Tämmöinenkin tuli vastaan.
"Sotaelokuvapäivät avaa vuonna 2004 valmistunut, Åke Lindmanin ohjaama Etulinjan edessä. Haastattelussa ohjaaja kertoi missiostaan, siitä että hän halusi katsojien pysähtyvän ajattelemaan, että myös suomenruotsalaiset taistelivat isänmaan puolesta, vieläpä melko hyvin. Elokuva on ensimmäinen ruotsinkielinen näytelmäelokuva Suomen käymästä sodasta.
Elokuva panostaa todellisuusvaikutelmaan moni eri tavoin. Elokuvan peruskertomus perustuu suomenruotsalaisessa JR 61:ssa taistelleiden sotilaiden päiväkirjoihin. Elokuvan kuvaamat taistelut Syvärillä ja Kannaksella vuosina 1942–44 ovat todella tapahtuneet, ja päivämäärät sekä esimerkiksi kaatuneiden määrä esitetään historiallisen tarkasti. Käsikirjoituksen tekivät Stefan Forss ja Benedict Zilliacus. Forssin isä oli taistellut JR 61:ssä. Kuvauksissa mukana oli myös kolme veteraania. "Voin kysyä, miten teki ne ja ne asiat," Lindman kertoi myöhemmin. "Ei tarvinnut itse kuvitella, miten tehtiin."
Yksi päähenkilöistä, elokuvan nuori vänrikki Harry Järv, 200 partioretken sotilas, esiintyy nykypäivään sijoittuvissa dokumentaarijaksoissa. Kiinnostusta herättänee myös Järvin haavoittumisen jälkeen pääosaan nousevan jalkaväkirykmentin komentajan, everstiksi 25-vuotiaana 23.6.44 ylennetyn Alpo Marttisen muotokuva. Asekätkijänä hän pakeni Järvin avustuksella Ruotsiin, mistä jatkoi Yhdysvaltoihin saavuttaen sielläkin everstin arvon. Järv kirjoitti Ruotsissa nelisenkymmentä kirjaa.
Elokuvan rakenne on poikkeuksellinen. Se yhdistää tekohetkensä dokumentin, arkistomateriaalin ja todellisiin tapahtumiin perustuvan fiktiivisen näytelmäelokuvan. Arvosteluissa tämä nähtiin useimmiten elokuvan ongelmana: vaikka elokuvan sujuvia hetkiä kiiteltiin, se leimautui historian kuvitukseksi, todellisuuskuvaksi tarkoitetuksi draamaksi, joka ei oikein löytänyt linjaansa. Nuivahkoissa arvosteluissa oli usein kyse myös kulttuurieroista ja tietämättömyydestä: vaikka arvostelija sitä epäilee, opiskelu ja Platonista keskusteleminen saattoivat hyvin olla rintamamiestenkin arkea asemasodan odotuksessa. Åke Lindmanin elokuva on kunnianosoitus veteraaneille, mutta se ei unohda sodan karuutta ja tosiasiallista olemusta, elämänvastaisuutta.
Veteraanien kunnioitus on keskeistä myös Lindmanin ja Sakari Kirjavaisen elokuvassa Tali-Ihantala vuodelta 2007. Elokuva kiinnittyy sodan ratkaisuhetkiin, Pohjoismaiden historian suurimpaan taisteluun kesällä 1944 useasta näkökulmasta, kaikkiaan viiden eri taistelijan kautta. Henkilögalleria painottaa sodan vähemmälle huomiolle jääneitä toimijoita, sillä mukana on riikinruotsalaisia taistelijoita ja saksalaisia lentäjiä. Elokuvan parhaimmaksi anniksi on yleensä arvioitu sen kuvaus panssarikenraali Ruben Laguksen panssarijoukoista episodissa, joka saa särmänsä kenraalin nuoren korpraalipojan roolista taistelussa. Elokuvalle tyypillinen yksilöllistäminen toimii hävittämättä kokonaiskuvaa. Sen sijaan historiallisesti tärkeä tykistö jää elokuvassa vähälle huomiolle.
Elokuvan rakenne johtui siitä, että tekijät halusivat suunnata elokuvan näkökulmaa "väliportaan hallintoon ja miehiin, jotka joutuivat vastaanottamaan käskyjä ja toteuttamaan ne vaikeissa olosuhteissa". Kirjavaisen mielestä elokuvan jakaminen episodeihin palveli hyvin tätä tarkoitusta, sillä, kuten hän sanoi: "Sota ei ole tarina vaan tila, johon mentyään haluaa sieltä pois. Mielestäni suuri joukko henkilöhahmoja palveli parhaiten tätä ajatusta."
Tali-Ihantala on sotahistorian tapahtumia varsin tarkoin uudelleen dramatisoiva, dokumentaarista tarkkuutta tavoitteleva elokuva. Sen henkilöhahmot ovat repliikkejä myöten aitoja ja sotahistoriallisiin yksityiskohtiin on kiinnitetty tarkkaa huomiota, vaikka laaja historiallinen kehikko kuvataankin kliseemäisesti perinteistä tulkintaa toistaen.
Olli Saarelan ohjaama, seitsemän Jussi-patsasta saanut elokuva Rukajärven tie valmistui vuonna 1999. Silläkin on vankka kokemusperäinen lähtökohta. Se perustuu maanviljelysneuvos Pentti Perttulin kokemuksiin sekä Vienan Karjalassa taistelleen 14. divisioonan veteraanien haastatteluihin. Kyse ei ole koko sodan muotokuvasta, sillä itse tarina keskittyy polkupyöräjoukkueen tiedusteluretkeen jatkosodan ensimmäisinä päivinä.
Jos Etulinjan edessä antaa tilaa suomenruotsalaiselle kollektiiville, Rukajärven tie valitsee lähtökohdakseen toisen, yksilön kokemuksen. Perttula on yksilö, alainen, ihminen ja mies. Yksilöllisyyden korostus näkyy myös elokuvassa päiväkirjan pitona ja kirjeiden roolilla tarinassa. Sotaelokuvan ohella Rukajärven tie on leimallisesti rakkauselokuva. Saarelan elokuva ei siis ole tyylipuhdas genre-elokuva, vaan enemmänkin hybridi. Se on uusi ratkaisu suomalaisessa sotaelokuvassa. Peter Franzenin esittämän luutnantti Perttulan ja Irina Björklundin Kaarina-lotan välinen rakkaustarina on vähintäänkin yhtä tärkeä kuin kertomus sodasta. Historiaa rakkaustarina ei noudata, sillä elokuvan kuvaamalla rintamalohkolla ei tuolloin ollut lainkaan lottia.
Itse tiedusteluretki vastaa monin osin todella tapahtunutta, vaikka elokuvan yksityiskohtien historiallinen tarkkuus ei ollut tekijöiden lähtökohtana. He halusivat painottaa elokuvallista otetta ja sujuvuutta. Eri lajityyppien hybridinä elokuvan sanomaakaan ei ole helppo tiivistää, mutta lavalle kiivenneen on sitä yritettävä. Rukajärven tie kunnioittaa korpisoturia tehtävässään hienovaraisesti, mutta muistuttaa myös brutaliteeteista äärimmäisyyksiin saakka, ei vähiten siitä, että taistelun kokeneet sotilaat ovat aina uhreja, sillä uhrauksien hintana on usein niin fyysisiä kuin myös henkisiä vammoja.
Sotaelokuvafestivaalin päättää huomenna Mikko Niskasen ohjaama Sissit (1963). Neljän Jussin elokuva perustuu Paavo Rintalan romaaniin Sissiluutnantti. Se on poikkeuksellinen suomalainen sotaelokuva, sillä fyysinen vihollinen saa sinä sivuosan. Pahin vihollinen on lopulta näkymätön, psykologinen, eikä edes tuhottavissa. Tarina seuraa erikoisosastoa, jonka partioretkiin liittyvät sotaelokuville tyypilliset teemat kuolema, pelko ja hulluus yhdistettynä vaikeisiin luonnonolosuhteisiin.
Klassiselle suomalaiselle sotaelokuvalle tyypillisesti Sissien sota ei ole sankaruutta, vaan selviämistä. Hyvin tehdyn työn jälkeen riittää taputus olalle ja sankaruus näyttäytyy vasta sodan jälkeisissä juhlapuheissa, joissa sodan todelliset kokemukset jäävät sivulauseisiin.
Kuri on klassisen sotaelokuvan peruskysymys, mutta Sissien erikoisosasto on lähes täysin vapaa ulkonaisesta kurinpidosta. Heille "kaikki on mahdollista, kunhan vain ei ammu omia". Raskaita töitä seuraavat raskaat huvit. Kun lomalittera on turha toive, vapaa-aika täytetään viinalla, saunalla ja läsnä olevilla naisilla eli lotilla.
Sissien arki on kuoleman ja hulluuden vaarallista läheisyyttä. Vapaalla ollessaan sotilaat elävät eräänlaisen hybriksen ja nitshevo-tunnelman välimuodossa. Ammattityö kyllä tehdään, mutta muulla ei ole mitään väliä, "ollaan kuin Ellun kanat". Miehistö juo viinaa, upseeristo keskittyy naisten kaatoon, mutta pikainen akti ei tuo tyydytystä edes onnistuessaan, ja kiihkon jälkeen miehellä on vain häpeä, jonka tosin voi lakaista helposti syrjään. Kotona odottava morsian ei siinä elämässä kiinnosta: "Mitä väliä millään on, kun kaikki voi loppua konepistoolisarjaan". Seksuaalisuus on vain välttämättömäksi nähtyä tarpeiden tyydytystä, mutta myös nuoren miehen menestyksen mitta, jonka toteutuksessa keinoilla ei ole väliä. Ryhmän solidaarisuus nousee aina moraalikysymyksiä tärkeämmäksi, myös epäilijöiden kohdalla.
Sissien keskeinen teema on valtion ja yksilön välinen suhde. Valtio sotii ja miehiä kuolee joukoittain hyökkäyksissä isäntää jatkuvasti vaihtavan, mutta tosiasiassa merkityksettömän "Pallikukkulan" vuoksi. Arkipäivän valtio verolippuineen ja kirjeiden tuomine kotihuolineen on sotilaalle vieras, mutta sodassa samaisen valtion puolesta uhrataan ja uhraudutaan. Vallitsee tavallisesta selvästi poikkeava epämoraalinen tila.
Päähenkilö sissiluutnantti Takala on hukannut arvonsa ja uskontonsa, josta ei ole ratkomaan sodan ongelmia. Sen tunnustaa myös sotilaspastori, joka sanoo olevansa enemmän valtion kuin jumalan lähettiläs. "Valtio, eliitti, upseeristo ja papit ovat liittoutuneet yhteen" ja "miehistö uskoo sen". Näin papistosta on tullut sodan pahin propagandisti. Ristiriita on sovitettava täyttämällä uhrimalja, sotimalla vaikka aseettomana. Epäilevän mutta uskollisen papin sovituksen malja täyttyy vasta, kun kuolema ja sen tuoma maallinen sankaruus kohtaa hänet.
Erikoisosasto joutuu yhä uusiin tehtäviin, joiden yhteydessä kapinointi ei ole kaukana. Siinä Sissit tarttuu sodan lakeja ja rajoja mittaavaan moraaliseen ongelmaan: hajoaako ryhmän solidaarisuus, kun ratkaistavaksi tulee kysymys siitä, voiko aseettoman vangin tappaa vain oman turvallisuutensa vuoksi? Ja mitä seurauksia sillä on?
Sotaelokuvafestivaalien elokuvia yhdistää jatkosota, mutta muuten ne tarjoavat varsin erilaisia lähtökohtia keskusteltavaksi. Elokuva on tärkeä vaikuttaja, sillä tutkimukset ovat osoittaneet, että varsinkin koulunuorison käsitykset sodasta perustuvat juuri elokuviin. Åke Lindmanin molemmat elokuvat, Etulinjan edessä ja Sakari Kirjavaisen kanssa yhdessä ohjattu Tali-Ihantala lähtevät liikkeelle historiallisesta tarkkuudesta ja veteraanien kunnioittamisesta. Molempia elokuvia siivittää ajatus nostaa esille sodan tuntemattomia historiallisia puolia, missä ne onnistuvatkin hyvin. Olli Saarelan Rukajärven tie oli yksilötarina, joka on suomalaisessa elokuvassa merkkipaalu sotaelokuvan ja rakkauselokuvan hybridinä. Saarela ja hänen työryhmänsä onnistuivat toteuttamaan hankkeensa varsin korkealla teknisellä tasolla: valkokankaalla korostuvat elokuva ja elokuvan mahdollisuudet. Mikko Niskasen Sissit on perinteinen sotaelokuva. Se nostaa esiin tarkoin harkittuja moraalisia kysymyksiä niin yksilön kuin kollektiivin valta-asetelman näkökulmasta. Sissit on myös ainoa nyt esillä oleva elokuva, joka selvästi pyrkii pohdiskelemaan myös pasifistista näkökulmaa. Uusissa sotaelokuvissa ei pasifismille eikä syvälliselle ajattelulle sodan filosofiasta ole sijaa, vaikka sodan ja sotijoiden raadolliset piirteet saavatkin visuaalisesti enemmän sijaa kuin klassisten sotaelokuvien aikana. Siinä mielessä uudet sotaelokuvat ovat näkemyksiltään huomattavasti konservatiivisempia kuin suomalaisen sotaelokuvan aikansa kuvia ja asetelmia rikkonut, ujostelematon klassikko Sissit.
Toivotan kaikille Sotaelokuvapäivien osallistujille hyvää elokuvailtaa suomalaisen sotaelokuvan parissa."
Tiistai 21.10.2008
Kävin tänään puhumassa Ninotchkasta.
Vuosi 1939 oli Hollywoodin annus mirabilis, ihmeellisen hyvä elokuvavuosi. Elokuvaa tuntevalle sen osoittaa Yhdysvaltain Oscar-ehdokkaiden lista: Ninotchka, Dark Victory, Goodbye Mr. Chips, Love Affair, Mr. Smith Goes to Washington, Of Mice and Men, Stagecoach, The Wizard of Oz ja Wuthering Heights. Ilman ehdokkuutta jäivät sellaiset mestariteokset Beau Geste, Destry Rides Again, Gunga Din, Huckleberry Finn, Juarez, Only Angels Have Wings, The Roaring Twenties ja Union Pacific, The Women sekä The Young Mr. Lincoln. Mikä tahansa niistä olisi voitu palkita parhaan elokuvan Oscarilla, mutta niin kuin kilpailussa joskus käy, niillä ei ollut mitään mahdollisuuksia. Se johtui yhdestä syystä. Tuulen viemää ilmestyi 1939.
Ernst Lubitschin ohjaama Ninotchka oli siis mukana vuoden parhaiden elokuvien loppuvalinnassa. Maailman parhaana pidettynä elokuvavuonna se ei ole huono suoritus varsinkaan komedialle. Ninotchkan päätähti Greta Garbo asetettiin ehdolle naispääosan esittäjien sarjassa. Se meni Vivien Leighille elokuvasta Tuulen viemää. Ninotchka oli ehdolla myös parhaiden käsikirjoitusten sarjassa Melchior Lengyelin originaalikäsikirjoituksella: sen sai Frank Capran ohjaaman Mr. Smith Goes To Washington –elokuvan käsikirjoittaja Lewis R. Foster.
Amerikkalaiset elokuvat olivat muuttuneet 1930-luvun lopulla. Yksilötarinoiden sijaan esiin nousivat suuret eeppiset tarinat, sellainen kuin Tuulen viemää oli. Mutta se ei ollut ainoa. Monet lännenelokuvat intiaanisotineen ja lännen valloitustarinoineen, suosituiksi tulleet historialliset epookit ja elämäkertaelokuvat sekä jopa Kuohuvan kaksikymmenluvun tapaiset rikoselokuvat etsiytyivät suurten kertomusten äärelle. Capran Mr. Smith Goes to Washington suorastaan julisti demokratian puolesta totalitaarisia ajatuksia vastaan. Suuret kertomukset olivat tärkeitä. Elokuvien päähenkilöt olivat sidottuja historialliseen tilanteeseen ja historialliseen muutokseen.
Tavallisesti ajatellaan, että komedioissa kartetaan ideologioita. Mutta viihde ei tietenkään ole pelkkää harmitonta ilonpitoa, puhumattakaan siitä että se olisi läheskään aina tai pikemminkin koskaan puhdasta. On selvää, että suuret kertomukset eivät voi välttyä ideologioilta, ne ujuttautuvat aina mukaan elokuvan kaltaisiin esityksiin, jotka kuvaavat historiallisesti muuttuvia tilanteita.
Komedian mestarin Ernst Lubitschin uralle mahtuu monia menestyksiä. Hänen varhaisempia komedioissa oleellinen konflikti syntyy tavallisimmin yksityisen tarpeen ja julkisen kysynnän välille. Lubitsch ei näyttänyt olevan juurikaan kiinnostunut julkisesta sfääristä, sillä painopiste hänen elokuvissaan oli selvästi yksityisessä. Ninotchka on hänen elokuvissaan käännekohta: se mikä oli aiemmin ollut kontekstia, taustaa, oli nyt etualalla. Suuren, eeppisen kertomuksen voima vei mukanaan myös Lubitschin.
Ninotchka sijoittuu Pariisiin. Siellä päähenkilöitä viettelevät sekä kevät että kapitalistinen ylellinen yltäkylläisyys. Pariisissa asuu suurherttua Swana, jonka korut on kommunistisessa Neuvostoliitossa kansallistettu. Neuvostoliitto lähettää delegaation noutamaan niitä, mutta asiat mutkistuvat, kun herttuattaren rakastaja, kreivi Leon d'Algout saa vihiä asiasta. Kreivin ovela suunnitelma on houkutella neuvostodelegaatio nautintojen piiriin. Se onnistuu hyvin. Ajatus paluusta ankeaan neuvostojärjestelmään ei delegaatiota kiinnosta. Neuvostoliitto lähettää Pariisiin tilannetta korjaamaan Garbon esittämän järjestelmän kasvatin, komissaari Ninotchkan, joka kokee Pariisissa kulttuurishokin. Neuvostojärjestelmän arvot täysin omaksunut Ninotchka tyrmistyy ranskalaisten vapaamielisistä tavoista ja arvoista. Viekas kreivi tekee kaikkensa vietelläkseen kylmän Ninotchkan suopeaksi sekä Pariisin keväälle, rakkaudelle että kapitalismin houkutuksille.
Tarinan poliittinen luonne on ilmiselvä. Samaan poliittisuuteen olivat menneet jo mainittu Frank Capra ja komedian suurmestari Charlie Chaplin, joka oli näyttänyt Lubitschille suuntaa ennenkin. Modern Times, suomeksi Nykyaika, oli vahva kapitalismin ja siihen liittyneen modernin taylorismin kritiikki ja Hollywoodissa tiedettiin huhuta jo Chaplinin seuraavasta kritiikin kohteesta elokuvassa The Dictator.
Mutta voimme kysyä, kuinka tämä kylmän sodan aikana, siis toisen maailmansodan jälkeen, helposti ymmärrettävä Ninotchkan teema sijoittuu omaan aikaansa, ennen toista maailmasotaa, aikaan jolloin kylmää sotaa ei vielä ollut?
Isolationismipolitiikka, joka tunnetaan parhaiten koulusta tutulla Monroe-opilla, piti Yhdysvallat erossa lähialuettaan lukuun ottamatta muun maailman politiikassa. Yhdysvaltain kommunistipuolueen tärkeimmän rahoittajan, fasismia vastustaneen Chaplinin valinta oli toinen kuin Time Magazinella, joka vuonna 1938 valitsi kansikuvaansa vuoden miehenä Adolf Hitlerin. Maailma ennen toisen maailmansodan liittoumia näytti erilaiselta. Monet pitivät Adolf Hitleriä miehenä, joka eristää vastustettavan bolsevistisen Neuvostoliiton, ja olivat siksi valmiit tukemaan häntä. "Mieluummin Hitler kuin Stalin", sanottiin monessa läntisen Euroopan maassa. Amerikkalaisista elokuvayhtiöistä vain Warner Brothers oli kääntynyt fasismia vastaan, erityisesti sen jälkeen kun yhtiön mies Berliinissä murhattiin. Ernst Lubitsch ei tietenkään valinnut Hitleriä, kuten hänen seuraava elokuvansa Ollako vai eikö olla (1942) hyvin osoitti, mutta Josif Stalinia ja neuvostojärjestelmää hän vastusti.
Lubitschin ohjaustyyli, kameran kuljetukset ja tekniikka ei muuttunut, mutta aiemminkin tutun satiirin rinnalle oli tullut nyt politiikka. Annetaanpa Ninotchkan päätähden Garbon muistella tapaamistaan Lubitschin kanssa: "Sitten Ernst Lubitsch, joka oli lumoava mies, mutta vielä lumoavampi ohjaaja, kertoi minulle omista suunnitelmistaan. Hän aina aivan pursuili ideoita ja hän oli elegantti ja henkevä jopa viisas. Hän oli myös saanut hienon eurooppalaisen koulutuksen elokuvanteon alalla. Opin häneltä hiukan historiaa, etenkin kommunismin historiaa. Minulle selvisi, että kommunismi oli 1920- ja 30-luvulla suuresti vedonnut älymystöön ja teatteri- ja elokuvaihmisiin. Neuvostoliitto oli esimerkki siitä, miten taloudelliset, poliittiset ja taiteelliset kysymykset piti ratkaista. Neuvostoelokuva oli realistista ja vahvaa, ja neuvostokirjallisuus innosti Euroopan ja Amerikan kulttuurityöläisiä ryhtymään kokeiluihin. Samaan aikaan fasismi levisi nopeasti ja Hitlerin ja Mussolinin ihailijat etenivät kansainvälisellä areenalla."
"Neuvostoliiton ihailu herätti älymystöpiireissä taistelutahtoa. Mutta Euroopan hallitsevissa piireissä fasismi ja hitlerismi etenivät nekin, ja jotkut eurooppalaiset johtajat keksivät oivan ajatuksen, että fasismi ja natsismi voisivat yhteisvoimin tuhota Neuvostoliiton. Heidän järkeilynsä oli hyvin yksinkertaista: tapelkoot Hitler ja Stalin keskenään ja tuhotkoon toinen toisensa. Siten Eurooppaan ja maailmaan saadaan rauha. Demokratia saa paremmat mahdollisuudet säilyä ja kehittyä. Jotkut eurooppalaiset ja amerikkalaiset intellektuellit omaksuivat tämän ajatuksen ja päättivät taiteessaan tehdä propagandaa sen puolesta."
"Tavattuani Lubitschin toisen tai kolmannen kerran havaitsin, että hänkin ajatteli samalla tavalla", Garbo kertoo, mutta sanoo suostuneensa lukemaan Melchior Lengyelin alkuperäiskäsikirjoituksen. Luettuaan sen Garbolla oli kaksi syytä vastustaa roolia: "Tämähän on pelkkää propagandaa enkä minä taida sopia siihen. Se on komedia, enkä tiedä pystynkö näyttelemään sen." Lubitsch sai Garbon odottamaan sitä, että skenaario valmistuisi. Sitä kirjoittivat MGM:n asiantuntijat Charles Brackett, Billy Wilder ja Walter Reisch. Nämä miehet räätälöivät roolin Garbolle millintarkasti sopivaksi. Garbo sanoo silti tunteneensa vastenmielisyyttä roolista. Elokuvamaailma valmistautui tekemään fasismin vastaisia elokuvia, ja nyt häntä pyydettiin mukaan tällaiseen Neuvostoliiton vastaiseen propagandistiseen satiiriin.
Olipa niin tai näin, Garbo suostui. Hän piti tehtäväänsä haasteena. Sitä se oli jo sen vuoksi, ettei hän koskaan aiemmin ollut näytellyt komediassa. "Skenaario oli erittäin hyvin kirjoitettu", Garbo muisteli elämäkerturilleen. "Dialogi oli pirteää ja täynnä huumoria. miespuolisten toverien ja naispuolisen toveri Ninotchkan väliset tilanteet olivat koomisia, ja Ninotchkan maskuliininen vaatetus ja kauniit kasvot ja vartalo sekä arkinen kielenkäyttö, johon sekoittui marxilaisia sanontoja, korostivat elokuvan satiirista sävyä. Vaati valtavaa kyvykkyyttä tulkita tämän marxismin henkeen kasvatetun naisen sielunelämää hänen nyt oleskellessaan jonkin aikaa Pariisissa. Ninotchkan luonnekuva osoittautui minulle näyttelijättärenä haasteeksi. Yritin ilmaista sekä nykyhetken todellisuutta ja niin sanotun kapitalistisen ja kommunistisen moraalin välisiä eroja että myös nuoren naisen sielunelämää."
Maailmanhistorian käänteet ovat joskus nopeampia kuin elokuvan. Elokuvan valmistumisen ja ensi-illan väliin mahtui maailmaa hämmästyttänyt käänne elokuussa 1939: Hitlerin Saksa ja Stalinin Neuvostoliitto sopivat ystävyys- ja yhteistyösopimuksen. Se tausta, joka oli tullut etualalle, olikin muuttunut kokonaan. Samalla se ideologinen vastakkainasettelu, joka oli ollut vahva elokuvaa tehdessä, häipyi taka-alalle tavalla, joka heijastuu joihinkin Ninotchkan kohtauksiinkin.
Suomessa Ninotchka on yksi pitkäaikaisimmista elokuvasensuurin kohteista. Koska Neuvostoliittoa ei haluttu ärsyttää, se kiellettiin kesäkuun lopulla 1940 Moskovan rauhan aikana, jatkosodan alettua lokakuussa 1941 sallittiin, se sai ensi–iltansa tammikuussa 1942, sodan jälkeen sitä ei esitetty, vaan se tulkittiin jo aiheensa vuoksi kielletyksi ja 1981 taas sallittiin, tosin lyhyellä leikkauksella. Sodan jälkeisiin vuosikymmeniin mahtui useita uusintatarkastuksia, jotka kaikki päättyivät kieltoon ulkopoliittisilla perusteilla. Vuonna 1957 ulkoasiainministeriö kehotti tarkastamoa olemaan ottamatta elokuvaa uusintatarkastukseen. Vuonna 1963 sensori Kaisa Salonen olisi voinut elokuvan jo hyväksyä, mutta taipui yksimieliseen päätökseen ulkoasiainministeriön kannan vuoksi. Ulkoministeriön Matti Tuovisen johdolla kirjattiin päätökseen, että ei ollut "syitä eikä asiainkaavoja, jotka antaisivat aihetta muuttaa tämäntapaisiin elokuviin jo aikaisemmin omaksuttua kantaa." Elokuva sallittiin vuonna 1981, kun opetusministeri Kalevi Kivistö katseli elokuvan, eikä nähnyt syytä kieltää sitä, vaikka elämäkerturin haastattelemana muistelikin tarkastustilanteen absurdiutta lähes tyhjässä elokuvateatterissa, jossa ministeri katseli poliittisista syistä yli 40 vuotta vanhaa elokuvaa. Tarkastamon päätökseksi tuli kuitenkin 10 metrin leikkaus, jossa poistettiin Greta Garbon hiprakassa käymä "keskustelu" Leninin seinälle ripustetun valokuvan kanssa. Päätökseen liittyi aikansa slogan: "Elokuvaa ei saa mainostaa sensaatiota tavoittelevalla tavalla."
Suomalaisen elokuvasensuurin omituisuuksiin kuuluu se, että Rouben Mamoulianin samasta aiheesta ohjaama Ninotchkan musikaalimuunnelma Silkkisukat (Silk Stockings, Yhdysvallat 1957) hyväksyttiin elokuvatarkastamossa. Vaikka Ninotchka oli kielletty, Silkkisukat oli saanut esitysluvan leikkaamattomana. Silti molemmat olivat ulkopoliittisesti arkaluonteisia elokuvia. Vielä 1970–luvulla Silkkisukkien TV–esitys sai aikaan eduskuntakyselyn ja MTV:n ohjelmajohtaja Pekka Silvola sai selitellä asiaa Moskovassa asti. Sitä aiemmin MGM oli onnistunut myymään elokuvan Yleisradiolle osana noin viidenkymmenen elokuvan pakettia. Ohjelmajohtaja Kaarle Stewen ehti sijoittaa sen ohjelmistoon, ns. neljän viikon listalle. Kääntäjänä toiminut Regina Mörner (ent. Linnanheimo) tuli kuitenkin Stewenin puheille kesken työurakkansa ja kysyi oliko yhtiön poliittinen linja muuttunut. Ei ollut, ja elokuva vaihdettiin, mutta MGM sijoitti sen myös MTV:lle myytyyn elokuvapakettiinsa. Yhtiö ajoi elokuvan ulos ilmeisesti enempiä miettimättä ja sai tuntea siitä ulkopoliittisen ruoskan nahoissaan.
Olen keskittynyt tässä elokuvan vähemmän tunnettuihin poliittisiin piirteisiin, mutta elokuvaa katsoessanne voitte keskittyä ja yhtyä sen hienoimpaan piirteeseen: Greta Garbon kuuluisaan nauruun.
Sunnuntai 19.10.2008
Täytin 49 vuotta. Onnittelut välittyivät eri tavalla kuin aiempina vuosina. Innostuin laskemaan. Facebookin kautta sain 22 tervehdystä ja kuusi "naamakirjan" maililla. Blogissa onnittelijoita oli viisi. Neljä lähetti onnittelunsa tekstiviestillä, ja vain kaksi - äiti ja käly - soittivat. Vaimo onnitteli laululla. Lapsi loikoili sen ajan Aku Ankan taskukirjan takana omassa huoneessaan. En saanut ainuttakaan kirjettä tai postikorttia tapahtuman johdosta.
Syntymäpäivää ei juhlittu muuten kuin että söimme hyvän aterian kaupungin parhaassa kiinalaisessa, Kalevankadun Nankingissa. Ankkaa sitruunakastikkeessa oli minun valintani. Ankan syöminen on kai nykyään epäeettistä, koskapa näitä eläimiä ennen loppuaan ruokitaan pakottamalla.
Lapselle tuli kiire ruokailun jälkeen tapaamaan koko viikonlopun pois ollutta ystäväänsä. Hän on tullut teini-ikään ja pyrkii irrottautumaan vanhemmistaan kuten teinin kuuluukin tehdä. Hän täyttää ensi viikolla 12.
Ruokaa odotellessa tenttasimme ateistivanhempina pakanalastamme tulevasta uskonnonkokeesta välttääksemme puhetta tulevista elektroniikkahankinnoista. Tällä kertaa lapsen ei tarvitse päntätä uskonkappaleita, vaan kyse on enemmänkin uskonnonhistoriasta. Se liippaa läheltä Suomen historiaa, jota toivomme hänen hallitsevan. Sen verran kai kahden historioitsijavanhemman jälkeläiseltä voi odottaa.
Anders Chydenius oli tuttu jo edellisestä historiankokeesta, ja jopa Johannes Gezelius. Kysyin kumpaa Johannesta tarkoitetaan, vanhempaa vai nuorempaa. Kysehän oli isästä ja pojasta. Siihen ei ruokailuporukka osannut vastata.
Arvelin että kyse oli vanhemmasta. Johannes, vanhemmissa teksteissä Juhana Gezelius vanhempi eli 1600-luvulla. Hän eteni Turun piispaksi Ruotsissa ja Virossa opiskellen teologian tohtoriksi ja hänestä tuli Turun piispa ja Turun Akatemian varakansleri vuodesta 1664 kuolemaansa saakka vuonna 1690.
Ensimmäinen professuuri hänellä oli itämaisissa kielissä ja kirjallisuudessa Tartossa, mutta hän muutti takaisin syntymämaahansa Ruotsiin, Västeråsiin kymnaasin teologian lehtoriksi ja sai Stora Skedvin kirkkoherran viran Taalainmaalla. Väkirikkaiden alueiden kirkkoherran virat olivat varsin tuottoisia myös taloudellisesti.
Mutta palvelu valloitusmailla oli sitä vielä enemmän. Ruotsin suurvalta-ajalle tyypillisesti hän toimi ennen Turkuun tuloaan Liivinmaalla superintendenttinä ja Tarton yliopiston varakanslerin sekä Riian ruotsalaisen seurakunnan kirkkoherrana.
Koululaisten muistoihin tämä kansanopetusta kannattanut mies pääsi julkaisemalla omassa painossaan oppikirjoja.
Kuuluisin niistä on vuodelta 1666. Sen nimi on helppo muistaa: Yxi paras lasten tawara. Siitä on otettu yli sata painosta. Kirjasta löytyi aapinen, Martin Lutherin kirjoittama Vähän katekismus selityksineen, katekismuksen keskeinen sisältö kysymysten muodossa sekä raamatunlauseiden valikoima, jossa ovat Pyhän Raamatun oleellisena pidetyt opetukset.
Teologista kirjallisuutta hän julkaisi runsaasti, mutta hän kirjoitti myös kreikkalais-latinalaisen sanakirjan ja julkaisi laajan ensyklopedian Encyclopedia synoptica (1672).
Sekin oli oppikirja, Gezeliuksen opiskelevalle nuorisolle tarkoittama. Kyse oli tieteisopista, vetenskapslära, joka oli järjestetty skolastisen filosofian periaatteiden mukaan. Siinä filosofia jaetaan formaaliin filosofiaan, joka käsittää grammatiikan, retoriikan ja logiikan sekä reaalisen filosofian, joka on osittain teoreettista, osittain käytännöllistä. Teoreettisen filosofian osa-alueet ovat metafysiikka, pneumatiikka eli henkioppi, fysiikka ja matematiikka sekä käytännöllisen filosofian etiikka, politiikka ja taloustiede. Monipuolista koulutusta, sitä paitsi yleissivistävää.
Niillä pärjäsi kaikkialla maailmassa etenkin kun hän painotti voimallisen kurinkäytön sijaan koululaitoksessa havainnollisuutta, hyödyllisyyttä, ja omatoimisuutta, vieläpä niin, että oppilasta kohdellaan lempeästi ja ystävällisesti. Nämä Ruotsin syrjäytetyn uudistushahmon Johan Amos Comeniuksen opit tulivat käytäntöön Gezelius vanhemman toteuttamassa kouluuudistuksessa 1680-luvulla. Sisällöllisesti oppia oli saatu myös Saksasta, jo vuonna 1635 kuolleelta Wolfgang Ratkelta.
Gezelius vanhempi lienee innostunut oppikirjojen tekoon Ruotsin vuonna 1649 uusitun koulujärjestyksen johdosta, oppimiseen ja sivistykseen kannustaneen kuningatar Kristiinan aikana.
Koululaitos poikkesi rakenteeltaan jonkin verran nykyisestä. Opetuslaitoksia oli neljänlaisia: akatemioita, lukioita ja ylempiä sekä alempia triviaalikouluja. Triviaalikoulussa käytiin neljä yksivuotista luokkatasoa, mutta ne, jotka eivät halunneet jatkaa pidemmälle, saivat oppinsa lyhyemmässä ajassa kirjoitus- ja laskentoluokalla. Triviaalikoulusta saattoi edetä neljään yksivuotiseen luokkatasoon perustuvaan lukioon.
Triviaalikoulun viimeisellä ja lukion ensimmäisellä luokalla opeteltiin logiikkaa. Logiikan perusteet päntättiin ulkomuistiin. Ne, jotka halusivat lukiosta akatemiaan, saivat lisäksi muutaman tunnin opetusta filosofiassa.
Logiikkaa harjoitettiin pääasiassa väittelyillä. Sen on nykykoulutus Suomessa unohtanut. Niinpä meistä on tullut huonoja väittelijöitä, vaikka riitelyyn kyllä kykenemme. Koulun pitäisi satsata enemmän puheeseen, asioiden selvittelyyn ja keskinäiseen väittelyyn.
Vaimo piti hyvänä, että uskonnon oppikirjassa on oma lukunsa kansanuskonnoista, tavoista ennen katolisen kirkon tuloa Suomeen. Arvaisin vanhemman Gezeliuksen liittyvän juuri tähän. Hänen elämäntehtäviinsä kuului vanhan uskon hävittäminen.
Vuonna 1673 Gezelius antoi määräyksen loitsujen hävittämisestä: Kaikki vanha taikausko, jota ovat loitsut (etenkin riistaa pyydettäessä jne.) hävitetään saarnaamalla tarmokkaasti sitä vastaan, vakavin nuhtein, ja maallisen oikeuden avulla sekä asiaan kuuluvalla kirkkokurilla; mikäli taikauskon harjoittajat kuitenkin ovat liian jäykkäniskaisia eivätkä välitä näistä keinoista, kysytään neuvoa tuomiokapitulilta. Taikuudesta ja loitsinnasta tehdään välittömästi ilmoitus maallisessa oikeudessa."
Nuorempi Juhana Gezelius sai 43-vuotiaana pestin Turun piispana isänsä kuoleman jälkeen 1690. Muotokuvissa hän näyttää mustanpuhuvalta ja huomattavasti synkemmältä kuin leppoisan oloinen isänsä, joka oli kuvattu kyllä harmaapartaisena ja ehkä rajuuttaan ja voimaansa menettäneenä. Nuorempi Juhana Gezelius oli 1680-luvulla kahdeksan vuotta Inkerinmaan superintendentti, jonka päätehtävänä oli inkerikkojen ja karjalaisten ortodoksien käännyttäminen luterilaiseksi. Tietokirjat puhuvat "voimallisesta käännyttämisestä". Se tarkoittaa ylemmän vallan ja väkivallan käyttämistä.
Isänsä poika Gezelius oli siksi, että hän jatkoi isänsä töitä, muun muassa Gezeliuksen raamattuteoksen valmistamista.
Toinen päivän suuri aihe oli Suomen asema toisessa maailmansodassa. Vanha konservatiivinen ja nationalistinen historioitsijapolvi on takertunut termiin erillissota, jonka käytöllä on ollut tarkoituksena häivyttää Suomen ja Saksan välisen suhteen tosiasiallinen läheisyys. On tarrauduttu dokumentin puutteeseen. Kun ei ole kirjoitettua liittosopimusta, ei ole sotaliittoakaan. Se mitä käytännössä tapahtui maiden välillä, ei näitä historioitsijoita liikuta. Suomi taisteli omaa sotaansa ja sillä hyvä. Saksan tai Adolf Hitlerin tai natsien kanssa sillä sodalla ei ollut mitään tekemistä.
Helsingin Sanomissa (19.10.) Esa Mäkinen oli saanut vajaa kolmekymmentä historian professoria vastaamaan viiteen kysymykseensä historian taitekohdista. Tärkeimmäksi vastauksissa oli noussut se, että suurin osa piti järkevänä kuvata Suomen toisen maailmansodan aikaista suhdetta Saksaan liittolaissuhteeksi. De facto-liittolaissuhde, joka tarkoittaa tosiasioiden hyväksymistä totuudeksi, ajaa ohi juridiset ja historiateoreettiset pohdinnat siitä, pitääkö kaikesta olla paperi.
Itse olen ollut erillissota-teesiä vastaan jo 1980-luvulta. Tunnetuista historioitsijoista Markku Jokisipilä on sitä kantaa edustanut ja viimeksi professori Henrik Meinander pääsi tai joutui kannastaan julkisuuteen. Vahinko ettei toimittaja saanut professorien vastauksille enemmän tilaa, vaikka juttu lehtijutuksi oli toki laaja. Suomalaiset suurlähettiläät saivat paljon enemmän kantojaan esille Suomen Kuvalehdessä, kun ulkoministeri Alexander Stubb julkaisi heidän kantojaan maailman menosta.
Esa Mäkinen teki miehen työn jutullaan Hesarissa. Hän ehkä lyhensi akateemisen tiedon tietä kouluihin ja koteihin vuosikymmenellä.
Kyselyt historian professoreilta ja maamme toimivilta suurlähettiläiltä ovat hyvää journalismia ja kaiken kaikkiaan kannatettavaa toimintaa.
Pistäydyin eilen punavihreissä bailuissa. Tyttöbändi ja Steen1 rappasi. Paljon vanhoja tuttuja parinkymmenen vuoden takaa. Aika kuluu, mutta paikalle tulleet eivät päällisin puolin ole paljon muuttuneet, vaikka vuosikymmeniä on kahden tai kolmen sijasta neljä ja viisikin.
