Kirjoituksen I osa.
Toistan että nämä merkinnät eivät ole tiedettä, eivät valistusta, vaan satunnaisia tekijänoikeutta rajusti rikkovia otteita hyvälaatuisista teoksista, joiden antia olen muokannut siedettävään kuntoon sekä suomentamalla, tiivistämällä, yhdistämällä toisiin teksteihin ja satunnaisesti kehittämällä argumentteja itse. Kaikki tämä kapakkikeskustelujen tason nostamiseksi. Mutta älä yritä saada opintoviikkoasi näillä, sillä niin pösöä alan opettajaa ei ole, etteikö se näkyisi läpi.
Hollywoodin klassinen tyyli
Elokuvan ja yhteiskunnan suhteiden rakentumiseen liittyvät tietysti myös elokuvan muotojen kehittyminen ja siihen olennaisesti liittyvä sosiologinen tapa tarkastella elokuvaa.
Ranskalainen tuottaja George Méliès kehitti ensimmäisenä elokuvallisen narratiivin, kun hän mm. erotti "todellisen ajan" "valkokangasajasta" leikkaamalla (tai editoimalla) elokuvaa, ja hän kehitti myös häivytyksen (fade-out) ja ristikuvan (lap-dissolve) käsitteet.
Yksi elokuvalle tärkeistä keinoista oli muistin käsittäminen elokuvallisesti kuvattavaksi menneisyydeksi. Menneisyyden tapahtumiin, olivatpa ne todellisuuden representaatioita, kipeitä muistoja, kuvitelmia, haaveiluja tai unia, voitiin lähestyä monin eri teknisin keinoin.
Välitekstit, ristikuvat, himmentyvät kuvat, avautuvat ja sulkeutuvat iirikset, erilaisten värien käyttö, paikan, puvustuksen ja henkilöiden iän muutokset olivat käytössä yhdessä tai erikseen. Äänielokuva toi mukaan joitakin uusia elementtejä. Tekstiplanssin sijaan kertoja saattoi rikkoa kuvan aikarajausta ja (ei-diegeettisen) musiikin käytöllä voitiin painottaa siirtymää ajassa.
Suurempi käänne dokumentaarisista kuvavälähdyksistä näytelmällisiin tarinoihin näyttää tapahtuneen vuosina 1905-09. Se antoi David Wark Griffithin tapaisille miehille mahdollisuuden muuttaa elävät kuvat suureksi ja originaaliksi taidemuodoksi.
Amerikkalaisten elokuvan tyyliä on kutsuttu Hollywoodin klassiseksi elokuvatyyliksi. Pierre Sorlinin sanoin Hollywoodin klassisen elokuvatyylin tuntomerkkejä ovat "selkeät terävät kuvat, ääniraita joka auttaa katsojaa seuraamaan juonta vaarantamatta hänen mielihyväänsä, selkeä dialogi, hyvät näyttelijät ja, mikä tärkeintä, huolellisesti muotoiltu tarina, jonka alkutilanne pohjustetaan hyvin, joka kehittyy loogisesti ja ratkaistaan ristiriidattomasti ja loogisesti lopussa."
David Bordwell sanoo klassisen Hollywood-tyylin vakiintumisen tapahtuneen melkoisen myöhään, ainakin siinä mielessä, että suurin osa amerikkalaisista näytelmäelokuvista vasta vuodesta 1917 lähtien hyödynsi pohjimmiltaan samanlaista narratiivista, ajallista ja tilallista systeemiä.
Bordwellin argumentaatio ulottuu kuitenkin elokuvan sisällöllistä, formaalista analyysiä laajemmalle, mikä selittää aikarajauksen. Vasta tuolloin studiojärjestelmä organisoitui, otti käyttöönsä yksityiskohtaisen työnjaon, jatkuvuuteen perustuvan käsikirjoituksen ja hierarkkisen johtamistavan, mistä kaikista tuli pohja elokuvanteolle. Käytäntö jatkui samantapaisena ainakin vuoteen 1960, vaikkakin usein on tapana periodisoida elokuvahistoriaa mainitsemalla yhtenä rajapyykkinä vuosi 1927, toisin sanoen vuosi, jolloin äänielokuva syntyi.
Amerikassa elokuvan muotojen varhaisena kehittäjänä tunnetaan 400 elokuvaa valmistanut D. W. Griffith. Tekniikoista muodostui tapojen systeemi, jotka olivat pohjana sekä tavoille tehdä elokuvia että yleisön tavalle katsoa, "lukea kuvaa" ja ymmärtää katsomaansa elokuvaa. Tämänkaltaisia päätelmiä voidaan pitää elokuvan sosiologiaan kuuluvan vastaanottotutkimuksen tai yleisötutkimuksen tuloksina.
Griffithin valtaisan elokuvatuotannon piiristä on esille nostettu tavallisesti yksi teos, Kansakunnan synty (Birth of Nation, 1915). Se ei ollut tavallinen historiallinen elokuva, joita oli tehty jo vuosisadan alusta lähtien, aina vain pidempinä ja entistä täydellisempinä versioina historiallisista tapahtumakuluista. Silti klassinen elokuva yleensä esittää historialliset tapahtumat selvittämättä niiden syitä.
Pierre Sorlinin mukaan elokuvissa sota vain syttyy ja sotkee päähenkilöiden elämät yhtä luontevasti kuin jos kyseessä olisivat olleet luonnonvoimien aiheuttamat seuraamukset. David Bordwell lisää tähän toisen klassiselle elokuvalle tyypillisen mallin, jota voi kutsua yksilöllistäväksi malliksi.
David Wark Griffithin elokuvasta Kansakunnan synty / Birth of Nation (1915) löytyy juuri tämä yksilöllistävä malli. Se on kolme ja puolituntinen historiallinen kertomus Amerikan sisällissodasta: sodan syy on jäljitettävissä psykologisesti määräytyneeseen yksilöön; historiallisia tapahtumia ei ikään kuin olisi tapahtunut muuten kuin tiettyjen yksilöiden puitteissa.
Yksilöiden esittämiseen varhaisissa eeppisissä elokuvissa taas vaikutti elokuvien suhteellinen lyhyys, käytössä oli vain viisi kelaa kuten siihen asti pisimmässä Kansakunnan synnyssä, joten elokuvissa voitiin esittää vain suhteellisen yksinkertaisia kehityskertomuksia. Semmoinen on tarina Ben Cameronin kokema sodan aiheuttama muutos tavallisesta etelävaltiolaisesta herrasmiehestä kostoa levittäväksi johtajaksi.
Kansakunnan synty on poliittinen elokuva. Sen sankareita ovat Ku Klux Klanin miehet ja se esitti monia myöhemmin tutuksi tulleita stereotypioita Etelästä kotoisin olevasta perheestä, mustista kapinallisista ja vieraspaikkakuntalaisista: elokuva aiheutti rotumielenosoituksia ja väkivaltaisuuksia monilla elokuvan esittämispaikkakunnilla. Elokuvan vaikutuksista tietoisina monet ryhtyivät myös sensoreiksi; mellakoiden pelossa elokuvaa ei saanut esittää esimerkiksi Chicagossa.
Griffith oli ilmeisesti ensimmäinen amerikkalainen ohjaaja, joka toi narraation (kerronnan) etualalle elokuvassa. Vaikka elokuva muodostuukin tapahtumien mosaiikista, niitä tulkitaan historiallisten argumenttien ja kaikkitietävän, Kansakunnan synnyn lopussa jopa historiallisen tason ylittävän, jumalallisen kertojan antamien dramaattisten vertausten avulla.
Tätä täydennetään selittävillä väliteksteillä, joissa näkyvät elokuvan äänien tasot, niissä analysoidaan historiaa tai tuodaan todellisuuden tuntua pohtimalla todennäköisyyksiä (jopa alaviitteitä käytetään); joskus taas kyse on dramaturgisista ratkaisuista, kun väliteksteillä ennakoidaan toimintaa tai pelataan runollisilla mielikuvilla.
Griffithin työn ristiriitainen vastaanotto osoitti, että elokuvalla voi olla voimakkaita emotionaalisia ja propagandistisia vaikutuksia, mikä vain korostui, kun elokuvaa tarjottiin entistä useammassa ja paremmin varustetussa teatterissa yhä useammalle elämyksiä ja viihdettä etsivälle katsojalle.
Griffithin elokuva näytti tarjoaman mahdollisuuden myös tavanomaista taiteellisemmalle elokuvalle. Menestys ei 1910-luvullakaan ollut kuitenkaan ollut itsestään selvyys, sillä vain osin säilynyt Griffithin Suvaitsemattomuus (Intolerance 1916), jota voidaan kuvata "massiiviseksi sosiaalihistorialliseksi tutkimukseksi ihmisen epätäydellisyydestä neljässä näytöksessä", ei tuonut rahojaan takaisin. Se epäonnistui, koska se oli "liian uudenlainen, liian monimutkainen ja liian pasifistinen".
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti