Varhaisimpia muistikuviani

Heikki-ukki kuoli, kun olin muutaman kuukauden alle kolmevuotias. Muistan kyllä elävänkin ukin istumassa Muonan portailla piippua polttelemassa edelliseltä kesältä, siis alle kaksivuotiaana. Jäin siihen katseleaan pitkäksi aikaa, ukki vain poltteli piippua. En muista, että tilanteessa olisi puhuttu.

Senkin muistan kun isän maalatessa ukin muotokuvaa tepastelin - uudet kengät jalassa - märän maalauksen päälle. En mennyt tahallani, vaan menin vain eteenpäin. Muistan kun isä kaappasi minut pois ja huudahti jotakin. Maalauksessa näkyy kengän jälki.

Ennen kolmatta ikävuotta muistikuvia on jo useampia. Eikä vain muistikuvia, vaan myös tunnemuistoja ja hajuja. Mutta tämän kuvan tilaisuuden muistan hyvin. En muista valokuvan tilannetta, enkä edes tiedä, olenko tuossa vasemmalla jonkun sylissä. Mutta sen kävelyn loputtoman pitkän ja pimeän "maanalaisen käytävän" kautta hämärään halliin, jossa arkku oli auki ja ukki siinä, muistan sekä kuvina että tunteina. Kävely sinne pelotti, koska oli pimeää. Muistan, että joku piti kävellessä kädestä kiinni. Muistan harmaan valon ja epävarman lähenemiseni arkun luokse. Pelko oli silloin jo mennyt ohi, se johtui vain käytävän pimeydestä.

Jo sitä aikaisemmin muistan, kuinka menin olohuoneen auki olevasta ovesta koulun puolelle. Isä oli siellä lyyhistyneenä harmonia vasten. Hän itki isänsä kuolinuutista, ymmärrän näin jälkeen päin.

Muistan olohuoneen tuolit, joita oli monessa rivissä. Siihen tuli kyläläisiä katsomaan televisiota. Niitä ei vielä monella ollut ja ohjelmat olivat tapahtumia kaikille. Muistan kuinka istuin yhdellä niistä ja kun näin kirahvin, opin uudelleen r-kirjaimen ääntämisen. Olin alkanut "sortaa" ärrää, koska olin rakastunut naapurin tyttöön, joka särki ärrää. Ärrän sortaminen on kyllä sukuvika ja varsinkin väsyneenä se särähtää melko helposti. Isä oli särkenyt omaa ärräänsä 16-vuotiaaksi ja setä taitaa sen vieläkin. Minäkin voin matkia sitä kovin helposti.

Muistan miltä tuntui kun yritin sytyttää nuotiota johdonpätkistä kirjastossa. Sitä että se todella syttyi, en muista. Muistan vain sen järjestämisen ilon.

Ja muistan kuinka kiipesin palotikkaita pitkin kaksikerroksisen koulun katon rajaan ja sen, kuinka minua kismitti kun tajusin, että käsi ei yltäisi palotikkaan kaareutuvan kaiteen päälle, enkä voisi mennä katolle asti. Palotikkaille olin mennyt parvekkeelta. Tipahduspelkoa ei ollut lainkaan, vain harmistusta, etten voinut jatkaa. Onneksi isä huomasi minut ja kävi hakemassa pois. Tipahtaminen olisi tiennyt alle kolmivuotiaalle kuolemaa tai pahaa vammautumista. Se oli korkea koulu.

Muistan kuinka kävin yläkerrassa laittamassa lieteen puita ja sytyttämässä tulen kahvia varten. Muistan kuinka laitoin huopatossut väärään jalkaan ja koulun tytöt nauroivat horjuvalle kululleni. Muistan kesäisen nurmikon ja piknikin. Muistan vieraat. Muistan olohuoneen ja tulisijan, mutta en voi piirtää pohjapiirustusta.

Aitan muistan. Kun opin lukemaan kunnolla nelivuotiaana, sulkeuduin sinne usein käymään läpi sanoma- ja aikakauslehtiä. Niitä oli siellä paljon. Se on kai yksi syy historioitsijan ammattiin. Oppi käymään materiaalia läpi. Aina välillä ihmettelen asioita, jotka ovat minulle tuttuja. Kai ne on silloin jo luettu. Tämä tapa penkoa vanhoja lehti- ja kirjakasoja on jatkunut nykypäiviin.