä, vaikkakin Reykjavikin ja osin Akyreyrinkin kansainvälistyessä huumeiden ja alkoholin käyttö on lisääntynyt ja tuonut mukanaan häiriöitä ja katuväkivaltaa erityisesti ydinkeskustaan suosituimpien ravintoloiden tuntumaan."
Missä määrin Suomen ja Neuvostoliiton kulttuurisuhteet olivat osa kylmää sotaa?
Se voisi olla kiinnostava kysymys, jossa Luottamuksellakin on sijansa.
Miten elokuvat vapautuivat aiemmista, politiikan muovaamista rajoista 1980-luvulta lähtien? Viro-teemaiset ja eräät Virossa tehdyt elokuvat voivat olla tästä esimerkki. Dokumenttielokuvassa mm. Neuvostoliiton aiheuttamat ympäristötuhot olivat esillä. Lähialueen dokumentoiminen tuli ohjelmaan 1980-luvulla.
Jotkut suomalaiset opiskelivat ja työskentelivät itä-Euroopassa. Tsekkoslovakia (J. Pakkasvirta) ja Puola (Jarmo Jääskeläinen) parhaita esimerkkejä.
Kiitos Ripsa vinkeistä.
"History was made at nigths"! "J. Pakkasvirta"! Ignorance rules!
History is made at night on tietysti tuon Järvi-Laturin elokuvan englanninkielinen nimi.
J. Pakkasvirrassa en sen sijaan näe mitään outoa. Jaakko kun alkaa J:llä. Vaikka Wikipedia ei sitä kerro, hän opiskeli Tsekkoslovakiassa (ja teki siellä ihan kelpo elokuvia, jotka anonyymi on toivottavasti nähnyt).
Tuskinpa minua näissä asioissa enää tietämättömyydestä saa kiinni.
Virheitä teen toki ihan (englannin kielellä brassailevan) anonyymin iloksi.
Voinkin todeta teksteistäni - en vain blogiteksteistäni - Paavo Haavikkoa mukaillen, että toivottavasti näissä on virheitä.
Siksi toivotankin hyvää kesää herra huutomerkille. Siltä näytät luonnossakin.
Esitteeni viime vuodelta:
History Is Made at Night on suomalaisen ohjaama (Ilkka Järvi-Laturi), Suomessa kuvattu, mutta amerikkalaisin ammattilaisnäyttelijöiden tähdittämä. Kuitenkin 276 kreditoidusta tekijästä suurin osa on ulkomaalaisia ja tuotannon näkökulmasta valmistusmaita kertyy neljä. Suomi, Iso–Britannia, Ranska ja Saksa. Näyttelijärooleihin suomalaisille jäi sivuosia. Mutta tämä ei ole tärkeää, sillä kuten ohjaaja sanoi Juha Rosenqvistin haastattelussa 1999: "Itse asiassahan ei kannata pohtia tätä asiaa kansallisuuskysymyksen kannalta vaan tehdä hyviä elokuvia, koskettavia tarinoita ihmisistä."
Elokuva sijoittuu kylmän sodan maailmaan, maantieteellisesti pääosin Suomeen, jossa keskenään kahinoivat Yhdysvaltain ja Venäjän tiedustelut vakoojineen, aseineen, seksiharrasteineen ja muine rekvisiittoineen. Pääosan esittäjäpariskunta ovat vakoojia, jotka työskentelevät eri osapuolelle. Vakoojan uran käännyttyä ehtoopuolelle he voivat ryhtyä rakastavaksi pariksi. Amerikkalainen haluaisi vetäytyä jazzklubin pitäjäksi Helsinkiin yhdessä venäläisen Natashan kanssa. Tilannetta mutkistaa se, että molemmille annetaan vielä yksi työkeikka.
Suomi näyttäytyy elokuvassa talvisena, loskaisena ja kurjana. Elokuvan arvioissa monet näistä siirtyivät osaksi elokuvan vastaanottoa. Klisekokoelmana saunoineen, Koskenkorvineen ja talviuinteineen tarjolla on totta, tarua ja vähän parodiaakin.
Manu Haapalainen laukoi arviossaan (Film–A–Holic): "Juonen höttöisyys ei ole agenttijännärissä sinällään mikään kuolemansynti. Genren nautintoon on aina kuulunut vaappuminen uskottavuuden rajamailla. Historiaa tehdään öisin sisältää kuitenkin enemmän kuvauspaikkoja, kliseitä, kliseiden parodiaa, ja ennakoitavissa olevia tai yhdentekeviä juonenkäänteitä kuin jaksan tai välitän muistaa. Pääparista on mahdoton kiinnostua, kun elokuva ei osaa päättää keskittyäkö romanssiin, päättömään vakoilusatelliittikuvioon vai sittenkin seksin ja puskafarssin aina yhtä kiehtovaan yhdistelyyn. Suspense hukkuu sohjoiseen kerrontaan."
Mutta tavoitteena ei ollutkaan suspense. Mainitussa Juha Rosenqvistin haastattelussa ohjaaja kertoi: – "Minulle romantiikka on tässä tärkeämpi, koska tietyllä tavalla se elokuvan tunnekaari on kuitenkin Billin ja Irènen suhteen varassa. Ja tämä action-tavara on siinä ikään kuin suolana kakussa."
Lauri Törhösen kolmas pitkä elokuva Jään kääntöpiiri perustui Juha Vakkurin samannimiseen romaaniin vuodelta 1984. Elokuvan käsikirjoitusversioita syntyi ennen kuvauksia kahdeksan. Ensimmäiset versiot olivat kirjailijan käsialaa, myöhemmissä ohjaaja on mukana. Suomen Sosialidemokraatissa (31.6.1986) olleessa haastattelussa ohjaaja kertoi: "Leffakäsiksen muokkaaminen oli hankala homma, tajunnanvirrat piti kääntää ulkoiseksi toiminnaksi. Kirjoissa voidaan vain puhua kaupankäynnistä, mutta elokuvan luonne on näyttäminen: kaupankäyntiä on näytettävä kuvissa." Kyse on symbolisesti Suomen asemasta maailmassa kertova rohkean liikemiehen tarina. Tulkintaulottuvuuksia siis riittää. Paria vuotta myöhemmin sekä asetelma että sen tulkinnat olisivat varmasti olleet rohkeammat.
Törhönen oli toiminut amerikkalaisen elokuvan hankkeissa 1980–luvulla, Punaisissa ja Gorkin puistossa (1983) apulaisohjaajana. Niistä oli perua halu vahvoihin tarinoihin ja tarkoin suunniltuihin kerronnan keinoihin: "Keskiverto suomalainen elokuva koostuu noin 400 leikkauksesta. Jään kääntöpiirissä niitä on noin 1000." Elokuvan kuvaukset alkoivat vappuaattona 1986 ja jatkuivat syksyyn. Helsingin lisäksi tallentui filmille otoksia Turussa, Savonlinnassa, Frankfurtissa ja Lontoossa, osin kansainvälisten kuvausryhmien ja ulkomaisten näyttelijöiden kanssa. Kuvausluvan puuttumisen vuoksi Helsinki sai jälleen esittää Moskovaa. Pääosanesittäjä löytyi päämajan tiedotusosastolta juuri eläkkeelle jääneestä Tor Plantingista. Naispääosan sai vuoden 1974 Miss Suomi, Johanna Raunio, jolla oli ollut muutama rooli aiemminkin Donnerin ja Pasasen tuotannoissa.
Jään kääntöpiiri liukui lopulta "pikkutarkaksi liikemiehen maailmankuvan selostukseksi" (Antti Lindqvist, Katso 14/95), eikä tarinan agenttiseikkailu arvostelijoita juuri innostanut, varsinkin kun toimintajaksot ajoittuivat elokuvan loppupuolelle . "Pikkuhaavikkolaisesti jupisevat monologit ja Hectorin pahaenteiset sävelhurinat eivät johda minnekään", valitti Pekka Eronen (AL 3.4.1995).
SEA-esite: Jari Sedergren 14.5.2006
Vaarallista vapautta; esitteeni viime vuodelta:
Melkein kaikki olivat yhtä mieltä Elanto–lehdessä (24 / 1962) elokuvan arvostelleen nimimerkki E. J–i:n kanssa: "Veikko Itkosen Vaarallista vapautta on hyvin rakennettu, hyvin näytelty, hyvin kuvattu ja hyvin leikattu. Taitavasti Itkonen kuljettaa rinnakkaiskertomuksia eteenpäin ja Esko Nurmisen kamera saa Helsingin näkymät ja sisämiljöötkin elämään. Nimekäs osaluettelo on pitkä ja ensikertalaiset osissaan yllättävän luontevia."
Silti elokuva ei saanut varauksetonta suosiota, yleisömenestys jäi keskinkertaiseksi, vaikka kaksi Filmiaura ry:n Jussi-patsasta sille myönnettiinkin. Yhtiö Filmi–Kuva Oy sai tuottajapalkinnon ja Maija Karhi sivuosapalkinnon. Pieni syynsä saattoi olla elokuvan musiikilla. Suomen ilmeisesti ensimmäisen sähkökitarayhtyeen, Veikko Itkosen 16–vuotiaan pojan Jussi Itkosen johtama The Strangers soitti rautalankaa, joka ei kaikkien korvaan särkemättä mahtunut. Mutta yleisön puutteeseen oli syynä epäilemättä myös se, että elokuva oli luonteeltaan poliittinen ja jakoi mielipiteitä. Toinen puoli kansaa tuskin käsittelyä hyväksyi vuoden 1962 mielipideilmastossa.
Elokuvan keskeisenä aiheena oli Virosta rajan yli loikannut poliittinen pakolainen ja joko hänen pakonsa länteen tai palauttamisensa, vaikka, kuten Kansan Uutisten Harri–Ilmari Moilanen kirjoitti vuoden 1990 televisioesityksen yhteydessä: "Poliittinen pakolaisuus on vain yksi teoksen monista teemoista, jotka on nivottu toisiinsa osoittelevilla ja pateettisuutta hehkuvilla teippauksilla. Kömpelöön käsikirjoitukseen on sullottu lähes kaikki mahdollinen. Niinpä kyseessä on sekä avioliitto– ja ihmissuhdedraama, trilleri, ajankuvaus että moraliteetti." Moilanen erehtyi käsikirjoituksesta, sillä sellaista Itkonen ei tehnyt, skenaariosta kävi kohtauksiksi saksittu ja paperiarkeille liimattu alkuperäisromaani kuulakärkikynämerkintöineen.
Elokuvan tarina kertoi virolaisesta poliittisesta pakolaisesta, joka Suomeen päästyään joutuu sairaalaan. Nuori idealistinen sairaanhoitajar ottaa velvollisuudentunnossaan tehtäväkseen sulhasensa ja tämän ystävän tukemana avustaa loikkari maasta pois.
Ulkoasiainiministeriön lehdistöosaston osastopäällikkö maisteri Matti Tuovinen näki elokuvan elokuvatarkastamon pyytämänä asiantuntijana ja antoi vapauttavan lausuntonsa, vaikka varaukset olivatkin merkittäviä: "Filmi Vaarallista vapautta on aiheeltaan sellainen, että sen voidaan arvella jossain määrin häiritsevän Suomen ja NL:n suhteita, mutta koska filmin kieltämisellä epäilemättä saattaisi olla vielä haitallisemmat vaikutukset, en katso voivani esittää harkittavaksi filmin kieltämistä. Samalla totean, että filmi erittäin taitavalla tavalla kaivaa maata Suomen virallisen ulkopolitiikan alta." Kovin paljon tätä selvemmin ristiriitaa virkamiehen etiikan ja poliittisen näkökannan välillä ei voi sanoa. Pitäisi, mutta ei voi, koska oikeastaan ei halua, mutta parempi olisi, jos joku toinen haluaisi. Ulkoministeriö perääntyi etukäteen, minkä vuoksi elokuvatarkastamo säästyi lisäkritiikiltä: nytkin monet lehdet viittasivat artikkeleissaan ulkopoliittisista syistä esiintyneeseen kieltouhkaan.
Toistakin mieltä voitiin olla: "Se, että vuorosana 'poliittinen vanki' voi esiintyä suomalaisessa elokuvassa on tosiseikkana, as such, mitä ilahduttavinta", Carl Henning kirjoitti Ylioppilaslehdessä. "Politiikan, ajankohtaisuuden, 'mitä todella tapahtuu' – kysymyksenasettelun mukaanotto on eräs laillinen tapa lähestyä eräältä suunnalta elokuvaa. Se on eräs lähtökohta, ainakin sille, joka ei halua luoda ajatonta, metafyysistä taidetta. Elokuvatarkastamo on lukemani mukaan yrittänyt estää elokuvan esittämisen, mistä luonnollisesti voi olla vain yhtä mieltä, vastakkaista."
Neuvostoliiton vankileirien kuvaukset olivat tulleet tutuksi suomalaiselle yleisölle jo 1950–luvun lopulla, kun Arvo "Poika" Tuomisen muistelmat suomalaiskommunisterista Neuvostoliitossa ja Unto Parvilahden vankileirikuvaus "Berijan tarhat" (1957) ja SS-muistelmat "Terekille ja takaisin" (1957) olivat myyntimenestyksiä. Kyse oli suomalaisesta tulkinnasta siihen muutokseen, jonka "destalinasaatio" toi mukanaan ensimmäiseksi liennytykseksi kutsuttuna ajanjaksona Stalinin kuoleman jälkeen. Suomalainenkin julkisuus liberalisoitui läntiseen suuntaan, mutta hieman myöhään, sillä edessä oli virallisen ulkopolitiikan kannalta ongelmallinen aika "yöpakkasista" (1958) Novosobirskiin (1961).
Tämä selittänee arvostelujen varovaisuuden. Monet arvostelut jättivät elokuvan poliittisen luonteen maininnan varaan. Sen sijaan elokuvan arvosteluissa viitattiin usein 1930–luvun henkeen, idealismiin ja isänmaallisuuteen, vaikka yhtymäkohdat silloiseen nykyaikaan kirjattiinkin ylös. Esimerkiksi mainittu Ylioppilaslehden kirjoittaja Carl Henning piti elokuvaa 1930-luvun idealismin jälkinäytöksenä, mutta silti sen "arvo syntymähetkensä eräitä mielipidesuuntauksia heijastavana dokumenttina on paljon suurempi kuin sen arvo elokuvana".
Lainatkaamme lopuksi kädet ristissä kommunistien Työkansan Sanomia (19.11.1962), jossa lehden elokuva–arvostelija Martti Savo (Modest Savtschenko) kirjoitti: "Mutta kysymyksessä ei ole suinkaan thrilleri tai viihdyke. Kysymyksessä on varoittavan sormen nostaminen niille maamme eksyneille nuorille, jotka korkeasta elintasosta nauttien eivät kunnioita isänmaan korkeimpia arvoja. Emme tiedä kuinka syvästi tämä filmi vaikuttaa eräisiin nykyporvariston 'kerettiläisiin', jotka edelleen silmittömästi vihaavat niin v:n 1918 'punikkeja' kuin tämän päivän komministejakin ja 'eräitä' muitakin asioita' se ehkä ilahduttaa. Tosin säälittävän ja kuolemansairaan eestiläisen pakolaisen hyväksikäyttö filmissä on melko halpahintainen keino, mutta ehkä sekin tehoaa niihin, jotka haluavat tämänkintapaisia 'tehosteita'. He tuskin kiinnittävät edes huomiota sellaisiin seikkoihin kuin esim. eräiden talojen ja automallien sopimattomuuteen ko. aikakauteen, ja ehkä tarkoituksena onkin vihjailla nykyaikaan, osoittaa, että 'vapautemme on edelleenkin vaarassa?' Jotkun kun haluavat väenväkisin tehdä vapautensa 'vaaralliseksi'."
Leo Jokelan hummaava mekaanikko ravintolassa ja Maija Karhi kevytkenkäisenä myyjättärenä ansaitsevat spesiaalimaininnan.
Laitetaan vielä Jäätävä poltekin:
Renny Harlinin suomalais-amerikkalaisena yhteistuotantoelokuvana tammikuussa 1986 valmistunut elokuva Born American – Jäätävä polte tunnetaan ulkopoliittisista ongelmistaan. Sen ensimmäiset kuvaukset olivat alkoivat jo syksyllä 1984, jolloin hanke oli kaatua talousvaikeuksiin, mutta uuden päärahoittajan löytyminen teki mahdolliseksi aloittaa uudet kuvaukset maaliskuussa 1985.
Elokuvaa on yleisesti pidetty sittemmin menestystä Hollywoodissa nauttineen Renny Harlinin (oik. Renny Lauri Mauritz Harjola, s. 1959) ensimmäisenä työnäytteenä Yhdysvaltoihin. Elokuvan tunnetuin tuottajayhtiö oli mormoniomisteisena tunnettu Cinema Group Venture, jolla oli taustallaan jättimenestyksiä, suurimpana John Travoltan tähdittämä Staying Alive. Rahoitusta haettiin pääosin Yhdysvalloista ja elokuvan kokonaisbudjetti nousi selvästi kotimaiseksi ennätykseksi. 16,7 miljoonaa markkaa oli vuonna 1985 paljon. Elokuva maksoi huomattavasti enemmän kuin tuolloin julkaistu kotimainen sotaelokuva, Rauni Mollbergin Tuntematon sotilas. Elokuvaa levitti maailmalle Concorde / Cinema Group, joka laittoi elokuvan ensi–iltaan Yhdysvalloissa tammikuussa 1986 peräti 800 kopion levityksellä. Suomessa levityksestä vastasi O.Y. Kinosto.
Mutta elokuvan lanseeraaminen markkinoille tyssäsi elokuvasensuuriin. Viimeinen ulkopolitiikkaan liittyvä elokuvatarkastamon päätös oli 14.1.1986 tehty päätös kieltää elokuva ulkopoliittisella kieltoperusteella. Tarkastamon mukaan elokuva "saattaa huonontaa valtakunnan suhteita ulkovaltoihin", kuten lain sanamuoto oli kuulunut jo vuodesta 1946 lähtien. Tarkastamon yksimielisestä päätöksestä oli mahdollisuus valittaa. Elokuvalautakunta päätti äänin 5–3 hyväksyä elokuva pienin leikkauksin, joita perusteltiin niiden "raaistavuudella", vaikka leikattavaan kohtaukseen sisältyi myös vahvaa ulko– ja sisäpoliittista latausta. Elokuva palautettiin tarkastamoon. Elokuvalautakunnassa vastalauseen poistolle jättivät silloin ja myöhemminkin fil. tri Dan Steinbock, vt. apulaisprofessori Kim Weckström ja kirjailija Ilkka Kylävaara.
Elokuvatarkastamon pysyttyä uusintatarkastuksessaan yhä esityskieltokannassaan – nyt se kiellettiin väkivaltansa vuoksi – elokuvan suomalainen levitysyhtiö valitti Korkeimpaan hallinto–oikeuteen, joka äänestyspäätöksellä vapautti elokuvan täyskiellosta joulukuussa 1986. Elokuvaan määrättiin kuitenkin tehtäväksi noin viiden minuutin leikkaukset, jotka kattoivat käytännössä myös ulkopoliittisesti arveluttavimmat kohdat. Valitusprosessi viivästytti elokuvan ensi–iltaa tammikuusta joulukuuhun vuonna 1986. Siksi myös jännityskirjailija Erkki "Hyeena" Hämäläisen teos Jäätävä polte ehti ilmestyä ennen elokuvaa.
Elokuvatarkastamon päätös perustui siihen tosiasiaan, että Neuvostoliiton suurlähetystö valitti asiasta epävirallisesti. Varsinaisessa tarkastustilanteessa ulkoministeriön alivaltiosihteeri Klaus Törnudd ei kuitenkaan esittänyt ehdotonta kieltoa ulkopoliittisista syistä, vaikka suositteli elokuvan "rajua" lyhentämistä. Kun sitten elokuvalautakunta muutti kieltoperustetta niin, että jäljelle jäi vain "raaistavuus", tuli mahdolliseksi hyväksyä elokuvan leikkauksin: siitä poistettiin lopulta 51 sekuntia "raaistavina" pidettyjä kohtia. Käytännössä poistot kattoivat myös ulkopoliittisesti arkaluontoisimmat kohdat. Leikkaus oli käytännöllisesti katsoen sama kuin minkä Norjan elokuvatarkastamo elokuvaan teki. Osa vaadituista leikkauksista oli itse asiassa tehty jo aiemmin tuotantoyhtiön toimesta: on tavallista, että elokuvista on olemassa erilaisia versioita joko valtiollisen tai markkinoiden sensuurin vuoksi. Markkinasensuurivaikutus tiivistyy yleisön makuun, joka vaihtelee maanosittain ja maittain.
Jäätävän poltteen tuotantoyhtiön markkinointi oli raflaavaa, sillä elokuvan ulkopoliittisia ulottuvaisuuksia suinkaan vähätelty etukäteistiedotuksessa ja –mainonnassa: "'Harlin ja Selin, uhkarohkea suomalainen elokuvakaksikko sai loistavan idean luodessaan 'Jäätävän poltteen'. Tämä elokuva kertoo rohkean tarinan, jonka vain amerikkalainen elokuvayhtiö uskaltaa tuoda valkokankaalle. 'Jäätävä Polte' on ensimmäinen filmi, joka häikäilemättömästi käsittelee vahvaa ja pelottavaa ulkopolitiikkaa. Politiikkaa, jota toteutetaan molempien suurvaltojen, Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton, välillä." Lainaus osoittaa, kuinka elokuvan kritiikin kohteena ei etukäteismainostuksessa ollut suinkaan vain Neuvostoliitto, vaikka sen rooli tietysti korostui itse tarinassa, vaan kritiikkiä esitettiin myös kaksinapaisena ymmärretyn maailman toiselle poolille, Yhdysvalloille ja sen viralliselle politiikalle. Tässä se seurasi yhden esikuvansa, Sylvester Stallonen läpimurtoelokuvana tunnetun, Rambon lähtökohtia. "Yhdysvaltojen kansalaisia vangittuna Neuvostoliitossa!", tuotantotiedote hehkutti hieman ontuvalla kielellään, joka osoittaa, että teksti oli kiireellä käännetty englanninkielisestä alkutekstistä: "Vangittujen suurin pelko ei suinkaan ole väkivaltaiset vartijat, huonot vankilaolot tai niukka ravinto vaan pelko siitä, etteivät he ole tarpeeksi tärkeitä omalle hallitukselleen. Pelko siitä, ettei diplomaattista selkkausta kannata aloittaa heidän takiaan. Tieto siitä, että heidät on helpompi unohtaa kuolemaan Kuolan Niemimaalle, kuin ottaa takaisin länsi–maailmaan kertomaan tarinaansa… Kaikkein riipaisevin tosiasia on kuitenkin se, että tällaisia tapahtumia ei ole koskaan 'virallisesti' tapahtunut. Niistä myös vaietaan länsimaisissa tiedotusvälineissä."
Tuotantotiedotteen mukainen elokuvan kehystarina sijoittuu kahden suurvallan hallitsemaan kylmän sodan maailmaan, jonka uhkana on liennytys: suurvaltojen yhteisymmärrys ja diplomaattinen salailu sulkee ulos yksilölliset, inhimilliset ja kouriintuntuvat kärsimykset. Teema ei ollut uusi amerikkalaisessa elokuvassa, kuten Rambo yhtenä esimerkkinä osoittaa, mutta elokuvan tuottajat halusivat korostaa eroja aiempaan: "Aikaisemmat filmit ovat käsitelleet katoamistapauksia, jotka ovat koskettaneet Yhdysvaltojen kansalaisia vain silloin, kun molempien maiden hallitukset myöntävät avoimesti katoamiset. Jäätävä polte valaisee sitä seikkaa, että yksityinen ihminen voi kadota kahden suurvallan välisiin säröihin, hallitusten yrittäessä välttää kansainvälisiä välikohtauksia."
Tarina sitoutuu kylmän sodan aihepiireihin: amerikkalaisnuoret menevät Suomesta luvattomasti rajan yli Neuvostoliittoon, jossa jäävät kiinni, joutuvat kuulusteltavaksi ja pakkotyöleirille. Modernista poliittisesta ambivalenssista on osoituksena se 1960–luvun lopulta lähtien oleva piirre, että Yhdysvaltain hallituksen edustajat eivät suurvaltasuhteiden vuoksi juurikaan panosta vapautusneuvotteluihin. Lopuksi yksi pojista pääsee kuitenkin länteen mukava neuvostotyttö mukanaan. Pakomatkalla he ampuvat KGB:n miehiä. Henkilöhahmot ovat kliseekokoelma venäläisistä. Venäläistä musiikkia elokuvassa kuullaan vain Puna–armeijan kuoron esittämän Kalinkan verran.
Elokuvan arvostelut olivat varsin nihkeitä ja se sai Suomessa 30 000 katsojaa.
Looking Glass War:
Tiedämme nyt, että kylmän sodan huippu ohitettiin Kuuban ohjuskriisin ja Berliinin kriisin lauettua. 1960–luvun elokuvista sitä ei välttämättä huomaa. Ian Flemingin James Bond oli tunnetuin hahmo, vuoden 1964 suosikkielokuva oli Goldfinger. Vuonna 1959 ilmestyneessä teoksessa kirjailija kostaa amerikkalaisille sen, että britit oli toisen maailmansodan jälkeen sysätty sivuraiteelle. Bond pelastaa amerikkalaiset sekä heidän kömpelyydeltään että venäläisiltä.
Bond–klooneja syntyi pilvin pimein: Our Man Flint, The Man from U.N.C.L.E. olivat vakavammasta päästä, Get Smart!, What's Up ja Tiger Lily parodioita.
Vakoilukirjailijoiden eliittiin kuului itsekin tiedustelutaustan omaava John Le Carré. Vuonna 1964 valmistunut vakoilujännäri "The Spy Who Came in from the Cold" oli bestseller. Se esitteli taistelukentäksi Itä–Saksan, briteille erityisen ongelmallisen paikan. Se opetti, että vakoilun maailma on harmaa ja pelottava, aika liikkuu hitaasti eikä merkityksellisiä oivalluksia ole paljon, ja jos onkin, ne ovat jossakin muualla. Kun Bond-sarja teki vakoilusta houkuttelevaa ja yleisölle välttämätöntä, Le Carrén maailma oli illuusioton, mikä näkyi todellisuudessakin: Sikojen lahden opetus oli tärkeä. Elokuvissa oikeastaan vain Robert Aldrichin Kiss Me Deadly (1955) oli epäillyt vakoilun moraalia.
Frank Pierson sai ohjattavakseen kylmän sodan vakoiluthrillerin The Looking Glass War, joka perustui John Le Carrén samannimiseen menestysromaaniin (1965). Elokuvan perustarina on yksinkertainen. Kylmän sodan ollessa voimissaan brittitiedustelu saa todisteita siitä, että neuvosto–ohjuksia olisi sijoitettu lähelle Saksan rajaa. Aktiiviagentit ovat kiinni muissa tehtävissä, mutta brittitiedustelun kuulua MI-5 -osastoa johtavat tiedusteluveteraanit McClerc (Ralph Richardson) ja Haldane (Paul Rogers) värväävät tehtävään brittisatamaan aikoinaan loikkarina ilmestyneen nuoren miehen, puolalaisen taustan omaavan Fred Leiserin. Hänet koulutetaan ja lähetetään Itä–Saksaan hankkimaan valokuvia oletetusta ohjustukikohdasta. Rautaesiripun taakse hänet saattelee piikkilankojen ali kokenut Avery (Anthony Hopkins) ja vihollisen maalla Leiser tapaa sympaattisen saksalaisen tytön (Pia Degermark), joka auttaa häntä välttämään Itä-Saksan salaista poliisia ja myös suorittamaan annettua tehtävää.
John Le Carrén vakoiluromaanit pitävät aina sisällään myös eettisiä ja moraalisia probleemeja. Tässä tapauksessa myös elokuvaan on välittynyt kysymys siitä, onko tiedustelutehtävä – ja siis isänmaan palveleminen – arvokkaampaa kuin inhimillinen elämä. Voiko tavoitteen saavuttaminen millä hinnalla hyvänsä olla todella kunniallinen tehtävä. Esille nousevat myös sotien lopullinen tarkoitus, niiden etiikka ja toimintatavat. Niinpä itse toiminnan verkkaisuus ja actionin puute ei ole ongelma. Kyse on agenttitarinasta, jonka äärellä voi myös ajatella.
Aikalaisarvostelu suhtautui elokuvaan varsin nuivasti, eikä politisoinut sanallakaan. "Elokuvassa voidaan hyvällä tahdolla havaita aikamme vakoilukoneiston kritiikkiä, mutta heikolta tämäkin vaikuttaa. Melko merkityksettömiksi jäävät niin ikään yritykset tulkita nuoren agentin psykologisia elämyksiä ja tunteita, joiden pitäisi kuitenkin luoda pohja hänen toiminnalleen", Kansan Uutisten (24.5.1970) T. S-o luonnehti kokemuksiaan vasemmistolaisesta näkökulmasta.
Uudessa Suomessa Heikki Eteläpää (24.5.1970) oli jo avoimempi, vaikka elokuvan yleisilmeestä ei hänkään pitänyt: Ohjaaja "Pierson ei ilmeisesti ole lahjaton mies, sillä näissä hommissa hän onnistuu, filmi sisältää kuvallisia otoksia, usein itsetarkoituksellisia kyllä. Vika on siinä, että Piersonin itselleen asettamat askareet ovat toisarvoisia Peilisodan ironisen sanottavan kannalta, joka nyt jää vähintään epämääräiseksi."
Helsingin Sanomien Paula Talaskivi (24.5.1970) oli pitänyt romaanista ja piti elokuvankin alkuvaiheita "aika lupaavina". Kokonaisuus osoittautui kuitenkin rytmittömäksi, kehittely sekavaksi ja käsittely hataraksi. Jännityksen puutetta valitti myös Nya Pressenin T. S-n (25.5.1970), eikä myöskään Hufvudstadsbladetin Henry G. Gröndahl (25.6.1970) ollut vakuuttunut, vaikka eräitä näyttelijätöitä (Pia Degermark, Ralph Richardson) kehuikin. Ruotsalaiset hehkuttivat Pia Degermarkia aivan toisen kokoisin otsikoin (ks. esim. Dagens Nyheter, 7.4.1970).
Yksi syy vaisuun vastaanottoon näkyy arvosteluista. Elokuvayleisöä oli vain kuukautta ennen Peilisodan ensi–iltaa hemmoteltu John Hustonin Kremlin kirjeellä (Kremlin Letter, 1970), jossa samaa teemaa oli käsitelty vieläkin tutummissa ympyröissä ja huomattavasti vauhdikkaammin. Juonen puutetta oli valitellut myös arvostettu brittilehti Observer arvostelussaan (4.1.1970). Syy meni kuitenkin kirjailijan piikkiin: jos kirjailijan yksityiskohdat menevät väärin, kaikki menee väärin.
Suomessa Peilisodan elokuvaryhmä oli vieraillut vain hetken, jos sitäkään, sillä elokuvan Suomi-connection jää siihen, että elokuvan alussa katsojaa houkutellaan suomenkielisillä teksteillä Seutulan lasiovista ja alun lentokenttäkuulutuksetkin ovat selvää suomea. Muuten on tyytyminen Lontooseen ja "Itä–Saksaan".
– Jari Sedergren 23.11. 2005
Neljännen protokollan kylmän sodan henkisenä juonena on venäläisten aikomus sijoittaa ydinpommi Britanniaan amerikkalaisjohtoisen sotilastukikohdan välittömään läheisyyteen. Kun atomiase räjäytettäisiin, kaikki ajattelisivat sen olleen amerikkalaisten vahinko. Tuloksena jenkit menisivät kotiin ja Venäjä saisi propagandistisen pistevoiton plakkariinsa.
Operaatiota toteuttaa venäläisagentti, jolle löytyy vastinpari brittitiedustelusta. Michael Cainen näyttelemä brittitiedustelija on ristiriidoissa pomojensa kanssa, sillä hän on liian itsenäinen. Juuri sitä hän oli jo vuonna 1965 valmistuneessa Sidney J. Furien elokuvassa The Ipcress File, suomennettuna Salaisen agentin kansio (joskus myös Aivopesu). Tämä ei ole haitaksi: elokuvan vahvuus on sen draaman kestävyydessä ja henkilöhahmojen luotettavassa toiminnassa. Ja kun tämä onnistuu, tarjolla on melkoisen onnistunut elokuvatapaus.
Yksi kohtaus elokuvassa nousee ylitse muiden. Atomiaseen räjähtävyys on aina yhdistetty naisen seksuaalisuuteen, ajatellaanpa vaikka sitä, mistä bikinit ovat saaneet nimensä. Räjähtävät vampit tunnettiin jo maailmansotien välisenä aikana kutsumanimellä "bomb shell". Kun Petrofsky ja KGB:n tekninen avustaja Irina Vassilievna tuovat aseen turvataloon, kohtaus yhdistää pelon aikaan saaman jännitteen hieman rosoiseen erotiikkaan: kaksi agenttia manipuloi siinä paitsi toisiaan myös pommia.
Mutta onko atomiaseterrorismi näin helppoa?
Neljännen sopimuksen kuvauksia tehtiin Suomessa mm. Lehtojärvellä, Pohtimolammella, Ounasvaaralla, Lapin urheiluopistolla, Kittilän tiellä Melttauksen kylässä, Kemissä Paattion koululla (NKP:n pääsihteerin Moskovan huvila) ja Norvajärven ala-asteella (Moskovan ulkopuolella sijaitseva KGB:n koulutuskeskus). Elokuvan lopulliseen versioon päätyi n. 15 minuuttia Suomessa kuvattua materiaalia ja siinä esiintyy kolmisenkymmentä rovaniemeläistä avustajaa, joista suurin osa näyttelee venäläisiä sotilaita. Suomalaista virettä tuo myös ääniraidalla kuultava Sibeliuksen musiikki.
– Jari Sedergren 25.5.2006
The Prize:
Mark Robsonin (1913–1978) ohjaama kylmän sodan komediajännärin käsikirjoitus perustui vuoden 1962 menestysteokseen, Irving Wallacen romaaniin "The Prize". Käsikirjoittaja oli Ernest Lehmann, sama mies, joka oli tehnyt skenaarion Hitchcockin kylmän sodan jännäriin North by Northwest. Se onkin elokuvan ilmeinen esikuva monia kohtauksia myöten. Alkuperäisestä romaanista ei jäänyt juuri muuta kuin tapahtumien kiertyminen Nobel–palkintojuhlan ympärille sekä kidnappaus-teama.
Metro–Goldwyn–Meyerille palannut Paul Newman näyttelee kirjailija Andrew Craigia, joka on kirjallisuuden Nobel–palkinnon yllätysvoittaja. Alkoholisoitunut kirjailija saapuu Tukholmaan ja tapaa siellä tuttavansa tri Max Stratmanin, taustaltaan saksalais–amerikkalaisen ja mitä ilmeisimmin juutalaisen lääkärin, jonka amerikkalainen patriotismi on määrittynyt sodan ajan palveluksissa sotilaspiireille. Nyt hän on saamassa lääketieteen Nobel–palkinnon.
Craig on myös naistenmies, mutta elokuvan keskeiset naiset, Stratmanin miniä Emily ja Ruotsin ulkoministeriön virkailija Inger eivät siitä piittaa. Myöhemmässä tapaamisessa Max Stratman osoittautuu hieman oudoksi – ehkä hän ei olekaan se, mikä hän sanoo olevansa. Venäläiset pahikset ovat ottaneet vangikseen Stratmanin ja korvanneet hänet kaksoisveljellään, jonka on uskottu kuolleen. Näin ainakin otaksutaan. Kun Craig alkaa esittää kysymyksiä, kommunistit yrittävät tappaa hänet. Ruotsin poliisi ja ulkoministeriö eivät usko selityksiä. Kommunistimurhaajia pakeneva Craig onnistuu jäljittämään Ruotsin ulkoministeriön virkailijan kanssa oikean Stratmanin, ja petos selviää, vaikka juoneen liittyvä yllätys on vielä jäljellä.
Orson Wellesin ensimmäisten elokuvien leikkaajan Ernest Wisen apulaisena ja Val Newtonin apulaisohjaajana toiminut kanadalaissyntyinen, mutta UCLA:ssa Yhdysvalloissa kouluttautunut Robson ei vakuuta tavalla, johon hän kykeni saippuaoopperoissaan (Peyton Place, Valley of the Dolls) tai mainioissa nyrkkeilijäelokuvissaan (Champion, The Harder They Fall). Mutta ei Robsonin muitakaan thrillereitä (Nine Hours to Rama, Von Ryan's Express, The Lost Command) juurikaan muisteta.
Elokuvan tuottaja Pandro S. Berman halusi kuvata elokuvan Ruotsissa, mutta lehdistön puuttuminen asiaan muutti tilanteen, vaikka kuvauspaikat oli sovittu ja jopa autot vuokrattu. Lehdet kirjoittivat elokuvan häpäisevän Nobel-säätiön ja sen myötä kaikkia ruotsalaisia. Ruotsalaiset osapuolet purkivat nopeasti kaikki sopimukset ja elokuva valmistettiin Hollywoodissa. KameramiesWilliam Daniels kuvasi Tukholmassa tarpeelliset tausta– ja välikuvat.
– Jari Sedergren 27.4.2006
Tanssijat, etunenässä Kirovin baletin länteen loikannut tähti Mikhail Baryshnikov, ovat vain taustatarina Taylor Hackfordin kylmän sodan thrillerille. Elokuva kertoo Neuvostoliitosta länteen loikanneesta balettitanssijasta ja päinvastaisen poliittisen liikkeen tehneestä afroamerikkalaisesta steppitanssijasta (Gregory Hines). Jännitystarinan todelliset tanssijat ovat kuitenkin CIA ja KGB. Venäläinen on matkalla Japaniin, kun kone pakotetaan alas Siperiassa. Neuvostoviranomaiset suunnittelevat propagandashowta, jossa loikkari palaa jälleen kotimaansa näyttämöille. Taivuttelun oletetaan onnistuvan amerikkalaistanssijan ja hänen venäläisen vaimonsa (Isabella Rossellini) avulla. Operaatiota johtaa KGB:n upseeri, jota näyttelee vakuuttavasti puolalainen elokuvaohjaaja Jerzy Skolimowski. Lisäksi elokuvassa on kaksi vähäiseksi jäävää sivujuonta, molemmat rakkaustarinoita.
Elokuvan hyviin puoliin laskettavat tanssinäytökset ovat esityksenä yhtä häikäiseviä kuin alun lento-onnettomuuden erikoistehosteet aikoinaan. Sen sijaan juonen kuvittaminen teknisillä tempuilla ei ole yhtä onnistunut: nykyisiä kuuntelulaitteita ei onnistuta hämäämään niin helpolla kuin elokuvassa annetaan ymmärtää.
Helsingissä kohtauksia kuvattiin mm. Korkeavuorenkadulla ja Kauppatorilla sekä Katajanokalla, missä kasino sai toimia Yhdysvaltojen suurlähetystönä. Porin Reposaari esittää siperialaista maisemaa.
Mutta harvempi tietää sitä, että suomalainen kuvausryhmä kävi elokuvaa tehdessään myös Leningradissa. Aimo Jäderholmin Sektor-Filmi Oy:n organisoimalla matkalla ohjaajana toimi Kristina Schulgin, kuvaajana Pertti Mutanen, ja mukana oli lisäksi kolme avustajaa. Kuvausretkellä tarvittiin peitetarinaa: se oli naamioitu arkkitehtuuria käsitteleväksi elokuvanteoksi. Kuvauslupia varten oli kirjoitettu myös käypä käsikirjoitus, johon amerikkalaiselokuvan tarvitsemat otokset oli tarkoin sijoitettu Hackfordin ja suomalaisten yhteistyönä. Schulginin ja Mutasen valinta tehtävään ei ollut itsestään selvä. He joutuivat tekemään Tukholmassa "harjoitustyön", jonka etenemistä ohjaaja tarkoin valvoi. Työn jäljen nähtyään ja parin yhteistyön sujuvuuden havaittuaan heidät voitiin hyväksyä tiimiin. Tukholma oli valittu testipaikaksi siksi, että venäläiset eivät saisi vihiä suomalaisten elokuvatyöntekijöiden roolista elokuvan teossa.
Kuvausauto ajettiin Suomesta Leningradiin, missä kolme Lenfilmin virkailijaa valvoi tarkoin tapahtumia, väliin ihmetellen kuvausryhmän innokkuutta ajaa Nevski Prospektia edestakaisin kahteen suuntaan kuvaavalla autollaan, väliin point of view–kuvastoa ottaen, ja erityisesti sitä, että he halusivat viipyä loputtoman pitkään arkkitehtonisesti vain vähän jos lainkaan kiinnostavan Kirovin baletin ympäristössä. Peitetarinaksi jälkimmäiselle rakennettiin Kristina Schulginin loputon kiinnostus nuoruutensa harrastukseen, balettiin. Vaikutelmaa korostaakseen Schulgin alkoi kävellä varpaat viipottaen itään ja länteen, mihin juonessa mukana ollut tulkki viittasi neuvostokontrollööreille sanomalla, että kun tanssikärpäsen purema ihminen pääsee kerrankin näin hienon baletin äärelle, häntä ei saa repimälläkään sieltä pois. Lopulta valvojatkin, joilla olisi ollut paljonkin hieman arkaluonteisiakin yksityisasioita hoidettavana kaupungilla, olivat valmiit luovuttamaan pelin sitkaille suomalaisille työmyyrille kädet välinpitämättömyydestä levällään, erityisesti sen jälkeen kun kävi niin, että nämä saivat kuin saivatkin luvan ottaa panoraamakuviaan erään yksityisasunnon parvekkeelta lähellä Eremitaasia. Kyse oli Baryshnikovin Leningradin aikojen asunnosta. Hieman aiemmin päävalvoja oli ihmetellyt joitakin kuvauskohteita ja todennut, että näissä kuvauksissahan voisi olla kysymys vaikka elokuvasta, joka kuvaisi Neuvostoliitosta emigroitunutta tanssijaa. Suomalaiset eivät tietysti olleet ymmärtävinään kysymystä, joka ei vaatinut vastausta.
Hämmennystä neuvostolaisissa aiheutti myös pyyntö saada Lenfilmin "limusiini" Zaika ajamaan pitkin Nevski Prospektia niin, että miehitys pysyi koko ajan samana. Kolmen päivän ajan auto olikin mukana kuvauksissa niin, että vaalea tulkki oli keskellä takapenkkiä kahden miehen ympäröimänä. Kolmen päivän jälkeen tuli ongelmia, kun auto vaihdettiin. Merkki oli sama, mutta rekisterinumero eri ja kaikki tiesivät pelin hengen: kun yksityiskohdat pettävät, kaikki pettää. Pyynnötkään eivät auttaneet saamaan alkuperäistä kuvauskohdetta takaisin. Amerikkalaiset ovat paikanneet asian taitavasti: takaa-ajokohtauksessa kuvissa vuorottelevat yksi yhteen Suomessa ja Leningradissa otetut kuvat autosta ja sen kyytiläisistä – Suomestakin sentään löytyi vielä sopiva Zaika, johon taottiin sopivat rekisterikilvet. Kohtaukseen liittyvät Baryshnikovin kasvokuvat otettiin Suomessa.
Neuvostoliittolaiset kielsivät suomalaisryhmältä vain Leningradin kuulujen siltojen avaamisen kuvaamisen yöaikaan. Ilmeisesti Vasilin saaren sotilaskohteet olivat liian lähellä.
Samoin Leninin jättiläispatsaan kuvaukset tiukasta pääkuvasta vähitellen yleiskuvaan menivät viranomaisten seulan läpi – mittasuhteita korostettaessa Aimo Jäderholm pantiin kävelemään patsaan juurelle. Suomeen päästyään kuvat lastattiin välittömästi Suomessa odottavan amerikkalaisen tuottajan autoon ja lennätettiin ensi tilassa Lontooseen. Vain pari päivää myöhemmin amerikkalaisilta tuli hyväksymismerkki. Näitä kuvia, mm. Leningradin silloista, on sijoitettu myös elokuvan liittyviin musiikkivideoihin, Lionel Richien ja Roberta Flackin esityksiin.
Elokuvan loppukrediiteissä suomalaispanos on häivytetty merkintään "Locations in Leningrad: Russian Roulette LTD".
Schulgin ei saanut parina seuraavana vuonna viisumia Neuvostoliittoon, mutta välit palautuivat Venäjäksi kuoriutuneen suurvallan kanssa kuntoon sen jälkeen, kun ohjaaja sai haastatella elokuvaansa Miksi en puhu venäjää? (1993) suurlähettilääksi Suomeen tullutta Juri Derjabinia. Menneet olivat menneitä.
– Jari Sedergren Kristiina Schulginin haastattelun (3.5.2006) perusteella 14.5.2006.
Note using of capital letters: History Is Made at Night. U can avoid the problem by just hanging on capitals. Cheers,UCLA,campus.
Please, do name the J.Pakkasvirta´s Chechoslovakian made films! We'll find out if we could have them screened here on the campus? We are a group of about a dozen of ex-ch nationalist enthusiastics.
British versions do not have capital letters. Americans do, we know, but you don't.
Greetings from Reykjavik.
Kolmen pisteen vihje: lopputyö on road movie.
Lähetä kommentti