Veroja ja ilmastonmuutosta

Olen ollut jo jonkin aikaa hämmentynyt nykyisen hallituksen esiintymisstrategiasta. Ministeri toisensa jälkeen astuu esiin ja kertoo korottavansa veroja. Ja tätä he itse ajattelevat positiiviseksi uutiseksi. Ristiriidan äärellä kahvikupposellista on vaikea saada suuhun asti.

Mikä tahansa maksun, veron tai rasituksen korotus on mahdollinen, kun perusteeksi annetaan ilmastonmuutoksen vastustaminen, ympäristönsuojelu tai terveys. Olen ollut huomaavinani, että välillä nämä perustelut ovat aika keinotekoisia. Toisin sanoen niitä käytetään verotulojen ja muien tulojen lisäämisen verukkeena. Kokoomus ja Kepu ovat olleet tasaveroisia veron ja maksujen korottajia. Se ei ole ollut näiden puolueiden profiilissa aiemmin.

Tähän asti tämmöinen toiminta on ollut vihreiden etuoikeus. Vihreät ovat erikoistuneet korottamaan kaikkia niitä maksuja, joita tavalliset palkansaajat hampaita kiristellen maksavat jo nyt.

Asujien näkökulmasta erityisen surkeaa arkkitehtipuolueella on ollut asuntopolitiikka.

Minusta olisi parempi, jos vihreä puolue voitaisiin lopettaa siksi, että kaikki muut puolueet omaksuisivat rationaaliset vihreät tavoitteet. Ja tällä en todellakaan tarkoita heidän ulkopolitiikkaansa, joka on puolueen heikkotasoisin toiminta-alue.

Esimerkiksi punavihreys on ollut varsin järkevä yhdistelmä - ei vähiten juuri siksi, että vasemmalta viherajatuksien vastustus on ollut lujinta. Usein sen on ajateltu liittyvän ammattiyhdistysliikkeen toimintaan. Totta on, että sieltä ei ole osattu kuilua työllisyystavoitteiden ja ympäristöasioiden välillä luoda umpeen. Umpioituneita ovat olleet mielet.

Virkamiehissä sosialidemokraattisia ympäristöasiantuntijoita on ollut aina. Sen sijaan sosialidemokraattisille poliitikoille vihreys on ollut kaikkein vaikeinta. Vaikka yksittäisiä luontoaktivisteja sinnekin on vähitellen ilmaantunut, puolueella ei ole ollut vihertävää vetonaulaa.

Ei ole nytkään, vaikka Helsingin sosialidemokraatit tyrmäsivät kokoomustovereiden kauhistukseksi keskustatunneliajatuksen. Kyse on putkesta, joka päästäisi autoja läpi lännestä itään ja idästä länteen. Hinta-arvio, joka on tietysti kaikkea muuta kuin lopullinen kulu, on 500 miljoonaa euroa.

Sosialidemokraatit ovat oikeassa, kun sanovat, että sillä rahalla saa jopa Helsingin kaupungin kokoisessa yhteisössä yhtä ja toista muuta kuin peltilehmien putken.

Kokoomuslaiset ja kepun ministerit selittelevät tiedotusvälineissä Stora Enson lakkautushankkeita harva se tunti.

Aiemmin kapitalismissa ajateltiin, että voittoa tuottava yritys kannattaa pitää hengissä. Nyt vedotaan pörssiomistajiin: voitto ei riitä, pitää olla enemmän voittoa. Kuinka paljon enemmän, sitä ei tiedä kukaan. Stora Enson lisäksi Nokian Saksan politiikka tuhansine uusine työttömineen on osoitus tästä uudesta suuntauksesta.

Valtio-omistus on nykyisin yhä useammin vain ja ainoastaan pörssisijoittamista. Tämähän on kokoomuslaisille helppo ymmärtää, sillä se ei paljo ymmärrystä vaadi, ei mihinkään suuntaan. Kunhan osaa rahoja laskea.

Mutta Kepun kentälle aluepolitiikan täydellinen unohtaminen tai sen korvaaminen selittelevällä retoriikalla, kuten Mauri Pekkarinen tätä kirjoitettaessa televisiossa tekee, voi olla vaikeampaa niellä. Pohjoinen ja itä ovat vaakalaudalla.