Dokumentin ytimessä 38: Suomen itsenäisyys 90 v

Tänään perjantaina 5.12.2007 Orionissa alkaen kello 17.00

I dokumentens kärnä: Finlands självständighet 90 år

Ylimääräisten valtiopäivien avaus Helsingissä 16.9.1910

Suomi 1979. Tuotantoyhtiö: Suomen elokuva-arkisto ja Yleisradio / TV 1.Ohjaus ja käsikirjoitus: Jukka Mannerkorpi. Asiantuntijat: Jussi Kuusanmäki ja Kalevi Rumpunen. Leikkaus: Kaija Ahopelto. Musiikki: Pekka Jalkanen. Ääni: Antero Honkanen. Selostus: Leena Uotila ja Asko Sarkola. 16 mm / 485 m. Orionin esitys: Osa I: Ylimääräisten valtiopäivien avaus Helsingissä 16.9.1910. 20 min. SP betacam.

Vuonna 1910 nykyinen Tasavallan Presidentin linna palveli tehtäväänsä Suomen suurruhtinaskunnan kenraalikuvernöörin palatsina. Elokuva tuolta vuodelta käynnistyy, kun venäläistämispolitiikan edusmies, vuosien 1909-17 kenraalikuvernööri, kenraaliluutnantti Frans Albert Seyn (1862-1918) nousee kieseistään ja astelee palatsiinsa eduskunnan ylimääräisten valtiopäivien aattona 15.9.1910.

Ilmiriita suurruhtinaskunnan oman senaatin ja asemiaan lujittavan keisarillisen Venäjän hallituksen välillä oli leimahtanut liekikiin. Aiemmin kesäkuussa tsaari Nikolai II (1868-1918) oli vahvistanut Venäjän valtakunnanduuman valmisteleman säädöksen, joka päätti Suomen suvereniteetin omien lakiensa toimeenpanossa. Tämän säädöksen yhteydessä venäläinen nationalisti, äärioikeistolainen monarkisti ja suomisyöjäksi haukuttu Vladimir Mitrofanovitš Puriškevitš (1879-1920), joka edusti Bessarabiaa, oli lohkaissut duumassa venäläistämispolitiikan ikimuistoiset avaussanat "Finis Finlandiae" – Suomen loppu.

Suomen suuriruhtinaskunnan ylin instanssi, senaatti oli tehnyt omat johtopäätöksensä jo vuotta aikaisemmin. Se lähetti tsaarille osoitetun erokirjeen. Tekstin muotoilusta vastasi senaattori ja Valtiollisen konttorin ylitirehtööri Juho Kusti Paasikivi (aik. Johan Gustaf Hellstén, 1879-1956), joka samalla luopui omaksumastaan vanhasuomalaisesta myöntyväisyyspolitiikasta. Hänestä tuli Pehr Evind Svinhufvudin (oik. Svinhufvud af Qvalstad, 1866-1941) rinnalle itsenäisen tasavallan aikaa enteilevän - vaikkakaan ei itsenäisyyttä julkisesti ajavan - protestiliikkeen keulahahmo.

Ylimääräiset valtiopäivät komennettiin keisarin käskyllä koolle käsittelemään kolmea Suomelle kielteistä artiklaa. Niistä vastenmielisin käsitteli Venäjän kansalaisten nostamista Suomessa suomalaisten kanssa yhdenvertaiseen asemaan suuriruhtinaskunnassakin. Artikla olisi antanut venäläisille oikeuden tarttua Suomen senaatissa vallan kahvaan, ja alistaa autonomisuudestaan ja valtiomaista tunnustusta vaativa maa kenraalikuvernöörin edustamaan yleisvenäläiseen määräysvaltaan.

Aiemmin tuntematon filmi valtiopäivien suomalaisista edustajista löytyi vuonna 1979 suojeluspo-liisin hallusta. Kuvasarjan oli tehnyt senaatin tilauksesta tamperelainen yhtiö Maat ja Kansat. Sen kameramiehet olivat saaneet tehtäväkseen kuvata tuomiokirkon portaita astelevat edustajat, jotka epäilemättä tiedostivat asemansa kenraalikuvernöörin käynnistämän venäläistämispolitiikan pelinappuloina.

Filmaus oli monessakin mielessä historiallinen. Sen dokumentaarielokuvamaisuudesta kehkeytyi myöhemmin Suomen ja sosialistisen Neuvostoliiton suhdediplomaattisten julkilausumien elokuva-taide. Näitä tehtailivat sekä itäisen naapurin dokumenttielokuvastudio että kotikansallinen Suomi-Filmi.

Nyt esitettävä otos on oivallinen elokuva elokuvahistoriallisesta analyysista. Vuonna 1979 Suo-men elokuva-arkiston ja Yleisradion yhteistyöhankkeena toteutetussa Jukka Mannerkorven ohjaa-massa dokumenttielokuvassa asiantuntijat avaavat aktuellikuvien maailmaa tunnistamalla filmissä esiintyviä henkilöitä, jotka ensimmäistä kertaa esiintyvät valkokankaalla.


Svinhufvudin virkaanastujaispuhe

Suomi 1936. Tuotantoyhtiö: Suomi-Filmi Oy. Tilaaja: Kansallinen Kokoomus. Kuvaus: Charles Bauer, Erik Blomberg, Uno Pihlström. Ääni: Aga Baltic / Pertti Kuusela. Helsingin ensiesitys: Kino-Palatsi 8.12.1936 - VET 698 – 420 m. Orionin esitys: Svinhufvudin virkaanastujaispuhe. 2 min 40 sek. SP betacam.

Lapuan liikkeen tuella vuoden 1931 maalisvaaleissa presidentiksi valitun Pehr Evind Svinhufvudin (1861-1944) puhe parlamentissa jäi mykkäkameralle puhumatta. Siihen asti Svinhufvudin urakehitys oli ollut särmikästä vuoristorataa. Kenraalikuvernööri Seynin Siperiaan karkoittama kiihkonuorsuomalainen oli saanut sankarin vastaanoton palattuaan maaliskuussa 1917 itsenäisyyssenaatin puheenjohtajaksi. Vuoden 1918 sisällissodan hän hoiteli valtionhoitajan asemassa menestyksellä keisari-Saksan tuella. Saksan tappio maailmansodassa katkaisi kahdeksi vuosikymmeneksi Svinhufvudin uran. Hän palasi Kansallisen Kokoomuksen ehdokkaana politiikan huipulle, mutta pidetyn Ukko-Pekan aika presidenttinä päättyi jo vuonna 1937 yhteen kauteen, kun Maalaisliitto ja SDP:n pääsivät sopimukseen Kyösti Kalliosta (aik. Kyösti Kalliokangas, 1873-1940).

Vaalivuonna 1936 olivat toiveet vielä korkealla Kokoomuksen ja Suomi-Filmin tehdessä oletetusta presidentistä henkilökuvaa Pehr Edvin Svinhufvud. Veteraanipolitiikko sai tilaisuutensa toistaa äänikameran edessä vuoden 1931 virkaanastujaispuheensa, jonka säilyneistä poistopätkistä ei huumoria puutu.

Svinhufudin muotoilema doktriini oli nostanut ulkopolitiikan kulmakiveksi pohjoismaisen yhteis-työn. Sitä myös presidentti Kallio myöhemmin toisti samoin sanakääntein. Retorinen testamentti välittyi edelleen Kyösti Kalliolta Risto Rydille, vaikkakin uudelleen lämmitetty suhde Saksaan oli jatkosodan alkaessa retoriikkaa vahvempi realiteetti. Presidenttinä Lapuan liikkeestä irtautunut Svinhufvud arvosti myös kansallista yheisymmärystä ja eduskunnan vahvaa asemaa, ainakin puheen tasolla, kuten myös hänen kaksi seuraajaansa.

Rytin virkaanastujaispuhe

Suomi 1940. Tuotantoyhtiö: Suomi-Filmi Oy. Kuvaus: Uno Philström. Ääni: Aga Baltic / Pertti Kuusela. Orionin esitys: Käyttämättömät poistot. 2 min 32 sek. SP Betacam.

Tasavallan presidentti Kyösti Kallion traaginen kuolema, "hänen joka oli horjumattomalla rohkeudella ja velvollisuuden tunnolla täyttänyt tehtävänsä voimiensa äärimmäiseen rajaan saakka", jätti varjonsa talvisodan pääministerinä "rintamakarkuruuden" välttäneen Risto Rydin (1889-1956) presidentilliseen virkaanastujaispuheeseen.

Presidentiksi jo nimitetty Ryti toisti myöhemmin virkaanastujaispuheensa ydinkohdat Suomi-Filmin elokuvakameralle. Tilaisuus oli vartavasten lavastettu, minkä tyhjä eduskuntasali tarkkaavai-selle katsojalle paljastaa. Puheen pateettiset sävyt välttelivät selkokielisyyttä sen verran kuin oli aiheellista.

Rytin käyttämä poliittinen liturgia perustui Kallion jättämälle punamultaperinnölle ja uuden presidentin henkilökohtaisesti omaksumalle kristilliselle johdatukselle, josta ei puuttunut mystisiä ja spiritualistisia piirteitä.

Ryti verhoili kansalliseen mystiikkaan sotaa käyvän Suomen todelliset tavoitteet: "Luottaen korkeimman johdatukseen, ryhdyn vaativaan tehtävääni varmasti vakuuttuneena sittä, että elinkelpoinen kansamme, joka historian kuluessa on aina osoittanut olevansa suurin vastoinkäymisissä ja kärsimystensä hetkillä ja sellaisista selvinnyt voittamattomiltakin näyttäneistä vaikeuksista ja vaaroista, nytkin kykenee ponnistelemaan onnellisempiin oloihin."


J. K. Paasikivi

Suomi 1945. Tuotantoyhtiö: Finlandia-Kuva Oy. Tuottaja ja ohjaus: Holger Harrivirta. Käsikirjoitus: Pekka Peitsi (Urho Kekkonen). Kuvaus: Unto Kumpulainen. Leikkaus: Kalevi Lavola. Selostaja: Carl-Erik Creuz. Esiintyjiä:: J. K. Paasikivi (pääministeri) ja muut hänen hallituksensa ministerit. VET 2131 – S – 210 m / 8 min

Lyhytkuva valmistui viikkoa ennen valtioneuvoksen ja hallitustaan pääministerinä ohjastaneen Juho Kusti Paasikiven syntymäpäivää, joita vietettiin näyttävästi 27. päivänä marraskuuta 1945 elokuvanäytöksen juhlistamana.

Syntymäpäiväfilmi saattoi verhota taakseen muitakin tavoitteita, vaikkakaan suoranaista näyttöä ei ole. Alkuperäinen synopsis puuttuu tuotantoyhtiön lyhytkuvakansiosta, joten oletukset Suomalaisuuden liiton kynäilijän ja sotavuosina Suomen Kuvalehden pakinoitsijan "Pekka Peitsen" osuudesta jää valistuneiden arvailujen varaan. Vahvimmin tähän suuntaan on argumentoinut Kansallisarkiston tutkija Kauko Rumpunen.

Finlandia-Kuvan ohjaaja Holger Harrivirta muistelee hallituksen iltakoulun kuvauksia, jotka tehtiin kiireisesti Smolnassa. Ärtyneelle Paasikivelle kameraryhmän saapuminen oli ilmeisesti yllätys: "Herrat siristelevät silmiään voimakkaassa valossa. Paasikivi murisee: ´Mitäs täällä oikein hommataan? Jaa, jokos ne filmarit taas meidän kimpussamme? Mitä varten? Silloin ministeri Kekkonen selittää, että tarkoitus on filmata herra pääministeriä syntymäpäivän johdosta. – Jaa. En minä ole antanut vielä mitään lupaa tähän".

Otteesta käy selville, että Paasikiven kolmanteen hallitukseen oikeusministeriksi ja samalla vallan sisärenkaaseen päässyt Kekkonen tiesi kuvauksista etukäteen. Neuvonantajan läsnäoloon elokuvaa suunniteltaessa viittaa myös sisäpiirimäinen tietämys Paasikiven tottumuksista. Elokuvan henkilökohtaisimpaan sisältöön kuuluvat kuvat päiväkirjaa pitävästä valtiomiehestä sekä näyttö ja toteamus siitä, miten sikarin tupruttelu iltaisin tuottaa "valtioneuvokselle verrattoman nautinnon". Nämä asiat ovat konsultoitu elokuvaan olennaisesti kuuluviksi jo ennen kuin Harrivirta käynnisti filmauksensa, joka on tulkittavissa ulkopuolisen tahon tilaukseksi.

"Saimme tehtäväksemme valmistaa elokuvan työnimellä Pääministerin päivä, muistelee Holger Harrivirta. Rouva Alli Paasikiven opastuksella ja suostuttelun tuloksena Juho Kusti suostui kotonaan kuvattavaksi, mutta vain "yhtenä iltapäivänä".

"Etäisyydet mitattiin muistiin etukäteen, ja kameran paikka suunniteltiin niin, että se tavoittaa tärkeimmät paikat samoilta sijoilta", kirjoittaa Harrivirta. Elokuvauksen nyt nähtävät poistot esittelevät projektin raadollisemmin. Itse kukin voi nähdä kuvaaja Unto Kumpulaista metrittämässä Paasikiven jykevän kallon etäisyyttä kamerasta oikein mittanauhalla.
Elokuva piirtää kuin ennakoiden henkilökuvaa sodanjälkeisen hallituksen pääministeristä tulevana valtiomiespresidenttinä. Tämä toteutui keväällä 1946 poikkeuslailla C. G. E. Mannerheimin erottua Paasikiven toivomalla tavalla virastaan.

Kodin, harrastukset ja valtiomiestehtävät yhdistävä laatukuvaus sai myöhemmin jatkoa, kun Urho Kekkosesta luotiin Paasikiven veroista valtiomiespresidenttiä useissa Maalaisliiton vaalielokuvissa 1960-luvulla.


Urho Kekkonen

Suomi 1961. Tuotantoyhtiö: Suomi-Filmi Oy. Tuotantojohto: Orvo Saarikivi. Tilaaja: Urho Kaleva Kekko-sen Vaaliliitto. Ohjaus: Harry Lewing. Käsikirjoitus: Eino S. Repo ja Jouko Loikkanen. Kuvaus: Niilo Heino. Leikkaus: Armas Laurinen ja Allan Pyykkö. Ääni: Heikki Laakkonen. Orionin esitys: Paasikiven patsaan paljastuspuhe. 3 min. 40 sek. SP Betacam.

Urho Kekkonen (1900-1986) kiinnittyi J. K. Paasikiveen tämän politiikan toteuttajana useissa uutisfilmeissä ennen vuoden 1961 presidenttivaalielokuvaansa. Tässäkin elokuvassa Paasikiveltä peritty poliittinen testamentti ja retoriikka pitävät liikettä yllä linjalla, jota oli alettu kutsua Kekkosen tukijoiden joukossa nimellä Paasikiven-Kekkosen linja, mikä korvasi pitkään käytetyn Paasikiven linjan.

Suomen ulkopolitiikan fundamentaalinen teksti, YYA-sopimus, siihen liittyvät julkilausumat ja valtiovierailut "ystävyyden, yhteistoiminnan ja keskinäisen avunannon" lauselmien alla saavat elokuvalta eläväksi tekevän evidenssin. Avainasemissa olivat Suomi-Filmin kamerat, jotka kuvasivat valtiovallan kanssa yhteisymmärryksessä valtiovierailujen huippuhetket vuosikymmenten läpi.

Elokuvan vaikuttavin kohtaus näytellään kuitenkin Juho Kusti Paasikiven nuoruusvuosien kaupungissa Lahdessa. Tasavallan Presidentti pitää Paasikiven patsasta paljastettaessa vakaumuksen sävyttämän puheensa. Kekkoselle edesmennyt valtiomies oli myöntyväisen ulkopolitiikan arkkitehti, mutta myös kansallista etua edistävä taloumies, senaatin entinen valtiovarainhoitaja ja Kansallis-Osake-Pankin pääjohtaja, jolle sodanjälkeinen hyvinvointi ja YYA olivat toisiaan tukeva yhtälö.

"Sotakorvaukset maksettiin, siirtoväki asutettiin, Lappi rakennettiin. Jo vuonna 1948 pääsimme sodan aikana alentuneessa elintasossa vuoden 1938 tasolle. Ja vuodesta 1948 on elintasomme nous-sut yli 60 prosenttia. Tämä kaikki ei tietenkään ole Paasikiven ansiota. Mutta Paasikivi, enemmän kuin kukaan toinen, oli luomassa pohjaa maan rauhanomaiselle politiikalle, joka on myös ollut kaiken taloudellisen kehityksen edellytys," Kekkonen kehuu ystäväänsä eikä unohda antaa ymmärtää omankaan panoksensa mittavuutta.

Tiernapojat UKK:n luona

Suomi 1960-luku. Tilaaja: Unicef. Ohjaaja ja kuvaaja: Tuntematon. 16mm / 40 m. Orionin esitys: 2 min 38 sek. SP betacam.

Tällä purkkinimellä Suomi-Filmin kellareista löytynyt filmi paljastui uutispätkäksi, jossa Unicefin keräyksen suojelijaksi lupautunut Kekkonen luovuttaa presidentillisen roponsa "murjaanien kunin-kaalle". Unicefin toimittama apu Kainuun lapsille sodan jälkeen oli ehkä tuolta seudulta eduskuntaan ponkaisseen valtiomiehen mielessä.

Suunta oli nyt toinen Kekkosen käynnistäessä Unicfin keräyksen kolmannen maailman hädässä oleville lapsille. Urho Kekkosen toisella kaudella polkaistiin myös pystyyn Ulkomaalaisinstituutti. Lisäksi hyvinvointiinsa tyytyväinen Suomi määritteli kehitysavun tavoitetason, jota se ei kuitenkaan koskaan ole nähnyt aiheelliseksi saavuttaa. "Kaikille säädyille" esiintyvät tiernapojat ovat vaihtuneet kansainvälisesti tunnettuihin hyvän tahdon lähettiläisiin. Kerjuu vähäosaisen maailman auttamiseksi kuitenkin jatkuu ja jatkuu.


Vaalit 1970

Suomi 1971. Tuotanto: Taideteollinen oppilaitos / Kamerataiteen osasto. Ohjaus: Anssi Blomstedt. Käsikirjoitus: Kari-Juhana Koski. Leikkaus: Kristina Schulgin. Kuvaus: Esa Vuorinen. Ensiesitys: 20.1.1971. VET 2105 – 10% - 16mm / 375 m. 16 min.

Maalisvaalit 1970 olivat ensimmäinen kolahdus Kekkosen junailemalle kansanrintamalle. Porvaristo vyörytti eduskuntaan enemmistön selvin lukemin 112 – 88. Tämä oli myös ilmeinen järkytys Taideteollisen korkeakoulun kuvausryhmälle, joka oli valmistautunt tekemään edistyksen kannattajille ikimuistoisen dokumentin. Utopia demokraattisten voimien voitosta siinteli ajatuksissa ja silmissä loppuun asti. Toisin kävi. Veikko Vennamon parjattu protestiliike seljätti opiskelijoiden ja työväestön unelmat yhteirintaman kautta toteutuvasta kansanvallasta.
Vaalit merkitsivät päätöstä pitkään jatkuneelle kansanrintamayhteistyölle. Elokuva kertoo sanatarkasti politiikan silmäätekevien suulla porvariston ja vasemmiston fraasit. Suuret taustat ja seuraukset jäävät ymmärrettävästi näyttämättä.

Kekkonen oli tuona vuonna ilmoittanut venäläisille, ettei jatka presidenttinä, mikäli YYA-sopimukseen ei liitettäisi Suomen puolueettomuutta korostavaa lauselmaa "sisäisiin asioihin puuttumattomuuden" tueksi. Keskustan ja vasemmiston kansanrintamayhteistyö oli ollut reaalipoliittinen puuttumattomuuden tae. Mitä kärsityn tappion jälkeen? Kekkosen oli jatkettava ja osallistuttava sisäpolitiikkaan lähes pääministerin syrjäyttävällä tavalla. Vasta huhtikuu 1981 pani presidentin suvereenille vallankäytölle pisteen.

Elokuva, aikansa tuote, näyttää vuonna 1970 sen nuorehkon poliittisen eliitin, joka luotti Kekkoseen ja ne jotka eivät. Tuona vuonna vain Suomen Maaseudunpuolueen julkimo uskalsi sanoa, ettei Kekkosen ulkopolitiikka ole Paasikiven politiikkaa. Kokoomuksen Pertti Salolaiselle radikalismi yhteiskunnassa oli hyvä asia, mutta vasemmistoradikalismi vain nuorsuomalaista toimintaa, joka on etäistä käytännön realiteeteille. Hänelle ja valtiotieteen maisteri Harri Holkerille Kokoomus on ainoa vaihtoehto vasemmiston ideologista jyskettä vastaan. Tuon jyskeen tueksi Suomen Kansan Demokraattisen Liiton Ele Alenius ja Ilkka-Cristian Björklund rummuttivat liikepankkien kansallistamisen puolesta. Paasitalon holveissa raikui rento ja voitonvarma "karaoke-meininki". Arvo Salo laulaa säkenöivästi radikaalin Lapualaisoopperan biisejä, kuten myös vielä tuolloin hyvän lauluäänen omaava Erkki Tuomioja.
Vuonna 2001 näemme useat heistä edelleen eduskunnan parrasvaloissa valitsemassa Mauno Koi-vistoa toiselle kaudelleen. Tämän toteamme ohjelmamme päätteeksi Lauri Törhösen dokumentista Meiltähän tämä käy eräänä osoituksena politikoinnin pitkästä linjasta ja poliittisten käytäntöjen päättymättömästä mammutologiasta.


Krepnet sovetsko-finljandskaja druzhba
Suomen ja Neuvostoliiton ystävyys lujittuu

Neuvostoliitto 1984. Tuotantoyhtiö: Tsenralnaja Studija Dokumentalnih Filmov, Moskva. ("Dokumenttielo-kuvien keskustuottamo", Moskova). Ohjaus: O. Revtova. Kuvaus: L. Maksimov, E. Fedjajev. Leikkaus: A Vorontsova. Muut tekijät: B. Guseva, J. Ogandštšanov. Kesto 9 min.

"Neuvostoliiton ja Suomen ystävyyssuhteet lujittuvat", vakuuttaa elokuvan selostaja aloitukseksi elokuvan nimen mukaisesti. "Hyvät naapuruussuhteet, molemminpuolisesti edullinen yhteistyö ja puuttumattomuus toistensa sisäisiin asioihin. Yksinomaan nämä periaatteet voivat muodostua siunaukseksi tehokkaassa kanssakäymisessä valtioiden kesken."

Eletään lokakuuta 1984, aikaa ennen Neuvostoliiton luonnetta perinpohjin muuttanutta perestroikaa. Suomesta on lähetetty Neuvostoliiton valtiollisen johdon vieraaksi arvovaltainen delegaatio, mukana pääministeri Martti Miettunen, joka ei kuitenkaan ole delegaation johtaja. Puheenjohtajuus on annettu "pääministerin ulkoministerille" Paavo Väyryselle, joka onkin etualalla delegaation noustessa Leningradin Suomen-asemalla junasta neuvostoisäntien käteltäväksi. Neuvostoisännät ovat korkean tason hahmoja,vaikkakin Neuvostoliiton korkeimman neuvoston varapuheenjohtaja Nikolai Talyzin, liikenneministeri Kondratjev ja 1. varaulkoministeri Maltseva tai Neuvostoliiton ystävyysseurojen liiton puhemiehistön naispuheenjohtaja eivät olleetkaan Suomessa kovin tunnettuja. Vaikka matka jatkuu välittömästi Moskovaan, Leningradiin on saapunut myös Suomen Moskovan-suurlähettiläs Aarno Karhilo.

Vierailulla Neuvostoliittoon ei ollut tällä kertaa ajettavanaan tärkeitä poliittisia tai taloudellisia päämääriä, sillä kyse oli lähinnä juhlista, jotka pidettiin 40 vuoden takaisten tapahtumien vuoksi. Sekä Suomen ja Neuvostoliiton välisestä välirauhansopimus että Suomi-Neuvostoliitto-Seuran perustaminen viettivät juhlapäiväänsä, minkä yhteydessä ulkoministeri Väyrynen piti oman sodanjälkeistä sukupolvea kunnioittavan puheen.

Juhlallisuuksien jälkeen matka jatkui Kremliin, missä Väyrysen johtama delegaatio tapaa Neuvostoliiton Kommunistisen Puolueen poliittisen toimikunnan jäsenen, Neuvostoliiton ministerineuvos-ton ensimmäisen varapuheenjohtajan, ulkoministeri Andrei Gromykon.

Veteraanipoliitikko esiintyy tottuneesti kameroiden edessä, ja tuskin muistaa ensimmäistä poliittista raporttiaan nuorena YK-diplomaattina 1940-luvun lopun New Yorkissa. Gromykon ensimmäinen raportti koski kaupungissa esitettävien elokuvien poliittista luonnetta – neuvostolähetystössä tiedettiin, että kylmän sodan asiaa ajettiin myös kulttuurituotteiden voimalla.

Delegaation kättelijöistä kolmantena voimme nähdä ulkoministeriön kokeneen virkamiehen Juhani Suomen, joka tuli tunnetuksi Urho Kekkosen elämäkerran kirjoittajana.
Paavo Väyrysen matka vie myös rakennustaiteen ja "muinaisen taidon historiallisille muistomerkeille".

Glasnost oli laajentanut poliittista kenttää myös uskontojen suuntaan. Vierailu kohdistuu Sergei Radonesilaisen noin vuonna 1334 perustamaan Pyhän Kolminaisuuden luostariin, jossa niin ikään pyhä Andrei Rublev kehitti lahjojaan ikonitaiteen alalla. Rublev tunnettiin toki Suomessa myös Andrei Tarkovskin joulukuussa 1972 maahantuodun nimikkoelokuvan perusteella. Suomalaiset vieraat ihastelevat kultaan käärittyä luostaria ja osallistuvat neuvostotovereiden kanssa yhteiseen ortodoksiseen jumalanpalvelukseen hartaudella. Erityisen hartaita ilmeitä voimme nähdä sosialidemokraattisen ministeri Pirkko Työläjärven ja Suomen asiaa jo pitkään vahtineen Juri Derjabinin alias Juri Komissarovin ylösluoduilla kasvoilla.

Kremlissä delegaation johto voi mielihyväkseen tavata vielä kerran NKP:n poliittisen toimikunnan ministerineuvoston puheenjohtajan, missä yhteydessä viitataan myös aiemmin saman vuoden huhtikuussa onnistuneesti päättyneeseen presidentilliseen tapaamiseen kahden keskenään ystävällismielisen valtion päähenkilön Konstantin Tshernenkon ja Mauno Koiviston välillä.

Elokuvan mielipainuvaa tekstiä voidaan pitää opetuselokuvamaisena lyhyenä johdatuksena Suomen ja Neuvostoliiton väliseen ystävyyden ja keskinäisten poliittisten suhteiden liturgiaan ja sen yhä vakiintuneempiin äänenpainoihin.

President Finljandii v Sovetskom Sojuza
Suomen Tasavallan Presidentti Neuvostoliitossa

Neuvostoliitto 1987. Tuotantoyhtiö: Tsenralnaja Studija Dokumentalnih Filmov, Moskva. ("Dokumenttielokuvien keskustudio", Moskova). Ohjaus: C. Lebedjanskaja. Käsikirjoitus: L. Kamjinin. Kuvaus: E. Akkuratov, K. Durnov. Leikkaus: T. Semenova. Muut tekijät: I. Ginger, T. Kononova. Kesto 21 min.

Tasavallan Presidentti Mauno Koiviston virallinen vierailu Moskovaan alkoi ensimmäisen presi-denttikauden lopulla, lokakuun 5. päivänä 1987. Vierailulla oli merkityksensä myös Mauno Koiviston toiselle kuusivuotiselle presidenttikaudelle, joka alkoi maaliskuussa 1988.
Vierailun muistoksi lahjana Koivistolle luovutettu elokuva alkaa dokumentinomaisesti katsauksella presidentin henkilöhistoriaan, jonka voi tulkita symbolisesti tarkoittavan myös sitä, että Neuvostoliitto virallisesti jatkoi jo Urho Kekkosen aikana omaksuttua linjaa, jonka mukaan valtion päämies henkilökohtaisesti takaa maiden välisen suhteen jatkuvuuden.

Suhteiden tiivistyminen Koiviston persoonaan oli ymmärrettävää. Suomeen oli keväällä 1987 ni-mitetty kokokoomuslaisen Harri Holkerin pääministerinä johtama sinipunahallitus. Asiaa oli val-misteltu sen verran salassa, että Kokoomuksen puheenjohtaja Ilkka Suominen, nyt presidentin delegaatiossa ministerinä mukana, oli saanut kuulla tämän kansallisen hallituskoalition synnystä Neuvostoliiton Helsingissä toimivan salaisen palvelun residentiltä eli johtajalta. Ulkopoliittisesti kokematon Holkeri ei ollut merkittävä hahmo: ulkopoliittinen vastuu oli siirtynyt SDP:lle, jonka puheenjohtaja Kalevi Sorsakin esiintyy myhäilevänä merkkimiehenä elokuvan takariveissä. SDP:n ulkopoliittista vaikutusvaltaa lisäsi Kokoomuksen reaalisen kokemattomuuden lisäksi se, että ulkoministerinä pitkään toiminut Keskustan Paavo Väyrynen oli joutunut huonojen tähtimerkkien alle sen jälkeen, kun Keskustan ja Kokoomuksen kassakaapista oli tuotu esiin salainen sopimus porvarihallituksen puolesta. Neuvostoliiton suostumuksen tuntien ja Holkeria hyväksikäyttäen Koivisto murskasi ulkopolitiikallaan nämä sisäpoliittiset aikomukset, vaikka se merkitsikin entistä tarkempaa henkilökohtaista sitoutumista neuvostosuhteiden ylläpitämisessä. Tämä elokuva on yksi osoitus sen onnistumisesta – Koiviston maine maiden välisten suhteiden normalisoijana tunnustetaan yleisesti.

Mauno Koiviston henkilön jälkeen esitellään lentokentällä delegaatiota vastaanottavat isännät, Neuvostoliiton Kommunistisen Puolueen poliittisen toimikunnan jäsenen, Neuvostoliiton Korkeimman Neuvoston puheenjohtaja Andrei Gromyko ja NKP:n poliittisen toimikunnan ehdokasjäsenen, Korkeimman Neuvoston ensimmäinen varapuheenjohtaja Nikolai Talyzin.

Lentokentällä ei ole niin laajaa tuhatmääriin kasvanutta kunniavartiostoa kuin Paasikivellä vuonna 1955, mutta Moskovan varuskunnan kolmen aselajin kunniavartiosto on sekin valtava näyttö Koiviston arvovallasta uudistuksiin tähtäävään Kremlin vanhoilla mittapuillakin mitattuna.

Lentokentältä tie vie Kremliin, neuvostohallinnon ytimeen. Siellä pitkän punaisen maton keski-vaiheilla vastassa on maan uusi johtaja, sosialistista uudistuspolitiikkaa, perestroikaa ajava Neuvostoliiton Kommunistisen Puolueen pääsihteeri, Mihail Gorbatshov. Liturgiaakin oli hieman uusittu, jos kohta vanhakin oli esillä: "Molempien maiden kansoja ja johtajia sitovat perinteisen ystävyyden, keskinäisen yhteisymmärryksen ja yhteistyön siteet." Varsinaista tapaamista neuvottelupöydässä kuvataan jo uudistuspolitiikan sanoin: esillä ovat perestroikan tuomat "suuret mahdollisuudet" ja "ulkotaloudelliset suhteet". Keskinäisestä taloudenpidosta ja vaihdosta oltiin siirtymässä laajaan, entistä globaalimpaan kauppaan: siinä Suomen välittäjän osuus tarjosi huimia näköaloja. Delegaation jäseniin kuuluvat Kalevi Sorsa, Pekka Vennamo, Kristoffer Taxell, Martti Miettunen, ulkoasiainministeriön osastopäällikkö Åke Wihtol, Ilkka Suominen sekä presidentin kanslian kansliapääl-likkö Jaakko Kalela ja Suomen Moskovan-suurlähettiläs Aarne Karhilo, jotka kukin saavat itsensä kuviin Kremlin pöydissä.

Koiviston puhe oli arkisempaa: se keskittyi perinteisellä tavalla rauhan kysymyksiin, mutta nosti esille entistä tärkeämmäksi ymmärretyt turvallisuushaasteet "maapallon pohjoisosassa", joihin lukeutuivat tuolloin nykyiseen tapaan erityisesti pohjoiset merialueet.

Neuvottelujen kommunikeat eivät olleet ongelmallisia ja vuoron saikin monipuolinen kulttuuriohjelma. Koivisto laskee ylevän pianomusiikin pauhatessa sinivalkoisen seppeleen Leninin mausoleumin edustalle – sillä juhlistettiin elokuvan mukaan sekä mausoleumin 70-vuotista olemassaoloa – todellisuudessa sillä oli ikää naftisti 65 vuotta – että Suomen tasavallan muodostumisen samaten 70-vuotiasta taivalta. Koivisto laskee seppeleen myös neuvostosotilaiden muistomerkille.

Elokuva pohdiskelee Suomen suurta merkitystä "ydinaseonnettomuuden vastustamisessa". Sitä suoraan sanomatta selostus viittaa tässä yhteydessä sekä SALT–neuvotteluihin että ETYK:iin ja niiden myötä Suomen rooliin kansainvälisten liennytysprosessien isäntämaana. Suomen politiikan linjaus oli onnistunut hyvin, sillä maalla oli sijansa tässä roolissa myöhemminkin, kun se sai kunnian olla Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton johdon puolueettomana tapaamispaikkana monia kertoja.

Delegaation matka jatkuu Kazakstanin pääkaupunkiin Alma Ataan, jossa kulttuuristen nähtävyyksien lisäksi keskustellaan tasavallan johdon kanssa perestroikasta, "suurimittaisesta parantamisohjelmasta" ja isännät saavat esitellä näkemyksiään "tehostuneesta väestön internationaalisesta kasvatuksesta", jota Kazakstanissa oli onnistuneesti perestroikan nimissä ajettu. Alma oli Medeon luisteluratansa myötä ainoa paikka, missä presidentti Koivisto suostui – varmaankin virallisesta proseduurista poiketen - luistelemaan liukkaalla jäällä.

Matka jatkui toiseen Keski-Aasian keskukseen, Kirgisian pääkaupunkiin Frunzeen. Sotilasasiat ovat esillä, kun Koivisto käy laskemassa seppeleen vallankumoustaistelijoiden muistomerkille: siellä punakaartilaisten veljeshaudan obeliskin juurella palaa ikuinen tuli. Kulttuuriohjelman ytimessä oli tällä kertaa ratsastusurheilu ja tasavallan kestävä ylpeydenaihe, kirgisialainen siitosori, jonka jälkeläinen saa tuta Koiviston kannukset kyljessään. Kamera panoroi tunnelmallisesti myös Frunzen kaupungin keskustassa sijaitsevassa Ystävyyden puistokujalla, johon Koivisto edeltäjänsä Urho Kekkosen tavoin istuttaa ystävyyden kuusipuun.

Etelä-Venäjältä delegaatio palaa vielä neuvotteluihin Kremlin kruunujen alle, jossa talousasioihin hyvin perehtynyt pääministeri Nikolai Ryžhkov tarjoaa sopimusta, jota ei ole syytä vastustaa: keskinäinen tavaravaihto laajenee, kuten tapaamisen päätteeksi julkaistu kommunikea muistaa korostaa, merkittävästi.

Gromyko ja Koivisto tapaavat elokuvan päätteksi vielä Kremlissä. Puheet nostavat esille molemminpuoliset arvostuksenkohteet, joiden parissa on käyty "vakavuuden hengen läpitunkemia" keskusteluja. "Viralliset saattajaiset" osoittavat vierailun asialuonteen. Presidentti Koivisto puolisoineen tapaa Mihail Gorbatshovin puolisoineen koruttomasti Yrjönsalin loppumattoman pitkän punaisen maton keskustassa.


Meiltähän tämä käy

Suomi 1988. Tuotantoyhtiö: Jörn Donner Productions Oy. Tuottaja: Jörn Donner. Ohjaaja: Lauri Törhönen. Kuvaus: Esa Vuorinen, Petri Mäkinen. Leikkaus: Tuula Mehtonen. Musiikki: Pedro Hietanen. Järjestäjä: Stiina Laakso. Kesto: 16 mm, väri. 145 m / 12 min.

Elokuvataiteen opetuksen kehittämisestä äskettäin palkittu Lauri Törhönen on myös itse dokumentaristi, jonka pedagoginen silmä paljastaa aina olennaiseksi jotain epäolennaista. Tämä koskee myös totuuselokuvaa presidentin valitsijamiesten ja –naisten liikahduksista eduskuntasalissa, kun Koivistoa valittiin toiselle kaudelleen maaliskuussa 1988.

Eduskunnan tähtikaarti on julkisuushakuisempi mutta myös kulttuuripitoisempi kuin koskaan. Ismo Kallio, Seela Sella, Veikko Sinisalo, Heikki Harma ja muka oman kuvausryhmänsä läsnäolosta tietämätön tuottaja Jörn Donner kantavat kortensa kekoon ja jättävät lippunsa maljaan. Taustalta kuullu taukoamaton luenta: Koivisto, Koivisto, Koivisto.

Alkaa säihkysäärien paraati esiintyjinä luun kovat politiikan naiset. Anneli Jäätteenmäen verkkosukka-look herättää hetkeksi hajamielisen Donnerin. Velvollisuutensa täyttänyt Elisabeth Rehn siirtyy eduskuntatalon kahvilaan toimittajien kameratulen lämmitettäväksi. Viattoman raikas Hjallis Harkimo seuraa kintereillä kuin hainpoikanen Silja-Linen laivaa. Kalevi Sorsa puree herkkupalaa sokerimunkistaan ja synkkaa hymynsä yhteen suosikkityttönsä Ulpu Iivarin kanssa.

Vain politiikassaan kolhiintuneet konkarit kyräilevät. Puhemies Harri Holkeri hieroo nenäänsä ja raapii leukaansa. Valitsijamiesäänien luenta hänen osaltaan pysähtyy jo numerossa 18. Lehterillä istuva Paavo Väyrynen mutristelee edeltäjältään Virolaisen Jussilta opitulla tavalla, vaikka mainitaan nimeltä kunnioitettavat 68 kertaa. Vasemmistoa vaaleissa ylläpitänyt Kalevi Kivistö on ilmeetön, kun saa 26 ääntä. Matti Ahteen Hilkka-puoliso hymyilee vieressä, kun tietää olevansa kaunis.

"Asiat ovat juuri sellaisia kuin miltä ne näyttävät." 189 ääntä kalastaneen Koiviston kerran fundeeraama miete pätee myös poliittiseen tilauselokuvaan: Koiviston filmien pianonsoitolla sävytetty fraseologia kuten myös Törhösen tirkistelyn sietämätön keveys kuuluvat primaaritasoon. Sen taakse tyhjyyteen on turha mennä. "Bäst som sker".

– Ilkka Kippola ja Jari Sedergren 5.10.2007