Nykyajan vaatimuksia

Joulupukki kiersi huoneistomme kaukaa, mutta lukemista riittää, sillä kävin itse kirjakaupassa. Lueskelen Michael Jonasin varsin piristävästi kirjoitettua historiateosta Kolmannen valtakunnan lähettiläs. Se viittaa Wipert von Blücheriin, joka oli Saksan lähettiläs Suomessa 1935-1944. Virkeä kirjoitus perustuu siihen, että saksalainen täsmällisyys on kunniassaan, sopivaa teoreettista näkemystä myöten.

Tekstissä on mielestäni uusi typografinen oivallus. Kun tekijä haluaa käyttää alkuperäislähteistä kumpuavaa ilmaisua, hän ei laita siihen sitaattia vaan kursivoi ilmaisun. Kun siis aikansa wikileakseista täysin unohtunut diplomaattiraportti käyttää sanaa "loiskiehunta", hän toteaa kylmän rauhallisesti puhutun loiskiehunnasta. Näin vältetään mm. aina vaikea sijamuotokysymys ja silti se vaikuttaa riittävän varmalta sitaatilta. Sitaatinhan pitää olla aina just eikä melkein. Eli mitään ei saa muuttaa sitaatissa. Sitaattien runsaus aiheuttaa myös risuaitatunnelman. Kolme kursivointia sivulla ei pahemmin häiritse. Hattua nostan keksijälle.

Asiasta perillä olevat tahot arvaavat, että loiskiehunnassa kyse on Rudolf Holstista, josta natsisaksalaiset eivät pitäneet. Hän kun sanoi Hitleriä verikoiraksi eikä hirmuisesti mairitellut Mussoliniakaan, tykkäsi Kansainliitosta ja oli liberaali. Hän ei siis vastannut nykyajan vaatimuksia, eikä sen myötä tiettyjen sinänsä ymmärrettävien tekojensa puolesta antanut oikeaa signaalia.

Ovat ne ennenkin osanneet.

Ekonomistien joululahja

Sitä aina kuvittelee, että kun isot pojat ostavat tehtaita, ne laajentavat. Mutta se on väärä sanoma markkinoille. Kurssit laskevat. Siksi on parempi sanoa, että ei, me ostimme sen vuoksi, että voimme lakkauttaa. Jopa toimittajat osaavat kysyä jo näin. Terveisiä vain sinne Kouvolaan.

Terveisiä myös sinne Saksaan. Tehtaat oli uusittu ja hyvässä kunnossa. Niinpä ne kelpasi hyvään hintaan myydä. Rahalla sentään on vielä merkitystä. Tosin kyllä se on niin, että nyt kelpaisi ostella Ruotsin kruunulla - euro on vähän alamaissa. Ostajat saavat kyllä ostoihinsa vipua nousseesta dollarista.

Valtiovarainministeriön ja kaiken maailman ekonomistit ovat maailman yhtenäisin porukka. Kun he lyövät viisaat päänsä yhteen, syntyy keskinäinen konsensus helposti. Paha vain, että kaikki muut ovat eri mieltä. Jopa puolueet. Paitsi tietysti kokoomus.

Meille kerrotaan että valtio (ja kunnat) ovat velkaantuneet kokoomuslaisen valtiovarainministerin aikana. Ihan tarkkaa selvyyttä minulle ei ole tullut, mihin nämä lyhyellä aikavälillä hankitut huimat velkavarat on käytetty. Täsmälleen mihin tarkoitukseen valtio ottaa velkaa?

Joka tapauksessa me maksamme ne takaisin. Tosin yli viisikymppisenä voi jo vähän ajatella, että lopulliseksi maksajaksi tulee tuo veronmaksajaksi kovaa vauhtia kasvava lapsi, säästösyistä tietenkin vain yksi. Kuluttajuudessa hän toki on jo ihannetapaus. Ainakin joulun alla on vaikea tienata tarpeeksi teinin hyväksi näkemiin menoihin.

Ekonomistit haluaisivat jatkaa palkkatulon verotuksen keventämistä. Se ja vähän enemmänkin otettaisiin sitten kulutus- yms. veroina takaisin, kun verotuloja pitää kerran lisätä. Millä perusteella tätä pitäisi kannattaa ja millä vastustaa? Kotitalouden on vaikea tehdä laskelmia.

Siksi vastustus ja kannatus perustellaan ideologisesti ja puoluekantaisesti. Puolueiden kannattaa kyllä perustella kantansa tarkasti, amerikkalaistyylisen selkeästi. Turhat termit pois.

Jänniä juttuja á la "bunga bunga"

Se se vaan on sillä lailla, että kyllä näitä blogikirjoituksia pitäisi saada aikaiseksi, kun kerran blogin pitoon on ryhtynyt. Noudatan vain tässä samaa logiikkaa, kun mitä annan teinikoululaiselleni tilanteessa, jossa makoilu miellyttää, mutta koe jo odottaa. Tulos ei välttämättä ole ihan huippuluokkaakaan, mutta voisiko se pikkujouluaikana olla, kysyn vaan.

Kun ulkoministeri Alexander Stubb paljastaa saaneensa tai oikeammin vihjaa ottaneensa vastaan korviinsa pikkulinnunlaulua eli vuodon Helsingin Sanomien ulkomaantoimituksen pikkujoulun lopputunnelmista, onko (muun) lehdistön velvollisuus ottaa asiasta selvää ja paljastaa nyt arvailujen varaan jäävä juttu perinpohjin? Vai riittääkö, että Heikki ottaa Alexanderin kutsun vastaan ja paiskaa reilusti kättä saunaillan jälkeen. Mitä kansa tahtoo? Mikä meitä kiinnostaa? Uhkaileeko tai kiristääkö ulkoministeri toimittajaa vuodolla? Raivostuuko toimittaja ja kostaa paljastamalla kaikki wikileaksit? Kaikki tämä selviää lähiviikkoina.

Samaan aikaan metsän poika Silvio Berlusconi ilmoittaa harrastavansa bunga bungaa eli julkeaa huvittelua lukuisten naisystäviensä kanssa omien selitystensä mukaan todistaakseen jälleen kerran "ettei ole homo". Monelle todistelu riittäisi, etenkin kun yksi tällä kertaa bungatuista, neitonen julkkisnimeltään Ruby (17 v) on pelastettava poliisin kynsistä pikkurötösten vuoksi ihan pääministerin oikeudellisesti painavaksi tunnetulla vaikutusvallalla.

Pääministeri meni Suomessakin ihan toisto-toisto -linjalle yrittäessään olla yhtä ja vain yhtä mieltä hallitustoverin uusimmista bisneskuvioista. Kertaus on opintojen äiti, jos saisi vain kuulla näistä opinnoista. Että onko läksyt tehty ja pärjätäänkö nyt varmasti tässä rahan ja vallan sidontaleikin kahleissa? Miten ministerit saavat tehdä rahaa, mitä ottaa vastaan ja miten siitä kannattaa kertoa. Tässäkin lehdistöllä on ollut varsin toisteista tarinaa kerrottavana.

Nyt kun vielä joku kertoisi, mitä tarkalleen Sauli Niinistö huuteli Timo Kallille illallisjuomien jälkeen ravintola Manalassa? Kun ei tiedä Irlanti-kuvioita, niin ei voi arvata...

Vihreät viekkaudella ja vääryydellä

Päivän keskustelunaihe on tietysti mainostoimistoonsa konglomeroitu rekisteröity puolue Vihreät, joka astui symbolivarkauksien kentälle ylpeänä rosmon taka-ajatuksistaan ja oveluudestaan. Syntyvä kohu epäilemättä laskelmoitiin "yksi plus yksi" -tekniikalla ja riski siitä, että mahdollinen hyöty valuu muille, on otettu täysimääräisenä, itsekastroiva miekka tosin koholla. Se ei ole merkki eläinsuojelusta arvona.

Vaakunaleijona on kummallinen eläin: "Punaisessa kentässä kruunupäinen leijona, joka pitää oikean etujalan sijalla olevassa haarniskoidussa kädessä iskuun kohotettua miekkaa ja polkee takajaloillaan sapelia, leijona kruunuineen ja varuksineen, aseiden kahvat ja käsivarsihaarniskan nivelet kultaa sekä aseiden terät ja käsivarsihaarniska hopeaa; kenttään siroteltu yhdeksän hopearuusua."

Nuo hopearuusut ovat heraldisia kukkasia, eivätkä kuvaa mitään. Siksi näitä luonnosta kumpuavia artefakteja ei vihreilläkään ole. Vihreät eivät taistele enää kukkasin. Ääniä voi hankkia myös viekkaudella ja vääryydellä, jota symbolivarkaudet ovat ydinvoimajärjellä ajatellen. Äänestäjiä harhautetaan, ainoana logiikkana se, että muutkin ovat niin tehneet. Mainostoimiston valtaama kokoomus vaihtaa ruiskukkansa työläisen imagoon ja vihreisiin, vihreät valtaavat kokoomuksen entisen symbolin ja persumiehen kaulakorun rikosta lähentelevällä härskiydellä ja kristilliset ristivät kätensä hokien yhteen sukupuoliseen suuntautumiseen kiinnittyneenä koti, uskonto ja isänmaa.

Totisesti minä sanon teille, että tässä on viisaalle kylliksi. Pelleily politiikassa on näinä kovina aikoina vastenmielistä. Häpeisitte edes. Ehdotan kansanliikettä hyvän asian puolesta: Politiikka ja mainostoimistot on erotettava toisistaan.

Jos nyt nykyaikana jotain pitää hämmästellä on se, että luontoelementtien eli kukkien sijaan vihreiden sotaan haarniskoitu leijona polkee, kuten esikuvansakin, islamin käyrää miekkaa, sapelia. 1500-luvulla vihaa pidettiin turkkilaisia musulmaaneja kohtaan, nyt en enää tiedä, mitä vihreät sillä tarkoittavat. Pelkään pahinta että populismia.

Vihreänä arvona polkemisele on vähintäänkin yhtä kummallinen kuin itse leijonakin, miekka kädessä. Tämä tälläinen on yhtä räsästelyä, enkä ihmettele yhtään, että jotkut säästäisivät jäsenmaksunsa tulevana vuonna. Vihreistä on myös teitä ulos, ei vain sisään, kuten ilmeisen matalaotsaisesti kuvitellaan.

Nythän on niin, että sitä, joka myy Suomen vaakunana yllä kuvatusta poikkeavaa vaakunaa, voidaan sakottaa. Suomen lipun tai Suomen vaakunan käyttämistä tavaramerkissä koskevaa lupaa haetaan sisäasiainministeriöltä. Yleensä lupaa ei saada. Tuskin olisi saatu tähänkään tai jos on, joku pitäisi erottaa. Oikeusministerin puolueen voisi kuvitella kunnioittavan lakia edes perusasioissa.

Vihreät laittoivat kirveen puun juurelle. Sääli heitä, jotka eivät tiedä, mitä he tekevät.

Vuodot ja mäkihyppääjän keskisormi

Vuotajia on riittänyt. Tietyt maailmalla suuret lehdet julkaisevat puolivalmiita uutisia siitä, että joku on sanonut jostakin toisesta jotakin, vieläpä vertauskuvallisesti. Pahasti sanottu kuin mäkihyppääjän hanskalla peitetty keskisormi, joka uutisoitiin kuin maailmansodan syttyminen suomalaisessa iltalehdessä. Kysymys oli lopulta vain muutaman ihmisen toimeentulosta. Mikään ei riitä, kun nöyryys on valttia: epäurheilijamainen käytös kattaa nyt sanattoman viestinnänkin, joten täsmäisku on paikallaan.

Historiallista diplomaattiviestintää aika paljonkin lukeneena - mm. parikymmentä vuotta suomalaisen diplomaattikunnan muistioita ja vähän amerikkalaistenkin Suomi-yhteyksistä - voi sanoa, että yksittäiset viestit ovat aika vaikeita muuntaa kestäväksi tiedoksi. Tietysti joskus sattuu mukava tärppi ja tiedollinen lukko avautuu.

Tässä mielessä toimittajat kulkevat kyllä onnensa ohi. Muistatteko mitä tarkoitti 080808. Kun Stubb kerran halusi kommentteja niin annettakoon. Kansainväliset tarkkailijat ilmoittivat WikiLeaks-vuotojen mukaan Yhdysvalloille, että Georgia aloitti sodan Venäjää vastaan pommituksilla 070808. Ei vain yksi tarkkailija, vaan kaikki. Kyllä tästä kannattaisi asialla yllättävän paljon aikoinaan elämöineeltä Stubbilta kommenttia kysyä. Kun hän sitä itse blogissaan vielä pyysi.

DOKUMENTIN YTIMESSÄ 55: SELOSTAJAT III

Orionissa (Eerikinkatu 15) keskiviikkona 1.12.2010m alk. klo 17.00

DOKUMENTIN YTIMESSÄ 55: SELOSTAJAT III:
NUO MAINIOT SANASEPOT JA VIIHDYTTÄVÄT KIELIKELLOT

Kulttuurin selostajat ennen sotia olivat harvassa. Heihin lukeutui kirjailijapiireissä liikkuva lausuntataiteilija Kaarlo Marjanen, jonka perusteellinen ja persoonallinen ääntämys antoi riittävän substanssin Lauri Pulkkilan Filmistudion vielä alkeelliselle ääniraidalle. Yhtiön äänittämön palveluita hyödynsivät Aho & Soldan, Oy Adams sekä Kansatieteellinen Filmi Oy.

Marjanen niitti äänellään heinää Eino Mäkisen ja Kustaa Vilkunan perinnefilmissä Ruoveden heinänteko ja heittäytyi oli kansanomaiseksi muissakin yhtiön filmeissä 1936–1939. Hyppy talonpoikaisista arvoista vasemmalle osui vuodelle 1939, kun Marjanen tarjosi äänensä Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen vaalielokuvalle Elämä ihmiselle.

Samana vuonna naisselostajista ensimmäinen avasi äänensä Suomi-Filmin katkeran nostalgisessa kuvassa Vanha Viipurimme. Tiukka ja kirkas sointu kuului yhtiön suosimalle näyttelijättärelle Hilkka Helinälle. Hän nostatti henkeä myös Risto Orkon Taistelun tien duettona yhdessä Turo Kartton kanssa. Lisäksi selostajan tyyli sopi Valtion Tiedotuslaitokselle, kun sodan enteitä puhallettiin täysin palkein liekkiin lyhytkuvassa Sireenien kukkiessa. Vielä 1964 Helinän selostusta kuullaan, tällä kertaa tieteellisen asiallisena Helsingin yliopiston fysiologianlaitoksen filmiharvinaisuudessa Tutkijan työtä.

Vakavana soiva Helinä sai Mai-Brit Heljosta notkean ja humoristisen jatkajan. Heljo oli Janne Hakullisen mainostoimiston muusa ja Kansan Elokuvan puhuva kaunotar, kunnes siirtyi käsikirjoittaja Jukka Virtasen ja äänittäjä Aarre Elon kanssa Yleisradion leipiin. Ura urkeni televisioteatterin näyttelijättärenä. Vuonna 1958 Mai-Brit Heljo ja Kaarlo Halttunen olivat vielä sopivasti Ajan Kuvastimen selostajapari, kun Suomen Trikoon 19-vuotias mainossihteeri Pirkko Mannola vastaanotti kruunun, valtikan ja muut Miss Suomen symbolit.

Joukko akateemisesti sivistyneitä selostajia oli kuitenkin ylitse muiden muodostaen maisteritutkintoineen uuden sodanjälkeisen selostajien eliitin. Suurjuoksijan kaima Paavo Nurmi taipui monelle raidalle ja tuli kuulluksi sadoilta filmeiltä. Työnantajia olivat Arvo Tammisen Filmileijona sekä nuoremman Veli Tammisen Filmiseppo. Talvella 1953 maisteri Nurmelle koittivat tähtihetket, kun hän seurasi Arvo Tammisen yksinoikeutettuna uutisankkurina universaalimissi Armi Kuuselan ja hänen filippiiniläisen miehensä, miljonääri Gil Hilarion messukiertuetta ympäri Suomen. Muotia Napapiirillä oli päätöskuvana ikimuistoinen Hotelli Pohjanhovin kekkereistä.

Elokuvailmaisua radiodokumenteissaan lähestynyt reportteri Martti Silvennoinen sai Suomi-Filmin vuosistaan ratkaisevat virikkeet. Silvennoinen aloitti radiossa 1949 ja kohta myös sanamaalailun mielikuvien mestarina monenmoisissa lyhytfilmeissä. Armin päivä -alkupala oli Silvennoisen esikoisia, taitavasti puhuttu tunnelmapala Budapest-konvehtien nautiskelijasta filmitähteytensä nousukiidon hetkellä. Kaksikymmentä vuotta myöhemmin Suomi-Filmin Nigeria sytytti Afrikassa radiodokumentteja tehneen Silvennoisen elokuvaselostajaksi viimeisen kerran. Kömpelyyksistään huolimatta elokuva esitteli maan asujamiston tilaa rohkeasti sosiaalipoliittisesta kulmasta.

Yli 300 lyhytkuvasta kuultiin vuosina 1955–1962 toisenlainen ääni. Mies äänen takana oli Suomi-Filmin lyhytkuvaosaston käsikirjoittaja, leikkaaja ja ohjaaja Olavi Puusaari, jonka ura jatkui vuodesta 1963 Suomen Television dokumenttiosaston ohjaajana ja tuottajana. Sitä ennen Puusaari oli käsikirjoittanut ja selostanut Suomi-Filmin historiadokumentteja sekä käynnistänyt Kansallismuseon kanssa uuden kansatieteellisen elokuvan. Puusaari oli myös Finlandia-Katsauksien selostaja kylmässä sodassa, kuten vuoden 1961 marraskuisessa Finlandia-katsauksessa 567, kun Urho Kekkosen valtiovierailu Yhdysvaltoihin oli päättymässä yöpakkasiin ja noottikriisiin.

Vuonna 1945 alkoi lyhytelokuvienkin alueella kreivillinen ajanlasku. Carl-Erik von Creutz oli vuodesta 1939 yleisradion kuuluttaja, sodan päättyessä jo eetteriä hallitsevan instituution keskeinen henkilöitymä ja siksi aatelisen naisdokumentaristi Brita Wreden äänivalinta Lapin tuho -dokumenttiin. Sen von Creutz selosti vielä vaisusti mollissa, vaikka omasi myös pehmeän ja elämänmyönteisen soundin, joka tarttui lyhytkuvan kaikkiin mahdollisiin lajeihin maan kaikkien elokuvayhtiöiden palveluksessa.

Ääni venyi moneksi. Von Creutz oli ohjelmistoista puhelimen kautta tiedottava ”neiti elokuva” ja Jouppilan nelosissa suurperheisten sänkyopas. Olympiaradio 1952 oli esittely radion toiminnasta Helsingin olympiavuonna selostajanaan tietysti mister radio. Kun elokuva-ala kokosi kameransa tiivistääkseen sodasta nousseen maan ensimmäisten filmiviikkojen kaikki 20 ensi-iltaa lyhytkuvaksi, oli selostajan nimi jo lausumattakin selvä.

Ilkka Kippola ja Jari Sedergren 1.12.2010

Esitettävät elokuvat:

Hämeenkyrön henänteko
Suomi 1936. Tuotanto: Kansatieteellinen Filmi. Ohjaus: Kustaa Vilkuna ja Eino Mäkinen. Käsikirjoitus: Kustaa Vilkuna. Kuvaus: Eino Mäkinen. Selostus: Kaarlo Marjanen. Digibeta: 9 min.

Elämä ihmiselle
Suomi 1939. Tuotanto: Filmistudio. Tilaaja: SDP. Ohjaus: Lauri Pulkkila. Käsikirjoitus: Edving Méling. Kertoja: Kaarlo Marjanen. Digibeta: 5 min.

Vanha Viipurimme
Suomi 1939. Tuotanto: Suomi-Filmi. Ohjaus ja käsikirjoitus: Topo Leistelä. Kuvaus: Uno Pihlström. Selostus: Hilkka Helinä. Digibeta: 7 min.

Tutkijan työtä
Suomi 1961. Tuotanto: Suomi-Filmi. Ohjaus: Harry Lewing. Kuvaus: Uno Pihlström jaa Alvar Wilska. Selostus: Hilkka Helinä. Digibeta: 8 min.

Ajan Kuvastin 42
Suomi 1958. Tuotanto: Kansan Elokuva. Ohjaus: Heimo Palander. Käsikirjoitus: Jukka Virtanen. Kuvaus: Heimo Palander. Selostus: Mai-Brit Heljo ja Esko Hytönen. Digibeta: 8 min.

Keskitystä keittiössä
Suomi 1951. Tuotantoyhtiö: Suomen Osuuskauppojen Keskuskunta. Ohjaus ja käsikirjoitus: Hilja Lahti. Kuvaus: Heikki Jokimäki. Selostus: Irma Tyllinen ja Paavo Nurmi. Digibeta: 11 min.

Muotia Napapiirillä
Suomi 1955. Tuotanto: Filmileijona. Ohjaus: Arvo Tamminen. Kuvaus: Veli Tamminen ja Kalevi Lavola. Selostus: Paavo Nurmi. Digibeta: 9 min.

Armin päivät
Suomi 1953. Tuotanto: Suomi-Filmi. Tilaaja: Huhtamäki yhtymä Oy. Ohjaus: Orvo Saarikivi. Käsikirjoitus: Kaarina Sarkola. Kuvaus: Yrjö Aaltonen, Aimo Jäderholm ja Uno Pihlström. Selostus: Martti Silvennoinen. Digibeta: 4 min.

Nigeria
Suomi 1969. Tuotanto: Suomi-Filmi. Ohjaus: Aimo Jäderholm ja Ari Orko. Käsikirjoitus ja selostus: Martti Silvennoinen. Digibeta: 10 min.

Finlandia-Katsaus 567
Suomi 1961. Tuotanto: Finlandia-Kuva. Ohjaus: Harry Lewing. Kuvaus: Niilo Heino, Ossi Taivainen. Leikkaus: Eero Sinikannel ja Harry Lewing. Digibeta: 8 min.

Olympiaradio 1952
Suomi 1952. Ohjaus: Harry Lewing. Käsikirjoitus: Veli Virkkunen. Kuvaus: Uno Pihlström. Selostus: Carl-Erik Creutz. Digibeta: 8 min.

Jouppilan neloset
Suomi 1954. Ohjaus: Holger Harrivirta. Kuvaus: Unto Kumpulainen. Selostus: Carl-Erik Creutz. Digibeta: 3 min.

Filmiviikko 1949
Suomi 1949. Tuotanto: Suomi-Filmi. Ohjaus: Yrjö Haapanen. Käsikirjoitus: Harry Lewing. Kuvaus: Unto Kumpulainen, Reino Tenkanen, Aimo Jäderholm, Hannu Leminen, Eino Itänen, Vilho Pitkämäki. Selostus: Carl-Erik Creutz. Digibeta: 9 min.

DOKUMENTIN YTIMESSÄ 54: SELOSTAJAT II: SANAN VOIMALLA SODASSA JA RAUHASSA

DOKUMENTIN YTIMESSÄ 54
SELOSTAJAT II: SANAN VOIMALLA SODASSA JA RAUHASSA

Orionissa (Eerikinkatu 15) 17.11. keskiviikkona SIC! Alkaa 16:30

Kamerat pyörivät

Kamerat pyörivät on uusi avaus suomalaisessa elokuvassa. Se on dokumentaarisen esittämisen ja mainosfilmin ristisiitos, joka nykykatsannossa omaa piirteitä sekä trailerista että ns. making of -elokuvasta. Ensimmäinen kolmesta tehdystä Kamerat pyörivät –lyhäristä sisältää näytteitä kahden Suomi-Filmin 1930-luvun puolivälissä markkinoille saattaman pitkän elokuvan valmistamisesta.

Aluksi kuvausryhmä valmistaa Hangossa ja Helsingissä Valentin Vaalan ensimmäistä Suomi-Filmille ohjaamaa komediaa Kaikki rakastavat (1935). Toinen kuvausryhmä valmistautuu yhtiön puuhakkaan johtajan Risto Orkon ohjaaman suuren meriseikkailuelokuvan VMV 6 (1936) kuvauksiin kolealla ja tuulisella Suomenlahdella. "Johtaja Orko on kuin Mooses Punaisenmeren tyrskyissä", toteaa elokuvan selostusääni, Suomi-Filmin lyhytkuvaosaston johtoon valittu Topo Leistelä.

Puolustusvoimain katsaus 2

Jean Sibeliuksen musiikki kannattelee 10.7.1941 tarkastettua Puolustusvoimain katsausta No 2, jonka arkistonimenä on elokuvaa luonnehtivalla tavalla "Vuoden 1940 rajan ylitys". Katsauksen alkukuva kertoo asiallisesti tapahtuneen: sotilaat irroittavat rajavyöhykkeen kyltin paikaltaan. Topo Leistelän käsikirjoitus ja selostus täsmentää nähdyn sensuurin hyväksymin propagandistisin painotuksin: "Suomen kansan käy nyt alkamaansa puolustussotaa siirtääkseen tuskallisen pakkorauhan rajamerkit sinne, missä niitä voidaan tehokkaasti puolustaa ketä vastaan tahansa."

Katsaus siirtyy jo ensimmäisessä katsauksessa esitellystä "puolustussotateesistä" uuteen propagandateemaan, joka koskee Itä-Karjalaa. Sanoma oli sodanpäämäärien näkökulmasta selvä: Itä-Karjalan sanotaa kuuluvan Suomeen. Luontomaisemakuvan saattelemana selostus kertoo: "Siellä kaukana Itä-Karjalassa uinuu suomalainen alue kylineen ja taloineen. Siellä ovat Kalevalamme keruun tienoot, jotka jos mitkään, elimellisesti kuuluvat suomalaiseen kulttuurialueeseen. Nyt koittaa vihdoinkin tällekin alueelle vapaampi ihmisen arvoinen elämä."

Toisen jakson avaa kuva kyltistä hirsitalon seinässä. Se kertoo SNTL:n raha-asiain kansankomissariaatin perustaneen kylään Työtätekevien Valtion Säästökassan No 4712/011. Kyltin teksti kertoo asian sekä suomeksi että venäjäksi. Kuva siirtyy karjalaislapsiin ja selostus luonnehtii heidän nykyistä tilaansa ja asemaansa: "Puolitotisena tai varovaisen hilpeinä vastaanottavat Kauko-Karjalan tyttäret suomalaiset vapauttajansa, jotka kylän vallattuaan jälkeen jatkavat seudun perusteellista puhdistamista maamiinoista ja muista ryssän kujeista. Sillä joukkojen on päästävä eteenpäin, tänään niin kuin huomenna ja ylihuomenna." Eteenpäin oli maassa nähtyjen saksalaisten viikottaisten katsausten useimmin toistettu iskusana.

Missä tämä iskulauseena vaadittu eteneminen päättyy, katsaus vaikenee epämääräisyyttä sodan päämäärissä korostaneen progandakoneiston mukaisesti, ja siirtyy kuvaamaan sotilaan "harkittua ja varovaista" työskentelyä maamiinan sytytysjärjestelmän purkamisesta lähikuvassa. "Tähän on Iivana asettanut vaarallisen paukun, ja se on tehtävä vaarattomaksi", selostus säestää huolettomuutta tavoitellen. "Maamiina puretaan huolellisesti ja sitten tuollainen epäterveellinen limppu kaivetaan ylös maasta. Kolme ryssän limppua tavattiin siinäkin suomalaisten hengenmenoksi asetettuina."

Katsauksen toinen jakso avautuu saksalaisen esikuvan mukaisella otoksella eteenpäin kiitävistä Saksan tunnuksin merkityistä panssarivaunuista: "Kaikkialla kiirehditään eteenpäin. Nyt ollaan kaukana Sallassa ja seurataan saksalaisten aseveljien tarmokasta ja vastustamatonta rientoa vihollisen linjoja päin. Heillekin on kuulunut käsky: "Vorwärts", "Eteenpäin!" Kuvat vaihtuvat panssarijoukkojen lepohetkeä.

Myös suomalaisten jalkamiesten etenemistä luonnehditaan eteenpäin-käskyn toteuttamiseksi. Se on ollut miehille helppoa, sillä käskyä ei "ole tarvinnut kahdesti toistaa", sillä miehet lähtevät "kilvaten sotaan, maansa tulevaisuuden ja uusien sukupolvien paremman elämän toivosta ja kaikkia aselajeja elähdyttää sama syvä tunto: Suomi suureksi, Viena vapaaksi!" Sanat muistuttavat Mannerheimin miekantuppikäskystä.

Kuva siirtyy kolmannen jakson alussa maastoon, jossa näemme kenraalimajuri Hjalmar Siilasvuon upseeriseurueensa kanssa saapumassa saksalaisten luokse vierailulle. "Ja sitten taas eteenpäin. Ja tällä kertaa sotamiehen tosi työhön, tulitaisteluun, jossa ei armoa anneta eikä pyydetä."

Neljännen jakson taistelukohtauksia säestävät tulivalmistelua kuvaavat äänitehosteet: "Tulivalmistelun jälkeen alkaa hyökkäys, eteneminen. Miehet hiipivät asemiinsa antaakseen voittamattomille puna-armeijalaisille sopivan muistutuksen siitä, että suomalaisen miehen kanssa ei leikitä eikä harjoiteta koirankujeita. Pioneerit raivaavat pääsyä eteenpäin. Vastustamattomasti etenee suomalainen sotilas ja valtaa takaisin kallista maata, joka kuuluu vain meitä." Selostus saa runollista tahtia ennnen hyökkäystä käsittelevän kuvakertomuksen omaa rytmiä: "Hyökkäyksen tahti kiihtyy, aseet laulavat kammottavan juhlallista säveltään."

Viides jakso alkaa kuvilla palavista Enson sellu- ja paperitehtaista nykyisessä Svetogorskissa. Sekä Laatokan Karjalan että Karjalan kannaksen sijaitsevat kahdeksan uutta tehdasta olivat Neuvostoliitolle tärkeitä, minkä suomalaiset propagandistit toki tiesivät. "Siellä roihuu todistus siitä, kuinka epätoivoisena bolsevikit itsekin pitävät taisteluaan. Ja mukamas kostavat hävittäen ja polttaen mutta samalla tyyten unohtaen että heidän tilinteon hetkensä on koittanut. Siitä on Suomen mies osaltaan pitänyt huolta."

Sibeliuksen Kareliasarjan säestyksellä kuva siirtyy pieneen ratsuväen osastoon, joka on lähdössä partioretkelle. Kuvavälähdyksen jälkeen kamera seuraa radio-osaston toimintaa, joka on tekniikan edistymisen myötä asettanut "sodan aikaisen tiedoitustoiminnan kokonaan uudelle pohjalle". Radiolaitteiston kokoamisesta kertovien kuvien yhteyteen sijoitettu selostus toteaa, että "tämäkin keksintö palvelee sodan kiihkeätä ja vauhdikasta tempoa ja on tehokas ase taitavan käyttäjänsä kädessä". Erityisesti selostaja korostaa tykistön toiminnan tehostumista, jonka tuloksia myös kuvissa esitellään.

Toisten "tapellessa" on toisilla hetki aikaa lauluun, selostus sanoo seitsemännen osan alussa kuvatessaan jälleen katsauksissa uuden aselajin, suomalaisten merisotilaiden laulua haitarin säestyksellä. "Mutta ryssä ei siedä suomalaista musiikkia. Se tulee turmanlintuineen häiritsemään sitä. Poikamme eivät suinkaan siekaile, vaan kiirehtivät heti paikoilleen antaaksen Stalinin haaskalinnuille muistutuksen, että parempiakin lintulajeja on hävitetty sukupuuttoon." Myös lotat tulevat mukaan puolustusvoimain katsauksiin kahdeksannessa jaksossa. "Oivalliset ilmavartiolottamme valvovat tarkkaavaisina lentävien ryssien liikkeitä. Ilmatorjuntamiehet ovat niin ikään saaneet vihollislentäjät kiikariinsa. Kuuluu hälytys ja vikkelinä kuin kärpät juoksevat it-miehet pelottavan aseensa luokse. Määrätietoisen ja rauhallisen työskentelyn tuloksena lähtee tuota pikaa vaarallinen, räjähtävä karamelli siihen ilmatilaan, jota vihollinen on pyrkinyt terrorisoimaan. Tuskin on paukahtanut kun oma lentoaseemme nousee ilmaan ajaaksen vihollisen pakosalle.136 Stalinin korppia ovat maahan lentäjämme sodan alettua suistaneet."

Aselajien tasapuolinen esittäminen muodostui jo aikaisessa vaiheessa tärkeäksi. Se kuuluu selostuksessakin: "Rauhallisilla vesillämmekin asuu nyt jokahetkinen valppaus. Vihollisemme on katala ja sille on tehtävä kiukkuista vastarintaa kaikkialla, missä tahansa se näyttäytyykin. Ja puolustuslaitoksemme kaikki aseet ovat sen täysin mitoin tajunneet. Niin varsinainen kuin tilapäinenkin laivastomme valmistautuu tehtäviinsä samalla pelottomalla tyyneydellä, jolla koko Suomen armeija ja koko Suomen kansa käy puolustussotaansa."

Seuraava jakso siirtyy vallattuun karjalaiskylään, jota luonnehditaan pahoin runnelluksi . Tykkituli on jättänyt ennen kukoistavaan, idylliseen kylään "sodan aiheuttaman tuhon karvaita merkkejä".

Koli, mahtava – kuuluisa

T. J. Särkän vetämä Suomen Filmiteollisuus ei koskaan panostanut lyhytelokuviin – 1930-luvulla niitä valmistui yhtiöltä vain muutamia kymmeniä. Samaan aikaan useita satoja lyhyitä veroalennusfilmejä markkinoille sylkeneen Suomi-Filmin lyhytfilmiosaston pitkäaikaisen johtajan, puolustusvoimissa jatkosodan aikana puolustusvoimain katsauksia liukuhihnalta työstäneen Topo Leistelän palkkaaminen SF:n palvelukseen kuitenkin johti luontevasti lyhytfilmituotantoon. Viipurissakin pitkään asunut Leistelä tunsi lukkarinrakkautta itäiseen Suomeen, ja sodan keskellä kansallismaiseman tunnelmat saavat kuvissa itsekin vilahtavan, kaiken nähneen lyhytelokuvamestarin herkistymään.

Parran pärinää

Topo Leistelän Suomen Filmiteollisuudelle valmistama mainos markkinoi Helsingin Olympialaisten innostuksella ratsastavia Olympia 52 -partateriä. "Olympia 52 panee parran matalaksi", sanailtiin partakarvojen kohtalosta urheiluun liittyvän uhokielen voimalla.

Hallitus – kansan palvelija / Regeringen – folkets tjänare

Karl-August Fagerholmin sosialidemokraattinen vähemmistöhallitus ei ollut pitkäikäinen, mutta elokuva siitäkin ehdittiin tehdä. Ohjauksesta ja selostuksesta vastasi 15 vuoden lyhytfilmikokemuksella Topo Leistelä, eikä kuvaaja Reino Tenkasenkaan kokemus ollut vähäinen: työskentely rikospoliisin palveluksessa ja varsinkin sodanaikainen ura puolustusvoimain filmien parissa oli poikkeuksellisen pitkä, sillä Tenkanen kieltäytyi kotiutuksesta sodan kestäessä. Hän sai kuin saikin jatkaa sodan loppuun asti ja piilotteli sodan jälkeen korvauksetta puolustusvoimain filmejä ja saksalaisia uutiskatsauksia kesämökillään, jonka rakenteet lopulta hajosivat monien tonnien painavan filmivaraston painosta. Sodan jälkeen molemmat löysivät tiensä poliittiseen turvapaikkaan, sosialidemokraattisena pidettävään Kansan Elokuvaan, jossa leipä edellytti nyt toisenlaisia lauluja kuin sodan aikana.

Suomi-Filmin uutiskuvia 1 / Suomi-Filmis nyhetsbilder 1 / Suomi-Filmi Newsreel No. 1

Suomi-Filmin uutiskuvia -sarjan ensimmäinen katsaus ilmestyi lokakuussa 1939 usean vuoden tauon jälkeen. Siihen kerättiin otoksia toisen maailmansodan ensimmäisestä kuukaudesta. "Eurooppalainen sota" antaa sisällön tapahtumille. Jo avaus, kuvattu syyskuun 1. päivä valkenee samanlaisena kuin aikaisemmatkin päivät, mutta pian Helsingin katujen lehtipojat jakavat uhkaavaa sähkösanomaviestiään: Euroopassa on syttynyt sota. Ihmiset varustautuvat pahan päivän varalle, bensiini joutuu säännöstelyn alle, kertausharjoitukset käynnistyvät Mannerheimin 4. lokakuuta tekemän aloitteen mukaisesti suomalaiseen tapaan yksinkertaisesti: kutsutut saivat viestin postissa.

Katsaukseen sisällytettiin toki viitteitä normaalista arkipäivästä: suomalainen retkikunta saapuu Grönlannista, itä ja länsi kohtaavat jälleen kerran pesäpallossa, tulos tasapeli, joka oli tuloksena myös nyrkkeilyottelussa porvareiden Suomen Nyrkkeilyliiton ja työväen järjestön Työväen Urheiluliiton eli TUL:lin välillä. Jalkapallo-ottelu paljastaa perinteen: ei maalin maalia vieraisiin ja selvä tappio Latvialle 3-0. Muita aiheita ovat kulttuurisen lyhytelokuvan kestohahmon V. A. Koskenniemen suorittama Uuno Kailaan muistokiven paljastus ja perinteisistä perinteisin syksyinen joukkotapahtuma silakkamarkkinat, jota kuvattiin jo vuosisadan ensimmäisellä kymmenellä.

Itsenäisyyspäivämme Helsingissä 1940

Talvisodan päättäneen Moskovan rauhan jälkeinen Suomen itsenäisyyspäivä toteutui tavallisin juhlamenoin. Kuvissa nähdään Itsenäisyyden muistomerkki ja itsenäisyyden kuusi Kaivopuistossa, juhlallisuuksia sankarihaudoilla Hietaniemessä, kutsuvieras-, sotilasasiamies-, sotilas- ym. osastoja ja yleisöä Senaatintorilla ja sen ympäristössä. Marsalkka Mannerheim tarkastaa joukkojen ohimarssin Senaatintorilla ja siniristiliput hulmuavat talvisodan "korsuissa karaistuneen aseveljeyden ja yhteistunnon" merkeissä.

Ryssät motissa messuhallissa

Syksyllä 1941, jatkosodan ensimmäisenä syksynä, sotaa markkinoitiin kotirintamalle raflaavasti Messuhallin sotasaalisnäyttelyssä. Jo talvisodan elokuvallisessa propagandassa sotasaalista oli esitelty varsin hulppeasti voitonmerkkeinä ja osoituksina Suomen Armeijan iskukyvystä. Jatkosodan alussa tunnelmat olivat samanmoiset, mitä ei voi pitää ihmeenä, sillä käsikirjoituksen tekijä oli talvisodan elokuvapropagandan ykkösmies, R. W. Palmrooth.

Elokuvan latauksen luonne paljastuu jo alkusanoissa, jotka saattelevat vauhtiin tämän sodan jälkeen mahdollisimman pysyvään pannaan sensuurissa laitetun elokuvan: "Ryssä on ryssä, vaikka sen voissa paistaisi. Bolsevikkien 104 johtohahmosta on jäljellä 17, kuolleista ainoastaan 10 on kokenut luonnollisen kuoleman. Bolsevikki on peto, joka syö omat poikasensa."

Sotasaalisnäyttelyn vetonauloja olivat "pienoismotti Ruki vjehr ja politrukin boksi". Näyttelyn päällikön kapteeni R. W. Palmrothin eli Reino Hirvisepän (1906-1992) selostusteksti luonnehtii tätä jatkosodan propagandaelokuvaa talvisodan myyttisessä hengessä. Kyse oli "Molotovin asettamasta Mainilan vekselistä, jonka lunastimme".

Leijonalipusta siniristiin

R.W. Palmrothin alias Reino Hirvisepän omistama Opus Oy jatkoi omaa isänmaallisen paatoksen linjaansa myös 1960-luvulla, jota on lähinnä laajalti esiin nousseiden vasemmistolaiskantojen vuoksi ajateltu jonkinlaiseksi vaikenemisen vuosikymmeneksi. Leijonalipusta siniristiin on yksi osoitus siitä, etteivät kumpujen öiden sananpainot olleet kadonneet 1960-luvun jälkipuoliskollakaan. Juhlavan esittelyn aiheena on siniristilippu, joka on tekijälleen, sotamuseon intendentille, pyhä asia. Isänmaallinen tehtävä levittää elokuvaa lankesi koko Suomessa operoivalle SOK:oslaiselle osuuskauppaväelle, Helsingissä elokuvan opetus suunnattiin koululaisille.

Finlandia-katsaus 8

Holger Harrivirta kantoi mentorinsa Björn Soldanin tukemana vastuun Finlandia-katsauksista, jotka lanseerattiin markkinoille 1943. Puolustusvoimien katsaukset jatkoivat omaa militaarista linjaansa, ja oli arvattavissa, että sodan päättyessä niitä ei olisi syytä jatkaa. Valtiovalta tarvitsi kuitenkin oman tiedotuskanavansa myös elokuvan muodossa. Siksi markkinoille kehiteltiin Finlandia-katsaus, joka keskittyi uutisoimaan muista kuin suoraan sotarintaman asioista. Kyse oli siis sekä työnjaosta että jatkuvuuden turvaamisesta. Kesällä 1943 sodan loppu ei kuitenkaan ollut käsillä, ja niin katsauksen aiheiksi valikoituivat aina kiinnostavan omenapuiden kukkimisen ohella SS-vapaaehtoisten paluu Suomeen ja valtiovarainministeriötä tyydyttävä tieto siitä, että Suomen kansa säästi sotavuonna 1942 yli 3.200 miljoonaa markkaa.

Jälleen uutta 4

Veikko Itkosen katsauksen aluksi Yhdysvaltain lähettiläs Avra M. Warren jättää valtakirjansa tasavallan presidentille. Katsaus kertaa tuoreen ystävyys- ja avunantosopimuksen syntyvaiheet: Stalin oli tehnyt kirjeitse ehdotuksen asiasta presidentti Paasikivelle, minkä jälkeen Suomen hallitus käsittelee asiaa. Lopulta Suomen valtuuskunta matkustaa Moskovaan, heitä seuraavat Hertta Kuusinen ja Mauno Pekkala neljä päivää myöhemmin. Katsaus näyttää myös Urho Kekkosen ja Johan O. Söderhjelmin saapumisen Moskovasta antamaan selontekoa tilanteesta ja sen kuinka Kekkonen ja Söderhjelm palaavat Moskovaan. Sopimuksen solmimisen jälkeen valtuuskunta palaa Helsinkiin, saa asiaankuuluvan vastaanoton Helsingin asemalla. Presidentti Paasikivi puhuu sopimuksesta radiossa – elokuvaan sisältyy tältä osin 100% ääni! – ja eduskunta hyväksyy YYA-sopimuksen. Kommunistien ykkösnimi Hertta Kuusinen puhuu ja katsaus seuraa myös muita vapunviettotapoja: Ylioppilaat juhlivat perinteisesti Ullanlinnassa, ruotsalaiset ylioppilaat Kaisaniemessä, Suomen Kansan Demokraattinen liitto Kaisaniemessä ja sosialidemokraatit Mäntymäellä.

Matka mustien maanosaan (ote) / Till de svartas land

Elokuvan tuottaja Veikko Itkonen ja hänen vaimonsa Eija Itkonen (os. Karipää) matkailivat vuodesta 1946 alkaen eri puolilla Eurooppaa. Kamera seurasi pariskuntaa myös vuonna 1950 Pohjoi-Afrikan matkalla. Talvella 1951 Veikko Itkonen matkusti kirjailija Ensio Rislakin yllyttämänä eteläiseen Afrikkaan. Oppaaksi he saivat Suomen Etelä-Afrikan tasavallan asiainhoitajan Helge von Knorringin. Matkakertomus alkaa Kööpenhaminasta: filmille tallentui sodan haavoista hiljakseen toipuvaa Eurooppaa lähes 40 minuuttia. Nämä kuvat ovat peräisin pääosin Itkosen vanhoista matkailulyhytelokuvista.

Elokuvan viimeiset 450 metriä eli runsaat 16 minuuttia kuvattiin värifilmille – kyse on matkaosuudesta Kapkaupungista Port Elizabethin ja Durbanin kautta Pretoriaan. Filmausmateriaalina Itkonen käytti markkinoilla helpohkosti saatavaa belgialailaista Gevacoloria. Se oli ensimmäinen värijakso kotimaisissa kokoillan elokuvissa. Negatiivit kehitettiin Ranskassa, kopiot valmistettiin Englannissa. Elokuva-arkiston duplikaattikopiossa myös väriosuus on mustavalkoisella materiaalilla. Seuraavat suomalaiset värielokuvat nähtiin vasta vuonna 1956 elokuvissa Yli merten ja mannerten ja Juha.

Elokuvaan liittyviä erikoisuuksia ovat myös taiteilija Veikko Marttisen piirtämät mainosvalokuvat. Veikko Itkosen ottama valokuva Ensio Rislakista ndjabele-heimon lapsien parissa julkaistiin Suomen Kuvalehden numerossa 24/1951 kansikuvana. Valentinin nimellä Rislakin Etelä-Afrikan matkakertomus ilmestyi lehdessä 12-osaisena kesä -- syyskuussa 1951. Matka mustien maanosaan valmistui esityskuntoon toukokuussa 1952, mutta nähtiin Helsingissä vasta joulukuun alussa. Kantaensi-iltaa juhlittiin Oulun Tähdessä 25.5.1952.

Elokuvan yleisömenestys oli vuoden 1952 heikoin. Elokuva-Aitan (19/1952) haastattelussa Itkonen kertoo saaneensa elokuvansa esitettäväksi televisioon Yhdysvalloissa. Itkonen oli yksi elokuvatarkastuksen kanssa taistelevista riippumattomista tuottajista. Eikä sensuurista selvitty ongelmitta: vuoden 1955 leimaverolain muutos määritteli elokuvan ulkomailla kuvattuna kotimaisia elokuvia korkeampaan 25 %:n veroluokkaan ja samalla sille annettiin uusi, ulkomaisten elokuvien tarkastusnumero.

Filmi filmistä

Veikko Itkosen kulttuuridokumentti elokuvavuokraamon päivästä syksyllä 1949. Selluloidikelat kulkevat ympäri Suomea kiitotavarana. Mutta joskus käy näinkin: "Iloinen leski ei tullut, lähettäkää Verta ja kultaa!" Mukana on myös kiintoisa pätkä Suomen elokuvatarkastamon toiminnasta 60 vuotta sitten.

Jari Sedergren ja Ilkka Kippola 17.11.2010

Elokuvaelämää

Aktiviteetteja on ollut enimmäkseen muualla kuin täällä, mutta sellaista elämä joskus on. Ja samanlaista on tiedossa jatkossakin, joten reippailkaapa elokuvateatteriin. Tässä joitakin vinkkejä muillekin omien tekemisten ympäriltä.

Ensi viikolla edessä ovat nelipäiväiset Kettupäivät, jossa suomalaista lyhytelokuvaa on jälleen tarjolla tuutin täydeltä. Leffoja katsotaan Helsingissä Kulttuurikompleksi Andorrassa, sen Elokuvateatteri Kinossa. Yläkerran Coronassa eli C:ssä voi sitten kohottaa tuopin ja sanailla viisaita.

Eikä Kettupäiviä ehdi käydä edes loppuun asti, kun on hypättävä lentokoneeseen hieman isompiin pippaloihin. Iloisessa Amsterdamissa alkaa puolentoista viikon mittainen International Documentary Film Festival eli IDFA.

Se on maailman suurin dokumenttielokuvafestari, muutaman kerran Helsingin DocPointiakin suurempi, mikä sekin on kymmenen suurimman joukossa maailmassa lähes 30 000 katsojallaan. IDFAssa taitaa mennä 100 000 rikki.

IDFAn päävieraana on Pirjo Honkasalo, jonka uusin elokuva Ito - kilvoittelijan päiväkirja on juuri tullut elokuvateattereihin täälläkin. Käykää ihmeessä katsomassa dokkareita myös teatterissa.

Mainostin täällä jo aiemminkin tekeillä ollutta radiojuttua. Olin Kirjakerhossa (Yle Radio 1) puhumassa Hugh Ambrosen Tyynenmeren toista maailmansotaa tarkastelevasta teoksesta The Pacific. Klikkaile itsesi tästä Ylen Areenaan, jossa Jukka Kuosmasen toimittama ohjelma on kuultavissa viikon ajan. Kommentoida voi halutessaan tänne.

Laitetaan vielä yksi linkki. Kirjoittelen siis tätänykyä myös Yle Dokblogiin. Perjantaina sinne ilmestyi juuri päättyneiden Sheffieldin dokumenttielokuvafestivaalin johtajan Guardian-haastattelun innoittama tarina Dokumenttielokuvan nykyisyydestä.

The Pacific

Viikonlopun urakkana oli käydä läpi Hugh Ambrosen kokoama massiivinen teos The Pacific Tyynen meren taistelukertomuksista toisen maailmansodan aikana. Kirja perustuu ja taustoittaa / laajentaa / syventää HBO:n tv-sarjaa, joka on Ylen ohjelmistossa ilmeisesti joulukuusta lähtien.

Keskustelemme aiheesta toimittaja Jukka Kuosmasen kanssa Ylen Kirjakerhossa.

Siteeraan ohjelman esittelyä:

Tarina sodasta - sanoista kuviksi

Hugh Ambrosen toista maailmansotaa käsittelevän The Pacific -kirjan tapaa kertoa voittajan tarina pohtii Kirjakerhossa tutkija Jari Sedergren. Tyynenmeren maihinnousuissa mukana toimittaja Jukka Kuosmanen.

Kirjakerho Pe 12.11.2010 klo 13.00, uusinta la 13.11. klo 8.05.

Valoa ja varjoja

Kirjoittelin perjantaina Ylen Dokblogiin jutun Ateneumissa avatusta Eino Mäkisen valo- ja elokuvanäyttelystä, joten käykääpä uteliaat siellä visiitillä.

Muuten päivä sujuu Tyynenmeren taisteluja seuratessa: ohjelmassa dvd:ltä tv-sarja Road to Tokyo. Sitä ahmitaan voimakasmausteisen kanapaprikapadan voimalla. 10 tuntia tv-ruutua riittänee - näin jää aikaa lukemisellekin.

Tiivistämisen jalo taito

Onnistuin kollegan kanssa puristamaan muottiinsa ensi kevään Dokumentin ydin -sarjan kolme esitystä. Niistä voi kuulemma kirjoittaa ensi maanantaihin mennessä esitevihkoon yhteensä melkein kuusi tekstiviestillistä (yht 1020 merkkiä välilyönteineen), joka on sitten jo paljon hankalampi homma: entisenä kympin matematiikan oppilaana voin summata, että se tekee kaksi kirjoittajaa ja siis yhteensä kaksi tekstiviestiä päivässä. Yhteensovitukselle ei lasketa aikaa, koska ei siitä rahaakaan saa. Me teemme tätä typistämistä intohimosyistä. Onpahan ainakin oikeus kiroilla ääneen aina tavattaessa.

Koska pyydettyä aikaa ennen kuolemanlinjaa annettiin, lähetinkin DocPointille festarilehteä varten heidän kaipaamansa jutun lähes paluupostissa. Oli siinäkin merkkirajoitus, 3000. Se on niin paljon, etten ruvennut laskemaan, paljonko postiin lähti. Tämä rypistys ei typistystä kaipaa. Se ei nimittäin ole intohimojuttu, vaan kutsumusta. Soitan torvia hyvän asian puolesta.

Olen ollut aistivinani, että maailma on muuttumassa. Hajuttoman, mauttoman ja viimeisen päälle korrektin tiedottamisen aika on ohi. Hirveä kasa infoa toimii, mutta esteettisesti typistetyt, hiotut ydinlauseet voidaan laskea bittikaivoon, ainakin minun kohdallani.

Tiedottajat ovat järkiään järjettömän hyviä kirjoittajia, se on tunnustettava, mutta miten ihmeessä he ovat niin samanlaisia. Eikö se riitä, että he pukeutuvat samalla lailla. Pitääkö heidän vielä olla teksteissäänkin niin ennustettavia, hitto soikoon.

Kahden kalenterin loukussa

Kiireinen viikko tämäkin syksyä uhkuva aika. Kun ikää kertyy, on pidettävä tarkka huoli siitä, että lepoa saa riittävästi. Sekään ei auta, jos kroppa narisee lievän flunssan tai muiden lähinnä kiusallisten vaivojen vuoksi. Valitusvirren pelastaa silloin vain hyvä melodia, jota mieluummin viheltelee.

Maanantaiaamun tunnelma on se, että viikolle mahtuu joitakin päällekkäisbuukkauksia. Olen kahden kalenterin loukussa. Toinen eksyi laukkuun joskus syysaikojen alussa omine merkintöineen, toinen jäi työpöydälle. Sen lisäksi keltaisia lappuja ripustetaan tietokoneen kylkeen muistuttamaan isommista ja pienemmistä menoista. Näiden synkronoiminen ei tapahdu nappia painamalla. En ole koskaan tottunut rannekelloon, enkä varmaan siitä johtuvasta syystä ole opetellut myöskään elektronisia muistikirjoja ja niiden synkronointitoimenpiteitä naputtelemaan.

Ruudulla pitäisi olla iso kalenteri, johon vedettäisiin hiirellä tai sormella perusmerkintöjä: luento, tapaaminen, kokous, neuvottelu. Lajityyppimerkintää voisi täydentää sivussa olevilla listoilta tavallisimmista: työpaikkakokous, luento, haastattelu, vierailu, tapaaminen. Listoja voisi tietysti täydentää etukäteen valmiiksi esim. usein toistuvalla luennon paikalla. Yksinkertaisuus on tarpeen, jotta kaiken voisi tehdä yhdellä kädellä samalla kun toisella pitää puhelinta. En ole oppinut käyttämään puhelimen kaiutinominaisuuttakaan.

Lopuksi sitten heiluttaisin paperisia kalentereitani ruudun edessä ja kaikki koneen tiedot siirtyisivät niihin, tralalaa.

Elokuvia ja esiintymisiä

Pistäydymme kollega Ilkka Kippolan kanssa tänään Kultakuumeessa puhumassa talvisodan elokuvattuun materiaaliin perustuvasta kooste-elokuvastamme Sota 1939-1940. YleRadio1, alkaen klo 15.15.

Itse elokuva on sitten nähtävillä Kansallisen audiovisuaalisen arkiston ohjelmassa tänään keskiviikkona Orionissa (Eerikinkatu 15, Helsinki) alkaen kello 17.00. Arkisto perii näytöksestä viisi euroa, klubikorttilaiset pääsevät neljällä. Tervetuloa! Ja kavereita ei jätetä vaan tuodaan mukana näytökseen.

Lippuja saa ennakkoonkin Kavan verkkokaupasta klikkaamalla tästä.

Vichyn Ranskaa ja Suomea elokuvina ja seminaarissa

Vichyn Ranskaa elokuvina ja seminaarissa elokuvateatteri Orionissa, (Eerikinkatu 15, Helsinki) 25.-27.10.

Sodan kuvat Ranskassa ja Suomessa ovat aiheina elokuvateatteri Orionissa 25.-27.10. Vichyn hallituksen propagandafilmejä ja vastarintaliikkeen samanaikaista aineistoa esitellään Orionissa kahdessa näytöksessä sekä seminaarissa ma 25.10., jossa asiantuntijavieraana arkistopäällikkö, fil.lis. Eric Le Roy ja professori Henrik Meinander. Lisäksi kotimaiseen filmiaineistoon tutustutaan erikoisnäytöksessä ke 27.10.

Maanantaina 25.10. klo 15 alkavassa Vichy-seminaarissa arkistopäällikkö Eric Le Roy puhuu Ranskan elokuva-arkistojen kokemusten perusteella otsikolla Historiaa elokuvallisesti (tulkkaus ranskasta suomeen). Professori Henrik Meinander jatkaa Suomen kokemuksista esitelmällään Images and Commemorations of Finland in War, 1939–1945. Valtiotieteiden tohtori Jari Sedergren esittää seminaarissa puheenvuoron aiheesta Kuinka arkistofilmit muuttavat näkemyksiämme ja tietoamme historiasta, vai muuttavatko ne?

Eric Le Roy esittelee Orionissa myös Vichyn hallituksen aikaiseen Ranskaan liittyvät harvinaiset dokumenttiohjelmat maanantaina 25.10. klo 18.00 (Vichyn Ranska I) ja tiistaina 26.10. klo 17.00 (Vichyn Ranska II).

Maanantain elokuvaohjelmassa Vichyn Ranska I nähdään propagandafilmejä vuosilta 1940–1944. Aloituksena on henkilökuva marsalkka Pétainista. Ranskalaisten työläisten elämästä Saksassa maalaillaan ruusuisia kuvia – jotka tosin aikoinaan herättivät hillitöntä naurua elokuvateattereiden katsomoissa. Ja vastarintaliikkeestä tehdään terrorismin tyyssija.

Tiistain elokuvaohjelmassa Vichyn Ranska II on kooste vastarintaliikkeen filmeistä. Aloituksena on tehokas elokuva Paroles d’honneur (1940), joka paljastaa Hitlerin valtaannousun asteittaiset mekanismit. Muut elokuvat kuvaavat vastarintaliikkeen toimintaa eri puolilla Ranskan silloista imperiumia, mm. Afrikan mantereella, sekä marsalkka Juinin joukkoja Italiassa 1943–1944.

Keskiviikkona 27.10. klo 17.00 Orionissa esitetään KAVAn tutkijoiden Ilkka Kippolan ja Jari Sedergrenin talvisodan arkistoelokuvaan täysin perustuva kooste-elokuva Sota 1939–1940. Tekijöiden mukaan talvisodan kuvat muodostavat ehkä kliseisimmän sarjan Suomen elokuvallisessa historiassa. Samat kuvat ovat toistuneet kymmenissä talvisodan dokumenteissa, usein vielä aika tarkoin siinä samassa järjestyksessä kuin mihin Risto Orko ne jo vuonna 1940 sovitti.

Kippolan ja Sedergrenin mukaan kliseisten, ikuisesti samoina toistuvien kuvien myötä käsitys sodastakin muodostuu kliseiseksi. Nyt valkokankaalle vyöryvissä, aiemmin pääosin käyttämättömissä kuvissa ei näy talvisodan myyttejä, ei sankareita, ei ihanteellisuutta eikä mitään päähän tuputettavaa, ellei ajatuksia sodan hirmuisuuksista voi sellaiseksi laskea. Vuosikymmenten jälkeen uudelleen löydetyt kuvat pohjustavat uutta, propagandasta vapaata näkökulmaa sotaan: esillä ovat sodan perustelut (tuho), voitonmerkit (saalis), seuraukset (kuolema) ja ihmiskohtalot (evakot, sotavangit). Kuvia säestää Ari Taskisen ja Mattijuhani Koposen vaikuttava, koskettava ja uusia ajatuksia luova musiikki.

Arkistopäällikkö Eric Le Roy:

”Sodan kuvat Ranskassa ja Suomessa” -seminaarin asiantuntijaksi saapuva fil.lis. Eric Le Roy on arkistopäällikkö Ranskan suurimmassa elokuva-arkistossa (Archives françaises du film/CNC). Le Roy on myös kansainvälisen elokuva-arkistojen liiton (FIAF) varapuheenjohtaja ja ranskalaisen elokuvatutkimuksen yhdistyksen (AFRHC) hallituksen jäsen.

Eric Le Roy on tehnyt lukuisia teoksia ranskalaisesta elokuvasta, ja hän kirjoittaa säännöllisesti artikkeleita elokuvahistoriallisiin julkaisuihin. Hän on osallistunut useiden ranskalaisten elokuvien restaurointeihin sekä koonnut merkittäviä elokuvaohjelmia eri elokuva-arkistoille ja festivaaleille. Le Roy on perehtynyt myös valokuvan historiaan, kuratoinut useita näyttelyitä ja tehnyt mm. monografian valokuvaaja Denise Bellonista (La Martinière 2004).


AIKATAULU
MA 25.10.
15-18 Sodan kuvat Ranskassa ja Suomessa
seminaari, vapaa pääsy.
18.00 Vichyn Ranska 1
TI 26.10.
17.00 Vichyn Ranska 2
18.45 Jean-Pierre Melville:
TUNTEMATTOMAT SANKARIT
(L'Armée des ombres)
restauroitu, pitkä versio (AFF/CNC)
KE 27.10.
17.00 Sota 1939–1940

Elokuvateatteri Orion, Eerikinkatu 15, Hki.
Liput 5 €/4 €/2 € - myös verkkokaupasta www.kava.fi

Haastattelu- ja kuvapyynnöt:
Kirsi Raitaranta gsm 045-6577381, kirsi.raitaranta@kava.fi

Sota 1939-1940

Keskiviikkona 27.10.2010 alkaen klo 17.00 Orionissa (Eerikinkatu 15, Helsinki) esitetään Kansallisen audiovisuaalisen arkiston tutkijoiden Ilkka Kippolan ja Jari Sedergren täysin talvisodan arkistoelokuvaan perustuva kooste-elokuva Sota 1939–1940.

Tekijöiden mukaan talvisodan kuvat muodostavat ehkä kliseisimmän sarjan Suomen elokuvallisessa historiassa. Samat kuvat ovat toistuneet kymmenissä talvisodan dokumenteissa, usein vielä aika tarkoin siinä samassa järjestyksessä kuin mihin Risto Orko ne jo vuonna 1940 sovitti.

Kippolan ja Sedergrenin mukaan kliseisten, ikuisesti samoina toistuvien kuvien myötä käsitys sodastakin muodostuu kliseiseksi.

Nyt valkokankaalle vyöryvissä, aiemmin pääosin käyttämättömissä kuvissa ei näy talvisodan myyttejä, ei sankareita, ei ihanteellisuutta eikä mitään päähän tuputettavaa, ellei ajatuksia sodan hirmuisuuksista voi sellaiseksi laskea.

Vuosikymmenten jälkeen uudelleen löydetyt kuvat pohjustavat uutta, propagandasta vapaata näkökulmaa sotaan: esillä ovat sodan perustelut (tuho), voitonmerkit (saalis), seuraukset (kuolema) ja ihmiskohtalot (evakot, sotavangit). Kuvia säestää Ari Taskisen ja Mattijuhani Koposen vaikuttava, koskettava ja uusia ajatuksia luova musiikki.

Esitys on osa arkiston tämän syksyn Vichy-teemaa.

Suomalaiset lyhytelokuvat tieteestä 1930-luvulta 1960-luvulle

Suomessa alettiin esittää elokuvia 1890-luvulla ja ensimmäiset täällä tehdyt elokuvat ovat seuraavan vuosisadan ensimmäiseltä vuosikymmeneltä. Maailmanlaajuisesti ajatellen elokuva valjastettiin nopeasti tieteen käyttöön: esimerkiksi elokuvan ikätoveri antropologia kiinnitti huomiota elokuvan kykyyn tallentaa erilaisia fysiologisia reaktioita ja filmejä käytettiin hyväksi esimerkiksi tanssiin liittyvien liikesarjojen tutkimisessa heti 1900-luvun alussa. Tällaisessa elokuva olikin kiistämättä parasta a-luokkaa, jos sitä vertasi muihin toistoon kykeneviin tallennuskeinoihin, esimerkiksi valokuvaan.

Elokuvan muodot moninaistuivat ensimmäisinä vuosikymmeninä. Jo ennen ensimmäistä maailmansotaa 1910-luvulla Suomessakin mainostettiin elokuvaa Pisara Vantaan vettä mikroskoopilla tarkasteltuna, mutta kyseessä oli epäilemättä väärennys ainakin siinä mielessä, että kyse tuskin oli Vantaa-joen vedestä. Sen verran teknistä kehitystä oli tapahtunut, että mikroskooppikuvien käyttö oli ylipäänsä mahdollista. Kyse lienee ollut sovituksesta: ulkomainen aihe kansallistettiin sopivaksi uudella nimellä.

Yksityisesti ensimmäisiä, elokuvista kiinnostuneita tieteentekijöitä olivat arkeologit ja kansatieteilijät. Sakari Pälsi otti Siperian matkalleen mukaan elokuvakameran, jota hän oli opetellut myös käyttämään. Filmit saatiin levitykseen 1930-luvun alussa veronalennuskuvina, mutta tsuktsien elämää valottavat elokuvat saatiin nykykäyttöön vasta 1970-luvulla tapahtuneen uudelleenlöytämisen ja sitä seuranneen restauroinnin kautta. Jos Pälsin elokuvia haluaa verrata kansainväliseen tarjontaan, lähimmäksi osuvat tutkimusmatkafilmit (exploration film).

Museovirasto ja kansatieteilijät olivat aktiivisia myös itsenäisyyden alkuvaiheissa. Ajatukset filmata Kalevala kaatuivat kerta toisensa jälkeen resurssipulaan – hanke oli yksinkertaisesti liian suuri Suomeen. Eräänlainen korvike oli 1921 valmistunut Häiden vietto Karjalan runomailla, täyspitkä kuvaus karjalaisista häämenoista. Tieteellisen valtuuskunnan johtajana ja siis elokuvan ohjaajana toimi myöhempi kansatieteen professori U. T. Sirelius, asiantuntijana Väinö Salminen.

Kansatieteellisen filmin sisällä elokuvasta ajateltiin kahdella eri tavalla. Osa toimijoista, mukaan luettuna Sakari Pälsi, vaati pidättäytymistä tiukasti tieteen tekemiseen. Se tarkoitti kuvauksen tarkkaa etukäteissuunnittelua ja ammattitaitoa esimerkiksi kuvauskulmien valinnassa. Esimerkiksi Pälsin Tammelan sianteurastus -elokuvaan sisältyy yli 50 erilaista kuvauskulmaa. Kuvattavan toimen tekemiseen tarvittiin mahdollisimman hyvin asiansa osaava ammattimies. Suunnitelmien laadinta oli siis kolmen kauppaa: tarkasteltavan asian erikoisasiantuntijan, kuvasuunnittelun ja kuvauksen ammattimiehen ja tarkasteltavaa toimen mahdollisimman hyvin osaavan henkilön yhteistyötä.

Toinen koulukunta ajatteli Kansatieteellisen Filmin elokuvia lähinnä tieteen popularisoijana. Kun tieteellinen kuvaustarkkuus johti väistämättä omassa perinpohjaisuudessaan pitkävetisyyteen, oli kuvauksen popularisointi tarpeen. Kymmenen Kansatieteellisen Filmin elokuvista työstettiinkin elokuvateattereissa levitettäviksi äänellisiksi lyhytelokuviksi. Niissä estetiikka, sujuvuus ja sen myötä viihdyttävyys olivat ensiarvoisen tärkeitä. Talvi- ja jatkosota katkaisivat kuitenkin kansatieteellisen filmin toiminnan: kun se Museoviraston johdolla jatkui 1950-luvun puolivälissä, niiden tarkoituksena oli epäilemättä toimia ennen muuta populaaritieteen tavoin kansatieteen kosketuspintana suureen yleisöön päin.

Kulttuurifilmit

Kansatieteellisen filmin valmistamat elokuvat kuuluivat epäilemättä kategoriaan kulttuurifilmit. Terminä kulttuurifilmi tulee Saksasta, jossa se genrenimityksenä vakiintuu jo vuonna 1919. Armeijan perustama elokuvayhtiö Bufa – se tulee sanoista Bild und Film Amt – sai uudeksi nimekseen Ufa, jonka luettelon ensimmäinen kulttuurifilmi kertoi ehkä siirtymävaihetta. Nimeltään se oli Wiederherstellung der Ordnung in Finnland durch Finnische Weisse Garden und Deutsche Truppen eli Järjestyksen palauttaminen Suomessa suomalaisen valkoisen kaartin ja saksalaisten joukkojen avulla.

Kun myöhempi opetusneuvos Lauri Kuoppamäki – opetusfilmiasian pioneeri Suomessa – perusti 1925 Kulttuurifilmi O.Y. Kurki –nimisen yhtiön, otti sekin levittääkseen Puolustusvoimien elokuvatuotannon keskeisen ytimen. Heikki Parkkosen vuodesta 1926 johtama puolustusvoimien kuvaustoiminta oli keskeinen lyhytelokuvien valmistaja ennen vuoden 1933 veronalennuslakia.

Puolustusvoimilla oli sitä paitsi ainoa korkeatasoinen järjestelmä filmien varastoimiseksi: monet varhaisen elokuvan säilyneet otokset ovatkin pelastautuneet tuholta juuri heidän filmikellareissaan. Puolustusvoimilla oli omien opetusfilmiensä lisäksi kiinnostusta myös populaariin esittämiseen.

Suomen armeija oli tietysti jo sisällissodan voiton jälkeen luonteva kuvauskohde suomalaisille elokuvayhtiöille. Kun ulkoministeriön ja Suomi-Filmin yhteishanke, pitkä kansakuntaelokuva Finlandia valmistui 1922, sen kuudesta osasta yksi käsitteli armeijaa. Tiede tai kulttuuri ei ollut elokuvassa keskeisessä asemassa, itse asiassa niitä ei kuvattu siinä juuri lainkaan.

Valkoisen Suomen ydin oli jossakin muualla. Joitakin kansainvälisiä tarkkailijoita se ihmetytti.
Uudessa Suomessa julkaistiin 11.10.1922 amerikkalaisen matkakertomusten tekijän ja sanomalehtimiehen Frank G. Carpenterin kommentit: "Minä haluan saada julkilausutuksi, että minä tunsin harrasta mielenkiintoa ja hämmästyin, kun valkealla kankaalta näin kuinka korkealla tasolla teidän elinkeinoelämänne on. Filmi on erinomainen ja tarjoo katsojalle mielenkiintoisen matkan läpi suurien metsienne, yli lukemattomien järvienne ja alas kuohuvia koskianne. Jokainen kohtaus on täynnä jännitystä ja sensatiota. Puutavarateollisuuttanne koskeva esitys on erittäin hyvä ja tulee tekemään eloisan vaikutuksen niissä ulkomaisissa kaupungeissa, joissa se esitetään. Kuva Tampereesta ja sikäläisistä kutomatehtaista tulee hämmästyttämään monta, samaten kuin maatalouselämäännekin koskevat kuvatkin. Jokaisen mieltä tulevat kiinnittämään teidän urheilukuvanne, sillä ne kuuluvat yleismaailmalliseen harrastajapiiriin. Armeijakuvat osoittavat, että Suomi ei ole ainoastaan itsenäinen valtio, vaan että se myöskin pystyy suojelemaan itseään."

Carpenter oli vakuuttunut siitä, että elokuva menestyy maailmalla. Hän huomautti kuitenkin parista ongelmasta: "Kuitenkin tunsin pettyneeni, kun en huomannut yhtään kuvaa, joka valaisisi Suomen kulttuuria ja taidetta, eikä mitään, joka antaisi käsityksen naisten osuudesta julkisessa elämässänne." Suomi-kuvan markkinointihenki oli siis syrjännyt sivuun kulttuurin, taiteen ja tieteen sekä aina niin tasa-arvoiseksi kehutut naiset. Kulttuurista kävi vain urheilu, sekin militaarisen musiikkiin yhdistettynä. Kiintoisaa on, että musiikillisen taustan luonutta kotimaisen musiikin sarjaa ei arvioitu missään vaiheessa osana elokuvan tarjoamaa kulttuurista maisemaa.

Yliopisto ja sen professorit olivat vilahdelleet jo autonomian ajasta lähtien lyhytkuvissa lähinnä sen myötä, että promootiokulkueet kelpuutettiin elokuvayhtiöiden vakituisille kuvausaihelistoille. Yliopiston professoreita nähtiin myös politiikan kuvissa: professorin ja esimerkiksi ministerin kaltaisen poliittisen toimijan profiilit kun sattuivat yhteen useammin kuin nykyisin. Mutta se oli sitä myös valtion näkökulmasta.


Adams-Filmin kulttuurielokuvat

Suomalaisuuden liiton aikakauskirjaksi vuonna 1933 perustettu Suomalainen Suomi avasi kansallisen yhtenäisyyden kulttuuripolitiikalleen uusia kanavia. Se sopi hyvin myös Suomen Biografiliitolle. Vuoden 1933 tammikuussa säädetyllä alkukuvien verolailla ryhdyttiin nostattamaan kulttuurin ja talouden lyhytfilmitarjontaa jo ennen esikuvamaata Saksaa.

Ensin organisoitiin Suomen Teollisuusliiton kanssa teollisuuskuvien sarja. Mutta sen rinnalla käynnistyi pian muitakin. Näistä kahta ideoi ja myös toteutti joukko Helsingin yliopistossa valmistuneita kielen, kirjallisuuden ja kansatieteen maistereita sekä tutkijoita, jotka muodostivat Suomalaisen Suomen kansallismielisen toimituskunnan. "Kesäyliopistoksi" kutsuttu seurue piti epävirallisia istuntojaan Columbian kahvilassa. Pöytäkeskusteluja kansallisen kulttuurin kysymyksiin johdattelivat Suomalaisen Suomen päätoimittaja Martti Haavio sekä toimitussihteeri L. A. Puntila. Täällä Kustaa Vilkuna esitteli ajatuksensa suomalaisen talonpoikaiskulttuurin tutkimusta edistävästä Talonpoikaiskulttuurisäätiöstä ja Puntila kansallisen kulttuurityön rahasammosta, Suomen Kulttuurirahastosta. Kulttuurisäätiö perustettiin virallisesti vuonna 1938 ja Kulttuurirahasto vuotta myöhemmin 1939.

Kahvilassa käydyt pöytäkeskustelut inspiroivat myös taustalta, kun Kansatieteellinen Filmi Oy aloitti toimintansa Talonpoikaiskulttuurisäätiön tuella. Katoavasta talonpoikaiskulttuurista kahden vuoden aikana tehdyt taltioinnit leikattiin vuonna 1938 teattereissa esitettäviksi alkufilmeiksi. Samana vuonna Kulttuurirahaston tuoreet asiamiehet Lauri Puntila ja Matti Valtasaari olivat laatineet kuvausohjelman omaan aikansa kulttuuria ja tieteen sovellutuksia esitteleville "kulttuurifilmeille".

Filmituotanto lähti liikkeelle, kun valmistuksesta ja teatterilevityksestä päästiin sopimukseen Suomen kolmanneksi suurimman elokuvayhtiön Adams-Filmin kanssa. Elokuvien kustannukset otti vastuulleen Adams-Filmi, joka sai korvaukseksi alkukuvista saatavan veroalennusedun. Suomen Kulttuurirahastolle ja sen liittolaiselle Pellervo-Seuralle annettiin maaseudulle suuntautuvaan valistustyöhön kaitakopiot. Käsikirjoittamisen ja ohjauksen ottivat kontolleen rahaston asiamiehet Puntila ja Valtasaari. Adams-Filmin tuotantopäällikön Werner Dahlin valinta kameran taakse oli Frans Oskar Ekebom. Hän oli elävien kuvien pioneereja, jo vuoden 1918 voitonparaatin filmannut elokuvaaja, joka oli osallistunut myös matkailuelokuva Finlandian kuvauksiin ja teki sen jälkeen isänmaallista työtä myös presidentti Relanderin ensimmäisten filmattujen valtiovierailujen kameramiehenä.

Kansatieteellisen Filmin toimitusjohtaja Esko Aaltonen otti hoitaakseen mainosrummutuksen Suomalaisessa Suomessa. Aaltosen artikkelit sisälsivät ohjelmajulistuksen aineksia. Hän vetosi kotimaan kulttuuri- ja tiedepiireihin ja korosti "kuinka tieteenalat ovat ottaneet työaseekseen kaikkialla dokumentäärifilmin, tieteelliseltä pohjalta lähtevän ja lahjomattomasti totuuteen pyrkivän elokuvan". Aaltosen mukaan: "Filmi on tulevaisuuden yliopisto. Kansansivistystyö on ennen pitkää saava filmistä mahtavan avustajan ja uusi sukupolvi on kehittyvä sen mukaan. Ja jos sivistyksemme säilyy, myös filmirullat säilyttävät oikein hoidettuina ja uusittuina laskemattomien aikojen takaa periytyvän kulttuurikauden kuvan niin elävänä kuin se on ollut mahdollista." Vahvimmat vaikutteet välittyivät epäilemättä Saksan "Kulturfilm" -ohjelmasta, joka oli uusien vallanpitäjien suojeluksessa nostamassa Suur-Saksan valkokankaille teollisuuden, tieteen ja taiteen saavutukset, mutta niin myös maaperään sidotun ja talonpoikaiseksi luonnehditun kulttuuriperintönsä.

Suomen Kulttuurirahastolle oli yhtä tärkeää säilyttää tieteen tekijöiden, luovien taiteilijoiden sekä suurmiesten ajatuksia ja puhetta. Siksi rahasto aloitti vuonna 1938 radiossa ohjelmasarjan "Suomalainen tiedemies työnsä ääressä". Sen juonsi Suomalaisen Suomen toimituskunnan jäsen Jussi Koskiluoma. Puntilaa taustalta tukenut Suomen Biografiliitto ja sen lehden päätoimittaja Yrjö Rannikko odottivat jo malttamattomana elokuvaukselta vastaavaa: "Mekin olemme aikaisemmin huomauttaneet kuinka suurimerkityksellistä olisi saada äänielokuvana talteen merkkihenkilöittemme persoonat, mutta tätä työtä ei olla voitu toteuttaa vielä kuin varsin rajoitetussa määrässä muutamien elokuvatuottajien osoittaman harrastuksen turvissa."

Vuosina 1938–1939 Kulttuuri ja me -ohjelma sai katetta. Asiamiesten ideoilla ja Ekebomille uskotulla kameralla valmistui Adams-Filmin levitykseen yhdeksän lyhytelokuvaa. Elokuvat julkaistiin Helsingin Bio-Rexissä kolme filmiä kerrallaan, kunnes talvisota päätti rauhanomaisen kulttuurin näytökset. Kolmen ensimmäisen elokuvan juhlaesitys järjestettiin näyttävästi Kyösti Kalliolle, hänen hallitukselleen ja Suomen Biogarafiliiton nokkamiehille 17.11.1938. Elokuvat Kemiaa, Malmilohkareesta emäkallioon sekä Kirjailija ja hänen teoksensa arvioitiin Kinolehdessä "kulttuurielokuviksi, jotka ennustavat uutta korkeampaa tasoa suomalaisessa lyhytelokuvatuotannossa".

Samaan hengenvetoon Rannikko esitti juhlallisesti, että "Kulttuurirahasto ottaisi huolekseen kiinnittää äänielokuvanauhalle – vaikka vain lyhyempinäkin kuvasarjoina – kaikki maamme merkkihenkilöt ja kulttuuripersoonallisuudet, sillä kulttuurimme arkisto tarvitsee välittömästi nämä kuvaukset, jotka tulisivat muodostamaan tulevan elokuva-arkistomme kalleimmat aarteet." Puntila ja Aaltonen suunnittelivat jo laajennusta politiikan raskaaseen sarjaan, mutta valtiomiesporras luotti Risto Orkon Suomi-Filmiin ja hanke sai jäädä. Presidentti Pehr Evind Svinhufvudin virkaanastujaiset konstruoitiin syksyllä 1939 uudelleen Puntilan aloitteesta ja kuvattiin talvisodan hengen nostattamiseksi yhdessä Suomi-Filmin äänikameralla.

Vuosien 1939 ja 1940 taitteessa oli suunnitteilla 12 lyhytfilmiä, joiden jäljet päättyvät sotavuosiin. Kohtalo paljasti myöhemminkin kulttuurille vihamielisen luontonsa. Teattereissa esitetyt äänelliset lyhytkuvat tuhoutuivat vuonna 1959 Adams Filmin tulipalossa. Kulttuurirahaston sotaa edeltävästä tuotannosta jäi jälkipolville vain muutama Pellervo-Seuran ja eräiden tutkimusyhteisöjen hyllyiltä jäljitetty kaita.

Puntila, Valtasaari ja Ekebom muodostivat kuvaustiimin, joka hyödynsi asiantuntijoina tiedeyhteisöjen auktoriteetteja. Liian tieteellistä otetta he kuitenkin väistelivät ja oikoivat kulmikkaat käsikirjoitukset mieleisekseen. Kameran eteen seulottiin alansa valioita, jotka esiintyivät luontevasti omassa ympäristössään. Kansanvalistustehtävä täyttyi yleistajuisella tekstillä selostajina Erkki Waltasaari ja Reino Hirviseppä.

Kameran eteen kansalliseen tehtävään kelpuutettiin myös rakennusinsinöörien tiede. Sitä silmälläpitäen lähestyi Puntila elokuussa 1939 professori H. O. Haneliusta ja pyysi elokuvaan Pitkospuusta suursiltaan asiantuntijan apua. Ehkäpä sotasalaisuudeksi luokiteltava näkökulma nousi lopulta esteeksi kuvauksille. Sen sijaan maatalous- ja metsätiede oli sodan lähestyessäkin filmattavaksi kelvollinen sarka. Vuonna 1940 sai metsätiede Adamsin teattereihin oman kuvansa Metsiemme vaalijat varttuvat. Elokuva esitteli Metsätieteellistä tiedekuntaa kansallisena opinahjona professori Eino Saaren johdolla. Sen parina nähtiin Maataloutemme vesirakentajat näyttönä vesi- ja maarakennusinsinöörien haasteista kesällä 1940.

Sarjan korkeakulttuuriseksi huipuksi haluttiin henkilökuvia kirjallisuuden ja taiteen suuruuksista. Säkeiden ja kirjoitettujen teosten merkitys oli tietysti korkein kansallinen arvo sekä Puntilalle että muille Suomalaisen Suomen toimituskunnan jäsenille. Vuonna 1939 Historiamme lähteet pohjusti aihetta kirjoitetun kansallisomaisuuden säilyttämisen ja tutkimisen kuvauksena. Yliopiston kirjaston ja Valtionarkiston tiloissa kamppailevalle Ekebomille filmaustyö toi haasteensa, kun kamera suunnattiin historioitsijoiden eliittiin hämärässä tutkijasalissa.

Lopputulos oli arvokas. Professorit K. R. Melander, Jalmari Jaakkola, Kaarlo Blomstedt, A. R. Cederberg sekä Einar W. Juva esiteltiin asiakirjoihinsa syventyneinä kirkkoa muistuttavaan saliin suodattuvassa valossa. Selostusta vei eteenpäin Puntilan ankara poljento: "Tietäen, että valtio ilman historiaa on kuin kuollut, hengetön elimistö, kukin valtio vaalii historiansa lähteitä kuin silmäteräänsä."

Ennen sitä oli vuoden 1938 näytöksessä jo esitetty Kirjailija ja hänen teoksensa. Se oli kansantajuinen filmiteos tulevan nobelkirjailijan Frans Emil Sillanpään luovasta työstä ja arkisemmasta elämästä. "Varsin kauniin osan muodosti elokuvassa kirjailijan kotiseudun maisemien kuvaus ja siihen yhdistetty puhe kotiseudulleen ja suomalaiselle maaseudulle ja sen maisemille", ylisti ”Kulttuuri ja me” -sarjan kolmatta saavutusta Yrjö Rannikko.

Samaa kaavaa sovitettiin jo V. A. Koskenniemeen. Runoilijan ja hänen teoksensa atmosfääriä oli tarkoitus etsiä kesällä 1939 Hangosta, mistä Koskenniemi oli välittänyt leikkisän vinkin: "Hyvä maisteri, tuli mieleeni filmi, jonka tuli esittää 'meine Wenigkeitin' elämän vaellusta. Luultavasti unohdin mainita, että kesäasuntoni Itämeren rantakallioilla olisi alkeellisuudessaan kiitollinen aihe."

Gummeruksen kustannusliikkeen johtajaksi kiinnitetty Esko Aaltonen osallistui aluksi Puntilan kirjailijakuvien suunnitteluun. Vuoden 1938 Pidot tornissa oli jo käyty, mutta keskustelu jatkui yhä rivikirjailijoiden surkean aseman ympärillä. Myös Aaltonen oli kypsymässä menestyskirjailijoiden kipsipäihin.

Kirjoja ja kirjailijoita syntyi ehkä siksi Gummeruksen ja Filmistudion vaihtoehtofilmiksi ja samalla näpäytykseksi Kulttuurirahaston Puntilalle. Siinä nykyaikaa etsivä Olavi Paavolainen ja antikoskenniemeläinen Tatu Vaaskivi nostettiin näyttävästi valkokankaalle. Henkilökuva Koskenniemestä jäi tämän jälkeen väliin, ja kulttuurirahaston asiamiehet vaihtoivat yhteisymmärryksessä aihetta. He siirtyivät taidehistorioitsija Onni Okkosen tuella kuvanveistäjä Wäinö Aaltosen hahmoon. Samaan aikaan Saksan Kulturfilm -instituutti panosti voimakkaasti kuvataidetta, arkkitehtuuria ja rakennussuunnittelua esitteleviin alkufilmeihin, joita tulvi suomalaisiin elokuvateattereihin ilmaiseksi.

Tällä kertaa myös Suomen Sosialidemokraatti kiinnostui elokuvasta Kuvanveistäjä ja hänen työnsä. Lehden toimittaja Aira Sinervo näki elokuvan tuoreeltaan Bio Rexin juhlanäytöksessä syksyllä 1939. Sinervon houkutteli paikalle Aaltosen työväentausta ja Aleksis Kiven patsasprojektin ajankohtaisuus, mutta ennen kaikkea Kulttuurirahaston lyhytfilmien sivistystehtävä: "Filmi yleissivistystä edistämässä – kas siinä ajatus, joka on syntynyt onnellisten tähtien alla."

Aaltosen työväentausta ei näyttänyt Okkosta kiinnostavan. Asia tuli selväksi jo käsikirjoituksen ensimmäisessä lauseessa: "Väinö Aaltonen, suomalaisen graniitin suuri muovaaja, on syntynyt 1894 lähellä Turkua polveutuen sekä isänsä että äitinsä puolesta talonpoikaissuvusta.” Kansallisen kulttuurin perspektiivi edellytti jalostavaa hyppyä työväensukupolven yli suomalaiseen talonpoikaan. Sen Okkonen ymmärsi luonnostellessaan Puntilalle kehykset veistäjästä "ateljeerissaan" Kulosaaressa, missä "hänen herkät mielikuvansa saavat, usein pitkänkin kypsyttelyn jälkeen, ulkonaisen muotonsa".

Sinervolta ei jäänyt huomaamatta elokuvan paljastama työn prosessi: "Kuvanveistäjän käsissä käy taltta, milloin muokaten graniittia, tuota valkeata materiaalia, joka vaatii muokkaajaltaan suuren aineenhallinnan kyvyn. Näemme saviluonnosten vähitellen kipsiin valettuna saavan kevyen pehmeät linjansa, ja näemme myös graniittiveistosten terävät, taustasta kuin leikaten eroavat ääriviivat muodostuvan tuon kaikkivoipaisen taltan terän jäljiltä." Myös veteraanikuvaaja Ekebomin kameratyö sai osakseen melkoista suitsutusta. Tähän asti vain Björn Soldan oli kokenut vastaavaa: "Kauniit teokset ovat valokuvaajan taitavan ohjauksen alaisena saaneet vielä erikoista valon ja varjon henkevöittävää värähtelyä ympärilleen. On syytä iloita, että tällaisia lyhytfilmejä on tarjolla."

Sillanpään kirjailijakuvaa tukeva taiteilijadokumentti oli sen myötä syntynyt tietoisen suunnittelun tuloksena. Ensimmäinen, Jean Sibelius kotonaan, oli Heikki Ahon ja Björn Soldanin kuvaama Tuusulassa vuonna 1927. Kulttuurielokuva Kurki oli puolestaan tehnyt filmin pariskunta Anni Swanista ja Otto Mannisesta vuonna 1933. Jo aikaisemmin oli Kurt Jägerin kamera kiinnittänyt Ville Vallgrenin Leppävaaran ateljeessaan Punaisen Myllyn viikkokatsaukseen. Ja vuonna 1929 Kinosto Oy:n Arvo Tamminen oli kameroineen todistamassa, miten Tampereen siltaveistokset paljastettiin Aaltosen ja hänen mesenaattinsa Rafael Haarlan silmien alla. Nämä olivat historiallisesti arvokkaita mutta silti satunnaisia taltiointeja. L.A. Puntilaa motivoi kokonaisvaltainen filmausohjelma ja halu vastata taidekuvin Suomen Biografiliiton huutoon.


Sodanjälkeiset lyhytelokuvat tieteestä

Sotavuodet katkaisivat rahaston filmiprojektin ja Puntilan oli siirryttävä propagandan pariin Valtion Tiedotuslaitoksen apulaisjohtajana. Sodan jälkeen Kulttuuri ja me -sarjan tarina vielä jatkui ja alkoi vuonna 1949 elokuvalla Kalevalan "innoittavasta vaikutuksesta taiteessamme". Kirjeessään Kirsti Gallén-Kallela-Väisäselle Puntila muisteli kuitenkin vuosia 1938–1939. Silloin "erikoisena ansiona pidettiin sitä, että kulttuurityömme saavutti elokuvayleisön, joka oli kulttuuriherätyksen tarpeessa. Tärkeintä mielestämme oli tehdä taidetta tunnetuksi suuren yleisön keskuudessa, herättää sen mielenkiinto ja vetää sitä julkisiin kokoelmiin ihailemaan taiteemme tuloksia. Tämä vuoksi Kulttuurirahastossa pantiin painoa elokuvatyölle, joka tuotti sille vain kustannuksia, samoin kuin Adams Filmillekin, joka teki tätä työtään vain kunnioittaakseen perustajansa Abel Adamsin sarjaa kohtaan tuntemaa mielenkiintoa."

”Valtioelämäksi” kutsutun poliittisen vaikuttamisen varjossa projisoitiin kansakunnan valkokankaalle harvakseltaan tieteen ja taiteen henkilökuvia. Akatemian kymmenen perustajajäsentä nimittänyt tasavallan presidentti Juho Kusti Paasikivi puolisoineen saapui juhlapaikalle marraskuun 9. päivänä 1948. Sen jälkeen ”sulkeutuivat yliopiston palosta pelastuneet juhlasalin ovet ja Suomen Akatemia vihittiin ylevään tarkoitukseensa perinteellisin akateemisin juhlamenoin”. Avajaispuheen piti Akatemian esimieheksi valittu nobelisti A. I. Virtanen (1895–1965). Vastustajien kesken ”Rehu”–Virtanen ”tähdensi korkeimman hengenviljelyn ratkaisevaa merkitystä kansakunnan elämässä”. Samaan tähtäsi juhlaesitelmässään teoreettisen filosofian professori Eino Kaila (1890–1958).

Raskaimpaan painoluokan tiedesarjan teki tiettäväksi Suomi-Filmin vuoden 1949 alkukuvallaan Suomen Akatemian juhlaa ja arkea. Orvo Saarikiven ohjaus ei jättänyt epäselväksi sitäkään, kuka viime kädessä määräili myös tieteen ja taiteen parnassolla.

Elokuvan akateemista suolaa olivat pienet potretit kymmenestä akateemikosta, joista neljä edusti luonnontieteitä, kolme hengentieteitä ja kolme taiteita. Taiteiden miehiin kuului jo kunniatohtoriksi kohonnut kuvanveistäjä Wäinö Aaltonen (1894–1966). Kuuroutunutta veistäjää filmattaessa haas-tatteli häntä kunnioittavasti kirjeellä taidehistorioitsija Onni Okkonen (1886–1962). Hänet itse oli nimitetty toiseksi hengentieteiden akateemikoksi.

Suomi-Filmin Puntilalle lähettämä käsikirjoitusluonnos löytyy L.A. Puntilan arkistossa kansiosta 33. Luonnoksen saatekirje on päivätty 9.11.1948. Allekirjoittaja mainitsee saaneensa sen ohjaaja Saarikiveltä. Saatteen sivuun kirjoitettu mm. "sovittu 17.11.48 klo 9.15, että S.Filmi tekee maksutta, kunhan Rahasto maksaa 87.000 mk:n laskunsa". Samassa kansiossa myös kohtauksen Kaila - Nevanlinna kuvaussuunnitelma, jossa kohtaus mainitaan kuvattavaksi torstaina 25.11.1948 kello 14.30 Helsingin Yliopiston oppisalissa 2. Kohtauksen Aaltonen - Okkonen käsikirjoitus on myös Puntilan arkiston kansiossa 37. Sivuun lisätty Okkosesta huomautus "ei halua esiintyä maalarina. Vain tutkijana" ja lisäksi teksti "valmistunut 10.3.49".

Säveltaiteen akateemikko Yrjö Kilpinen (1892–1959) sai elokuvassa puolestaan vieraakseen Turun yliopiston kirjallisuuden professorin V.A. Koskenniemen (1885–1962). Vihattu ja pelätty ”runoruhtinas”, joka oli kirjallisuuden elokuvatuin hahmo jo 1920-luvulta lähtien, oli kaapannut professuurinsa vuonna 1921 murjoen lakerikenkänsä alle akateemiset pätevyysvaatimukset. Myöhemmin hänestä tuli Helsingin, Turun sekä Tarton yliopiston kunniatohtori, ja nyt myös henkitieteiden kolmas akateemikko aina kuolemaansa asti. Koskenniemellä oli myös läheinen suhde Suomi-Filmiin, jonka hallituksen varajäsen hän oli. Koskenniemen omat elokuvakäsikirjoitukset, mm. käsikirjoitusluonnos Seitsemän veljeksen filmaamiseksi ja Museovillen nimimerkillä tehty käsikirjoitus ajankohtaiseksi toimistomaailmaan sijoittuvaksi komediaksi eivät lopulta tulleet kuvatuiksi, vaikka suurehkot palkkiot kyllä asianmukaisesti maksettiin.

"Luonnontieteiden" akateemikko, fysiologiasta filosofiksi laajentunut Eino Kaila oli Helsingin yliopiston näkyvin älykkö, jonka luennot vetivät opiskelijoita pääaineesta riippumatta. Suomi–Filmin kameran käydessä hän kuuntelee puolestaan akateemikko Rolf Nevanlinnan (1895–1980) matematiikan luentoa. Sodan päätyttyä saksalaisyhteydet oli katsottu Nevanlinnalle erityiseksi synniksi. Hän hoiti professuuria Zürichin yliopistossa, kunnes Paasikivi palautti maisen maineen ja kunnian nimittämällä Nevanlinnan aka-teemikoksi. Luennon päätyttyä kollegat keskustelevat leikkisästi ymmärretyksi tulemisen vaikeudesta, mistä Kailalla oli kylliksi omakohtaisia kokemuksia. Filosofi Eino Kaila kuului Wienin koulukunnan loogisiin empiristeihin. Kotimaassa hänet leimattiin milloin materialistiksi, milloin kommunistiksi, ja tällä kertaa Kailaa huvitti kun nuori opiskelijatyttö oli epäillyt häntä ihan hedonistiksi.

1960-luvulla akateemikkojen kirjo oli osin vaihtunut. Akateemikot esitteli nyt Veikko Laihasen tuottama, vuosikymmenen alkuvuosina valmistuneesta 12–osaisesta sarjasta Suomen Akatemian Jäsenet. Veikko Laihasen (1924–2004) valmistamoa haukuttiin omana aikanaan säälittä kaupalliseksi karvalakkiyhtiöksi. Silti vuonna 1958 kotiseutufilmeillä aloittanut yhtiö jaksoi kantaa humanismin lippua 1960–luvun puolivälin yli. Suuri ansio kuului yhtiön ohjaajalle ja käsikirjoittajalle Kari Uusitalolle (1933–), joka on paremmin tunnettu tietorikkaana elokuvaneuvoksena ja elokuvahistorioitsijana. Kuitenkin myös hänen tekijän uransa on merkittävä. Suomalaisten akateemikkojen sarja on Uusitalon suunnittelema elokuvallisten pienoismonumenttien sarja. Uusitalo ohjasi tänään nähtävän jakson Nobel-palkinnon saajasta A. I. Virtasesta, Erik Palménista, Georg Henrik von Wrightistä, Kustaa Vilkunasta, Mika Waltarista, Paavo Ravilasta ja Rolf Nevanlinnasta, Veikko Laihaselle sattuivat Alvar Aalto, Martti Haavio. Yrjö Ilvessalon muotokuvan tekijää en onnistunut tähän selvittämään.

Esitelmä - jossa Adams-Filmin kultturifilmien osuus perustuu lähes täysin Ilkka Kippolan aiemmin kirjoittamaan - on pidetty Suomen tieteen ystävät ry:n seminaarissa Helsingissä 5.10.2010.

Talvi- ja jatkosodan katsausten propaganda

Talvisota ymmärretään useimmiten kansakuntaa yhtenäistävänä ja ylentävänä, lähes myyttisenä tapahtumasarjana. Kokonaistulkinnoissa ei poikkeavia näkemyksiä ole juuri esitetty. Talvisodan luonne määrittyy puolustussodan kautta, ja ajatus "puhtain kilvin" käydystä taistelusta on laajentunut yleiseksi käsitykseksi myös jatkosodasta. Muuttuuko käsitys, jos tarkastellaan sotien elokuvapropagandaa?

Tänään otsikkona on Talvi- ja jatkosodan katsausten propaganda. Katsauksilla tarkoitan ennen muuta talvisodan Puolustusvoimain uutiskatsauksia ja jatkosodan Puolustusvoimain katsauksia. Ne olivat valtiollisia, virallisia sotakatsauksia. Luonnehdin tämän lisäksi talvisodan yhteydessä myös Suomi-Filmin katsauksia.

Puolustusvoimain elokuvaustoimintaa talvisodassa johti Päämajan propagandaosastolla kapteeni R. W. Palmroth alias Reino Hirviseppä alias "Palle". Tärkeimmät avustajat olivat Tapio Piha ja Untamo Utrio. Sodan tapahtumista helmikuusta maaliskuun puoliväliin 1940 ilmestyi 8 katsausta, kaikki Hannu Lemisen leikkaamina. Lemisen tekemistä rajoitti päämajan tiukka sotilaallinen sensuuri. Suomi-Filmin sanottiin onnistuneen paremmin, koska valtion filmitarkastamo oli päämajaa sallivampi.

Katsausten keskeiset kuvat rakentuvat sodan tuhon ympärille. Uhoavan ja aggressiivisen selostuksen tarkoituksena oli nostattaa katsojissa yksimielisen vastarinnan henki ja luoda sen avulla uskoa omiin mahdollisuuksiin. Rintaman kuvissa taas korostuvat sotasaaliit ja sotavangit, eräänlaiset sotamenestyksen mittarit. Erityisenä piirteenä voi mainita kuvat jäätyneistä venäläisistä sotilaista, joita sijoitettiin useisiin katsauksiin, myös tähän viidenteen katsaukseen helmikuun lopulta 1940.

Suomi-Filmin vahva asema talvisodan propagandassa perustui siihen, että Helsingin 1940 olympiakisoihin rakennettu verkosto siirtyi mutkattomasti ulkomaanpropagandan käyttöön. Kaikki suomalainen kuva-aineisto toimitettiin Ruotsiin, jossa tukena olivat Svensk Filmindustri ja sen kansainväliset yhteydet. Kuvapaketit maailmalle kokosi Finlandia Uutistoimiston Tukholmaan jo lokakuussa lähettämä Heikki Aho. Aho & Soldanin omat Suomi-katsaukset, jotka ovat kadonneet, eivät ilmestyneet sodan aikana.

Syyskuussa 1939 aloitettujen Suomi-Filmin Uutiskatsauksien lähtömateriaali muuntui sodan lopulla 15-osaiseksi, kerralla tarkastetuksi välitekstilliseksi katsaussarjaksi, joka sai nimen Kuvia sota- ja kotirintamalta. Tekijöinä kunnostautuivat Topo Leistelä ja Turo Kartto. Katsausten propagandateemat ovat käytännössä samat kuin Puolustusvoimain uutiskatsauksissa. Tyypillisiä ovat siviilituhot, sotasaaliskuvat, sotavangit ja kuolleet viholliset. Tärkein ero on se, että Suomi-Filmin katsauksiin sisällytettiin myös perinteistä uutisaineistoa taiteesta kotimaisiin poliittisiin tapahtumiin.

Talvisodan propagandan luonnetta avaavat hyvin neljä Valentin Vaalan leikkaamaa Suomi-Filmin sotilaspilaa. Vuoden 1940 kevään filmejä työstivät erityisesti sketsiviihteen mestarit, laulaja Matti Jurva ja kuplettimestari Tatu Pekkarinen.. Huumori, joita kuvitettiin yhtiön katsausten otoksilla, oli raakaa. Ensimmäisessä pilassa Jurva letkauttelee ilkeän Iivanan tyhmyydestä ja lupaa tälle korkeintaan hautapaikan verran maata Suomesta. Vastaavia asetelmia löytyy myös puolustusvoimain uutiskatsauksista. Niet Molotoff-kappaleessa Jurva toistelee mieskuoron vahvistamana "valehtelit enemmän kuin itse Bobrikoff". Laulua säestävät uutiskuvat venäläisistä sotavangeista. Stalinin henkilöön ei propagandassa uskallettu puuttua, mutta ulkoministeri Molotov oli jo vapaata riistaa propagandan muokattaessa mielikuvia.

Toinen sotilaspila kaupungista sodan keskellä tuo näkyväksi propagandistien tavoitteleman oikean käyttäytymismallin: kansalaisten, miesten ja naisten aktiivisen vartiotoiminnan taloryhmissä, pimennyssäännökset ja hamstrauksen vastustamisen. Kolmas sotilaspila varoitti naisia juoruamisesta ja huhujen levittämisestä, sillä ne edistävät vakoilua. Viimeinen pilapala vastusti Otto-Ville Kuusisen johtamaa Terijoen hallitusta. Kuvitellun propagandaradiolähetyksen pääpiru ei kuitenkaan ole pääministeri, vaan Petroiskoin radion naisjuontaja Teuvan Tiltu, jonka radiopropaganda arvioitiin niin vaaralliseksi, että hänen naurunalaistamisensa oli välttämätöntä. Pahvikulissien keskellä tepastelevat myös Ruotsin vallan aikaisissa karoliinilaispuvuissa muiden venäläisten tapaan juopottelevat, loputtoman tyhmät Terijoen hallituksen jäsenet.

Jatkosodan alun "hyökkäysvaihe" esiteltiin Puolustusvoimain katsauksissa tuttua uutiskatsausta muistuttavana propagandistisena "reportaasina". 88 katsauksesta niitä oli 36 eli neljä kymmenestä. Yleisin otsikko "jälleen meidän" viittaa moniin valtausoperaatioihin.

Katsausten uudistettu muoto oli Hannu Lemisen, joka jalosti Suomeen saksalaismallisen uutiskatsauksen. Aiheissa vuorottelivat toisiaan tukien taistelutoimintaa korostava "eteenpäin"-dynamiikka ja muut sotilaalliset aiheet. Kuva-aineisto toimitettiin vaihtomateriaalina Saksaan. Muita vientimaita olivat Ruotsi ja Yhdysvallat, jonne vietiin kaksi, tarkoin saksalaiskuvista puhdistettua versiota .

Lemisen ohje Päämajan TK-kuvaajille oli tihentää ottoja ja käyttää vaihtelevia kamerakulmia. Postikorttiasetelmien sijaan tarvittiin dokumentaarista ilmaisua. Siinä auttoivat asiaan pureutuvat "puolikuvat" ja "lähikuvat". Katsausten teksteistä usein vastanneet Turo Kartto ja Topo Leistelä olivat peittelemättä voitontahtoisia ja valloitushenkisiä. Selostustekstit yhdistivät sotaisaa poikakirjahuumoria ja isänmaallista paatosta Runebergin hengessä. Vihollista vastaan suuntautuessaan ne saivat rasistisia ja ihmisarvoa mitätöiviä piirteitä.

Sodan alussa painottui politiikan johdon yksimielisyys. Presidentti Ryti ja sotamarsalkka Mannerheim kohtasivat neljännessä katsauksessa Valtion tiedotuslaitoksen apulaisjohtaja Lauri Puntilan määräyksestä. Muut poliitikot olivat kuvissa vain harvoin, lähinnä juhlatilaisuuksissa. Katsaukset olivat korostetusti Puolustusvoimien, eivät valtiojohdon. Katsausten linja oli Mannerheimin miekantuppikäskyn sanelema: sodan päämäärien ulottuvuudet Itä-Karjalassa, Vienassa ja Aunuksessa ylittivät Valtion tiedotuslaitoksen ja hallituksen varovaisemman linjan.

Alussa korostettu aseveljeys saksalaisten kanssa katoaa katsauksista yllättävän aikaisin, käytännössä lokakuun lopussa 1941. Poikkeus oli kesäkuussa 1942 filmattu Adolf Hitlerin vierailu Suomessa, joka johti Mannerheimin vastavierailuun Saksassa. Ensimmäisestä katsauksesta armeija poisti alkuosan, joka seurasi Mannerheimin uraa sisällissodasta lähtien. Jälkimmäinen katsaus poistettiin teattereista viikon kuluttua vierailun Saksassa esitettyjen tulkintojen vuoksi.

Kun hyökkäys vuoden 1941 lopulla laantui ja asemasota alkoi, reportaasikatsaukset korvattiin teemakatsauksilla. Niitä valmistui 52, eli lähes kuusi kymmenestä. Teeman muodostivat tyypillisesti joko kuvaukset armeijan eri aselajeista tai sodan tukitoiminnoista. Esimerkiksi automiehet, kenttälääkintä ja hevosten ja porojen käyttö sodassa saivat omat katsauksensa. Selostusta höysti vihollisen rasistinen pilkkaaminen ja bolshevismin vastustaminen. Sen rinnalla eli usein myyttinen puhe suomalaisen soturin erinomaisuudesta, esimerkiksi karskin soturin erämies- ja sissihengestä.

Asemasodassa vallatun alueen olosuhteiden ja väestön kuvaus muistutti päällisin puolin perinteistä dokumentaaria. Mutta esimerkiksi sotavankiaiheet käyvät vastoin neuvostopropagandaa, joka moitti suomalaisten sotavankioloja. Mieluusti ne esittelevät myös bolsevistisen järjestelmän kurjuutta, joka ulottui "alkuasukkaisiin", kuten eräskin katsaus sanoo. Useat katsaukset toistavat, että bolsevistinen järjestelmä oli jättänyt heihin leimansa, ja alueen väestö piti suomalaistaa. Itä-Karjala -teema katoaa katsauksista kesällä 1942.

Selvimmin dokumentaarisia teemakatsauksia olivat kansatieteelliset aiheet, esimerkiksi hylkeenpyynnistä valmistui kaksi katsausta. Myös Aho & Soldanin valmistama Elämä alkaa taas Karjalassa, joka kuvasi sotilashallinnon organisoimaa jälleenasutusta ja -rakentamista vallatulla alueella, oli dokumentaarinen. Se keskittyi vihollisen negatiivisen käsittelyn sijaan omiin saavutuksiin. Sen sijaan musiikillinen asemiesilta Messukeskuksessa oli niin epäsotilaallinen, että Mannerheim kielsi vastaavat yritelmät jatkossa.

Sodan lopussa selostustekstit korostivat velvollisuutta uhrauksen muodossa. Suomalaisten ominaisuudeksi ajettiin peräänantamattomuutta. Ajatus sodan tappiosta kyti, mutta jatkuvuus kansakunnasta vaati uskoa tulevaisuuteen.

Uusien katsausten valmistus keskeytyi jo elokuussa 1944, kuukausi ennen välirauhaa. Sodan katsaukset varastoitiin, eikä julkisia esityksiä sallittu vuosikymmeniin. Varsin perinteisen uutiskatsauksen, negatiivisuutta välttelevän Finlandia-katsauksen perustaminen keväällä 1943 onkin nähtävä siinä valossa, että valtiovalta halusi varmistaa itselleen tiedotuskanavan myös rauhan tultua.

Syy sodan kuvien sensuuriin oli ulkopolitiikassa. Sotapropagandan rasistinen, puna-armeijaa loukkaava ja neuvostojärjestelmää halveksima sanova oli ristiriidassa uuden ulkopoliittisen ajattelun kanssa.

Mutta käytännössä sensuuri painoi samalla pois sotapropagandan luonteen ja sen räikeät piirteet, jotka olivat näin poissa näkyvistä ja siten myös poissa mielistä julkisesti. Käsitys taistelusta "puhtain kilvin" sai tukea tästä sensuurin pois painamisen operaatiosta. Mutta myös ennakkoluulojen tasolla sodan propagandalla voi olla pitkäaikainen mentaalinen merkitys. Mielestäni olisikin järkevää verrata nykypäivän rasistisia ilmiöitä sodan propagandan luomiin jakoihin. Yhtymäkohtia varmasti löytyy.

You Tubesta

Chad Hurley, Steve Chen ja Jawed Karim olivat olleet kaupallisen Pay Pal-yrityksen työntekijöitä ennen kuin perustivat virallisesti YouTuben kesäkuussa 2005. He onnistuivat ensimmäisenä yhtenä monista yrittäjistä ratkaisemaan videoiden välittämisen netissä online. Sivustolle voitiin ladata, julkistaa ja katsoa striimattuja videoita tavalla, joka ei vaatinut suuria teknisiä taitoja. Videoiden määrälle ei annettu ylärajaa, linkit kavereille olivat mahdollisia ja siirto toisille nettisivustoille oli helppoa, sillä videoilla oli oma URL ja HTML-koodi. Vain videoiden pituus oli rajoitettu.

Matka pizzerian yläkerran toimistosta miljardiyritykseksi oli nopea. Google osti YouTuben lokakuussa 2006, hinta oli 1,65 miljardia dollaria. Marraskuussa 2007 YouTube ajoi BBC:n ohi Britannian suosituimmaksi saitiksi, maailman kymmenen suurimman joukossa se oli webmetristen laskutoimitusten mukaisesti pysyvästi vuonna 2008. Samana vuonna lähes neljä kymmenestä Yhdysvalloissa katsotusta videosta oli peräisin YouTubesta, kun tilastojen kakkonen sai noin neljä prosenttiyksikön osuuden.

Koulun penkille yrityksestä marraskuussa 2005 palannut Jawed Karim näki kehityksen takana kokonaisuuden neljä pääominaisuutta. Ensimmäisen muodostavat palveluun oheistetetut videosuositukset ("related videos"), toinen on videon helpon jakamisen mahdollistanut sähköpostilinkki, kolmanneksi palveluun sijoitettu kommenttimahdollisuus, joka oli väylä sosiaalisen median piiriin ja neljänneksi videosoitin, joka teki mahdolliseksi sulauttaa videoita ("embedded videos") muille nettisivustoille, esimerkiksi suuren suosion saaneisiin blogeihin.

Toki muitakin selityksiä menestykselle on annettu. Usein mainittu on teknologia-business –blogi TechCrunchin sivustolla julkaistu yritysprofiili, joka nousi menestyksekkään Slashdot-blogin etusivulle. Saturday Night Live -ohjelman Lazy Sunday–rapin tekijänoikeuskiistaklipin saatua YouTubessa toista miljoonaa katsojaa lyhyessä ajassa, siitä seurasi paljon julkisuutta. Olipa kyse yksittäisten videoiden läpilyönnistä tai teknologiauutisista, on selvää, että vanha vakiintunut valtavirtamedia otti YouTuben omakseen. YouTube oli agendassa, puheenaiheena kotona ja puutarhassa.

YouTube kannatteli samaa ajatusta visuaalisesti kuin minkä blogit tekivät kirjoitukselle. Ajatus pienestä mutta omasta siivusta netissä kasvoi nopeasti ajatukseksi merkityksellisestä julkaisemisesta. Blogien päiväkirjapuhe laajeni kansalaisjournalismiksi erityisesti samaan aikaan käydyistä sodista raportoineiden blogikirjoittajien ansiosta. Vastaavalla tavalla YouTuben tapaiset videojulkaisualustat voitiin nähdä mahdollisuutena suuriin katsojalukuihin ja suosioon. Avainsana oli jakaminen tavalla, joka yhdistelee yksityisyyttä ja lähipiiriä ja kollektiivista, julkista jakamista ääripäässään megasuosio. Ilmiötä kuvaamaan oli kehitetty ajatus netin uudesta vaiheesta, jota kutsuttiin nimellä web2.0.

Bisneksenä web2.0:n oleelliset piirteet ovat käyttäjäsyntyiset sisällöt ja käyttäjälähtöiset innovaatiot, brandin muodostus alhaalta ylös, vetoaminen osallistuvuuden käänteen ajankohtaisuuteen, mutta taustalla ilmiö, jota voidaan kutsua termillä "kansanomaisen luovuuden lisääntyminen". Tästä todistavat sosiaalisen median muotot, esimerkiksi online-verkostot, blogit, jakamiseen keskittyneiden valokuva-alustojen kehitys ja videobloggaus, mutta myös julkisen palvelun lähetyslogiikan laajeneminen esimerkiksi kansalaisvideoihin. Taloustieteellinen seuraus on se, että kuluttajat nähdään siis myös kasvun ja innovaation lähteenä.

Bisnesnäkökulmasta YouTube on metabisnestä. Se keskittyy sisältöihin, mutta ei valmista niitä itse. Myös iTunes on hyvä esimerkki metabisneksestä. Tämä kaupallisen toiminnan muoto välttää tuottamisen ja julkaisemisen karikot, mutta ottaa siivunsa välittäessään digitaalisia menestystuotteita kuluttajille, joille tämä aineisto on nyt "helpommin etsittävissä, helpommin löydettävissä ja helpommin käytettävissä".

Informaatiotalouden termein sanottuna metabisnesyritykset aggregoivat, kasaavat informaatiota, joka on lähtöisin joko tuottajan tai usein myös markkinoijan tuutista. Bisneksen näkökulmasta tilanne on hyvä. Kävijävolyymit ovat suuria ja niiden profiili monimuotoinen. Esimerkiksi monet kuluttajan käytöstä ohjaavat fanikulttuurit ovat näin yhdistettävissä mediateollisuuden toimintalogiikkaan, jonka välittämät kertomukset ovat yhteyden lähetessä tarkentuneet ja muuttuneet hienovaraisemmaksi. Fanikulttuurille ominainen osalllistuvuus, sitoutuneisuus ja tuottavat käytännöt ovat nykyisin usein ohjenuoria myös mediateollisuuden lähentymisyrityksissä.

Ajoittaiset tekijänoikeuskiistat osoittavat, että suurten sisällöntuottajayritysten kesken oli epäselvyyttä siitä, onko malli heille kannattava vai pitikö sitä vastustaa kaikin keinoin. Mutta myös palvelujen käyttäjien tyytymättömyys suurten yritysten rajoituspolitiikkaan on ollut merkittävää – asian varaan on pyritty rakentamaan peräti poliittisia puolueita.

Kulttuurisesta näkökulmasta YouTube on mitä suurimmassa määrin osallistuvaa kulttuuria. Mutta se on samalla myös sen avulla toteutetun bisneksen ydin. Kulttuuriset, taloudelliset ja yhteiskunnalliset/sosiaaliset piirteet löytävät siinä toisensa. YouTube on suuren volyyminen nettisaitti, lähetysalusta, media-arkisto ja sosiaalinen network tai verkosto. Toiminta on sekä positiivisessa että syntyneiden (bisnes vs. kuluttaja-)ristiriitojen kautta generatiivista, uutta synnyttävää.

Kaiken kaikkiaan tuottajien ja kuluttajien väliset suhteet ovat monimuotoistuneet ajateltiinpa prosessia merkityksen, arvon tai toimijuuden näkökulmasta. YouTube on sekä oire että aikaansaaja mediamurroksessa, joka ei lopulta ole yhteentörmäys "vanhan" ja "uuden" median välillä, vaan pikemminkin osoitus turbulenssista, joka liittyy niiden toteutuneisiin kehityslinjoihin.

Kommentoinnista

Kun 100 000 käyntiä tuli aikoinaan täyteen, kirjoitin tässä blogissa, että nyt sitten odotellaan miljoonaa. No, se oli vain vitsi, mutta nyt, kun mittari saavutti rajapyykin 800 000, on ehkä uskottava, että miljoonakin on vain luku. Kiitos vain käynneistä tutut ja tuntemattomat.

Aloitin viime viikolla kirjoittelun myös Ylen ylläpitämässä, useamman kirjoittajan Dokblogissa. Blogi seuraa ajankohtaisia ja varmaankin minun myötäni silloin tällöin myös historiaan liittyviä huomioita dokumenttielokuvassa. Käykääpä sielläkin ja kommentoikaa, sillä vain niin blogi pysyy elävänä. Dokblogi taitaa olla neljänneksi suosituin kaikkiaan yli 150 Ylen blogista, joten pohjatyö on tehty ja nyt rokkaan heitetään tämä rikka.

Maailman laajin media-arkisto on kaikille tuttu YouTube. Sen tilastot ovat ällistyttäviä. Luin juuri, että 95% sinne talletetuista videoista todellakin saa katsojia. Tavallisen arkiston tai media-arkiston käyttöaste on tuskin yli viiden prosentin. Tällaiset arkistot tekevät melkoisen hyvin toisen tehtävänsä, säilytyksen, mutta eivät pysty kovinkaan helposti toiseen tehtävään, esittämiseen. Itse asiassa tämä kahtiajako on ollut olemassa koko arkistoinnin elinkaaren.

Kommentointi on ollut varmaankin yksi tärkeä tekijä tässä kehityksessä. Toinen keino oli mahdollisuus linkittää video toimivan mediasoittimen avulla toiseen alustaan, esimerkiksi blogiin. Ja alun perin linkin jakaminen oli tehty helpoksi.

Virallisemmissa media-arkistoissa tällainen on hankalaa ja joiltakin osin jopa mahdotonta tekijänoikeuksien vuoksi. Koskapa olen kahdesti tänä syksynä pukeutunut myös hattuun, nostan juuri sitä hattua Ylen elävälle arkistolle.

Bloggareilla oli taipaleen alkupuolella tapana kommentoida ja linkittää toisiinsa enemmän kuin nykyään. Kommentointi on siirtynyt nopeampiin järjestelmiin, kuten Facebookiin, joka onkin ajanut suosiossa ohi kaikkien muiden. Itse en ole Twitteríllä tehnyt paljon mitään, sillä se on liiankin nopea minun makuuni.

Tämäkin blogi ajautuu automatiikan avulla luettavaksi myös sivustolleni Facebookiin. Moniko vähän yli 800 frendistä sen siellä lukee, on minulle tuntematonta, sillä tilastoja ei niistä synny. Mutta sen olen huomannut, että kommentteja tulee nykyään useammin sinne kuin tänne siitä huolimatta, että facebook-muistiinpanon puoliintumisaika on paljon lyhyempi kuin blogikirjoituksen, kuitenkin pidempi kuin fb:n statuspäivityksen, joka yleensä katoaa bittiavaruuteen noin kuudessa tunnissa jollei nopeamminkin.

Blogien elävyys syntyy kommentoinnista ja linkkauksista. Niitä kannattaa harjoittaa.

DOKUMENTIN YTIMESSÄ 53. SELOSTAJAT I: URHEILUN MIKROFONIMIEHET

Orionissa tänään 22.09. keskiviikko 16:30
(I dokumentärens kärna 53: Sportreportrar), Suomi
Näytöksen koonneet Ilkka Kippola ja Jari Sedergren esittelevät näytöksen
Liput paikan päältä tai Klikkaa tästä.

Mikrofonimieheksi oppimassa
Suomi 1939. Tuotantoyhtiö: Filmistudio Oy. Tuotannonjohto: Lauri Pulkkila. Ohjaus, käsikirjoitus: Tauno Hellevuo. Kuvaus: Hugo Kaipio. Ääni: Lauri Pulkkila. Selostaja: Reino Hirviseppä. Esiintyjät: Alexis af Enehjelm, Martti Jukola ja Pekka Tiilikainen. Filmitarkastus: 1162/1.4.1939 – S – 100 m / 6 min (16 mm). Orionin esitys: digital betacam.

Tie voittoon!
Suomi 1946. Tuotantoyhtiö: Finlandia-Kuva Oy. Tuotannonjohto: Holger Harrivirta. Ohjaus, käsikirjoitus: Holger Harrivirta ja Martti Jukola. Selostaja: Martti Jukola. Kuvaus: Unto Kumpulainen. VET: 2320 / 29.10.1946 – S – 250 m / 9 min. Orionin esitys: kopio, 35mm.

Olympian ovella
Suomi 1952. Tuotantoyhtiö: Suomi-Filmi Oy. Ohjaus: Yrjö Haapanen. Käsikirjoitus, selostus: Martti Jukola. Kuvaus: Yrjö Aaltonen, Niilo Heino ja Aimo Jäderholm. VET: 4066 / 12.6.1952 – S – 260 m / 10 min. Orionin esitys: kopio, 35mm.

Kouluradio
Suomi 1939. Tuotantoyhtiö: Filmistudio Oy. Tuotannonjohto: Lauri Pulkkila. Tilaaja: Suomen Yleisradion Propagandaosasto Ohjaus, käsikirjoitus: Tauno Hellevuo. Kuvaus: Hugo Kaipio. Ääni: Lauri Pulkkila. Selostajat: Kaisu Puuskajoki ja Pekka Tiilikainen. Esitys: 95m/8 min (16mm). Orionin esitys: digital betacam.

Poikien suosikit
Suomi 1945. Tuotantoyhtiö: Karhu-Filmi Oy. Tuotannonjohto: Kurt Nylund. Käsikirjoitus, selostus: Pekka Tiilikainen. Kuvaus: Frans Ekebom, Eino Itänen. Ääni: H. Hagström. Filmitarkastus: 1971 / 20.1.1945 – S – 200 m / 7'20". Orionin esitys: digital betacam.

Holmenkollen 1955
Suomi 1955. Tuotantoyhtiö: Filmileijona oy. Tuotannon johto: Arvo Tamminen. Ohjaus: Olavi Tamminen. Selostus: Pekka Tiilikainen. Kuvaus: Veli Tamminen. Ääni: Evan Englund. VET: 25.2.1955, Osat 1 ja 2 465 m / 18 min. Orionin esitys: osa 1, 10 min. Kopio, 35mm.

1966 Suomen Suurkisat kutsuvat
Suomi 1965. Tuotanto: Suomi-Filmi Oy. Tilaaja: SVUL. Ohjaus, kuvaus: Väinö Kolhonen. Käsikirjoitus, selostus: Pekka Tiilikainen. VET: 19114 / 30.9.1965 – S – 260 m / 9 min. Orionin esitys: kopio, 35 mm.

Suomi-Ruotsi Nya Ullenilla 27.-28.8.1959
Suomi 1959. Tuotanto: Suomen Filmiteollisuus SF Oy. Käsikirjoitus, selostus: Paavo Noponen. Kuvaus: Olavi Tuomi. Tarkastus:. VET: 8955 / 4.9.1959 – S – 505 m / 18 min. Orionin esitys: kopio, 35mm.

SF-katsaus 44
Suomi 1959. Tuotanto: Suomen Filmiteollisuus SF Oy. Käsikirjoitus, selostus: Paavo Noponen. Kuvaus: Olavi Tuomi, Arno Carlstedt. VET: 21.8.1959 / 8917 – S – 290 m / 11 min. Orionin esitys: kopio, 35 mm

Ääniaalltojen akrobaatit valikoituivat ammattiinsa 1930-luvun radiolähetysten ja äänikauteen ponkaisevan elokuvateollisuuden mediahypen nosteessa. Silloin sikisi eetterissä puhuvien toimittajien jumalainen eliitti, joka loi selostavalle tiedottamiselle tyylin ja ilmaisulle tavat politiikan, urheilun, korkean kulttuurin ja matalan viihteen toisiaan syleilevissä maailmoissa.

Selostajien tietoisesti kontrolloima tavoitteellinen kommunikaatio loi ensimmäiset akustiset signaalit, joilla pyrittiin yhdistämään ja vahvistamaan kansakunnan kamarissa istuvien kuuntelijoiden asenteita, uskomuksia ja tunteita. "Maikkien" eteen asettuneet ammattipuhujat tapailivat korostusten ja taukojen oikeaa rytmitystä, ääntämiseen tehokkuutta ja persoonaansa sopivaa soundia. Kohta saarnoihin ja juhlapuheisiin kyllästynyt kansa äimisteli vahvistimista välittyvää tarjontaa uudenlaisen kiinnostuksen vallassa.

Selostavan tiedonvälityksen uranuurtajiin lukeutui teatterimies ja lausunnan opettaja Topo Leistelä (Torsten Leistén). Itsenäistymisen keväässä 1918 STT:n tiedotteita laatinut Leistelä aloitti vuonna 1935 Suomi-Filmin äänellisten lyhytkuvien ohjaajana, tekstien laatijana ja selostajana. Aluksi mykkinä pyörineet Suomi-Filmin Uuutiskuvat saivat Leistelästä ensimmäisen väkevästi sanailevan uutisankkurin. Leistelän omimmat alueet olivat kulttuuri ja matkailu, mutta puhetyöläinen ei suinkaan arastellut naiskauneutta eikä urheilun miehisiä koitoksia. Kamppailulajien selostaminen sopi puhekouluksi dramaturgille, josta tuli kesällä 1941 puolustusvoimien sotakatsausten suulas sanaseppo.

Sotareportaaseilla ja Aunuksen radiosta kansakunnan ääneksi nouseva Pekka Tiilikainen oli aloittanut yleisradion urheiliuselostajana vuotta myöhemmin kuin Leistelä Suomi-Filmissä. Vuosi 1936 oli kuitenkin Tiilikaisen oppi-isän Martti Jukolan, joka selosti suorana Berliinistä voittoisat suomalaisjuoksut.

Nuo radion mainiot puhemiehet esiintyivät elokuvakameralle yhdessä kesällä 1939. Filmistudion lyhytkuvassa Mikrofonimieheksi oppimassa testataan avustajia talvisodan sittemmin peruuttamiin Helsingin olympialaisiin Martti Jukolan ja aisapari Tiilikaisen kriittisen silmän alla. Elokuvan selostusta selostajista vetää tulevan sodan propagandaratsu Reino Hirviseppä ja esiintyjistä arvokkain on uutisluvun grand old man Alexis Af Enehjelm. Jatkossa Yleisradion propagandaosasto käytti tarmokasta Tiilikaista surutta, kuten Kouluradion miehisen karheana selostajana sulosointuisen kuuluttajatar Kaisu Puuska-Joen parina.

Talvisodan aattona Yleisradion selostusosaston johtajaksi nimitetty Martti Jukola väistyi sotien jälkeen radion mikrofonin varresta. Hän antoi kuitenkin äänensä lukuisille lyhytkuville edistäen esimerkiksi raittiuskasvatusta Tie voittoon! -elokuvan kertojana. Vuoden 1952 olympialaisten tiedottamisesta tehtiin ennakkofilmi Olympian ovella. Sen selostajana Jukola vielä esiintyi, ennen kuin kuolema katkaisi sananjuoksun Helsingin olympiavuonna.

Jukolan jalanjäljissä jatkavan Tiilikaisen näkökulma laajeni valomerenä hehkuvan Helsingin öiseen esittelyyn ja muihin tunnevoimaisiin kulttuuriaiheisiin sekä myöhemmin sotareportaaseihin rintamilta. Mannerheimin hautajaisten selostus oli eräs uran huippuhetki. Vasta koitokset "rakasta vihollista" Ruotsia vastaan ja sitkeiden hiihtäjien sankariteot saivat kamppailuslangilla selostustaan tehostavan Tiilikaisen syttymään sodan jaloista nousevan kansakunnan sinivalkoiseksi tulkiksi.

Rauhan palattua palkkasi Arvo Heinosen Arvo-Filmi rahapulassa rypevän Tiilikaisen Helsinkiä esittelevien alkukuviensa katu-uskottavaksi puhemieheksi. Uinti, hiihto ja väkevät voimalajit olivat kuitenkin omin alue. Sieltä lyhytkuvia Arvo-Filmin lisäksi tehnyt Karhu-Filmi ja valkokankaalta karjahdellut Filmileijona turvautuivat Pekan jämäkkään selostajaääneen.

Suurhiihtäjä Veikko Hakulisen "rehti ja sankarillinen" kampailu koko kansan "Haku-Veikkona" heijastui vielä vahvana tunnevärähtelynä kisafilmissä Holmenkollen 1955. Suomen Suurkisat kutsuvat oli Tiilikaisen vuoden 1965 testamentti ja viimeinen filmiselostus Suomen urheilevalle nuorisolle.

Paavo Noposesta kehittyi tiheämmin tykittävä partneri mörssärinä jyrähtelevän Tiilikaisen rinnalle. Hän sähköisti stadionin selostamossa pikamatkojen välähdykset ja maalaili "suuren urheilujuhlan tunnun" porilaisilta koko kansan käyttöön sovitetun marssin soidessa. Kansa luovi uuden presidenttinsä Urho Kekkosen kanssa kylmässä sodassa, kun Noponen tempaistiin selostuskopista vuodeksi valtoihin 1956. Hän kävi rapakon takana oppimassa "television tiedettä" ja toimi tämän jälkeen pioneerina Yleisradion kuvaviestinnän tehtävissä.

Radion selostajana jo käsite oli pian myös elokuvaeatterissa esitettävien alkukuvien pätevä juontaja, kun Yhteiskunnallisen korkeakoulun maisteri Noponen vaihtoi punalippujen hulmutessa massaurheiluun Oy Veikko Laihasen tuottamissa TUL:n elokuvissa. SVUL:in urheiluvalijoiden "Finnkampen" hiilimurskalla sytytti kuitenkin selostajan takuuvarmasti siniseen liekkiin. Äänitetyn illuusion tästä antaa Suomi-Ruotsi Nya Ullevilla 1959.

"Isänmaallisuus, oikea suomen kieli ja huippu-urheilun kovuus" väistyivät yhdistelmänä hetkeksi, kun Noponen herkisteli Armi Kuuselaa isiensä maassa ja eläytyi "Lonely boy" Paul Ankan esiintymiseen Linnanmäellä SF-katsauksissa.

Ilkka Kippola ja Jari Sedergren 21.9.2010