Monellakin tapaa rankka viikko takana fyysisesti ja vähän henkisestikin. Työnteon rankkuudesta selviää nukkumalla, mutta näistä fyysisistä hammasvammoista sun muista toipuu vähän hitaammin, jos lainkaan. Monet keski-ikään liittyvät menetykset ovat ikuisia.
Jouduin myös henkisesti raskaisiin puuhiin, kun olin pakotettu lähettämään pari lujatahtoista viestiä erinäisille tahoille koulutusjärjestelmäämme. Lasten murheet on syytä ottaa vakavasti, eikä niin aina tehdä. Tehdään tässä kuitenkin näistä virkkeistä helposti heräävien väärinkäsitysten välttämiseksi selväksi, että oma lapsi ei tässä ole se ykkösasia.
Oma lapsi nimittäin murehtii vain sitä, että onnistui rikkomaan kännykkänsä kameran linssin suojana toimineen muovin. Sen keskelle oli ilmestynyt reikä, kuin kynällä läpi lyöty. Syy kuulemma luistinradalla kaatuminen kännykkä taskussa - ilmeisesti samassa taskussa pidetyt avaimet puhkaisivat muovin.
Minä olisin tuon ikäisenä luikkinut nurkissa kaksi viikkoa moisen mogan jälkeen. Nykyään lapset miettivät, minkälaisen uuden hankintaan on heti ryhdyttävä. 200 euron kännykkä. Alle vuoden vanha. Anna mun kaikki kestää.
Vastaavalla tavalla oli rikkoontunut aiemmin se kaikkein eniten käytetty näppäin. Siinäkin muovisuoja oli särkynyt ja tipahtanut kokonaan pois. Luokan pojat olivat kuulemma asialla. Kännyjä ei kouluissa juurikaan varasteta - ryöstöjä sattuu enemmän kaupungilla - mutta niitä otetaan - tietysti ilman omistajan lupaa - mm. pelikäyttöön. Siinä sitten kapulaa sormeillaan varsin rajusti, kun ei ole oma.
Omaisuuteen kohdistuvat vahingonteot (ja varkaudet) olivat omina kouluaikoinani varsin vakavia tapauksia. Pienetkin asiat selvitettiin (jopa yli-innokkaasti - kaikki syyllistäen ja kaikkia simputtaen armeijakäytäntöjen tapaan). Nykyään edes satojen eurojen vahinko ei paljon ketään hetkauta. Siedetään eikä olla turhantarkkoja koulussa ja kotona.
Jättäkäämme käytännön tosiasioiden taso ja siirtykäämme hieman yleisemmille linjoille. Emme siis puhu tässä säännöistä vaan elämän tosiasioista. Säännöt varmaan jo kieltävät esimerkiksi kännykän esilläolon koulussa. Se on hyvä esimerkki siitä, miten monet varsin vähällä kapasiteetilla kyhätyt säännöstöt ovat kyvyttömiä käsittelemään reaalimaailman ongelmia.
Jos näitä reaalielämässä tapahtuneita vääryyksiä ottaisi nykypäivässä esille, menetyksen kärsijästä tai uhrista tulisi helposti milloin mitäkin sääntöä tulkiten se pahin syyllinen. Asiat kääntyvät nykyisin helposti päälaelleen. On parempi vaieta ja kärsiä, kuin antaa sadistiselle hallinnalle tyydytystä. Siksi monet selvätkin sääntörikkomukset, vahingonteot, kiusaamiset ja muut lakaistaan jo lähtötilanteessa maton alle. Siedetään aika paljon. Ei olla turhantarkkoja. Kun jotain sattuu ja siitä valitetaan, sanotaan että pitää sietää aika paljon eikä saa olla turhantarkka. Käytännössä se vaihe on valituksen tullessa usein jo ylitetty.
Kun sietoraja ylitetään, kasaantuneista ongelmista, joita ei ole mitenkään hoidettu, kasvaa aika paukku. Kun asioiden käsittely ajoissa on laiminlyöty, syntyy helposti riita. Lasten sijaan sitä alkavat käydä helposti myös aikuiset. Ja kun kaikki käy, niin kuin on määrätty, uhreista tulee syyllisiä ja varmaan kohta uhrin tai kärsijän puolustajastakin - niitä eivät säännöt kenellekään määrää eikä tukea varmasti tule - vähintäänkin näin keksityn syyllisyyden päätekijä. Pahantekijät nauttivat sen sijaan kaikkea mahdollista henkistä, fyysistä ja oikeudellista tukea kaikissa tilanteissa. Heille on sallittu jopa itsensä puolustaminen. Valittaja - tällöin ei puhuta uhrista tai kärsijästä - sitä ei usein saa tehdä.
Sääntöjen ja elämän tosiasioiden ero voi siis helposti johtaa elämän hallintaongelmaan. Olen näitä sattunut viime aikoina kuulemaan koulumaailmasta ystäviltä, tovereilta ja kylänmiehilä.
Mitä sanotte esimerkiksi siitä kuulemastani tapauksesta, että pihavalvojalle ilmoitettu suoranainen kiusaaminen koulunpihalla ei johda muuhuun kuin kehotukseen ottaa yhteys omaan opettajaan, joka tietysti sanoo kaiken rasituksen välttääkseen, että se on - niin kuin säännöissä sanotaan - opettaja-pihavalvojan asia.
Ja onpa niinkin käynyt, ettei omasta asiastaan - kiusatuksi tulosta - turhaan omalle opettajalle valittaneita lapsia ole päästetty kertomaan näistä varsin käytännöllisistä huolistaan kuraattorille tai rehtorille. Omin lupinensa lähteminen olisi ollut jälki-istuntoon johtava järjestysrikkomus. On siinä vanhemmilla ihmettelemistä.
Menetellyllä tavalla ajatellaan varmaankin voitettavan niin, että kun lasten huolet ja kiusat jäävät käsittelemättä, asia painuu pois. Roskat lakaistaan maton alle. Lasten ja heidän vanhempiensa on siedettävä paljon ja he varovatkin usein tarkkaan sitä, etteivät näyttäydy turhantarkkoina.
Voi niitä, jotka eivät siedä tai ovat "turhantarkkoja". Heidät on leimattu jo etukäteen. Opettajaseurassa iltaa istuessa tätä valitusta heidän puoleltaan kuulee aina. Liekö yksikään vanhempien lastensa puolesta tehty valitus koskaan ollut aiheellinen? Olen omin korvin kuullut, kuin kaikki vanhempien esiintulot ovat turhia valituksia, ihmiset pikkumaisia ja suoranaisia hirviöitä omia jos mahdollista, vielä hirveämpiä hirviölapsia puolustaessaan.
En yhtään epäile, etteikö kohtuuttomasti käyttäytyviä vanhempia kouluillekin joskus ilmaannu. Mutta koulun harjoittamassa roskien lakaisemisessa maton alle on se vika, että suursiivoukset tulevat tarpeelliseksi aina silloin tällöin.
Esimerkiksi koulunpihan väärille käytännöille on kuulemani mukaan siis rakennettu (siis alaikäisten käyttöön) virallinen valitustie. Armeijamaiseen tapaan muuta, ns. asetietä, oppilas ei saa käyttää. Vain lähin esimies ja niin edelleen ad infinitum. Ja sekin tukitaan, kun käytössä on byrokraattinen pompottelu virkamieheltä toiselle. Kun toinen kehottaa toisen luo, tämä sanookin, että mene takaisin sinne missä olit. Alaikäisen hyppyyttäminen tällaisessa asiassa on vähän kummallista näin aikuisen mielestä.
Miten tämmöiseen voivat suhtautua vanhemmat, jotka ovat nyrkkisääntönä (sic!) toistelleet aina sitä, että esimerkiksi kiusaamistapauksisssa voi kääntyä kenen tahansa aikuisen puoleen. Juridiikka ja varsin ankarat säännöt vähäisten valtuuksien käytössä ovat mielestäni pelotelleet opettajat ja koulut siihen asenteeseen mikä niille viimeksi kuuluu - välinpitämättömyyteen ja vastuuttomuuteen. Sanokaapa yksi tapaus, missä koulu on ottanut vastuuta mistä tahansa asiasta, edes pienestä. Vastuun ottamista on saatu aikaiseksi vain oikeusprosessien kautta. Ei hyvä.
10 kommenttia:
Tuota lukiessa huomaan, että tällä haavaa olemme olleet ilmeisesti onnekkaita koulujen suhteen.
Itse huomautin peruskoululaisen opettajalle hiljattain syrjinnästä, joka on jatkunut jo jonkin aikaa. Aloin vähitellen kuulla luokan oppilaiden puheista, että erästä lasta syrjittiin. Opettaja tarttui välittömästi tilanteeseen.
Joskus vanhemmalta vaaditaan lujatahtoista rutistusta, jotta syrjintää tukevasta opettajasta otetaan niskalenkki. Tällaistakin on nähty. Oma opettaja ja hänen toimintansa on kyllä avainasemassa.
Tuskinpa kovin moni opettaja syrjintää tukee. Kovuuden mallin tyrkyttäjiä tietysti on yhä. Meidän aikanamme se oli sääntö. Heikot sortuu elon tiellä. Ja aika kovia meistä kasvoikin.
Enemmän kyse lienee opettajakunnassa epävarmuudesta tai epätätevyydestä asian hoitamisessa (silloin kun tilanteet ovat vasta idullaan tai alkuvaiheessa). Tai molempien yhteisvaikutuksesta. Tai tosiasiallisesta välinpitämättömyydestä. Tai pelosta. Vaihtoehtojahan tietysti on.
Merkintäsi tapaukset kuulostavat varsin tutuilta. Sormien läpi katsomisellaan ja välinpitämättömyydellään opettajat antavat oppilailleen käyttäytymismalleja, joiden mukaan kaltoinkohtelusta ilmoittaminen on vasikointia ja vasikointi taas kuuluu vain ärsyttäville, heikoille kantelupukeille. Ja kantelupukit ovat niin rasittavia, että niitä saakin kiusata!
Omista kouluvuosistani ala-asteella, yläasteella ja lukiossa ei ole kauaa aikaa. Näinä vuosina sai useimmiten alistua siihen, ettei kiusaamisesta (oli se sitten henkistä tai fyysistä) kannata kertoa opettajalle tai muulle valvojalle. Ilahduttavia poikkeustapauksia toki löytyi ja löytyy opettajien keskuudesta. Usein kävi kuitenkin niin, että koulun henkilökunta jätti tyystin kiusaamisen sikseen ja palasi asiaan vasta sitten, jos lapsen vanhemmat soittivat koululle.
Tämänkin jälkeen oli lähinnä vain paljon puhetta, mutta vähän tekoja. Kiusaamiseen puututtiin satunnaisesti vain sen takia, että voitaisiin vanhempainilloissa sanoa siihen puuttuneen. Oli lopulta helpompaa olls pelkästään koulukiusattu, kuin koulukiusattu ja vasikka.
Sain muuten kerran jälki-istuntoa siitä, kun suojasin itseäni piirrustusalustalla kahden tyypin heitellessä minua kivillä. Siinä ei selittelyt auttaneet, sillä sain valituksesta istuntoa vielä kaksinkertaisen määrän.
Stop snitching?
Osaltaan tässä vaikuttaa ns. Pekka ja susi -ilmiö. Kun opettajaa tarpeeksi monta kertaa vedetään höplästä näissä kiusausasioissa, ei todellista hätää osaa noteerata, niin valitettava kuin se onkin. Aivan liika on vanhempia, jotka ovat opettajan pahimpia painajaisia, täysin kyvyttömiä näkemään oman nappulansa roolia kouluyhteisössä.
Hämmästyttävällä tavalla kaikkien oppilaiden ja sen myötä oppilaiden vanhempien tietämät asiat ovat kaikkien opettajien tietämättömissä.
Lienee monia tapoja - ilman ilmiantoja, "puhutteluja" tai kuulusteluja - saada selville asfalttipinnan tason todellisuus.
Ei semmoinen järjestelmävirhe enää ole vahinko.
Kouluaine välitunnin maailmasta riittäisi tuomaan informaatiota viideksi vuodeksi.
Joskus kauan aikaa sitten opettajien kanssa saattoi vielä jutellakin - luottamuksella, ystävällisesti ja turvallisesti. Nyt tuntuu siltä, että opettajalle kertominen vaarantaa liian usein kertojan oman elämän.
Mua kiusaa hirveästi se, miten opettajakunnassa on tapana rakentaa vastakkainasetteluja vanhempien ja opettajien välille. Aivan arsesta oleva asenne! Jo opettajankoulutuksessa tuputetaan tällaista asennetta. Hyi helkkari.
En kohta enää ihmettele sitä, kun sanotaan, että opettajat usein hengaavat vain toisten opettajien kanssa.
Toisaalta vastakkainasettelua rakennetaan myös vanhempien leiristä. Toki vanhemmat ovat vielä heterogeenisempi joukko kuin opettajat (joka tietysti ovat myös heterogeeninen joukko).
Ei siis pidä leimata koko ammattikuntaa! Valitettavasti vaan laitoksessa kuin laitoksessa usein laitoksen toiminnan mukavuus ajaa sen ohi, mitä varten laitos on yleensäkään olemassa: ihmisten palveleminen. Koululaitoksen tapauksessa ihmisten kasvamisen ja oppimisen edistäminen.
Yritän itse pysyä oppijan puolella, eli yleensä samalla puolella kuin oppijan läheisetkin. Yritän myös muistaa, että suurin osa vanhemmista tuntee ihan oikeasti lapsensa paremmin kuin opettaja. Vaikka opettaja onkin niin suuri ja uljas AMMATTIkasvattaja.
Opettajan pitäisi osata kuunnella vielä paremmin ja enemmän kuin puhua. Näin suurivastuisen homman mokien määrä ja laatu pysyisi siedettävämmällä tasolla.
Kovuuden mallin tyrkyttäjistä tuli mieleen lukion äidinkielen opettajani.
Luokallamme oli cp-vammainen välkky kaveri, joka liikuntavaikeuksien vuoksi sai kirjoittaa aineet ja kokeet opettajainhuoneen tietokoneella.
Kerran tämän kaverin ollessa poissa luokasta kyseinen naisopettaja alkoi sättiä häntä meille muille. Kolkon naurun säestyksellä hän pilkkasi kaverin tulevaisuuden haaveita. "Luulee työllistyvänsä atk-alalle noilla kyvyillä. Säälittää tuollainen turhan yrittäminen".
Siinä me oppilaat sitten tuijotimme toisiamme hämmentyneinä.
No, nykyään samainen turhanyrittäjä
on taitava ohjelmoija ja em. opettaja puskee horsmaa. Rauha hänen sielulleen siellä alhaalla.
Eli jos tästä lyhyestä keskustelusta tekee yhteenvedon, suurin esten lasten välisen kiusaamisen hoidolle näyttää olevan ymmärtämätön opettaja.
Ei muuta sitten kuin lisää resursseja opettajien lisäkoulutukseen, jotta he voivat toimia opetustyönsä lisäksi psykologeina ja ehkä lääkäreinäkin.
Mitä, jos tämän lisäksi velvoitettaisiin vanhemmat laatimaan jokaisesta syntyvästä lapsestaan henkilökohtainen kasvatussuunnitelma? Hks:aa voitaisiin sitten koulujen opsien ja hojkien tapaan vuosittain päivittää lapsen persoonallisuus huomioonottaen. Vanhemmat saisivat suunnitelmien yleisen osan eettisen mallipohjan tietenkin sopivasta ministeriöstä tai suoraan hallitukselta.
Lapset varmasti kertovat vanhemmilleen koulupäivän tapahtumista neutraalisti, tapahtumia itselleen edulliseen suuntaan värittämättä. Samoin aikuiset puhelevat kahvipöydissä objektiivisesti ja mojovia adjektiiveja vältellen, mitä kuuleman mukaan tapahtui työkaverin kumminkaiman lapselle ja miten ope asiaan suhtautui.
Eipä sitä mistään kirjasta lukea voi. On siis kysyttävä ja pohdittava. Vanhempien on hyvä kuulla opettajankin käsitys asioista. Sitä ei läheskään aina kuule kysymättä.
Tieto voi lisätä tuskaa tässäkin asiassa.
Tavoite on aika selvä. Kiusaaminen on saatava loppumaan.
Lähetä kommentti