Ylikangas ja teloitetut

Sunnuntai-iltana laitoin kipeytyneen polven oikeaan asentoon, katsoin Murnaun Auringonnousun ja luin Heikki Ylikankaan teoksen Romahtaako rintama? Suomi puna-armeijan puristuksessa kesällä 1944 (Otava 2007).

Lappeenrannan Huhtiniemessä tapahtuneeksi arvellut teloitukset kesällä 1944 nostattivat suuren historiakeskustelun vuonna 2006. Huhut, salamyhkäiset paljastukset ja niiden pohjalta syntynyt kansalaiskeskustelu, jota journalismi ja kaunokirjallisetkin esitykset mieluusti avittivat, johtivat arkeologisten kaivausten aloittamiseen. Nämä kaivaukset eivät tähän mennessä ole tuoneet valaistusta itse asiaan kumpaankaan suuntaan. Myös asian tiimoilla julkisuudessa paljon esintyneen Syväkurkun tedot Ylikangas tuomitsee väärennöksiksi. Asiaan liittyneen sotatuomari Tapanaisen osuuden hän arvioi merkityksettömäksi.

Ylikankaan teoksen keskeisenä tavoitteena on laajentaa keskustelua yhteen aikaan ja paikkaan eli kesään 1944 ja Lappeenrantaan paikallistunutta keskustelua yleisemmäksi. Samalla huomiota kiinnitetään siihen, että aiemmissa tutkimuksissa esitetyt luvut, 46 kenttäoikeuksien kuolemanrangaistukseen tuomitsemaa ja 11 upseerin aseenkäyttöoikeudella teloitettua, siis yhteensä 57 tapausta, eivät selvästikään ole karkuruudesta teloitettujen todellinen kokonaisluku - kyse on luvusta, jonka armeijan virallisesta dokumentaatiosta voidaan selvittää. Ylikankaan mukaan "89 nimeltä mainittua karkuria ja kieltäytyjää on Sota-arkiston ja Tilastokeskuksen arkistolähteiden mukaan ammuttu tai kenttäoikeuden päätöksin teloitettu", minkä lisäksi nimeltä tunnetaan vielä kaksi muuta surmattua. Näistä Ylikangas esittää yksilöidyn nimilistan.

Lähinnä silminnäkijäkertomusten, muistitiedon ja sukulaisten sodanjälkeisten selvityspyyntöjen analyysillä sekä taistelussa kadonneiden tilastollisella analyysilla todellisten tapausten määrä nousee merkittävästi. "Etsivän keskuspoliisin lähteissä, viranomaisille tehdyissä ilmiannoissa, kirjallisuudessa ja kertovissa lähteissä mainitaan lisäksi lukumäärinä ilman nimiä parisenkymmentä teloitus- tai ampumistapausta."

Tilastollisen analyysin avulla Ylikangas tulee siihen johtopäätöksiin, että kadonneiksi merkittyjen kuolleiden joukossa "omien aseiden kautta sai surmansa viitisenkymmentä karkuria".

Ylikangas tunnustaa, että näin arveltuna joitakin päällekkäisiä tapauksia voi tulla. Hän ei pyri esittämään teloitettujen eksaktia lukumäärää, vaan arvioi perustellen määräksi noin 250.

Oleellista on se, että tunnetut tapaukset moninkertaistuvat, mikä tuo ne lähelle niitä arvioita, joita Ruotsiin heti sodan jälkeen muuttaneet kenttätuomari ja pääesikunnan oikeudellinen asiantuntija (Larvia, Enckell) ovat muisteloissa 1990-luvulla arvioineet.

Mutta takaisin Lappeenrantaan. Siellä kaiken kaikkiaan teloitettujen määräksi Ylikangas arvioi neljäksikymmeneksi, todisteluun liittyvässä silminnäkijäkertomuksessahan (Lauri Lindqvist) mainittiin hänen nähneen noin 40 ruumista, jotka sitten haudattiin "toiseen kertaan" Taipalsaareen.

Teloitusten toteuttajana ei ole "kenttäoikeus", vaan Henkilötäydennyskeskus 1:n yhteyteen perustettu seulontaelin: "Sen tehtävänä oli palauttaa siihen halukkaat karkurit joukko-osastoihinsa ja ampua ne, jotka kieltäytyisivät kahdesti toistetusta kehotuksesta palata linjoille. Kyseinen elin ei tuntenut vankeusseuraamusta lainkaan. Kiinni otettu karkuri joutui valitsemaan kuoleman ja linjoille palaamisen välillä."

Henkilötäydennyskeskusten luonteesta tiedetään vain vähän. Heinäkuulta 1944 on olemassa 10. sotapoliisikomppanian päällikön selonteko. Hänen raportissaan todetaan sotapoliisien palauttaneen karkurit kuulustelujen jälkeen joukko-osastoihinsa, "paitsi muutamia, joiden osalta meneteltiin eri määräyksestä toisin". Tämän Ylikangas katsoo viittaavan juuri teloituksiin.

HTK-elimet saivat tällaisen oikeuden 20.6.1944 Erich Heinrichsin käskyssä, kuten kirja yksityiskohtaisesti selittää. Teoksen oikeudellinen analyysi on varsin kiinnostavaa, sillä se selittää tarkoin upseerin aseenkäyttöoikeuden oikeudelliset perusteet ja sen, kuinka sitä kesäkuun 20. päivästä lähtien laajennetaan rintaman taakse, alueelle, jonne laki ei silloin vielä yltänyt. Vasta heinäkuun alussa pikavauhtia valmistelunsa, käsittelynä ja hyväksymisensä suhteen läpi viety laki korosti kuolemanrangaistuksen soveltuvuutta kurin ja järjestyksen palauttajana. Lain läpimenosta annettiin rintamalle yksityiskohtaista etukäteistietoa.

HTK-tapausten määrä rajoittuu Ylikankaan mukaan "korkeintaan joihinkin kymmeniin, ei missään tapauksessa noussut satoihin". Kokonaisluvusta 250 voimme päätellä, että joihinkin kymmeniin viittaaminen tarkoittaa käytännössä noin viittäkymmentä.

Kuten huomaatte, keskityn tässä lähinnä vain määrään liittyviin tutkimustuloksiin. Niitä vastaan on esitetty jo vasta-argumenttejakin.

Maanpuolustuskorkeakoulun sotahistorian laitoksen johtaja everstiluutnantti Jarmo Nieminen vastustaa Ylikankaan luonnehdintaa, jonka mukaan Puolustusvoimien henkilöt ylläpitävät virheellistä totuutta asenteellisesti ja varautuneesti.

Etelä-Saimaa lehden mukaan Nieminen toteaa: "Osoitin mielestäni juuri päinvastaista asennetta, kun keväällä osoitin tutkimuksellani Viipurin murtumiseen liittyvät huhut sadoista kadonneista vääräksi. Väitteet sadoista kadonneista eivät pidä paikkaansa."

Nieminen toteaa, että kirjan konteksti leimaa Ylikankaan 91 teloitettua käsittävän listan henkilöt syyttä teloitetuiksi karkureiksi. Listalla on Niemisen mukaan monin eri syin teloitettuja tai ammuttuja. "Listan tarkistus on ilmeisesti jäänyt tekemättä", Nieminen sanoo.

Pari nimeä Ylikankaan listasta ponnahtaakin heti esille, kuten Tikkurilassa ammuttu kommunisti Veikko Pöysti, joka oli myös aito aseellinen vastarintamies, ja samaa voi sanoa monista Hämeenkyrön "metsäkaartilaisista". Ylikankaan listalla mainitaan V. Vettenranta Hämeenkyröstä. Metsäkaartilaisia käsittelevistä tutkimuksista tiedämme, että Hämeenkyrössä menehtyivät metsäkaartilaisina ainakin Toivo Kallio, Aleksi Kilpinen, Olavi Hellman, Niilo Lammela, Eino Ponki, Jooseppi Salomaa, Uuno Salomaa, J.Vettenranta ja Kauno Wessman. Onko mainittu J. Vettenranta sama kuin Ylikankaan V. Vettenranta? Entäs muut tapetut metsäkaartilaiset / vastarintamiehet? Kuuluisivatko Mouhijärven Uuno Salomaa ja Arvi Koivisto oikeastaan samaan listaan? (Ks. esim. (http://www.ksl.fi/files/muisti/sakari12.htm).

Listasta löytyy mm. Kalle Valkama, jonka Kansan Lehti tiesi 28.10.1943 kertoa sarretun korsuunsa isä-Kallen kanssa Lempäälässä Höytämöjärven lähistöllä. Poika ammuttiin "yrittäessään paeta". Isä ja poika olivat olleet metsässä jo vuoden ajan, sillä he välttivät Takatalon ryhmän pidätyksen lokakuun lopussa 1942 . Vuonna 1944 heinäkuussa Valkaman ilmiantaja löydettiin ammuttuna Lempäälästä. (Ks. http://www.ksl.fi/files/muisti/sakari12.htm). Takatalon ryhmästä ks. http://www.ksl.fi/files/muisti/sakari10.htm.

Nämä vain helposti löydettyinä pohdiskelunaiheina kehiin. Vastarintaliikkeen ja metsäkaartilaisuuden (sen myötä karkulaisuuden yms.) pohtiminen liittyy mielestäni tähän problematiikkaan. Niissäkin pidätettäessä tapahtuneita kuolintapauksia on runsaasti. Osa on löytänyt tiensä Ylikankaan listaan, osa ei.

Ylikangas täsmensi Niemistä kuultuaan kritiikkinsä kohdistuvan sotilasasiantuntija, eversti evp Ilmo Kekkoseen, joka samaisessa Etelä-Saimaa lehden artikkelissa kiittää "vaikean asian" esille ottamista, mutta kritisoi Ylikangasta kahdesta asiasta: pelkkien aihetodisteiden käytöstä ja siitä, ettei tämä ota huomioon mielipiteitä, jotka käyvät vastoin hänen omia näkemyksiään. Eikä Kekkonen malta olla puukottamatta artikkelin mukaan: "Ehkä nyt myös pätevät tutkijat ottavat kantaa esitettyihin asioihin, Kekkonen sanoo."

Jukka Kemppinen on edellä mainitussa Etelä-Saimaan lehtiartikkelissa peesannut lukumäärän (250) suhteen Ylikangasta, jonka kirjan oikeudellisena asiantuntijana hän on Otavalle toiminut. Mutta blogissaan hän kirjoitti syyskuun lopussa hieman toisin: "Ammuttuja on enemmän kuin tutkimuksissa on todettu – karkea kokonaismäärähän on ollut tiedossa sodista alkaen – noin 550 teloitettua kaikkiaan. Siihen on lisättävä pari sataa, ei enempää." Liekö lyöntivirhe pahassa paikassa tuo 550? Eli viitonen kahdentunut.

Lisättäköön vielä siteerauksena tekstiä, jonka ehdin kirjoittaa Markku Jokisipilän blogin kommentteihin:

"Ylikangas osoittaa selvästi sen, minkä toki jo aiemmatkin tutkimukset, että puolustusvoimat ilmoittivat heti sodan jälkeen tahallisesti väärän luvun mm. eduskunnalle, joka niitä tivasi. Salailunhalua siis oli. [- -] Hämmentävää on myös se vaikutelma, joka tulee aikalaisdokumenttien sisäisistä ristiriitaisuuksista. Teloitustapausten kohdalla merkinnät ovat järkijään silmiinpistävällä tavalla ristiriitaisia. Kaikki heittää normaalista proseduurita: ajat, paikat, kuolinsyyt, selostukset ja nihkeys vastata uteluihin. Niissä on, kuten Ylikangas toteaa, en kyllä siteraa tässä suoraan häntä, salailun makua. Tämähän ei vaikeiden asioiden käsittelyssä ole uutta: asiaa koskevat käskytkin piti yleisen ohjeistuksen mukaan aina polttaa, kun ne oli luettu."

Näiden lukujen, salailuargumenttien ja historian metodeja koskevan pohdiskelun lisäksi kirjassa on monta muutakin mielenkiintoista asiaa, mm. teloitettujen poliittinen tausta, mutta aloittakaamme tästä.