Historioitsijoiden kiinnostus elokuvaa kohtaan on lähtöisin jo 1920-luvulta. Kun 1930-luvun kansainvälisissä historiakonferensseissa käsiteltiin elokuvaa historiantutkijoiden lähdeaineistona, esille nousivat dokumenttielokuvat. Dokumenttielokuvien katsottiin tuolloin olevan ainoa elokuvanlaji, joka voisi tarjota historioitsijalle tietoa, vieläpä oikeana pidettyä tietoa. Muut elokuvan lajit lakaistiin syrjään vähintäänkin epäilyttävänä.
1960-luvun lopulta lähtien historiantutkijoiden suosituin tutkimuskohde ovat olleet propagandafilmit ja uutisfilmit. Erityisesti sotavuosien propagandaelokuvat ovat olleet kymmenien tutkimusten kohde – niitä on raapaistu Suomessakin eräissä graduissa ja lisensiaattitöissä ja väitöskirjoissa.
Laajin suomalaista dokumenttielokuvaa koskeva tutkimus on Joachim Mickwitzin ruotsinkielinen väitöskirja, joka käsittelee 1920- ja 30-luvun valtiollisia tai valtion rahoittamia propagandafilmejä. Laajoja dokumenttielokuvan kartoituksia oli myös Visa Heinosen kuluttujatutkimusta koskeva väitöskirja Talonpoikainen etiikka ja kulutuksen henki. Heinosen johtama projekti katsoi ja kartoitti satoja ellei tuhansia kotimaisia dokumentteja eri vuosikymmeniltä. Jari Sedergren on kirjoitellut dokumenttielokuvista rajatusti varsinaisen tutkimuskohteensa elokuvasensuurin rajaamasta näkökulmasta.
Silti voi hyvin sanoa, että elokuvan käyttäminen lähdeaineistona on vasta yleistymässä: suuriakin projekteja tehdään ilman että elokuvia katsottaisiin, vaikka sellaisia olisi tehty tutkimuskohteesta.
Kokeneetkin historiantutkijat jättävät helposti käyttämättä esimerkiksi Suomen elokuva-arkiston tarjoamat mahdollisuudet katsoa järjestödokumentteja ja muita organisaatioiden ja yritysten omaan käyttöön tehtyjä elokuvia.
Yksi ongelma on tietysti siinä, että elokuvien katsominen maksaa huomattavasti enemmän kuin tekstiaineiston lukeminen, joka maksaa yleensä vain vaivan.
Silti voi vain ihmetellä sitä, että vieläkään dokumenttielokuva ei jostakin syystä ole edes historiantutkijalle itsestään selvä lähdeaineisto.
Yksi syy tähän on tietysti kunnollisen tallennekirjaston olemassaolo: kuinka kateellisia elokuviakin tutkivien suomalaisten on syytä olla briteille tai amerikkalaisille, jotka saavat monissa yliopistoissa nähtäväkseen elokuvan kuin elokuvan vain hyllystä noukkimalla.
Suomalaisilla metodina on yleensä beg, steal or borrow. Lailliset muodot lienevät etusijalla. Televisioyhtiöille kuuluu tässä myös kiitosta, yksityiset nauhakirjastot ovat usein ratkaisu pulmiin.
Propagandasta tutkimus laajeni 1960-luvun lopulta muunkinlaisiin poliittisiin sanomiin: tähän vaikutti yhteiskuntatieteiden ja humanististen tieteiden teoreettinen muutos: ideologiateoriat ja politiikan merkitys – yhtenä niistä feminismi - näytti avaavan elokuvan tutkimukselle paljon laajemmin kuin mitä aiemmin oli uskottu.
Näiden yhteiskuntatieteiden rohkaisemana näytelmäelokuvaan liittyvää historiallista tarkastelua alettiin tehdä oikeastaan vasta 1970-luvulla – tietenkin poikkeuksena tässä elokuvan oma historia. Elokuvantutkimuksen teoriat taas veivät toiseen suuntaan – strukturalismin eri sovellukset ohjasivat tutkimusta elokuvan sisälle, ei elokuvan ja yhteiskunnan suhteeseen.
Historiallinen kontekstointi saapui elokuvatutkimukseen kirjallisuustieteiden kautta 1980-luvun alussa: kaikki ymmärrettiin tekstiksi, erityisiä visuaalisia teoriamalleja elokuvatutkimuksessa ei ollut.
Tutkimuksen laajeneminen elokuvan sisäisistä esteettisistä käsittelyistä elokuvan yhteiskuntasuhteisiin käytyihin diskursseihin toi mukanaan historiantutkimukselle ominaista materiaalia: tuotanto – sisältö – vastaanotto ja niihin liittyvät diskurssit käsittivät paljonkin sitä materiaalia jota historiantutkijat sanovat alkuperäisaineistoksi: elokuvayhtiöiden arkistot, sensuuriarkistot, viranomaisarkistot, kauppaan liittyvät arkistot, sanoma- ja aikakauslehdet jne. ovat olleet elokuvatutkijan arkipäivää.
Paradoksaalista kyllä luulen että tämä kehitys on ollut omiaan marginalisoimaan dokumenttielokuvan asemaa entisestään joitakin historiallisia potpureja lukuunottamatta: dokumenttielokuvan klassikoita on toki tutkittu.
Silti esimerkiksi Helsingin yliopistosta ainoa dokumenttielokuvaan liittyvä tuoreehko pro gradu työ on Laura Asantilan 1980-luvun kotimaista dokumenttielokuvaa käsittelevä tutkielma nimeltään ”Naiset dokumenttielokuvan uudistajina”, joka on sekin jo neljän vuoden takaa. Kansatieteellistä elokuvaa ja työväenliikkeen elokuvaa käsittelevät pioneerityöt ovat jo aiemmilta vuosikymmeniltä.
Muissa suomalaisissa yliopistoissa dokumenttielokuvan tutkiminen on ollut vilkkaampaa, mutta ei suinkaan runsasta. Hakusanalla dokumenttielokuvat Suomen yliopistojen kirjastojen yhteinen tietokanta tuottaa 25 viitettä, joista kymmenkunta viittaa Pärnun dokkarifestivaalien katalogiin ja toinen mokoma kirjastojen teemaa käsitteleviin kirjoihin.
Voi siis väittää ettei suomalaisella tieteentekemisellä ole juuri mitään tekemistä dokumenttielokuvan kanssa: kysyä tietysti sopii onko suhdetta olemassa toisin päin: mikä on dokumenttielokuvan tekijöiden suhde tieteeseen – voi hyvin kysyä miksi tiede ei kiinnosta nykyistä enempää dokumentintekijöitä.
Historian metodologiaa ja tutkijan katse
Vaikka historia ei tieteenä ole kiinnostanut dokumenttielokuvia tekeviä, sen tutkimustuloksia käytetään useinkin apuna. Historia-aiheista elokuvaa tekevän on kyllä hyvä olla yhteydessä asiaan peretyneeseen tutkijaan: vaikka näkökulma väistämättä on erilainen – yleensä selvimmillään näkökulman valinnassa visuaalinen versus teksti.
Silti uskon, että asiansa osaavan historiantutkijan perehtyneisyys tutkimukseen ja niissä käytettyihin lähdeaineistoihin helpottaa myös elokuvantekijää. Useimmiten tekijä on arkistojen maailmassa aloitteleva amatöörihistorioitsija: hän ei välttämättä tiedä mitä etsii, ei osaa löytää koska ei välttämättä tiedä mikä on uutta ja mikä vanhaa, valikoi kokemattomuuttaan aineistonsa väärin eikä välttämättä ymmärrä sitä mitä silmiensä eteen saa, eikä osaa harjoittaa lähdekritiikkiä.
Jollei ole laiska, mikä tosin on epätodennäköistä, amatöörihistorioitsija on myös hidas, vaikka historiantutkijoiden hankkeet pakkaavat luultavasti myöhästelemään enemmän kuin elokuvien tuotantoprosessi. Kuva-aineiston tuntijoita tässä maassa on niukalti: kuva-arkistojen henkilökunta on todennäköisimmin paras mahdollinen tukihenkilö elokuvantekijälle.
Historioitsijan yleisenä tehtävänä on muistaa se minkä muut unohtavat. Se tapahtuu ensinnäkin kertomalla argumentteja, toiseksi historiantutkija argumentoi kertomuksilla.
Ero historiallista elokuvaa tekevään näkyy selvästi: elokuvaohjaaja voi jättää paljon enemmän katsojan pääteltäväksi, nähtäväksi ja koettavaksi.
Tiedettä kirjoittavan historiankirjoittajan on suljettava kertomuksensa – kerrottava kaikki valitusta näkökulmasta. Elokuvantekijän ei tarvitse viedä tätä prosessia loppuun saakka. Hieman karrikoidusti sanottuna hän voi jättää esitykseensä arvoituksia ja vihjauksia ilman että niitä tarvitsisi selittää. Historiatieteessä tällainen ei ole sallittua.
Toinen ratkaiseva ero on esitystavassa. Elokuvaohjaajan arsenaali on lopulta laajempi kuin historiantutkijalla. Erityinen etu taiteellisessa argumentoinnissa on affektiivinen suostuttelu, tyylien ja esteettisen hyväksikäyttö: historiantutkijalla on käytössään oikeastaan näistä vain retorinen voima.
Silti on löydettävissä yhteinenkin piirre: kaikki argumentaatio, tiedettä tai ei, tavoittelee yhtä lailla yleisön hyväksyntää.
Historiantutkija on joskus ymmällään taiteellisen argumetoinnin kanssa: tuttuja ovat valitukset dokumenttielokuvien kuva- ja tekstiaineiston virheistä ja latteuksista, historiatieteen näkökulmasta väärästä dokumenttiaineiston käytöstä – tarkoitan esimerkiksi asiayhteydestään irrotetun kuva-aineiston käyttöä kuvittamaan jotakin muuta asiayhteyttä ja myös se, että useinkaan esteettinen näkökulma ei anna sijaa informoinnille – eikä katsoja läheskään aina saa tietää esimerkiksi sitä, mistä elokuvasta toiseen esitykseen sijoitettu filminpätkä oli, puhumattakaan siitä, että tästä intertekstuaalisesta viittauksesta – jota voidaan pitää eräänlaisena ensiaskeleena hypermedian polulla - saisi irti vielä enemmän.
Varsin usein edes lopputeksteistä ei käy ilmi muuta kuin lähdearkiston nimi: eväät jatkotutkimukselle ovat vähissä ellei aihepiirin kuva-aineistoa tunne.
Erityisen ongelmallisia historiantutkijan näkökulmasta ovat dokudraamat: vaikka totuus-käsitteestä filosofisesti voidaankin väitellä, täysin fiktiiviset asetelmat puhumattakaan keksityistä puhetilanteista pakkaavat välillä ärsyttämään tutkijanäkökulman omaavaa, vaikka hän hyvin ymmärtääkin, ettei kamera aina ole läsnä.
Dokudraamaa on kuitenkin osattu käyttää myös hyvin: useimmiten aineistona ovat silloin olleet keskustelupöytäkirjat, joskus jopa nauhoitukset. Silloin kyse voi olla varsin avartavasta kokemuksesta aihepiiriä tuntevallekin. Sodan ja rauhan miehet oli tästä hyvä kotimainen esimerkki.
Historiallinen elokuva ja arkistotyöskentelyn tuloksena syntynyt tutkijan historianesitys eivät kuitenkaan ole ristiriidassa. Arkistot jättävät aina tilaa ihmisen kokemukselle ja elävälle muistille.
Uusin historiantutkimus korostaakin ihmisten omien elämysten, näkemysten ja kokemusten kirjon mukaan ottamista täysiarvoisena arkistoidun lähdeaineiston rinnalle.
Yleisenä esimerkkinä voisin mainita Seppo Rustaniuksen haastattelemat vireät vanhukset tai Mikko Pielan Viimeiset liiviläiset.
Subjektiivinen dokumenttielokuva on tästä tietysti ääriesimerkki: henkilöhistorian kautta historiaa tarkastelevat teokset kuten Pekka Uotilan Kolme seppää ja esimerkiksi Hanna Miettisen Sata kelloa ovat tästä mielestäni eräitä minun mieleeni jääneitä esimerkkejä. Muitakin toki löytyisi.
Kommunikointi ja muut inhimilliset historialliset toiminnot ovat loppujen lopuksi esittäviä, ja kaikella inhimillisellä vuorovaikutuksella, instituutioillakin, on myös symbolinen luonne. Historiatieteen näkökulmasta elokuvan ja kirjallisuuden tapaiset kertovat taiteet ovat omiaan esittämään tätä historian puolta.
Historioitsijoille puhuvat päät eivät ole välttämättä ongelma, kun vain muistaa, että ne puheet ovat tietysti ohjaajan valitsemia: tarkoituksena on yleensä korostaa tekijän argumenttia, tekijän näkemystä ja tekijän tulkintaa.
Olenkin yrittänyt viime aikoina tolkuttaa, että mielestäni historiallisen dokumenttielokuvan tekijä esittää aina myös historiatulkinnan. Tämä tulkinta voi olla hyvinkin painava puheenvuoro siinä keskustelussa, mikä jostakin historian teemasta käydään. Siksi elokuvantekijöiden historiatulkinnat on otettava täysimittaisesti analyysin kohteeksi.
Vasta viime vuosina historiatieteen parissa on ymmärretty millainen voima elokuvalla on: historian esitystapoja voi olla monia, ne vaihtelevat suullisesta tieteeseen.
Kyse ei siis aina ole siitä, mitä tiede pitää pätevänä ja luotettavana historian esityksenä, vaan myös siitä, millä kaikilla eri tavoilla historiaa esitetään, mitkä tulkinnat elävät arkipäivässä, mitkä historiaa koskevat käsitykset vallitsevat arkipäivässä ja mikä on niiden tulkintojen ja käsitysten suhde toisiinsa ja myös historiatieteeseen ja tietysti myös se, mitä ihmiset itse pitävät uskottavana tai jopa totena.
Erään tuoreehkon väitöskirjatutkimuksen mukaan suomalaisten peruskoululaisten näkemykseen toisesta maailmansodasta on vaikuttanut enimmin Edvin Laineen Tuntematon sotilas.
Virossa neuvostohistorian näkemystä ei sulatettu vaan uskottavin tieto saatiin suullisesta perinteestä, usein kotiympäristössä. Koulujen, museoiden, näyttelyiden, neuvostotieteen saavutuksia historian saralla eikä valtiollista propagandaa uskottu. Kun näihin lisää median tapa käsitellä historiaa on selvää, että tiede ei ole yleensä vaikutusvaltaisin historianesitystapa, päinvastoin historiatieteen merkitys on varsin pieni.
Historiaa tieteenä tekevät ymmärtävät nykyisin hyvin olevamme historian esitysten marginaalissa. Elokuvantekijöille tämän luulisi olevan vapauttavaa tietoa. Väitän nimittäin, että varsinkin televisiossa esitettyjen historiallisten dokumenttien merkitys historiantulkitsijoina on hyvinkin paljon suurempi kuin esimerkiksi yksittäisen väitöskirjan merkitys – olipa niiden anti mikä hyvänsä.
Tämä kannattaa pitää mielessä myös historiallisia dokumenttielokuvia tehdessä – vaikutusvalta kun tuo mukanaan toivottavasti myös vastuuta siitä, miten vaikuttaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti