Murheelliset kirja-aiheet lukulistalla jatkuvat. Posti toi eilen Tuulikki Pekkalaisen ja Seppo Rustaniuksen myyntimenestyksen Punavankileirit. Suomalainen murhenäytelmä 1918 . (Tammi 2007. Kiitos tekijöille ja kustantajalle lahjoituksesta. Sain kirjan, kun moitin Seppoa, ettei kutsua kirjan julkistamiseen kuulunut. Etiikkaediittorin huom.)
Lähdeluetteloansa katselin hieman murheellisin mielin, tämmöiseen kun pitäisi yrittää aina kerätä mukaan kaikki oleellinen, vaikka kyseessä ei olekaan akateeminen tutkimus. Sieltä puuttui monta alan keskeistä teosta, jotka opastaisivat kiinnostuneita jatkolukemisiin.
Valokuvatodellisuus on sitten jo toista. Sellaista ei akateemisista tutkimuksista koskaan löydä. Tiedän, että näiden eteen on tehty lujasti töitä. Seppo Rustanius on varmasti 1918-valokuvien paras asiantuntija maassamme.
En ole vielä edes puolessavälissä, kirja on yli 400-sivuinen luetteloineen ja hakemistoineen, joten tarkempi kommentointi tässä jää. Punavankileirit on pääosin erittäin hyvin kirjoitettu, eikä edes painovirheitä ole paljon. Lukeminen on helppoa, jollei aihe kurista mieltä, sillä yksittäiset tarinat voivat olla aika karmeitakin.
Kun kysymys on monin jaksoin kokoelmasta tarinoita, niin editoiminen on vaikeaa. Kyllä sen joistakin kohdista huomaa, että ylijääneistä osista on jokin erityinen lyhyt kappale väännetty. Toistoa löytyy silti aika vähän ja teemoittainen käsittely toimii, vaikka esimerkiksi saman muistelijan paluu kehiin aina uudelleen historioitsijaa hermostuttaakin.
Mistäkö tämä johtuu? Tietokirjassa asia toimii toisin päin kuin mihin historioitsija pyrkii. Tietokirjassa otsikko kertoo teeman ja alla ovat sitten keissit. Tieteessä nimetään aihe, johdatetaan kontekstiin, väitetään, todistetaan ja lopuksi argumentoidaan kokoonpanevasti. Jotkut pitkätkin jaksot kirjassa täyttävät nämä jälkimmäisetkin kriteerit, osa kirjan alaluvuista jää kertomusten kompiloinniksi.
Tämä ei tarkoita, etteivätkö ne olisi paikkaansa ansainneet kertomuksina. Kyse on enemmänkin metodista, joka tuntuu vaihtelevan (tieteelliseltä) laadultaan enemmän kuin tasalaatuisessa tieteellisessä kirjoituksessa. Päättelevä argumentointi ei ole Punavankileirin pääasia, niin kuin vastaavasti kompiloitujen tapauskertomuksien varaan rakentuvassa tutkimuksessa olisi, ja päättely saa aina välillä tunteikkaita ja kysymysmerkillisiä, siis journalistisia muotoja.
Kustaa H. J. Vilkunan Isoviha on taitavasti tehty esimerkki tieteen keinoista vastaavan aineiston parissa, paljon taitavampi kuin oma sensuuriväitöskirjani Filmi poikki..., jossa metodi on itse asiassa sama.
Siis paljon tapauksia ja niistä pitäisi järjestelmällisesti sanoa jotain viisasta tutkijan huolellisesti valikoimina ja järjesteleminä kokonaisuuksina ja onnistua vielä synteesissäkin eli johtopäätöksissä, joka esitetään, päin vastoin ja ehdottomasti toisin kuin lukujen tiivistykset, niitä korkeammalla abstraktiotasolla. Eikä ole haitaksi, vaikka tässä yhteydessä sormella osoittaa, mitä vielä kannattaisi tutkia. (Kas tässä yhdessä kappaleessa graduopas, jolla saa väitöskirjojakin aikaan.)
Kirjoitan tästä näin monta riviä siksi, että tekijät eivät kerro, onko kyseessä enemmän tietokirja kuin tutkimus. Apurahaa he ovat saaneet tietokirjailijoina. Tähän tietokirjaan on lisätty tutkimuksen tavoin runsaasti viitteitä. Se on hyvä, sillä näistä mielen kohua herättävistä asioista puhuttaessa - esimerkiksi netissä - viitteitä ei koskaan ole liikaa.
No palataan metodista kirjaan. Vaikka lukeminen on kesken, sen verran kuitenkin voi sanoa, että keskiössä kirjassa ovat tapahtumakertomukset, kaiken kokeneet, silminnäkijät ja kuulija-kertojat. Ja syventävinä teemoina ne vähemmän käsitellyt: naiset, lapset, papit, kasvattajat.
Jo niiden uusien aihealueiden käsittelyn vuoksi voi sanoa, että tälle kirjalle on tilausta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti