Suomalaiset lyhytelokuvat tieteestä 1930-luvulta 1960-luvulle

Suomessa alettiin esittää elokuvia 1890-luvulla ja ensimmäiset täällä tehdyt elokuvat ovat seuraavan vuosisadan ensimmäiseltä vuosikymmeneltä. Maailmanlaajuisesti ajatellen elokuva valjastettiin nopeasti tieteen käyttöön: esimerkiksi elokuvan ikätoveri antropologia kiinnitti huomiota elokuvan kykyyn tallentaa erilaisia fysiologisia reaktioita ja filmejä käytettiin hyväksi esimerkiksi tanssiin liittyvien liikesarjojen tutkimisessa heti 1900-luvun alussa. Tällaisessa elokuva olikin kiistämättä parasta a-luokkaa, jos sitä vertasi muihin toistoon kykeneviin tallennuskeinoihin, esimerkiksi valokuvaan.

Elokuvan muodot moninaistuivat ensimmäisinä vuosikymmeninä. Jo ennen ensimmäistä maailmansotaa 1910-luvulla Suomessakin mainostettiin elokuvaa Pisara Vantaan vettä mikroskoopilla tarkasteltuna, mutta kyseessä oli epäilemättä väärennys ainakin siinä mielessä, että kyse tuskin oli Vantaa-joen vedestä. Sen verran teknistä kehitystä oli tapahtunut, että mikroskooppikuvien käyttö oli ylipäänsä mahdollista. Kyse lienee ollut sovituksesta: ulkomainen aihe kansallistettiin sopivaksi uudella nimellä.

Yksityisesti ensimmäisiä, elokuvista kiinnostuneita tieteentekijöitä olivat arkeologit ja kansatieteilijät. Sakari Pälsi otti Siperian matkalleen mukaan elokuvakameran, jota hän oli opetellut myös käyttämään. Filmit saatiin levitykseen 1930-luvun alussa veronalennuskuvina, mutta tsuktsien elämää valottavat elokuvat saatiin nykykäyttöön vasta 1970-luvulla tapahtuneen uudelleenlöytämisen ja sitä seuranneen restauroinnin kautta. Jos Pälsin elokuvia haluaa verrata kansainväliseen tarjontaan, lähimmäksi osuvat tutkimusmatkafilmit (exploration film).

Museovirasto ja kansatieteilijät olivat aktiivisia myös itsenäisyyden alkuvaiheissa. Ajatukset filmata Kalevala kaatuivat kerta toisensa jälkeen resurssipulaan – hanke oli yksinkertaisesti liian suuri Suomeen. Eräänlainen korvike oli 1921 valmistunut Häiden vietto Karjalan runomailla, täyspitkä kuvaus karjalaisista häämenoista. Tieteellisen valtuuskunnan johtajana ja siis elokuvan ohjaajana toimi myöhempi kansatieteen professori U. T. Sirelius, asiantuntijana Väinö Salminen.

Kansatieteellisen filmin sisällä elokuvasta ajateltiin kahdella eri tavalla. Osa toimijoista, mukaan luettuna Sakari Pälsi, vaati pidättäytymistä tiukasti tieteen tekemiseen. Se tarkoitti kuvauksen tarkkaa etukäteissuunnittelua ja ammattitaitoa esimerkiksi kuvauskulmien valinnassa. Esimerkiksi Pälsin Tammelan sianteurastus -elokuvaan sisältyy yli 50 erilaista kuvauskulmaa. Kuvattavan toimen tekemiseen tarvittiin mahdollisimman hyvin asiansa osaava ammattimies. Suunnitelmien laadinta oli siis kolmen kauppaa: tarkasteltavan asian erikoisasiantuntijan, kuvasuunnittelun ja kuvauksen ammattimiehen ja tarkasteltavaa toimen mahdollisimman hyvin osaavan henkilön yhteistyötä.

Toinen koulukunta ajatteli Kansatieteellisen Filmin elokuvia lähinnä tieteen popularisoijana. Kun tieteellinen kuvaustarkkuus johti väistämättä omassa perinpohjaisuudessaan pitkävetisyyteen, oli kuvauksen popularisointi tarpeen. Kymmenen Kansatieteellisen Filmin elokuvista työstettiinkin elokuvateattereissa levitettäviksi äänellisiksi lyhytelokuviksi. Niissä estetiikka, sujuvuus ja sen myötä viihdyttävyys olivat ensiarvoisen tärkeitä. Talvi- ja jatkosota katkaisivat kuitenkin kansatieteellisen filmin toiminnan: kun se Museoviraston johdolla jatkui 1950-luvun puolivälissä, niiden tarkoituksena oli epäilemättä toimia ennen muuta populaaritieteen tavoin kansatieteen kosketuspintana suureen yleisöön päin.

Kulttuurifilmit

Kansatieteellisen filmin valmistamat elokuvat kuuluivat epäilemättä kategoriaan kulttuurifilmit. Terminä kulttuurifilmi tulee Saksasta, jossa se genrenimityksenä vakiintuu jo vuonna 1919. Armeijan perustama elokuvayhtiö Bufa – se tulee sanoista Bild und Film Amt – sai uudeksi nimekseen Ufa, jonka luettelon ensimmäinen kulttuurifilmi kertoi ehkä siirtymävaihetta. Nimeltään se oli Wiederherstellung der Ordnung in Finnland durch Finnische Weisse Garden und Deutsche Truppen eli Järjestyksen palauttaminen Suomessa suomalaisen valkoisen kaartin ja saksalaisten joukkojen avulla.

Kun myöhempi opetusneuvos Lauri Kuoppamäki – opetusfilmiasian pioneeri Suomessa – perusti 1925 Kulttuurifilmi O.Y. Kurki –nimisen yhtiön, otti sekin levittääkseen Puolustusvoimien elokuvatuotannon keskeisen ytimen. Heikki Parkkosen vuodesta 1926 johtama puolustusvoimien kuvaustoiminta oli keskeinen lyhytelokuvien valmistaja ennen vuoden 1933 veronalennuslakia.

Puolustusvoimilla oli sitä paitsi ainoa korkeatasoinen järjestelmä filmien varastoimiseksi: monet varhaisen elokuvan säilyneet otokset ovatkin pelastautuneet tuholta juuri heidän filmikellareissaan. Puolustusvoimilla oli omien opetusfilmiensä lisäksi kiinnostusta myös populaariin esittämiseen.

Suomen armeija oli tietysti jo sisällissodan voiton jälkeen luonteva kuvauskohde suomalaisille elokuvayhtiöille. Kun ulkoministeriön ja Suomi-Filmin yhteishanke, pitkä kansakuntaelokuva Finlandia valmistui 1922, sen kuudesta osasta yksi käsitteli armeijaa. Tiede tai kulttuuri ei ollut elokuvassa keskeisessä asemassa, itse asiassa niitä ei kuvattu siinä juuri lainkaan.

Valkoisen Suomen ydin oli jossakin muualla. Joitakin kansainvälisiä tarkkailijoita se ihmetytti.
Uudessa Suomessa julkaistiin 11.10.1922 amerikkalaisen matkakertomusten tekijän ja sanomalehtimiehen Frank G. Carpenterin kommentit: "Minä haluan saada julkilausutuksi, että minä tunsin harrasta mielenkiintoa ja hämmästyin, kun valkealla kankaalta näin kuinka korkealla tasolla teidän elinkeinoelämänne on. Filmi on erinomainen ja tarjoo katsojalle mielenkiintoisen matkan läpi suurien metsienne, yli lukemattomien järvienne ja alas kuohuvia koskianne. Jokainen kohtaus on täynnä jännitystä ja sensatiota. Puutavarateollisuuttanne koskeva esitys on erittäin hyvä ja tulee tekemään eloisan vaikutuksen niissä ulkomaisissa kaupungeissa, joissa se esitetään. Kuva Tampereesta ja sikäläisistä kutomatehtaista tulee hämmästyttämään monta, samaten kuin maatalouselämäännekin koskevat kuvatkin. Jokaisen mieltä tulevat kiinnittämään teidän urheilukuvanne, sillä ne kuuluvat yleismaailmalliseen harrastajapiiriin. Armeijakuvat osoittavat, että Suomi ei ole ainoastaan itsenäinen valtio, vaan että se myöskin pystyy suojelemaan itseään."

Carpenter oli vakuuttunut siitä, että elokuva menestyy maailmalla. Hän huomautti kuitenkin parista ongelmasta: "Kuitenkin tunsin pettyneeni, kun en huomannut yhtään kuvaa, joka valaisisi Suomen kulttuuria ja taidetta, eikä mitään, joka antaisi käsityksen naisten osuudesta julkisessa elämässänne." Suomi-kuvan markkinointihenki oli siis syrjännyt sivuun kulttuurin, taiteen ja tieteen sekä aina niin tasa-arvoiseksi kehutut naiset. Kulttuurista kävi vain urheilu, sekin militaarisen musiikkiin yhdistettynä. Kiintoisaa on, että musiikillisen taustan luonutta kotimaisen musiikin sarjaa ei arvioitu missään vaiheessa osana elokuvan tarjoamaa kulttuurista maisemaa.

Yliopisto ja sen professorit olivat vilahdelleet jo autonomian ajasta lähtien lyhytkuvissa lähinnä sen myötä, että promootiokulkueet kelpuutettiin elokuvayhtiöiden vakituisille kuvausaihelistoille. Yliopiston professoreita nähtiin myös politiikan kuvissa: professorin ja esimerkiksi ministerin kaltaisen poliittisen toimijan profiilit kun sattuivat yhteen useammin kuin nykyisin. Mutta se oli sitä myös valtion näkökulmasta.


Adams-Filmin kulttuurielokuvat

Suomalaisuuden liiton aikakauskirjaksi vuonna 1933 perustettu Suomalainen Suomi avasi kansallisen yhtenäisyyden kulttuuripolitiikalleen uusia kanavia. Se sopi hyvin myös Suomen Biografiliitolle. Vuoden 1933 tammikuussa säädetyllä alkukuvien verolailla ryhdyttiin nostattamaan kulttuurin ja talouden lyhytfilmitarjontaa jo ennen esikuvamaata Saksaa.

Ensin organisoitiin Suomen Teollisuusliiton kanssa teollisuuskuvien sarja. Mutta sen rinnalla käynnistyi pian muitakin. Näistä kahta ideoi ja myös toteutti joukko Helsingin yliopistossa valmistuneita kielen, kirjallisuuden ja kansatieteen maistereita sekä tutkijoita, jotka muodostivat Suomalaisen Suomen kansallismielisen toimituskunnan. "Kesäyliopistoksi" kutsuttu seurue piti epävirallisia istuntojaan Columbian kahvilassa. Pöytäkeskusteluja kansallisen kulttuurin kysymyksiin johdattelivat Suomalaisen Suomen päätoimittaja Martti Haavio sekä toimitussihteeri L. A. Puntila. Täällä Kustaa Vilkuna esitteli ajatuksensa suomalaisen talonpoikaiskulttuurin tutkimusta edistävästä Talonpoikaiskulttuurisäätiöstä ja Puntila kansallisen kulttuurityön rahasammosta, Suomen Kulttuurirahastosta. Kulttuurisäätiö perustettiin virallisesti vuonna 1938 ja Kulttuurirahasto vuotta myöhemmin 1939.

Kahvilassa käydyt pöytäkeskustelut inspiroivat myös taustalta, kun Kansatieteellinen Filmi Oy aloitti toimintansa Talonpoikaiskulttuurisäätiön tuella. Katoavasta talonpoikaiskulttuurista kahden vuoden aikana tehdyt taltioinnit leikattiin vuonna 1938 teattereissa esitettäviksi alkufilmeiksi. Samana vuonna Kulttuurirahaston tuoreet asiamiehet Lauri Puntila ja Matti Valtasaari olivat laatineet kuvausohjelman omaan aikansa kulttuuria ja tieteen sovellutuksia esitteleville "kulttuurifilmeille".

Filmituotanto lähti liikkeelle, kun valmistuksesta ja teatterilevityksestä päästiin sopimukseen Suomen kolmanneksi suurimman elokuvayhtiön Adams-Filmin kanssa. Elokuvien kustannukset otti vastuulleen Adams-Filmi, joka sai korvaukseksi alkukuvista saatavan veroalennusedun. Suomen Kulttuurirahastolle ja sen liittolaiselle Pellervo-Seuralle annettiin maaseudulle suuntautuvaan valistustyöhön kaitakopiot. Käsikirjoittamisen ja ohjauksen ottivat kontolleen rahaston asiamiehet Puntila ja Valtasaari. Adams-Filmin tuotantopäällikön Werner Dahlin valinta kameran taakse oli Frans Oskar Ekebom. Hän oli elävien kuvien pioneereja, jo vuoden 1918 voitonparaatin filmannut elokuvaaja, joka oli osallistunut myös matkailuelokuva Finlandian kuvauksiin ja teki sen jälkeen isänmaallista työtä myös presidentti Relanderin ensimmäisten filmattujen valtiovierailujen kameramiehenä.

Kansatieteellisen Filmin toimitusjohtaja Esko Aaltonen otti hoitaakseen mainosrummutuksen Suomalaisessa Suomessa. Aaltosen artikkelit sisälsivät ohjelmajulistuksen aineksia. Hän vetosi kotimaan kulttuuri- ja tiedepiireihin ja korosti "kuinka tieteenalat ovat ottaneet työaseekseen kaikkialla dokumentäärifilmin, tieteelliseltä pohjalta lähtevän ja lahjomattomasti totuuteen pyrkivän elokuvan". Aaltosen mukaan: "Filmi on tulevaisuuden yliopisto. Kansansivistystyö on ennen pitkää saava filmistä mahtavan avustajan ja uusi sukupolvi on kehittyvä sen mukaan. Ja jos sivistyksemme säilyy, myös filmirullat säilyttävät oikein hoidettuina ja uusittuina laskemattomien aikojen takaa periytyvän kulttuurikauden kuvan niin elävänä kuin se on ollut mahdollista." Vahvimmat vaikutteet välittyivät epäilemättä Saksan "Kulturfilm" -ohjelmasta, joka oli uusien vallanpitäjien suojeluksessa nostamassa Suur-Saksan valkokankaille teollisuuden, tieteen ja taiteen saavutukset, mutta niin myös maaperään sidotun ja talonpoikaiseksi luonnehditun kulttuuriperintönsä.

Suomen Kulttuurirahastolle oli yhtä tärkeää säilyttää tieteen tekijöiden, luovien taiteilijoiden sekä suurmiesten ajatuksia ja puhetta. Siksi rahasto aloitti vuonna 1938 radiossa ohjelmasarjan "Suomalainen tiedemies työnsä ääressä". Sen juonsi Suomalaisen Suomen toimituskunnan jäsen Jussi Koskiluoma. Puntilaa taustalta tukenut Suomen Biografiliitto ja sen lehden päätoimittaja Yrjö Rannikko odottivat jo malttamattomana elokuvaukselta vastaavaa: "Mekin olemme aikaisemmin huomauttaneet kuinka suurimerkityksellistä olisi saada äänielokuvana talteen merkkihenkilöittemme persoonat, mutta tätä työtä ei olla voitu toteuttaa vielä kuin varsin rajoitetussa määrässä muutamien elokuvatuottajien osoittaman harrastuksen turvissa."

Vuosina 1938–1939 Kulttuuri ja me -ohjelma sai katetta. Asiamiesten ideoilla ja Ekebomille uskotulla kameralla valmistui Adams-Filmin levitykseen yhdeksän lyhytelokuvaa. Elokuvat julkaistiin Helsingin Bio-Rexissä kolme filmiä kerrallaan, kunnes talvisota päätti rauhanomaisen kulttuurin näytökset. Kolmen ensimmäisen elokuvan juhlaesitys järjestettiin näyttävästi Kyösti Kalliolle, hänen hallitukselleen ja Suomen Biogarafiliiton nokkamiehille 17.11.1938. Elokuvat Kemiaa, Malmilohkareesta emäkallioon sekä Kirjailija ja hänen teoksensa arvioitiin Kinolehdessä "kulttuurielokuviksi, jotka ennustavat uutta korkeampaa tasoa suomalaisessa lyhytelokuvatuotannossa".

Samaan hengenvetoon Rannikko esitti juhlallisesti, että "Kulttuurirahasto ottaisi huolekseen kiinnittää äänielokuvanauhalle – vaikka vain lyhyempinäkin kuvasarjoina – kaikki maamme merkkihenkilöt ja kulttuuripersoonallisuudet, sillä kulttuurimme arkisto tarvitsee välittömästi nämä kuvaukset, jotka tulisivat muodostamaan tulevan elokuva-arkistomme kalleimmat aarteet." Puntila ja Aaltonen suunnittelivat jo laajennusta politiikan raskaaseen sarjaan, mutta valtiomiesporras luotti Risto Orkon Suomi-Filmiin ja hanke sai jäädä. Presidentti Pehr Evind Svinhufvudin virkaanastujaiset konstruoitiin syksyllä 1939 uudelleen Puntilan aloitteesta ja kuvattiin talvisodan hengen nostattamiseksi yhdessä Suomi-Filmin äänikameralla.

Vuosien 1939 ja 1940 taitteessa oli suunnitteilla 12 lyhytfilmiä, joiden jäljet päättyvät sotavuosiin. Kohtalo paljasti myöhemminkin kulttuurille vihamielisen luontonsa. Teattereissa esitetyt äänelliset lyhytkuvat tuhoutuivat vuonna 1959 Adams Filmin tulipalossa. Kulttuurirahaston sotaa edeltävästä tuotannosta jäi jälkipolville vain muutama Pellervo-Seuran ja eräiden tutkimusyhteisöjen hyllyiltä jäljitetty kaita.

Puntila, Valtasaari ja Ekebom muodostivat kuvaustiimin, joka hyödynsi asiantuntijoina tiedeyhteisöjen auktoriteetteja. Liian tieteellistä otetta he kuitenkin väistelivät ja oikoivat kulmikkaat käsikirjoitukset mieleisekseen. Kameran eteen seulottiin alansa valioita, jotka esiintyivät luontevasti omassa ympäristössään. Kansanvalistustehtävä täyttyi yleistajuisella tekstillä selostajina Erkki Waltasaari ja Reino Hirviseppä.

Kameran eteen kansalliseen tehtävään kelpuutettiin myös rakennusinsinöörien tiede. Sitä silmälläpitäen lähestyi Puntila elokuussa 1939 professori H. O. Haneliusta ja pyysi elokuvaan Pitkospuusta suursiltaan asiantuntijan apua. Ehkäpä sotasalaisuudeksi luokiteltava näkökulma nousi lopulta esteeksi kuvauksille. Sen sijaan maatalous- ja metsätiede oli sodan lähestyessäkin filmattavaksi kelvollinen sarka. Vuonna 1940 sai metsätiede Adamsin teattereihin oman kuvansa Metsiemme vaalijat varttuvat. Elokuva esitteli Metsätieteellistä tiedekuntaa kansallisena opinahjona professori Eino Saaren johdolla. Sen parina nähtiin Maataloutemme vesirakentajat näyttönä vesi- ja maarakennusinsinöörien haasteista kesällä 1940.

Sarjan korkeakulttuuriseksi huipuksi haluttiin henkilökuvia kirjallisuuden ja taiteen suuruuksista. Säkeiden ja kirjoitettujen teosten merkitys oli tietysti korkein kansallinen arvo sekä Puntilalle että muille Suomalaisen Suomen toimituskunnan jäsenille. Vuonna 1939 Historiamme lähteet pohjusti aihetta kirjoitetun kansallisomaisuuden säilyttämisen ja tutkimisen kuvauksena. Yliopiston kirjaston ja Valtionarkiston tiloissa kamppailevalle Ekebomille filmaustyö toi haasteensa, kun kamera suunnattiin historioitsijoiden eliittiin hämärässä tutkijasalissa.

Lopputulos oli arvokas. Professorit K. R. Melander, Jalmari Jaakkola, Kaarlo Blomstedt, A. R. Cederberg sekä Einar W. Juva esiteltiin asiakirjoihinsa syventyneinä kirkkoa muistuttavaan saliin suodattuvassa valossa. Selostusta vei eteenpäin Puntilan ankara poljento: "Tietäen, että valtio ilman historiaa on kuin kuollut, hengetön elimistö, kukin valtio vaalii historiansa lähteitä kuin silmäteräänsä."

Ennen sitä oli vuoden 1938 näytöksessä jo esitetty Kirjailija ja hänen teoksensa. Se oli kansantajuinen filmiteos tulevan nobelkirjailijan Frans Emil Sillanpään luovasta työstä ja arkisemmasta elämästä. "Varsin kauniin osan muodosti elokuvassa kirjailijan kotiseudun maisemien kuvaus ja siihen yhdistetty puhe kotiseudulleen ja suomalaiselle maaseudulle ja sen maisemille", ylisti ”Kulttuuri ja me” -sarjan kolmatta saavutusta Yrjö Rannikko.

Samaa kaavaa sovitettiin jo V. A. Koskenniemeen. Runoilijan ja hänen teoksensa atmosfääriä oli tarkoitus etsiä kesällä 1939 Hangosta, mistä Koskenniemi oli välittänyt leikkisän vinkin: "Hyvä maisteri, tuli mieleeni filmi, jonka tuli esittää 'meine Wenigkeitin' elämän vaellusta. Luultavasti unohdin mainita, että kesäasuntoni Itämeren rantakallioilla olisi alkeellisuudessaan kiitollinen aihe."

Gummeruksen kustannusliikkeen johtajaksi kiinnitetty Esko Aaltonen osallistui aluksi Puntilan kirjailijakuvien suunnitteluun. Vuoden 1938 Pidot tornissa oli jo käyty, mutta keskustelu jatkui yhä rivikirjailijoiden surkean aseman ympärillä. Myös Aaltonen oli kypsymässä menestyskirjailijoiden kipsipäihin.

Kirjoja ja kirjailijoita syntyi ehkä siksi Gummeruksen ja Filmistudion vaihtoehtofilmiksi ja samalla näpäytykseksi Kulttuurirahaston Puntilalle. Siinä nykyaikaa etsivä Olavi Paavolainen ja antikoskenniemeläinen Tatu Vaaskivi nostettiin näyttävästi valkokankaalle. Henkilökuva Koskenniemestä jäi tämän jälkeen väliin, ja kulttuurirahaston asiamiehet vaihtoivat yhteisymmärryksessä aihetta. He siirtyivät taidehistorioitsija Onni Okkosen tuella kuvanveistäjä Wäinö Aaltosen hahmoon. Samaan aikaan Saksan Kulturfilm -instituutti panosti voimakkaasti kuvataidetta, arkkitehtuuria ja rakennussuunnittelua esitteleviin alkufilmeihin, joita tulvi suomalaisiin elokuvateattereihin ilmaiseksi.

Tällä kertaa myös Suomen Sosialidemokraatti kiinnostui elokuvasta Kuvanveistäjä ja hänen työnsä. Lehden toimittaja Aira Sinervo näki elokuvan tuoreeltaan Bio Rexin juhlanäytöksessä syksyllä 1939. Sinervon houkutteli paikalle Aaltosen työväentausta ja Aleksis Kiven patsasprojektin ajankohtaisuus, mutta ennen kaikkea Kulttuurirahaston lyhytfilmien sivistystehtävä: "Filmi yleissivistystä edistämässä – kas siinä ajatus, joka on syntynyt onnellisten tähtien alla."

Aaltosen työväentausta ei näyttänyt Okkosta kiinnostavan. Asia tuli selväksi jo käsikirjoituksen ensimmäisessä lauseessa: "Väinö Aaltonen, suomalaisen graniitin suuri muovaaja, on syntynyt 1894 lähellä Turkua polveutuen sekä isänsä että äitinsä puolesta talonpoikaissuvusta.” Kansallisen kulttuurin perspektiivi edellytti jalostavaa hyppyä työväensukupolven yli suomalaiseen talonpoikaan. Sen Okkonen ymmärsi luonnostellessaan Puntilalle kehykset veistäjästä "ateljeerissaan" Kulosaaressa, missä "hänen herkät mielikuvansa saavat, usein pitkänkin kypsyttelyn jälkeen, ulkonaisen muotonsa".

Sinervolta ei jäänyt huomaamatta elokuvan paljastama työn prosessi: "Kuvanveistäjän käsissä käy taltta, milloin muokaten graniittia, tuota valkeata materiaalia, joka vaatii muokkaajaltaan suuren aineenhallinnan kyvyn. Näemme saviluonnosten vähitellen kipsiin valettuna saavan kevyen pehmeät linjansa, ja näemme myös graniittiveistosten terävät, taustasta kuin leikaten eroavat ääriviivat muodostuvan tuon kaikkivoipaisen taltan terän jäljiltä." Myös veteraanikuvaaja Ekebomin kameratyö sai osakseen melkoista suitsutusta. Tähän asti vain Björn Soldan oli kokenut vastaavaa: "Kauniit teokset ovat valokuvaajan taitavan ohjauksen alaisena saaneet vielä erikoista valon ja varjon henkevöittävää värähtelyä ympärilleen. On syytä iloita, että tällaisia lyhytfilmejä on tarjolla."

Sillanpään kirjailijakuvaa tukeva taiteilijadokumentti oli sen myötä syntynyt tietoisen suunnittelun tuloksena. Ensimmäinen, Jean Sibelius kotonaan, oli Heikki Ahon ja Björn Soldanin kuvaama Tuusulassa vuonna 1927. Kulttuurielokuva Kurki oli puolestaan tehnyt filmin pariskunta Anni Swanista ja Otto Mannisesta vuonna 1933. Jo aikaisemmin oli Kurt Jägerin kamera kiinnittänyt Ville Vallgrenin Leppävaaran ateljeessaan Punaisen Myllyn viikkokatsaukseen. Ja vuonna 1929 Kinosto Oy:n Arvo Tamminen oli kameroineen todistamassa, miten Tampereen siltaveistokset paljastettiin Aaltosen ja hänen mesenaattinsa Rafael Haarlan silmien alla. Nämä olivat historiallisesti arvokkaita mutta silti satunnaisia taltiointeja. L.A. Puntilaa motivoi kokonaisvaltainen filmausohjelma ja halu vastata taidekuvin Suomen Biografiliiton huutoon.


Sodanjälkeiset lyhytelokuvat tieteestä

Sotavuodet katkaisivat rahaston filmiprojektin ja Puntilan oli siirryttävä propagandan pariin Valtion Tiedotuslaitoksen apulaisjohtajana. Sodan jälkeen Kulttuuri ja me -sarjan tarina vielä jatkui ja alkoi vuonna 1949 elokuvalla Kalevalan "innoittavasta vaikutuksesta taiteessamme". Kirjeessään Kirsti Gallén-Kallela-Väisäselle Puntila muisteli kuitenkin vuosia 1938–1939. Silloin "erikoisena ansiona pidettiin sitä, että kulttuurityömme saavutti elokuvayleisön, joka oli kulttuuriherätyksen tarpeessa. Tärkeintä mielestämme oli tehdä taidetta tunnetuksi suuren yleisön keskuudessa, herättää sen mielenkiinto ja vetää sitä julkisiin kokoelmiin ihailemaan taiteemme tuloksia. Tämä vuoksi Kulttuurirahastossa pantiin painoa elokuvatyölle, joka tuotti sille vain kustannuksia, samoin kuin Adams Filmillekin, joka teki tätä työtään vain kunnioittaakseen perustajansa Abel Adamsin sarjaa kohtaan tuntemaa mielenkiintoa."

”Valtioelämäksi” kutsutun poliittisen vaikuttamisen varjossa projisoitiin kansakunnan valkokankaalle harvakseltaan tieteen ja taiteen henkilökuvia. Akatemian kymmenen perustajajäsentä nimittänyt tasavallan presidentti Juho Kusti Paasikivi puolisoineen saapui juhlapaikalle marraskuun 9. päivänä 1948. Sen jälkeen ”sulkeutuivat yliopiston palosta pelastuneet juhlasalin ovet ja Suomen Akatemia vihittiin ylevään tarkoitukseensa perinteellisin akateemisin juhlamenoin”. Avajaispuheen piti Akatemian esimieheksi valittu nobelisti A. I. Virtanen (1895–1965). Vastustajien kesken ”Rehu”–Virtanen ”tähdensi korkeimman hengenviljelyn ratkaisevaa merkitystä kansakunnan elämässä”. Samaan tähtäsi juhlaesitelmässään teoreettisen filosofian professori Eino Kaila (1890–1958).

Raskaimpaan painoluokan tiedesarjan teki tiettäväksi Suomi-Filmin vuoden 1949 alkukuvallaan Suomen Akatemian juhlaa ja arkea. Orvo Saarikiven ohjaus ei jättänyt epäselväksi sitäkään, kuka viime kädessä määräili myös tieteen ja taiteen parnassolla.

Elokuvan akateemista suolaa olivat pienet potretit kymmenestä akateemikosta, joista neljä edusti luonnontieteitä, kolme hengentieteitä ja kolme taiteita. Taiteiden miehiin kuului jo kunniatohtoriksi kohonnut kuvanveistäjä Wäinö Aaltonen (1894–1966). Kuuroutunutta veistäjää filmattaessa haas-tatteli häntä kunnioittavasti kirjeellä taidehistorioitsija Onni Okkonen (1886–1962). Hänet itse oli nimitetty toiseksi hengentieteiden akateemikoksi.

Suomi-Filmin Puntilalle lähettämä käsikirjoitusluonnos löytyy L.A. Puntilan arkistossa kansiosta 33. Luonnoksen saatekirje on päivätty 9.11.1948. Allekirjoittaja mainitsee saaneensa sen ohjaaja Saarikiveltä. Saatteen sivuun kirjoitettu mm. "sovittu 17.11.48 klo 9.15, että S.Filmi tekee maksutta, kunhan Rahasto maksaa 87.000 mk:n laskunsa". Samassa kansiossa myös kohtauksen Kaila - Nevanlinna kuvaussuunnitelma, jossa kohtaus mainitaan kuvattavaksi torstaina 25.11.1948 kello 14.30 Helsingin Yliopiston oppisalissa 2. Kohtauksen Aaltonen - Okkonen käsikirjoitus on myös Puntilan arkiston kansiossa 37. Sivuun lisätty Okkosesta huomautus "ei halua esiintyä maalarina. Vain tutkijana" ja lisäksi teksti "valmistunut 10.3.49".

Säveltaiteen akateemikko Yrjö Kilpinen (1892–1959) sai elokuvassa puolestaan vieraakseen Turun yliopiston kirjallisuuden professorin V.A. Koskenniemen (1885–1962). Vihattu ja pelätty ”runoruhtinas”, joka oli kirjallisuuden elokuvatuin hahmo jo 1920-luvulta lähtien, oli kaapannut professuurinsa vuonna 1921 murjoen lakerikenkänsä alle akateemiset pätevyysvaatimukset. Myöhemmin hänestä tuli Helsingin, Turun sekä Tarton yliopiston kunniatohtori, ja nyt myös henkitieteiden kolmas akateemikko aina kuolemaansa asti. Koskenniemellä oli myös läheinen suhde Suomi-Filmiin, jonka hallituksen varajäsen hän oli. Koskenniemen omat elokuvakäsikirjoitukset, mm. käsikirjoitusluonnos Seitsemän veljeksen filmaamiseksi ja Museovillen nimimerkillä tehty käsikirjoitus ajankohtaiseksi toimistomaailmaan sijoittuvaksi komediaksi eivät lopulta tulleet kuvatuiksi, vaikka suurehkot palkkiot kyllä asianmukaisesti maksettiin.

"Luonnontieteiden" akateemikko, fysiologiasta filosofiksi laajentunut Eino Kaila oli Helsingin yliopiston näkyvin älykkö, jonka luennot vetivät opiskelijoita pääaineesta riippumatta. Suomi–Filmin kameran käydessä hän kuuntelee puolestaan akateemikko Rolf Nevanlinnan (1895–1980) matematiikan luentoa. Sodan päätyttyä saksalaisyhteydet oli katsottu Nevanlinnalle erityiseksi synniksi. Hän hoiti professuuria Zürichin yliopistossa, kunnes Paasikivi palautti maisen maineen ja kunnian nimittämällä Nevanlinnan aka-teemikoksi. Luennon päätyttyä kollegat keskustelevat leikkisästi ymmärretyksi tulemisen vaikeudesta, mistä Kailalla oli kylliksi omakohtaisia kokemuksia. Filosofi Eino Kaila kuului Wienin koulukunnan loogisiin empiristeihin. Kotimaassa hänet leimattiin milloin materialistiksi, milloin kommunistiksi, ja tällä kertaa Kailaa huvitti kun nuori opiskelijatyttö oli epäillyt häntä ihan hedonistiksi.

1960-luvulla akateemikkojen kirjo oli osin vaihtunut. Akateemikot esitteli nyt Veikko Laihasen tuottama, vuosikymmenen alkuvuosina valmistuneesta 12–osaisesta sarjasta Suomen Akatemian Jäsenet. Veikko Laihasen (1924–2004) valmistamoa haukuttiin omana aikanaan säälittä kaupalliseksi karvalakkiyhtiöksi. Silti vuonna 1958 kotiseutufilmeillä aloittanut yhtiö jaksoi kantaa humanismin lippua 1960–luvun puolivälin yli. Suuri ansio kuului yhtiön ohjaajalle ja käsikirjoittajalle Kari Uusitalolle (1933–), joka on paremmin tunnettu tietorikkaana elokuvaneuvoksena ja elokuvahistorioitsijana. Kuitenkin myös hänen tekijän uransa on merkittävä. Suomalaisten akateemikkojen sarja on Uusitalon suunnittelema elokuvallisten pienoismonumenttien sarja. Uusitalo ohjasi tänään nähtävän jakson Nobel-palkinnon saajasta A. I. Virtasesta, Erik Palménista, Georg Henrik von Wrightistä, Kustaa Vilkunasta, Mika Waltarista, Paavo Ravilasta ja Rolf Nevanlinnasta, Veikko Laihaselle sattuivat Alvar Aalto, Martti Haavio. Yrjö Ilvessalon muotokuvan tekijää en onnistunut tähän selvittämään.

Esitelmä - jossa Adams-Filmin kultturifilmien osuus perustuu lähes täysin Ilkka Kippolan aiemmin kirjoittamaan - on pidetty Suomen tieteen ystävät ry:n seminaarissa Helsingissä 5.10.2010.

Talvi- ja jatkosodan katsausten propaganda

Talvisota ymmärretään useimmiten kansakuntaa yhtenäistävänä ja ylentävänä, lähes myyttisenä tapahtumasarjana. Kokonaistulkinnoissa ei poikkeavia näkemyksiä ole juuri esitetty. Talvisodan luonne määrittyy puolustussodan kautta, ja ajatus "puhtain kilvin" käydystä taistelusta on laajentunut yleiseksi käsitykseksi myös jatkosodasta. Muuttuuko käsitys, jos tarkastellaan sotien elokuvapropagandaa?

Tänään otsikkona on Talvi- ja jatkosodan katsausten propaganda. Katsauksilla tarkoitan ennen muuta talvisodan Puolustusvoimain uutiskatsauksia ja jatkosodan Puolustusvoimain katsauksia. Ne olivat valtiollisia, virallisia sotakatsauksia. Luonnehdin tämän lisäksi talvisodan yhteydessä myös Suomi-Filmin katsauksia.

Puolustusvoimain elokuvaustoimintaa talvisodassa johti Päämajan propagandaosastolla kapteeni R. W. Palmroth alias Reino Hirviseppä alias "Palle". Tärkeimmät avustajat olivat Tapio Piha ja Untamo Utrio. Sodan tapahtumista helmikuusta maaliskuun puoliväliin 1940 ilmestyi 8 katsausta, kaikki Hannu Lemisen leikkaamina. Lemisen tekemistä rajoitti päämajan tiukka sotilaallinen sensuuri. Suomi-Filmin sanottiin onnistuneen paremmin, koska valtion filmitarkastamo oli päämajaa sallivampi.

Katsausten keskeiset kuvat rakentuvat sodan tuhon ympärille. Uhoavan ja aggressiivisen selostuksen tarkoituksena oli nostattaa katsojissa yksimielisen vastarinnan henki ja luoda sen avulla uskoa omiin mahdollisuuksiin. Rintaman kuvissa taas korostuvat sotasaaliit ja sotavangit, eräänlaiset sotamenestyksen mittarit. Erityisenä piirteenä voi mainita kuvat jäätyneistä venäläisistä sotilaista, joita sijoitettiin useisiin katsauksiin, myös tähän viidenteen katsaukseen helmikuun lopulta 1940.

Suomi-Filmin vahva asema talvisodan propagandassa perustui siihen, että Helsingin 1940 olympiakisoihin rakennettu verkosto siirtyi mutkattomasti ulkomaanpropagandan käyttöön. Kaikki suomalainen kuva-aineisto toimitettiin Ruotsiin, jossa tukena olivat Svensk Filmindustri ja sen kansainväliset yhteydet. Kuvapaketit maailmalle kokosi Finlandia Uutistoimiston Tukholmaan jo lokakuussa lähettämä Heikki Aho. Aho & Soldanin omat Suomi-katsaukset, jotka ovat kadonneet, eivät ilmestyneet sodan aikana.

Syyskuussa 1939 aloitettujen Suomi-Filmin Uutiskatsauksien lähtömateriaali muuntui sodan lopulla 15-osaiseksi, kerralla tarkastetuksi välitekstilliseksi katsaussarjaksi, joka sai nimen Kuvia sota- ja kotirintamalta. Tekijöinä kunnostautuivat Topo Leistelä ja Turo Kartto. Katsausten propagandateemat ovat käytännössä samat kuin Puolustusvoimain uutiskatsauksissa. Tyypillisiä ovat siviilituhot, sotasaaliskuvat, sotavangit ja kuolleet viholliset. Tärkein ero on se, että Suomi-Filmin katsauksiin sisällytettiin myös perinteistä uutisaineistoa taiteesta kotimaisiin poliittisiin tapahtumiin.

Talvisodan propagandan luonnetta avaavat hyvin neljä Valentin Vaalan leikkaamaa Suomi-Filmin sotilaspilaa. Vuoden 1940 kevään filmejä työstivät erityisesti sketsiviihteen mestarit, laulaja Matti Jurva ja kuplettimestari Tatu Pekkarinen.. Huumori, joita kuvitettiin yhtiön katsausten otoksilla, oli raakaa. Ensimmäisessä pilassa Jurva letkauttelee ilkeän Iivanan tyhmyydestä ja lupaa tälle korkeintaan hautapaikan verran maata Suomesta. Vastaavia asetelmia löytyy myös puolustusvoimain uutiskatsauksista. Niet Molotoff-kappaleessa Jurva toistelee mieskuoron vahvistamana "valehtelit enemmän kuin itse Bobrikoff". Laulua säestävät uutiskuvat venäläisistä sotavangeista. Stalinin henkilöön ei propagandassa uskallettu puuttua, mutta ulkoministeri Molotov oli jo vapaata riistaa propagandan muokattaessa mielikuvia.

Toinen sotilaspila kaupungista sodan keskellä tuo näkyväksi propagandistien tavoitteleman oikean käyttäytymismallin: kansalaisten, miesten ja naisten aktiivisen vartiotoiminnan taloryhmissä, pimennyssäännökset ja hamstrauksen vastustamisen. Kolmas sotilaspila varoitti naisia juoruamisesta ja huhujen levittämisestä, sillä ne edistävät vakoilua. Viimeinen pilapala vastusti Otto-Ville Kuusisen johtamaa Terijoen hallitusta. Kuvitellun propagandaradiolähetyksen pääpiru ei kuitenkaan ole pääministeri, vaan Petroiskoin radion naisjuontaja Teuvan Tiltu, jonka radiopropaganda arvioitiin niin vaaralliseksi, että hänen naurunalaistamisensa oli välttämätöntä. Pahvikulissien keskellä tepastelevat myös Ruotsin vallan aikaisissa karoliinilaispuvuissa muiden venäläisten tapaan juopottelevat, loputtoman tyhmät Terijoen hallituksen jäsenet.

Jatkosodan alun "hyökkäysvaihe" esiteltiin Puolustusvoimain katsauksissa tuttua uutiskatsausta muistuttavana propagandistisena "reportaasina". 88 katsauksesta niitä oli 36 eli neljä kymmenestä. Yleisin otsikko "jälleen meidän" viittaa moniin valtausoperaatioihin.

Katsausten uudistettu muoto oli Hannu Lemisen, joka jalosti Suomeen saksalaismallisen uutiskatsauksen. Aiheissa vuorottelivat toisiaan tukien taistelutoimintaa korostava "eteenpäin"-dynamiikka ja muut sotilaalliset aiheet. Kuva-aineisto toimitettiin vaihtomateriaalina Saksaan. Muita vientimaita olivat Ruotsi ja Yhdysvallat, jonne vietiin kaksi, tarkoin saksalaiskuvista puhdistettua versiota .

Lemisen ohje Päämajan TK-kuvaajille oli tihentää ottoja ja käyttää vaihtelevia kamerakulmia. Postikorttiasetelmien sijaan tarvittiin dokumentaarista ilmaisua. Siinä auttoivat asiaan pureutuvat "puolikuvat" ja "lähikuvat". Katsausten teksteistä usein vastanneet Turo Kartto ja Topo Leistelä olivat peittelemättä voitontahtoisia ja valloitushenkisiä. Selostustekstit yhdistivät sotaisaa poikakirjahuumoria ja isänmaallista paatosta Runebergin hengessä. Vihollista vastaan suuntautuessaan ne saivat rasistisia ja ihmisarvoa mitätöiviä piirteitä.

Sodan alussa painottui politiikan johdon yksimielisyys. Presidentti Ryti ja sotamarsalkka Mannerheim kohtasivat neljännessä katsauksessa Valtion tiedotuslaitoksen apulaisjohtaja Lauri Puntilan määräyksestä. Muut poliitikot olivat kuvissa vain harvoin, lähinnä juhlatilaisuuksissa. Katsaukset olivat korostetusti Puolustusvoimien, eivät valtiojohdon. Katsausten linja oli Mannerheimin miekantuppikäskyn sanelema: sodan päämäärien ulottuvuudet Itä-Karjalassa, Vienassa ja Aunuksessa ylittivät Valtion tiedotuslaitoksen ja hallituksen varovaisemman linjan.

Alussa korostettu aseveljeys saksalaisten kanssa katoaa katsauksista yllättävän aikaisin, käytännössä lokakuun lopussa 1941. Poikkeus oli kesäkuussa 1942 filmattu Adolf Hitlerin vierailu Suomessa, joka johti Mannerheimin vastavierailuun Saksassa. Ensimmäisestä katsauksesta armeija poisti alkuosan, joka seurasi Mannerheimin uraa sisällissodasta lähtien. Jälkimmäinen katsaus poistettiin teattereista viikon kuluttua vierailun Saksassa esitettyjen tulkintojen vuoksi.

Kun hyökkäys vuoden 1941 lopulla laantui ja asemasota alkoi, reportaasikatsaukset korvattiin teemakatsauksilla. Niitä valmistui 52, eli lähes kuusi kymmenestä. Teeman muodostivat tyypillisesti joko kuvaukset armeijan eri aselajeista tai sodan tukitoiminnoista. Esimerkiksi automiehet, kenttälääkintä ja hevosten ja porojen käyttö sodassa saivat omat katsauksensa. Selostusta höysti vihollisen rasistinen pilkkaaminen ja bolshevismin vastustaminen. Sen rinnalla eli usein myyttinen puhe suomalaisen soturin erinomaisuudesta, esimerkiksi karskin soturin erämies- ja sissihengestä.

Asemasodassa vallatun alueen olosuhteiden ja väestön kuvaus muistutti päällisin puolin perinteistä dokumentaaria. Mutta esimerkiksi sotavankiaiheet käyvät vastoin neuvostopropagandaa, joka moitti suomalaisten sotavankioloja. Mieluusti ne esittelevät myös bolsevistisen järjestelmän kurjuutta, joka ulottui "alkuasukkaisiin", kuten eräskin katsaus sanoo. Useat katsaukset toistavat, että bolsevistinen järjestelmä oli jättänyt heihin leimansa, ja alueen väestö piti suomalaistaa. Itä-Karjala -teema katoaa katsauksista kesällä 1942.

Selvimmin dokumentaarisia teemakatsauksia olivat kansatieteelliset aiheet, esimerkiksi hylkeenpyynnistä valmistui kaksi katsausta. Myös Aho & Soldanin valmistama Elämä alkaa taas Karjalassa, joka kuvasi sotilashallinnon organisoimaa jälleenasutusta ja -rakentamista vallatulla alueella, oli dokumentaarinen. Se keskittyi vihollisen negatiivisen käsittelyn sijaan omiin saavutuksiin. Sen sijaan musiikillinen asemiesilta Messukeskuksessa oli niin epäsotilaallinen, että Mannerheim kielsi vastaavat yritelmät jatkossa.

Sodan lopussa selostustekstit korostivat velvollisuutta uhrauksen muodossa. Suomalaisten ominaisuudeksi ajettiin peräänantamattomuutta. Ajatus sodan tappiosta kyti, mutta jatkuvuus kansakunnasta vaati uskoa tulevaisuuteen.

Uusien katsausten valmistus keskeytyi jo elokuussa 1944, kuukausi ennen välirauhaa. Sodan katsaukset varastoitiin, eikä julkisia esityksiä sallittu vuosikymmeniin. Varsin perinteisen uutiskatsauksen, negatiivisuutta välttelevän Finlandia-katsauksen perustaminen keväällä 1943 onkin nähtävä siinä valossa, että valtiovalta halusi varmistaa itselleen tiedotuskanavan myös rauhan tultua.

Syy sodan kuvien sensuuriin oli ulkopolitiikassa. Sotapropagandan rasistinen, puna-armeijaa loukkaava ja neuvostojärjestelmää halveksima sanova oli ristiriidassa uuden ulkopoliittisen ajattelun kanssa.

Mutta käytännössä sensuuri painoi samalla pois sotapropagandan luonteen ja sen räikeät piirteet, jotka olivat näin poissa näkyvistä ja siten myös poissa mielistä julkisesti. Käsitys taistelusta "puhtain kilvin" sai tukea tästä sensuurin pois painamisen operaatiosta. Mutta myös ennakkoluulojen tasolla sodan propagandalla voi olla pitkäaikainen mentaalinen merkitys. Mielestäni olisikin järkevää verrata nykypäivän rasistisia ilmiöitä sodan propagandan luomiin jakoihin. Yhtymäkohtia varmasti löytyy.

You Tubesta

Chad Hurley, Steve Chen ja Jawed Karim olivat olleet kaupallisen Pay Pal-yrityksen työntekijöitä ennen kuin perustivat virallisesti YouTuben kesäkuussa 2005. He onnistuivat ensimmäisenä yhtenä monista yrittäjistä ratkaisemaan videoiden välittämisen netissä online. Sivustolle voitiin ladata, julkistaa ja katsoa striimattuja videoita tavalla, joka ei vaatinut suuria teknisiä taitoja. Videoiden määrälle ei annettu ylärajaa, linkit kavereille olivat mahdollisia ja siirto toisille nettisivustoille oli helppoa, sillä videoilla oli oma URL ja HTML-koodi. Vain videoiden pituus oli rajoitettu.

Matka pizzerian yläkerran toimistosta miljardiyritykseksi oli nopea. Google osti YouTuben lokakuussa 2006, hinta oli 1,65 miljardia dollaria. Marraskuussa 2007 YouTube ajoi BBC:n ohi Britannian suosituimmaksi saitiksi, maailman kymmenen suurimman joukossa se oli webmetristen laskutoimitusten mukaisesti pysyvästi vuonna 2008. Samana vuonna lähes neljä kymmenestä Yhdysvalloissa katsotusta videosta oli peräisin YouTubesta, kun tilastojen kakkonen sai noin neljä prosenttiyksikön osuuden.

Koulun penkille yrityksestä marraskuussa 2005 palannut Jawed Karim näki kehityksen takana kokonaisuuden neljä pääominaisuutta. Ensimmäisen muodostavat palveluun oheistetetut videosuositukset ("related videos"), toinen on videon helpon jakamisen mahdollistanut sähköpostilinkki, kolmanneksi palveluun sijoitettu kommenttimahdollisuus, joka oli väylä sosiaalisen median piiriin ja neljänneksi videosoitin, joka teki mahdolliseksi sulauttaa videoita ("embedded videos") muille nettisivustoille, esimerkiksi suuren suosion saaneisiin blogeihin.

Toki muitakin selityksiä menestykselle on annettu. Usein mainittu on teknologia-business –blogi TechCrunchin sivustolla julkaistu yritysprofiili, joka nousi menestyksekkään Slashdot-blogin etusivulle. Saturday Night Live -ohjelman Lazy Sunday–rapin tekijänoikeuskiistaklipin saatua YouTubessa toista miljoonaa katsojaa lyhyessä ajassa, siitä seurasi paljon julkisuutta. Olipa kyse yksittäisten videoiden läpilyönnistä tai teknologiauutisista, on selvää, että vanha vakiintunut valtavirtamedia otti YouTuben omakseen. YouTube oli agendassa, puheenaiheena kotona ja puutarhassa.

YouTube kannatteli samaa ajatusta visuaalisesti kuin minkä blogit tekivät kirjoitukselle. Ajatus pienestä mutta omasta siivusta netissä kasvoi nopeasti ajatukseksi merkityksellisestä julkaisemisesta. Blogien päiväkirjapuhe laajeni kansalaisjournalismiksi erityisesti samaan aikaan käydyistä sodista raportoineiden blogikirjoittajien ansiosta. Vastaavalla tavalla YouTuben tapaiset videojulkaisualustat voitiin nähdä mahdollisuutena suuriin katsojalukuihin ja suosioon. Avainsana oli jakaminen tavalla, joka yhdistelee yksityisyyttä ja lähipiiriä ja kollektiivista, julkista jakamista ääripäässään megasuosio. Ilmiötä kuvaamaan oli kehitetty ajatus netin uudesta vaiheesta, jota kutsuttiin nimellä web2.0.

Bisneksenä web2.0:n oleelliset piirteet ovat käyttäjäsyntyiset sisällöt ja käyttäjälähtöiset innovaatiot, brandin muodostus alhaalta ylös, vetoaminen osallistuvuuden käänteen ajankohtaisuuteen, mutta taustalla ilmiö, jota voidaan kutsua termillä "kansanomaisen luovuuden lisääntyminen". Tästä todistavat sosiaalisen median muotot, esimerkiksi online-verkostot, blogit, jakamiseen keskittyneiden valokuva-alustojen kehitys ja videobloggaus, mutta myös julkisen palvelun lähetyslogiikan laajeneminen esimerkiksi kansalaisvideoihin. Taloustieteellinen seuraus on se, että kuluttajat nähdään siis myös kasvun ja innovaation lähteenä.

Bisnesnäkökulmasta YouTube on metabisnestä. Se keskittyy sisältöihin, mutta ei valmista niitä itse. Myös iTunes on hyvä esimerkki metabisneksestä. Tämä kaupallisen toiminnan muoto välttää tuottamisen ja julkaisemisen karikot, mutta ottaa siivunsa välittäessään digitaalisia menestystuotteita kuluttajille, joille tämä aineisto on nyt "helpommin etsittävissä, helpommin löydettävissä ja helpommin käytettävissä".

Informaatiotalouden termein sanottuna metabisnesyritykset aggregoivat, kasaavat informaatiota, joka on lähtöisin joko tuottajan tai usein myös markkinoijan tuutista. Bisneksen näkökulmasta tilanne on hyvä. Kävijävolyymit ovat suuria ja niiden profiili monimuotoinen. Esimerkiksi monet kuluttajan käytöstä ohjaavat fanikulttuurit ovat näin yhdistettävissä mediateollisuuden toimintalogiikkaan, jonka välittämät kertomukset ovat yhteyden lähetessä tarkentuneet ja muuttuneet hienovaraisemmaksi. Fanikulttuurille ominainen osalllistuvuus, sitoutuneisuus ja tuottavat käytännöt ovat nykyisin usein ohjenuoria myös mediateollisuuden lähentymisyrityksissä.

Ajoittaiset tekijänoikeuskiistat osoittavat, että suurten sisällöntuottajayritysten kesken oli epäselvyyttä siitä, onko malli heille kannattava vai pitikö sitä vastustaa kaikin keinoin. Mutta myös palvelujen käyttäjien tyytymättömyys suurten yritysten rajoituspolitiikkaan on ollut merkittävää – asian varaan on pyritty rakentamaan peräti poliittisia puolueita.

Kulttuurisesta näkökulmasta YouTube on mitä suurimmassa määrin osallistuvaa kulttuuria. Mutta se on samalla myös sen avulla toteutetun bisneksen ydin. Kulttuuriset, taloudelliset ja yhteiskunnalliset/sosiaaliset piirteet löytävät siinä toisensa. YouTube on suuren volyyminen nettisaitti, lähetysalusta, media-arkisto ja sosiaalinen network tai verkosto. Toiminta on sekä positiivisessa että syntyneiden (bisnes vs. kuluttaja-)ristiriitojen kautta generatiivista, uutta synnyttävää.

Kaiken kaikkiaan tuottajien ja kuluttajien väliset suhteet ovat monimuotoistuneet ajateltiinpa prosessia merkityksen, arvon tai toimijuuden näkökulmasta. YouTube on sekä oire että aikaansaaja mediamurroksessa, joka ei lopulta ole yhteentörmäys "vanhan" ja "uuden" median välillä, vaan pikemminkin osoitus turbulenssista, joka liittyy niiden toteutuneisiin kehityslinjoihin.

Kommentoinnista

Kun 100 000 käyntiä tuli aikoinaan täyteen, kirjoitin tässä blogissa, että nyt sitten odotellaan miljoonaa. No, se oli vain vitsi, mutta nyt, kun mittari saavutti rajapyykin 800 000, on ehkä uskottava, että miljoonakin on vain luku. Kiitos vain käynneistä tutut ja tuntemattomat.

Aloitin viime viikolla kirjoittelun myös Ylen ylläpitämässä, useamman kirjoittajan Dokblogissa. Blogi seuraa ajankohtaisia ja varmaankin minun myötäni silloin tällöin myös historiaan liittyviä huomioita dokumenttielokuvassa. Käykääpä sielläkin ja kommentoikaa, sillä vain niin blogi pysyy elävänä. Dokblogi taitaa olla neljänneksi suosituin kaikkiaan yli 150 Ylen blogista, joten pohjatyö on tehty ja nyt rokkaan heitetään tämä rikka.

Maailman laajin media-arkisto on kaikille tuttu YouTube. Sen tilastot ovat ällistyttäviä. Luin juuri, että 95% sinne talletetuista videoista todellakin saa katsojia. Tavallisen arkiston tai media-arkiston käyttöaste on tuskin yli viiden prosentin. Tällaiset arkistot tekevät melkoisen hyvin toisen tehtävänsä, säilytyksen, mutta eivät pysty kovinkaan helposti toiseen tehtävään, esittämiseen. Itse asiassa tämä kahtiajako on ollut olemassa koko arkistoinnin elinkaaren.

Kommentointi on ollut varmaankin yksi tärkeä tekijä tässä kehityksessä. Toinen keino oli mahdollisuus linkittää video toimivan mediasoittimen avulla toiseen alustaan, esimerkiksi blogiin. Ja alun perin linkin jakaminen oli tehty helpoksi.

Virallisemmissa media-arkistoissa tällainen on hankalaa ja joiltakin osin jopa mahdotonta tekijänoikeuksien vuoksi. Koskapa olen kahdesti tänä syksynä pukeutunut myös hattuun, nostan juuri sitä hattua Ylen elävälle arkistolle.

Bloggareilla oli taipaleen alkupuolella tapana kommentoida ja linkittää toisiinsa enemmän kuin nykyään. Kommentointi on siirtynyt nopeampiin järjestelmiin, kuten Facebookiin, joka onkin ajanut suosiossa ohi kaikkien muiden. Itse en ole Twitteríllä tehnyt paljon mitään, sillä se on liiankin nopea minun makuuni.

Tämäkin blogi ajautuu automatiikan avulla luettavaksi myös sivustolleni Facebookiin. Moniko vähän yli 800 frendistä sen siellä lukee, on minulle tuntematonta, sillä tilastoja ei niistä synny. Mutta sen olen huomannut, että kommentteja tulee nykyään useammin sinne kuin tänne siitä huolimatta, että facebook-muistiinpanon puoliintumisaika on paljon lyhyempi kuin blogikirjoituksen, kuitenkin pidempi kuin fb:n statuspäivityksen, joka yleensä katoaa bittiavaruuteen noin kuudessa tunnissa jollei nopeamminkin.

Blogien elävyys syntyy kommentoinnista ja linkkauksista. Niitä kannattaa harjoittaa.

DOKUMENTIN YTIMESSÄ 53. SELOSTAJAT I: URHEILUN MIKROFONIMIEHET

Orionissa tänään 22.09. keskiviikko 16:30
(I dokumentärens kärna 53: Sportreportrar), Suomi
Näytöksen koonneet Ilkka Kippola ja Jari Sedergren esittelevät näytöksen
Liput paikan päältä tai Klikkaa tästä.

Mikrofonimieheksi oppimassa
Suomi 1939. Tuotantoyhtiö: Filmistudio Oy. Tuotannonjohto: Lauri Pulkkila. Ohjaus, käsikirjoitus: Tauno Hellevuo. Kuvaus: Hugo Kaipio. Ääni: Lauri Pulkkila. Selostaja: Reino Hirviseppä. Esiintyjät: Alexis af Enehjelm, Martti Jukola ja Pekka Tiilikainen. Filmitarkastus: 1162/1.4.1939 – S – 100 m / 6 min (16 mm). Orionin esitys: digital betacam.

Tie voittoon!
Suomi 1946. Tuotantoyhtiö: Finlandia-Kuva Oy. Tuotannonjohto: Holger Harrivirta. Ohjaus, käsikirjoitus: Holger Harrivirta ja Martti Jukola. Selostaja: Martti Jukola. Kuvaus: Unto Kumpulainen. VET: 2320 / 29.10.1946 – S – 250 m / 9 min. Orionin esitys: kopio, 35mm.

Olympian ovella
Suomi 1952. Tuotantoyhtiö: Suomi-Filmi Oy. Ohjaus: Yrjö Haapanen. Käsikirjoitus, selostus: Martti Jukola. Kuvaus: Yrjö Aaltonen, Niilo Heino ja Aimo Jäderholm. VET: 4066 / 12.6.1952 – S – 260 m / 10 min. Orionin esitys: kopio, 35mm.

Kouluradio
Suomi 1939. Tuotantoyhtiö: Filmistudio Oy. Tuotannonjohto: Lauri Pulkkila. Tilaaja: Suomen Yleisradion Propagandaosasto Ohjaus, käsikirjoitus: Tauno Hellevuo. Kuvaus: Hugo Kaipio. Ääni: Lauri Pulkkila. Selostajat: Kaisu Puuskajoki ja Pekka Tiilikainen. Esitys: 95m/8 min (16mm). Orionin esitys: digital betacam.

Poikien suosikit
Suomi 1945. Tuotantoyhtiö: Karhu-Filmi Oy. Tuotannonjohto: Kurt Nylund. Käsikirjoitus, selostus: Pekka Tiilikainen. Kuvaus: Frans Ekebom, Eino Itänen. Ääni: H. Hagström. Filmitarkastus: 1971 / 20.1.1945 – S – 200 m / 7'20". Orionin esitys: digital betacam.

Holmenkollen 1955
Suomi 1955. Tuotantoyhtiö: Filmileijona oy. Tuotannon johto: Arvo Tamminen. Ohjaus: Olavi Tamminen. Selostus: Pekka Tiilikainen. Kuvaus: Veli Tamminen. Ääni: Evan Englund. VET: 25.2.1955, Osat 1 ja 2 465 m / 18 min. Orionin esitys: osa 1, 10 min. Kopio, 35mm.

1966 Suomen Suurkisat kutsuvat
Suomi 1965. Tuotanto: Suomi-Filmi Oy. Tilaaja: SVUL. Ohjaus, kuvaus: Väinö Kolhonen. Käsikirjoitus, selostus: Pekka Tiilikainen. VET: 19114 / 30.9.1965 – S – 260 m / 9 min. Orionin esitys: kopio, 35 mm.

Suomi-Ruotsi Nya Ullenilla 27.-28.8.1959
Suomi 1959. Tuotanto: Suomen Filmiteollisuus SF Oy. Käsikirjoitus, selostus: Paavo Noponen. Kuvaus: Olavi Tuomi. Tarkastus:. VET: 8955 / 4.9.1959 – S – 505 m / 18 min. Orionin esitys: kopio, 35mm.

SF-katsaus 44
Suomi 1959. Tuotanto: Suomen Filmiteollisuus SF Oy. Käsikirjoitus, selostus: Paavo Noponen. Kuvaus: Olavi Tuomi, Arno Carlstedt. VET: 21.8.1959 / 8917 – S – 290 m / 11 min. Orionin esitys: kopio, 35 mm

Ääniaalltojen akrobaatit valikoituivat ammattiinsa 1930-luvun radiolähetysten ja äänikauteen ponkaisevan elokuvateollisuuden mediahypen nosteessa. Silloin sikisi eetterissä puhuvien toimittajien jumalainen eliitti, joka loi selostavalle tiedottamiselle tyylin ja ilmaisulle tavat politiikan, urheilun, korkean kulttuurin ja matalan viihteen toisiaan syleilevissä maailmoissa.

Selostajien tietoisesti kontrolloima tavoitteellinen kommunikaatio loi ensimmäiset akustiset signaalit, joilla pyrittiin yhdistämään ja vahvistamaan kansakunnan kamarissa istuvien kuuntelijoiden asenteita, uskomuksia ja tunteita. "Maikkien" eteen asettuneet ammattipuhujat tapailivat korostusten ja taukojen oikeaa rytmitystä, ääntämiseen tehokkuutta ja persoonaansa sopivaa soundia. Kohta saarnoihin ja juhlapuheisiin kyllästynyt kansa äimisteli vahvistimista välittyvää tarjontaa uudenlaisen kiinnostuksen vallassa.

Selostavan tiedonvälityksen uranuurtajiin lukeutui teatterimies ja lausunnan opettaja Topo Leistelä (Torsten Leistén). Itsenäistymisen keväässä 1918 STT:n tiedotteita laatinut Leistelä aloitti vuonna 1935 Suomi-Filmin äänellisten lyhytkuvien ohjaajana, tekstien laatijana ja selostajana. Aluksi mykkinä pyörineet Suomi-Filmin Uuutiskuvat saivat Leistelästä ensimmäisen väkevästi sanailevan uutisankkurin. Leistelän omimmat alueet olivat kulttuuri ja matkailu, mutta puhetyöläinen ei suinkaan arastellut naiskauneutta eikä urheilun miehisiä koitoksia. Kamppailulajien selostaminen sopi puhekouluksi dramaturgille, josta tuli kesällä 1941 puolustusvoimien sotakatsausten suulas sanaseppo.

Sotareportaaseilla ja Aunuksen radiosta kansakunnan ääneksi nouseva Pekka Tiilikainen oli aloittanut yleisradion urheiliuselostajana vuotta myöhemmin kuin Leistelä Suomi-Filmissä. Vuosi 1936 oli kuitenkin Tiilikaisen oppi-isän Martti Jukolan, joka selosti suorana Berliinistä voittoisat suomalaisjuoksut.

Nuo radion mainiot puhemiehet esiintyivät elokuvakameralle yhdessä kesällä 1939. Filmistudion lyhytkuvassa Mikrofonimieheksi oppimassa testataan avustajia talvisodan sittemmin peruuttamiin Helsingin olympialaisiin Martti Jukolan ja aisapari Tiilikaisen kriittisen silmän alla. Elokuvan selostusta selostajista vetää tulevan sodan propagandaratsu Reino Hirviseppä ja esiintyjistä arvokkain on uutisluvun grand old man Alexis Af Enehjelm. Jatkossa Yleisradion propagandaosasto käytti tarmokasta Tiilikaista surutta, kuten Kouluradion miehisen karheana selostajana sulosointuisen kuuluttajatar Kaisu Puuska-Joen parina.

Talvisodan aattona Yleisradion selostusosaston johtajaksi nimitetty Martti Jukola väistyi sotien jälkeen radion mikrofonin varresta. Hän antoi kuitenkin äänensä lukuisille lyhytkuville edistäen esimerkiksi raittiuskasvatusta Tie voittoon! -elokuvan kertojana. Vuoden 1952 olympialaisten tiedottamisesta tehtiin ennakkofilmi Olympian ovella. Sen selostajana Jukola vielä esiintyi, ennen kuin kuolema katkaisi sananjuoksun Helsingin olympiavuonna.

Jukolan jalanjäljissä jatkavan Tiilikaisen näkökulma laajeni valomerenä hehkuvan Helsingin öiseen esittelyyn ja muihin tunnevoimaisiin kulttuuriaiheisiin sekä myöhemmin sotareportaaseihin rintamilta. Mannerheimin hautajaisten selostus oli eräs uran huippuhetki. Vasta koitokset "rakasta vihollista" Ruotsia vastaan ja sitkeiden hiihtäjien sankariteot saivat kamppailuslangilla selostustaan tehostavan Tiilikaisen syttymään sodan jaloista nousevan kansakunnan sinivalkoiseksi tulkiksi.

Rauhan palattua palkkasi Arvo Heinosen Arvo-Filmi rahapulassa rypevän Tiilikaisen Helsinkiä esittelevien alkukuviensa katu-uskottavaksi puhemieheksi. Uinti, hiihto ja väkevät voimalajit olivat kuitenkin omin alue. Sieltä lyhytkuvia Arvo-Filmin lisäksi tehnyt Karhu-Filmi ja valkokankaalta karjahdellut Filmileijona turvautuivat Pekan jämäkkään selostajaääneen.

Suurhiihtäjä Veikko Hakulisen "rehti ja sankarillinen" kampailu koko kansan "Haku-Veikkona" heijastui vielä vahvana tunnevärähtelynä kisafilmissä Holmenkollen 1955. Suomen Suurkisat kutsuvat oli Tiilikaisen vuoden 1965 testamentti ja viimeinen filmiselostus Suomen urheilevalle nuorisolle.

Paavo Noposesta kehittyi tiheämmin tykittävä partneri mörssärinä jyrähtelevän Tiilikaisen rinnalle. Hän sähköisti stadionin selostamossa pikamatkojen välähdykset ja maalaili "suuren urheilujuhlan tunnun" porilaisilta koko kansan käyttöön sovitetun marssin soidessa. Kansa luovi uuden presidenttinsä Urho Kekkosen kanssa kylmässä sodassa, kun Noponen tempaistiin selostuskopista vuodeksi valtoihin 1956. Hän kävi rapakon takana oppimassa "television tiedettä" ja toimi tämän jälkeen pioneerina Yleisradion kuvaviestinnän tehtävissä.

Radion selostajana jo käsite oli pian myös elokuvaeatterissa esitettävien alkukuvien pätevä juontaja, kun Yhteiskunnallisen korkeakoulun maisteri Noponen vaihtoi punalippujen hulmutessa massaurheiluun Oy Veikko Laihasen tuottamissa TUL:n elokuvissa. SVUL:in urheiluvalijoiden "Finnkampen" hiilimurskalla sytytti kuitenkin selostajan takuuvarmasti siniseen liekkiin. Äänitetyn illuusion tästä antaa Suomi-Ruotsi Nya Ullevilla 1959.

"Isänmaallisuus, oikea suomen kieli ja huippu-urheilun kovuus" väistyivät yhdistelmänä hetkeksi, kun Noponen herkisteli Armi Kuuselaa isiensä maassa ja eläytyi "Lonely boy" Paul Ankan esiintymiseen Linnanmäellä SF-katsauksissa.

Ilkka Kippola ja Jari Sedergren 21.9.2010

Mietteitä Ruotsin vaaleista

Ruotsin vaalien seuraaminen oli harvinaisen mukavaa. Eduskuntavaalit olivat lopulta tiukat, eikä tulos mairitellut ketään. Ääriliikkeeksi Ruotsissa laskettava ruotsidemokraatit pääsivät äänikynnyksen ylityttyä eduskuntaan lähinnä muukalais- ja maahanmuuttovastaisella linjallaan. Tulosta ei seurannut hymistely, vaan sekä punavihreän opposition että päähallituspuolueen moderaattien, suomalaisittain verraten "maltillisen kokoomuksen" tuomio.

Plussan puolelle pääsivät kautta linjan sekä ympäristöpuolue, joka näin kohensi punavihreän koalition muuten surkeaa tulosta, ja porvariallianssin moderaatit, joka puolestaan ensi kertaa parlamentaarisen äänestyskäytännön aikana ylitti 30 prosentin kannatuslukemat, jonka lähellä se on ollut vain kerran, muistaakseni vuonna 1928. Vuoden 2002 vaaleissa demarit olivat 15 prosenttiyksikköä edellä, nyt kahdeksan vuotta myöhemmin eroa on alle 1 prosenttiyksikkö. Ruotsi on muuttunut.

Televisiossa vilahtaneissa tilastoissa todettiin Ruotsin äänestäjien pitävän tärkeimpänä koulutusta, työllisyyttä ja taloutta. Kuten hallituskoalitio korosti, voiton syynä oli joukko tosiasioita: Ruotsin työttömyysaste ja kauppatase/velkaantuminen ovat EU:n aatelia, ehdotonta A-luokkaa. Varsinkin muihin verrattuna Ruotsilla menee hyvin, vaikka ongelmitta ei kukaan voi elää nykymaailmassa.

Tämän hyvinvoinnin jatkuvuudesta huolimatta muut hallituskoalition puolueet kuin moderaatit kärsivät niukkoja mutta selviä tappioita. Keskusta ei vakuuttanut ympäristölinjallaan, vaan äänet valuivat ympäristöpuolueelle. Kansanpuolueen vaaliteema oli koulutus, mutta vaikka se on tärkeää, se ei ole näemmä tarpeeksi tärkeää. Kristillisdemokraatit jäivät jo Ruotsidemokraattien taakse. Epäilemättä vaalitilanteen tiukkuus ajoi äänestäjät kannattamaan suurta ja kaunista.

Toinenkin tilasto kertoi nykytilasta. 1990-luvun alussa poliitikot saivat luottamusta hoitaa asioita vain harvalta. Alle puolet ilmoitti silloin luottavansa poliitikkoihin. Tämä luku on hiljalleen noussut hieman yli puoleen 2000-luvulla. Nyt tulos oli hämmästyttävä: 70 % ilmoitti luottavansa poliitikkoihin asioiden hoitajana. Ja äänestäjiäkin riitti, sillä äänestysprosentti oli edelleen 80 prosentin luokkaa. Ero Suomeen on huomattava. Oppia on otettavana.

Ruotsin vaalikeskustelusta kävi esille myös se, kuinka hyvin siellä on tajuttu, mikä vaara syntyy, kun populisti-/ääriliikkeiden teemoille annetaan tilaa. Ja jos näiden ajatusten varassa ryhdytään kalastamaan ääniä, kuten on käynyt Ruotsin naapurimaissa - tällä tarkoitettiin varmasti myös Suomea - populistien/ääriliikkeiden kannatus on vain noussut.

Ruotsalainen kielenkäyttö on suorempaa. Monet merkkasivat Ruotsidemokraatit rasistiseksi ääriliikkeeksi suorin sanoin. Monet ilmoittivat etteivät ikimaailmassa ryhdy sen kanssa minkäänlaiseen poliittiseen yhteistoimintaan. Myös punavihreän ja porvariblokkien välinen keskustelu on poliittisesti osuvampaa ja suorempaa kuin Suomessa. Tämän myötä se on myös demokraattisempaa ja kaikessa maltillisuudessaan myös enemmän luottamusta herättävää kuin Suomessa. Suomalaiset puolueet voisivat siitäkin ottaa oppia.

Paradokseja toki vieläkin on. Ruotsidemokraatit ovat nyt järkyttäneet perinteistä ajattelua Ruotsista demokratiaan ja tasa-arvoon uskovana kansakuntana. Tämä todellinen järkytys ei ole vain vasemmiston ajattelua, vaan kulkee läpi perinteisen puoluekentän. Poikkeus on alueellinen. Skånessa Ruotsidemokraatit saivat yli 10 prosenttia äänistä. Mutta tämänhän me tiesimme intuitiivisesti jo Beck-elokuvista.

Ruotsidemokraatit eivät menestyneet suurissa kaupungeissa, siis siellä, missä on paljon maahanmuuttajia ja ulkomaalaisia. Vihreät menestyivät siellä, missä luontoa ei ole suojeltavana eli suurkaupungeissa. Ehkä ne ovat paradokseja. Kansanpuolue ajoi koulutusasioita, mutta vaikka se on äänestäjien mielestä tärkeintä, puolue ei menestynyt. Sosialidemokratia ei aatteena enää vedä, se on vain puolue muiden joukossa, vaikka kaikki yrittävät sälyttää tätä johtajuuskriisin piikkiin.

Ruotsi on muuttunut. Mutta siellä käydään poliittista keskustelua. Asioihin otetaan kantaa ja uskalletaan liittoutua.

Mutta kuinka on liittoumien purkamisen kanssa. Vihreiden on nyt ratkaistava, tarttuvatko he porvarikoalition tarjoamaan käteen. Se on isku hallituspuolue Keskustalle, joka edellisellä kerralla torppasi yhteistoiminta-aloitteet. Luulisin silti niin käyvän, ainakin mikäli fb-frendien statuksiin on luottaminen.

Olisiko se helpotus myös sosialidemokraateille? Näin punavihreä koalitio kaatuisi luonnonmukaisesti. Samalla demarit sanoisivat hyvästi vasemmistopuolueelle, joka menetti ääniä: varmaankin osaksi sen entisen puheenjohtajan vetämälle feministisen aloitteen puolueelle, joka sai yhden niistä monista prosenteista, jonka vasemmisto olisi tarvinnut.

Punavihreän koalition puolesta puhuvat ne luvut, joita on mitattu nuorten ja nuorten äänestäjien parissa. Punavihreys vetää Ruotsissa nuoria puoleensa ja porvarit ovat hätää kärsimässä. Sopii miettiä, mikä meillä on niin toisin?

Huonojen hoksottimien mies

Näyttelijä Rowan Atkinson tunnetaan muualla nimellä Mr. Bean, mutta Suomessa televisiosarjaa esitettiin nimellä Nolojen tilanteiden mies. Kovin uutta ei ole sekään, että todellisuus osoittautuu parastakin fiktiota mielikuvituksellisemmaksi. Eikö nyt paljon esillä oleva tapaus "huonojen hoksottimien mies" ole siitä mitä mainioin esimerkki.

Yritin kolmekymmentä ajastaikaa sitten opiskella keinotekoisia tietokonekieliä, jotka eivät siis toimineet tietokoneissa, joita oli niin harvassa, ettei opiskelijoita koneiden ääreen juuri päästetty. Harjoitustöissä piirreltiin mieluusti vuokaavioita.

Politiikkaan tämmöinen kaavio näemmä sopii mitä mainioimmin. Ensimmäisessä luukussa on valtiollinen rahapotti, toisessa nuolen päässä valtiollinen jakopäätös, kolmannessa rahojen siirtyminen instituutiolle, joka sijoittaa sitä neljännen luukun kautta vaalirahoitukseen eli kyseessä on feed back: nuoli näyttää rahat palaavat valtiollisen rahapotin vartijalle ja jakopäätöksen tekijälle. Tietenkin jakopäätöksen kohdalle pitäisi laittaa sivupolku vaihtoehtoineen: Oletko jäävi? Jos olet, poistu jakopäätöstilaisuudesta. Jos olet ja jäät, poistu vankilaan käymättä kodin kautta. Tätä vuokaaviota testataan nyt oikeuden harjoittajien piirissä.

Se, että vastuu jää yksilölle, on tietysti poliittisesta historiasta tuttu asia. Suomen historiassa sellainen on Ribbentrop-sopimus, jolla siis yhdessä tulkinnassa kerrotaan huijatun natsi-Saksaa antamaan Suomelle ase- ym. apua lopputaisteluihin Neuvostoliiton kanssa 1944. Sopimus liitettiin yksin Risto Rytiin ja kun tämä erosi, á vot, Mannerheim oli Rytiä seuranneena tasavallan presidenttinä valmis sopimaan erillisrauhan Neukkulan kanssa. (Parempiakin tulkintoja toki on.)

Yksikään puolue ei uhrautujaa puolustanut, mutta kaikessa hiljaisuudessa itse selitys hyväksyttiin vuosikymmeniksi jonkinlaisena kollektiivisena valheena. Kaikki yksituumaisesti tiesivät, mitä uhrautuminen tarkoittaa ja mikä on väärin. Vuosikymmenten jälkeen yritettiin vielä uutta keikausta, maineenpalautusta, vaikka mitäpä sitä palauttamaan, jos se ei ole tosiasiassa mennytkään. Asiat ovat vaikeita ymmärtää, selittää ja jopa kylmästi vain todeta.

Huonojen hoksottimien mies ei ole koskaan ollut sankari, joka nyt sitten millään tavoin romahtaisi. Silti iltapäivälehden kannen kuva nauravasta miehestä oli harvinaisen härski, ja vertaantuu mielessäni vanhaan derkkudokumenttiin Kongo-Müllerista, joka oli tunteeton tappaja, mutta niistä kertoessaan Der lachende Mann. Sellainen on keltapäivälehdistön poliittinen fatwa. Vastuuton, tunteeton, tyhjän nauraja, eikä oikeastaan mitään muuta puutu, kuin kaikkien odottama täydellinen romahdus, ehdoton antautuminen. Toisaalla journalistinen muistimme kirjaa menneisyydestä esiin ministerien kyyneleet, joista niistäkin riitti satoja sivuja kirjoitettavaksi. Että se siitä tunteettomuudesta ja tunteiden osoittamisesta.

Puoluenäkökulmasta syytetyn oma puolue tekee oikein. "Näin tekee osuuskauppaväki." Sen sijaan "kaveria ei jätetä" on vanhentunut. Politiikassa kaveri pettää aina. Ennen pitkää. Jokaiseen politiikkaan osallistuvan on tiedettävä se. Mieluummin ennen kuin sen kokee. Että hyvästi nyt sitten, huonojen hoksottimien mies.

Dzaijaijaijai - Viva Mexico

Syksy mennä urahtelee, kohta rakkauden ja anarkististen tunteiden saattelemana. Vaikka hurjin kiire on hetkeksi takana, on menovaihtoehtoja yhä runsaasti Helsingin syksyssä. Sallinette pienen agiteerauksen tai nykykielellä pitää varmaan sanoa vaikuttavuuspyrinnön.

Suomi–Meksiko 2010 -näyttely avautuu tänään presidentillisten ja suurlähettiläiden tapaisten arvovieraiden läsnäollessa ja siksi minäkin matkaan oikein taksilla Kansallisarkistoon (Rauhankatu 17) vahtimaan yhtenä ja taatusti viimeisenä kolmesta tv-ruutua, jossa välähtelevät Suomen ja Meksikon elokuvalliset suhteet uutiskatsauksista Meksikon pikajuna-animaatioon ja Speedy Gonzalesiin ajalta jolloin "New York on vielä pieni kylä, mutta se varmasti kasvaa siitä". Ylioppilaskunnan laulajia ja herraa ja ylhäisyyttä tietenkään unohtamatta. Kaiken yläpuolella kaikuu dzai-jai-jai-jai!

Vuoden loppuun jatkuvassa näyttelyssä on tarjolla esikolumbiaanisen ajan esineitä Didrichsenin taidemuseon kokoelmista ja useita mainoksen sanoin "yllättäviä linkkejä Suomen ja Meksikon välillä". Elokuvanäytteet ovat varmasti juuri niitä.

Vaikuta! DocPointin etusivulta pääsee valitsemaan ohjelmistoa kotimaiseen dokkarisarjaan, jolla juhlistetaan festarin kymmenvuotista taivalta. Juhlasarjaan valitaan viime vuosikymmenten vaikuttavimpia ja mieleenpainuneimpia kotimaisia teoksia. Yleisö voi niitä myös äänestää. Mutta ei pelkoa. Kaanonia siitä tuskin syntyy, tuleepahan esille hyviä elokuvia.

En ole tainnut vielä mainostaakaan, mutta asiaan enemmän tai vähemmän liittyvää, painavaa dokkariasiaa Suomesta ja muualtakin, nyt niin ajankohtaista, voi lukea Ylen Dokblogista.

Blogin ja tuhannen dokkaritoiminnon vetäjä Iikka Vehkalahti kommentoi juuri näyttävästi Hesarissa dokumenttielokuvan vaikuttavuutta - myös elokuvan päähenkilön kannalta.

Eettiset kysymykset ovat askarruttaneet dokkarintekijöitä jo pitkään. Kohuleffa Reindeerspottingin päähenkilön Janin kuolemasta Kambodzan kaduilla on viimeksi nostattanut keskustelua näistä asioista.

Haasteellinen tatsi verkostoitumisen vaikuttavuuteen

Tilaisuuksien järjestäjillä on näinä päivinä lämpimät oltavat. Kuinka näihin kaikkiin riittää järjestäjiä? Suuremmissa pippaloissa liikun itse vain harvoin, eikä minua niihin kovin usein kutsutakaan, mutta ymmärrän kyllä cocktailhenkisen seuranpidon, jolla on nykyiseen muotisanaan verkostoitumiseen ainakin löyhä kosketus eli tatsi. Kolmatta muotisanaa kultivoidakseni - ilman eu-tukea - sen vaikuttavuudesta en tiedä uusien fb- eli naamakirjafrendien ulkopuolella.

Kokemukseni mukaan paremmat keskustelut käydään ulkoparvekkeella, jossa vielä saa tupakoida suojautumatta ilman tark'ampujien pelkoa. Vierailtakin voi pummata tulta ja tappuraa riittää ainakin elokuvantekijöiden bileissä iltamyöhään. Sanoman saaminen perille kun on niin v-n haastavaa. (Anteeksi kokoperheen bloginlukijoilta!)

Käyn tänään katsomassa ennakkoon 138 minuuttia TPA2:sta, koska TPA1 jäi niin jännään kohtaan. Itseäni kismitti aikoinaan, että menin arvata pöläyttämään harvinaisen mukavalle iltasanomalehden toimittajalle TPA1:n tulevista katsojaluvuista. Luulin että tekeillä oli pieni sivupalsta, mutta osin varmaan vastuuttoman lörpöttelyni innoittamana kahden sivun jutussa luki, että tekijät muka olisivat tyytyväisiä, jos se saa yli 150 000 katsojaa, mikä ei siis mitenkään ole vähän täällä Pohjantähden alla.

Uskaltauduin just äsken katsomaan, miten sille kävi. Ei huonosti. Tähän mennessä 162576 katsojaa. Kolmas sija Risto räppääjän (319497) ja Havukka-ahon ajattelijan jälkeen (217083). Ellei Sisko tahtoisin jäädä, jo nyt henosti 109 943 katsojaa, aivan hirveästi intoudu, niin lista pysynee jokseenkin, suurin piirtein tai ainakin melkein samana. Ehkä. Sehän on teistä passiivikoista kiinni.

Dokumenttisuosikit Reindeerspotting (63686) ja maailmaa ihastuttanut Miesten vuoro (33010) ovat jättimäisiä kävijälukuja elokuvateattereissa dokkareille, mutta enemmänkin voisi olla. Teatterinomistajien sanoma on ollut yksinkertainen. Ihan sama mikä leffa, kunhan jengi käy katsomassa. Dokkari ei ole huonommassa asemassa levityksen näkökulmasta, mutta ei se ole paremmassakaan.

Uusin markkinoille ryntäävä elokuva on Artsi Halosen Prinsessa. Kokenut elokuvantekijä vaikka onkin, tämä on hänen ensimmäinen valkokankaille viety pitkä näytelmäfilkka. TV-elokuva Koti oli toki jo aikaa sitten näyttö osaamisesta. Mutta mitäpä tätä toistamaan: joku vuosi ja menestysdokkari sitten kirjoitin miehen aiemmasta urasta tarinan, joka näyttää vieläkin löytyvän verkosta Art Filmsin sivuilta. Tänään on Prinsessan kutsubileet, huomenna menestyksestä vastaavat markkinat eli katu määrää kuis äijän käy. Kerran jo leffan nähneenä voin sanoa, että varsinkin yhdessä kirjan kanssa aikamoinen paketti, josta voi juttua vääntää, niin kuin hyvästä leffasta pitääkin.

Parit leffat syksyn markkinoilta

Kiireinen elämänmuoto tuottaa kaikenlaisia kokemuksia. Tänään nähty Dome Karukosken Napapiirin sankarit on herkullisen hauska komedia, vaikka mainoksen puhe "romanttisesta komediasta" on kirjoitettu sellaisen mainostoimiston takahuoneessa, jonne skriini ei näy.

Domen oliko tämä nyt neljäs elokuva sai rikkomaan tärkeintä ja toimivinta kirjoittamatonta sääntöä, joka on yksinkertaisesti se, että lehdistönäytöksessä ei naureta tai osoiteta tunteita. Anteeksi kanssakatsojat - kriitikoiden parhaimmisto - kihityksestäni Lapin hervottoman elämänmenon vangitsemisyrityksissä. Ja lukijat. Katsokaa kun ette kuitenkaan usko mitä vanha sanoo.

Juontahan tässä mielettömän hyvin käsikirjoitetussa elokuvassa ei juuri ole: pitkäaikainen tyttöystävä kyllästyy poikakaverinsa saamattomuuteen ja sanoo eroavansa, ellei kotiin ilmesty digiboksia seuraavaan aamuun mennessä. Arvaatte kai ettei digiboksi odota nurkan takana noutamistaan. Se olisi yhtä todennäköistä kuin se, että digiboksi ilmestyisi kuumailmapallosta. Tai sukellusveneestä. Tai huljkopterista. Ja tässä näytelläänkin hyvin. (Mihin minä olen menettänyt luontaisen taiten piilotetun kriitikkokykyni...)

Mika Kaurismäen dokumentti Vesku ei hirmuisesti naurattanut, mutta kosketti silleen ihan kivasti. Taitavien ja kokeneiden tekijöiden henkilödokumentti henkilöstä jossa riittää henkilöä ei voi epäonnistua. Valkokankaalla Vesa-Matti Loirissa riittää kokemusta ja taitoa sillä särmällä, että kenkään ei jää huonommaksi toista. Taiteesta ei sitten tämänkään elokuvan yhteydessä tarvitse puhua eikä tarvitsekaan. Vesku-faneille moninaisia auvoisia hetkiä, vaikka ei monesta naisesta yhtä aikaa pitäisikään. Hellästi kohdettaan kohteleva kohtalokas filkka kohtelee kohdettaan hellävaraisesti. Miesten vuorossa kyllä itketään enemmän.

Kesän lopulla nähty Marja Pyykön Sisko tahtoisin jäädä revittelee yli 100 000 katsojaluvuilla jo nyt. Itse olin vakaasti sitä mieltä, että tätä sujuvaa mutta hieman hyppelehtivää elokuvaa ei oikeastaan pitäisi esittää alle kuusitoistavuotiaille, eikä kukaan yli 17-vuotias halua katsoa sitä. Tämä teoriani murtui käytännön kovassa koulussa kun 13-v. tytär vinkui jo kaksi viikkoa ennen elokuvaa leffarahaa muka juuri tämän elokuvan katsomiseen. Kolmannella kerralla vaadin sitten jo elokuvalippua todisteeksi. Ettei menisi rahat Idän ihmeiden tarkkailuun Ruoholahti-Vuosaari -linjalla. Tähän kannattaa ottaa äiti esiliinaksi, vaikka teini sen tietysti kieltää, sillä näin huonoja tapoja oppii parhaiten vain kavereidensa seurassa.

Mutta syksyn paras elokuva on tähän mennessä ollut Thomas Vinterbergin Submarino. Pääosassa oivallisen sukunimen saanut Jakob Cedergren, joka on kova jätkä Tanskan mustemmalla pallonpuoliskolla, jossa harva viitsii ketään auttaa.

Sodankylä ikuisesti erikoisnäytöksinä

Peter von Bagh on koonnut Sodankylän elokuvajuhlien kuuluisien aamukeskustelujen pohjalta dokumentin Sodankylä ikuisesti: elokuvan vuosisata. Sitä seuraa laveampi kolmiosainen sarja, jonka ensimmäinen osa Sodankylä ikuisesti: ensimmäisten elokuvien muisto on juuri valmistunut.

Näytökset Orionissa (Eerikinkatu 15, Helsinki)

Sodankylä ikuisesti: elokuvan vuosisata ma 13.9. klo 18.00, näytöksen alustaa Sodankylän elokuvajuhlien ohjelmapäällikkö Timo Malmi.

Sodankylä ikuisesti: ensimmäisten elokuvien muisto ma 20.9. klo 18.00, alustaa ohjaaja Peter von Bagh. Näytöksiin on vapaa pääsy.

Syksyn poliittiset aiheet

Syksy rämähti päälle äkkiyllättäin, mutta tänään lämpöpukeutuminen on ehkä hieman liioittelua. Mutta hikeä ei saa pelätä ja liioitteluhan on päivän sana politiikassakin, tosin kielletty, eikä kukaan tietenkään sitä tunnustaisi jos kovisteltaisiin.

Poliitikasta on turha poliittisia puheita etsiä, sillä ne ovat keskittyneet manipulointiin. Sanahelinä, sutkaukset ja mainostoimistoslangi ovat kaikkien puolueiden valttikortti (jo loppuun kalutun maahanmuutto-Mustan Pekan lisäksi) myös ensi kevään vaaleissa. Tasokas journalismimme on tämän varmin vakuus!

Etukäteisvaalivoittaja Timo Soinia on kiittäminen siitä, että hän ilmoitti haluavansa persut mukaan mieluummin osaksi punamultaa tai sinipunaa kuin pelkkään porvarihallitukseen, jossa häntä epäilemättä potkittaisiin kuin pahaista rakkikoiraa, kuten oikeistoon sitoutuneille puudeli-Vihreille nyt tehdään oikein atomivoiman energian persläimäytyksillä. Vihreät käyvät yksipuolista sotaansa demareita vastaan - siis täysin päin vastoin kuin eurooppalaiset sisarpuolensa. Pitäisi alkaa jo kysyä, mikä meidän vihreitä oikein vaivaa!

Kuten vihreitä, ministerinposti kiinnostaa tietysti brysseli-Soinia, tulipa tarjous sitten oikealta tai vasemmalta. Sen jälkeen on enää presidentin paikka kokeilematta. Mutta se on varattu ilmiselvästi väsähtäneelle ja kaiken innovaatiokykynsä menettäneelle Sauli Niinistölle, jota kansa palvoo, kun ei parempaakaan investointikohdetta keksi. Journalismi pitää huolta siitä, ettei Saulille saada edes vastaehdokasta, vaikka todellisuudessa presidentinhomma on lopulta vain yksi homma muiden joukossa. Minä en nykyisin edes tietäisi, että meillä on presidentti, jollei Tarja H. olisi pistäytynyt stadionille Suomi-Ruotsi -maaotteluun katsojaksi.

Apropos! Timolle vain muistutukseksi, että näin se päättyi Pekankin poliittinen taival, jonka lopussa alamäkeä lievittivät vain häämöttävät bisnesmiljoonat.

Poliittinen puhe on ajettu alas, koska ei Suomen kansa sitä puoluearvioiden mukaan halua eikä kestäisi. Kansa on kyllästynyt poliittiseen puheeseen, jota se ei ole koskaan ymmärtänyt. Mutta se on kuitenkin ymmärtänyt aikanaan pelätä sitä. Ja se on enemmän kuin nykyinen tiedostamisen taso. Liioittelua ja suoranaista valehteluakaan ei enää pelätä, minkä todisteeksi journalismi teettää järjettömiä lukuja osoittavia gallupeja harva se kuukausi.

Poliittista puhetta ei kuunnella, mutta Idolsin tai Big Brotherin kymmenes editio kyllä kelpaa, vaikka niiden jäsenmaksut ovat mielestäni varsin korkeita niiden tarjoamaan demokraattiseen osallistumisvastikkeeseen nähden. Mutta kansa tietää tai tässä tapauksessa ei, ja vielä maksaa siitä.

Meille tavallisille pulliaisille riittää olla liioittelematta maailman paras eläkeiässäkin. Vai mitä sanotte elinkeinoelämän tuoreimmista vaateista nostaa haudan parrasta 70 elettyyn ja koettuun vuoteen? Tästä voi päätellä ensinnäkin että ammattiyhdistys"liikkeen" tila on säälittävä, toiseksi sen, että ei työnantajapuolenkaan nupeissa ihan kaikki ole kohdallaan, raks, raks. Kuka helvetin konsultti näitä idioottimaisuuksia on palkattu keksimään. Miksei leikata raakasti näistä päistä?

Palataksemme alkuperäiseen aiheeseen hienoja liioittelun elkeitä harrastaa - säästämme tässä puheen vaaleanpunaisesta herrastelusta - esimerkiksi Björn Wahlroos, joka puhuu kehitysavusta keinona heittää rahaa Kankkulan kaivoon. Afrikkaa autetaan Wahlroosin mukaan investointimallilla, jonka kehitteli just se Kiina. Se on saanut oppinsa purkamalla "sosialismin rakenteita", arvon pankkiirimme valaisee meitä. Ihan kriittisesti ajatellen Kiinalla on siinä Wahlroosin väitteistä huolimatta vielä tekemistä. Aivan kuten Afrikallakin demokratian saavuttamisessa puhtaan kapitalistisin opein, sillä mitäs muuta "sosialismin rakenteiden" purkaminen on ellei sitä.

Onhan tässä uuttakin ideologista viritystä, sillä Idän kapitalistinen teoria on tähän asti kailottanut juuri sitä, että juuri rajoitettu demokratia on kapitalismin menestyksen ytimessä. Mutta että uuden Afrikan ytimessä on demokratisoituva Kiina! Voihan Libyan viljavakka! Sosialismia tietenkään ei demokratian yhteydessä tarvitse muistella, sillä sitä ei siinä ollut nimeksikään. Mutta ehkä tuo Kiina on, kautta tuhatvuotisen munan, Wahlroosin mielestä demokraattista sosialismia, mene ja tiedä!

Kesäkuussa Wahlroos ehti sanoa Financial Timesissa, ettei köyhien ihmisten ja hajonneiden perheiden tukemista voida jatkaa. Wahlroos on toki puheissaan tasapuolinen, sillä hän vastustaa myös maanviljelijöiden EU-tukia, mikä ei tietenkään estä ottamasta vastaan vuosittain 300 000 euron avustuksia omalle tilalleen nyt eikä "niin kauan kuin järjestelmä pysyy tällaisena". Kukapa ei perstaskuaan avaisi, jos seteleitä tungetaan joka luukusta. Ja perinteistä kartanonherran keppiä on hyvä harjoitella juuri köyhien ihmisten ja hajonneiden perheiden selkäpiihin.

Opetusta tässä on se, että kun elämme otsikkojen kulta-aikaa, kukaan ei journalistimme ota kantaa otsikon fonttia kummempaan, eikä puheita "sammakoista" enää ole. Ainoa keskustelu on raakasti rönsyilevä nettikommentointi: poliitikot eivät enää joko katso arvolleen sopivaksi kommentoida poliittisia aiheita tai sitten ne eivät pääse julkisuuteen. Vai onko halukin kommentaatioon jo päättynyt? Pääministerin mukaan vaaliaiheitahan saa viritellä vasta kun vaalit ovat jo ovella ja jos asia on pääministeripuolueelle sopimaton, niin vasta sen jälkeen, jollei se raja sitten ollut jo eilen mikä tekee ongelman vain historialliseksi.

Eiköhän tässä ollut jo aamiaisen verran.

Savon suvun alkulähteillä

 

Kattaalanmäellä Pielavedellä kesällä 2010.

 

Jussit 2010 -sarja KAVAssa

Syksyn mittaan Kava esittää tämän vuoden Jussi-kisan elokuvia - käytännössä siis alkuvuonna ilmestyneitä. Syksyn uutuudet löytyvät elokuvateattereista. Mutta tässä esitevihkoon kirjoittama teksti syksyn kotimaisista esityksistä:

Jos rakastat, kokeneen televisio- ja teatteriohjaaja Neil Hardwickin ensimmäinen näytelmäelokuva on musikaali. Miinisterin tyttären ja maahanmuuttajan rakkaustarinaa ryydittävät tutut kotimaiset pophitit. Katja Kallion käsikirjoitus on velkaa Sakari Topeliuksen Adalmiinan helmi –tarinalle. Aikuistumisen, rakkauden, menetyksen ja anteeksiannon teemat toteutuvat vetoavalla tavalla nykypäivän Helsingissä.

Paha perhe on ihmissuhde-elokuvan ekspertin Aleksi Salmenperän kolmas pitkä elokuva. Näyttelijät pääsevät parhaimpaansa tarinassa, jossa ylisuojeleva isä yrittää puuttua kapinoivien lastensa elämiin surkuhupaisella tavalla. Tragikoominen asetelma puri hyvin myös Ranskassa, jonne elokuva myytiin.

Risto Räppääjä ja polkupyörävaras perustuu Sinikka ja Tiina Nopolan suosittujen lastenkirjojen hahmoihin, mutta kyse on alkuperäiskäsikirjoituksesta. Mari Rantasilan koko perheen musiikkikomedia osoittautui suursuosikiksi.

Auf Wiedersehen Finnland kertoo vain vähän käsitellyn tarinan suomalaisista naisista, jotka lähtivät maasta vetäytyvien saksalaissotilaiden matkaan Lapissa syksyllä 1944. Paluun jälkeen edessä olivat karanteenileiri, kuulustelut – ja yleinen halveksunta. Naiset kertovat tunteikkaasti tarinansa omilla nimillään ja kasvoillaan.

Sukunsa viimeinen on globaaleilla elokuvakentillä mainetta niittäneiden Markku Lehmuskallion ja Anastasia Lapsuin vankan dokumentaarisen pohjan omaava näytelmäelokuva. Jamalin niemimaalla Siperiassa asuvien nenetsien historia Neuvostoliitossa ja alkuperäiskansan tapa hahmottaa maailmaa saavat helposti ymmärrettävän muodon.

Kohtaamisia on Saara Cantellin innostusta herättänyt episodielokuva, joka lämmitti mieliä välittömyydellään ja aitoudellaan. Kohtaamiset seitsemän naisen arjessa, niiden helppous tai vaikeus, herkistävät katsojan löytämään tutuista tilanteista uusia piirteitä. Yhtenäisyyttä korostaa minimaalinen leikkaus, joka antaa mehun nautittaville näyttelijäsuorituksille.

Freetime Machos on Pohjois-Suomen teemoja usein kuvanneen Mika Ronkaisen dokumenttielokuva maailman pohjoisimmasta rugby-joukkueesta. Joukkue ei taidoillaan vakuuta, mutta pelaajamiehet antavat rugbyn SM-sarjan tiimellyksessä oivan läpileikkauksen nykyaikaisen miehen ja miesryhmän maailmaan ja sen naisia aina hämmästyttäviin erikoisuuksiin.

Tuomari Nurmio – stadilaista tangoa etsimässä on taitavana kuvaajana tunnetun Tahvo Hirvosen musiikkielokuva suomalaisen rockin legendasta, joka kääntyi tangon taivutukseen. Hirvonen antaa tilaa musiikkiesityksille enemmän kuin dokumenteissa on ollut tapana: Nurmion musiikin ystävät voivat nautiskella hyvästä äänentoistosta ja raisusta visuaalisesta meiningistä stagella ja sen takana.

Miesten vuoro kertoo tukun suomalaisten miesten elämäntarinoita saunan puhdistavassa ympäristössä. Joonas Berghällin ja Mika Hotakaisen valikoimat sielukkaat saunamiehet avautuvat kaikessa alastomuudessaan tavalla, joka on avannut myös katsojien kyynelkanavat – olipa kyse sitten naurusta tai osaaottavasta itkusta. Katsojaluvut lähenevät pitkäaikaisia ennätyksiä.

Reindeerspotting - pako joulumaasta on Joonas Neuvosen ohjaus Rovaniemen huumeisesti elävästä nuorisosta, erityisesti Janista, joka ajelehtii elämän karikoilta toiselle Euroopan metropoleissa. Huumeet, velat ja pelko johtivat elokuvan K18-ikärajaan, joka synnytti Suomessa ainutlaatuisen keskustelun dokumenttielokuvan vaikutuksesta: mainosta vai valistusta, kysyttiin kaduilla ja puutarhassa.

Rautaa rajan taa on Kalle Kujalan huumoripitoinen kuvaus sukelluksesta metallimusiikin maailmaan. Matkalla Amsterdamiin ja New Yorkiin kohdataan raskassoundiset suomalaiset menestyjät Nightwishit, Amorphikset, Sonata Arctican, Diablon ja uuden tulokkaan, joka kantaa nimeä Dantless. Ja mikä vaikutus metallimusiikilla on nuorisoon?

Teeman näytökset, joihin saa lippuja aikanaan Kavan sivuilta:

Virpi Suutari
AUF WIEDERSEHEN FINNLAND
23.10.2010 lauantai 17:00
Neil Hardwick
JOS RAKASTAT
15.12.2010 keskiviikko 17:00
Aleksi Salmenperä
PAHA PERHE
17.12.2010 perjantai 17:00
Anastasia Lapsui, Markku Lehmuskallio
SUKUNSA VIIMEINEN
21.12.2010 tiistai 16:45
Saara Cantell
KOHTAAMISIA
22.12.2010 keskiviikko 18:45
Mari Rantasila
RISTO RÄPPÄÄJÄ JA POLKUPYÖRÄVARAS
25.12.2010 lauantai 15:45
Mika Ronkainen
FREETIME MACHOS
27.12.2010 maanantai 17:00
Tahvo Hirvonen
STADILAISTA TANGOA ETSIMÄSSÄ
27.12.2010 maanantai 21:00
Joonas Berghäll, Mika Hotakainen
MIESTEN VUORO
1.01.2011 lauantai 20:00
Joonas Neuvonen
REINDEERSPOTTING – PAKO JOULUMAASTA
4.01.2011 tiistai 16:45
Kalle Kujala
RAUTAA RAJAN TAA
7.01.2011 perjantai 16:45

Suomi on maailman paras maa.

Suomi on perinteisesti ollut maailman paras maa, ainakin keihäänheitossa. Tosin siinäkin se yks norski ja se älyttömän nuori saksalainen Zorro heittävät pidemmälle, mutta ei se väitettä huononna. Suomi on maailman paras maa.

Tiedot parin viimeisimmän hallituksen korruptio-alttiudesta eivät ilmeisesti ole kiirineet rapakon taakse. Mutta eipä siitä täälläkään. Expm-Vanhasen puolueen vaalirahasotku saa muhia rauhassa eduskuntavaalien alle, eikä kokoomuksen neljän (sic!) kansanedustajan korruptioepäilyt heilauta maan mainetta, kun ne eivät puolueen puheenjohtajankaan mielestä selvästikään ole edes tuksutekstiviestin veroisia.

Uusin poliittiskorruptiivinen omertan laki tuli oikein uuden pääministerin kauniisti puhuvasta suusta. Ensi vuoden vaaleista ei kuulemma saa tänä vuonna puhua, kun hänellä ja hallitustovereilla on niin paljon tekemistä. Se on vähän niin kuin niin että kirveellä olisi töitä. Saisiko pääministeriltä kuitenkin kattavan listan aiheista, joista ei saa puhua ensi kevään vaalien aiheena vielä tänä vuonna? Se voisi helpottaa karavaanille räksyttämistä. Nythän saa räksyttää ja läksyttää vain maahanmuuttajista.

Newsweek on siis rankannut mailman maat ihmisen asumisen kannalta parhaimmuusjärjestykseen. Suomi voitti, Sveitsi oli kakkonen ja Ruotsi kolmas. Seuraavina olivat Australia, Luxemburg, Norja, Kanada, Alankomaat, Japani ja Tanska. Islanti on niin pieni ja mitätön (pohjois)maa, ettei sitä edes rankattu! Mihin Suomi tarvitsee brändityöryhmää!

Urheilun voimasta kertoo se, että Etelä-Afrikan imago on jalkapallon MM-kisojen jälkeen erinomainen, mutta tässä rankingissa se noteerattiin sijalle 82. Siihen nähden vanha hylkiömaa Albania yllättää sijalla 56, juuri ennen Valko-Venäjää. Viro ei ole ihan pohjoismaisessa luokassa, mutta kuitenkin sijalla 32. Liettua on heti Unkarin perässä sijalla 34, Latvia 36. Ettäs nyt tiedätte miten päin se menee. 38. sija on Bulgarialla, 30. Chilellä, joten näihin mielikuviin Baltia voi nyt omassa kehityksessään yltää. Perää pitää sadan joukossa sijalla sata Burkina Faso. Mutta millä sijalla keikkuu Venäjä. Arvatkaa ennen kuin katsotte.

Elokuva-arkiston syksy

Kavan elokuvateatteri Orionin syyskauden ohjelmisto on julkistettu: käykääpä tutustumassa arkiston ohjelmaan.

Erityisesti toivotan teidät kaikki tervetulleiksi Dokumentin ytimessä -sarjan esityksiin

DOKUMENTIN YTIMESSÄ 53: URHEILUN MIKROFONIMIEHET. Mikrofonimieheksi oppimassa (1939) 6', S: Hirviseppä, Jukola, Tiilikainen. Tie voittoon! (1946) 9', S: Martti Jukola. Olympian ovella (1952) 10', S: Martti Jukola. Kouluradio (1939) 7', S: Pekka Tiilikainen. Poikien suosikit (1945) 7', S: Pekka Tiilikainen. Holmenkollen 1955 (1955) 9', S: Pekka Tiilikainen. Suomen Suurkisat (1966) 9', S: Pekka Tiilikainen. Suomi-Ruotsi Nya Ullevilla 27.-28.8.1959 (1959) 18', S: Paavo Noponen. SF-katsaus 44 (1959) 11', S: Paavo Noponen * yht. 90 min
ESITYS: 22.09.2010 keskiviikko 16:30

DOKUMENTIN YTIMESSÄ 54: SANAN VOIMALLA SODASSA JA RAUHASSA. Kamerat pyörivät (1935) 9', O+S: Topo Leistelä. Puolustusvoimain katsaus 2 (1941) 12', S: Topo Leistelä. Koli, mahtava – kuuluisa (1943) 9', O+S: Topo Leistelä. Parran pärinää (1948) 2', S: Topo Leistelä. Hallitus – kansan palvelija (1949) 9', O+S: Topo Leistelä. Suomi-Filmin uutiskuvia 1 (1939) 11', O+S: Turo Kartto. Itsenäisyyspäivämme Helsingissä 1940 (1940) 8', S: Turo Kartto. Ryssät motissa Messuhallissa (1942) 9', S: Reino Hirviseppä. Leijonalipusta siniristiin (1967) 10', O+S: Reino Hirviseppä. Finlandia-katsaus 8 (1943) 7', S: Veikko Itkonen. Jälleen Uutta 4 (1948) 6', O+S: Veikko Itkonen. Matka mustien maanosaan (ote) (1952) 8', O+KU+S: Veikko Itkonen. Filmi filmistä (1949) 8', O+S: Veikko Itkonen * yht. 110 min
ESITYS: 17.11.2010 keskiviikko 16:30

DOKUMENTIN YTIMESSÄ 55: SELOSTAJAT III: NUO MAINIOT SANASEPOT JA VIIHDYTTÄVÄT KIELIKELLOT. Hämeenkyrön heinänteko (1936) 9', S: Kaarlo Marjanen. Elämä ihmiselle – SDP (1939) 4', S: Kaarlo Marjanen. Vanha Viipurimme (1940) 8', S: Hilkka Helinä. Tutkijan työtä (1964) 8', S: Hilkka Helinä ja Niilo Ihamäki. Ajan Kuvastin 42. Miss Suomi 1958 (1958) 12', S: Maj-Brit Heljo ja Esko Hyvönen. Keskitystä keittiössä (1952) 11', S: Paavo Nurmi. Lapin lumoissa (1955) 8', S: Paavo Nurmi. Armin päivät (1953) 5', S: Martti Silvennoinen. Nigeria, osa 1 (1969) 11', S: Martti Silvennoinen. Finlandia-Katsaus 567 (1961) 9', S: Olavi Puusaari. Olympiaradio 1952 (1952) 9', S: Carl-Erik Creutz. Jouppilan neloset (1954) 2', S: Carl-Erik Creutz. Filmiviikko (1948) 8', S: Carl-Erik Creutz * yht. 104 min
ESITYS: 1.12.2010 keskiviikko 17:00

Mutta on vielä muutakin:
SUOMI TOISESSA MAAILMANSODASSA
27.10. keskiviikko 17:00
julkaisemattomasta tai vain vähän nähdystä alkuperäisaineistosta rakennettu kompilaatio Suomesta toisessa maailmansodassa * suunnitelleet, toteuttaneet ja esittelevät Ilkka Kippola, Jari Sedergren, leikannut Jarmo Nyman
Liput voi varata klikkaamalla tätä linkkiä

Erityisesitys liittyy kokonaisuuteen jossa ranskalaisen arkistonjohtaja Eric Le Royn johdolla esitetään Vichyn Ranskan ja vastarintaliikkeiden elokuvia toisessa maailmansodassa. Vierailyn yhteydessä järjestään myös:
VICHY-SEMINAARI
25.10. maanantai 15:00
puhujina arkistopäällikkö Eric Le Roy (AFF/CNC) ja suomalaisia asiantuntijoita • Ilkka Kippolan ja Jari Sedergrenin kokoamia harvinaisia elokuvanäytteitä • tilaisuus tulkataan suomeksi • vapaa pääsy

Varhaisen elokuvan erikoispiirteitä

Lumièren veljekset sanoivat itse esittävänsä elokuvissaan elämää itse teossa, sur le vif. Veljesten ensimmäiset kuvat olivat välähdyksiä todellisesta elämästä kotikaupungissaan Lyonissa. Niissä nähtiin tuokiokuvia oman tehtaan työntekijöistä, junan saapuminen rautatieasemalle ja esimerkiksi lasten leikkejä. Veljekset itse käyttivät näistä nimityksiä vues (suom. näkymiä) ja actualités (suom. päivän tapahtumia).

Matkoillaan ympäri maailmaa veljekset kuvasivat jatkuvasti näkemäänsä. Käytännössä heille muodostui kaksiosainen ohjelmisto: virallisessa levityksessä oleva ja siten katalogiin myytäväksi merkitty elokuvakokoelma ja muut, katalogin ulkopuolelle jääneet elokuvat, joita ilmeisesti myös säilytettiin huolettomammin. Jos katalogin elokuvia luonnehtisi globaaliksi, voi näitä katalogin ulkopuolisia nimittää hyvinkin paikallisluonteisiksi elokuviksi.

Visuaalisen esittämisen historia on tietysti hyvin pitkä jo ennen Lumièren veljesten keksintöä. Saksalaiset dokumenttielokuvan historioitsijat Uli Jung ja Martin Loiperdinger ovat kiinnostuneet varhaisen elokuvan erikoispiirteisiin mediahistorian näkökulmasta. Yksin ajoitus on ongelma. "Elävien valokuvien" historia alkaa saksalaisten elokuvahistoriotsijoiden mukaan jo vuonna 1891, elokuvateatterin kerrallisen ohjelmallinen kokonaisuus, pitkä pääelokuva ja sitä täydentävä oheisohjelma vakiintuu kuitenkin vasta ensimmäisen maailmansodan lopulla.

Saksalaishistorioitsijat kiinnittävät alkuvuotensa Ottomar Anschütziin (1847-1907). Hänen keksimällään Kinetoscopella esitettiin valokuvasarjoilla liikkeen vanginneen Edward Muybridgeä (1830–1904) muistuttavalla tavalla kuvasarjoja ratsastajista ja hevosista. Sven Hirnin mukaan Anschützin laitteessa kuvat asetettiin kiekkoon, jota pyörtettiin ohi salamavalolla toimivan projektorin. Kuultokuvat heijastettiin himeälle lasipinnalle, jolta katselijat saattoivat esitystä seurata. Esitys ei ollut kovin pitkä, sillä kiekossa oli yleensä vain 24 kuvaa.

Anschütz kehitteli laitettaan edelleen. Vuonna 1887 markkinoille tullutta laitetta, jonka nimi on elektrotachiskopi, sai mainion vastaanoton Chicagon maailmannäyttelyssä 1893 ja Tukholmassa valokuvanäyttelyssä marraskuussa 1894. Helsingissä laitteen kyvyt tunnettiin jo ennen sitä, sillä Sven Hirn kertoo ensiesityksen olleen Suomessa neljän viikon ajan jo lokakuussa 1892. Se oli "aivan uusi tapa esittää liikkuvia valokuvia", lupasivat mainokset ruotsinkielisissä lehdissä. Näytökset eivät herättäneet huomiota. Hirn moittiikin, että helsinkiläiset eivät "tietenkään kokeneet tilaisuutta kovinkaan poikkeuksellisena".

Saksalaishistorioitsijat korostavat, että kuvaus- ja esitystekniikan sijaan termillä kino kutsuttu kokonaisuus on ratkaisevan tärkeää. Mediahistoriallisesta näkökulmasta tekniikan uudistaminen ei asetu elokuvan historiassa kynnyskysymykseksi. Elokuvan läpilyöntiä tarkoittava kinoinstituutio vakiintuu 1910-luvulla. Vastaavaa murrosta ei löydy teknisten laitteiden laadun parantumisesta, joka on nähtävissä "eläwiä kuvia" filmille kuvaavien kameroiden ja projektoreiden teknisestä edistymisestä.

Monet varhaisen elokuvan historiaan erikoistuneet ovat olleet huolissaan termien, käsitteiden ja teoriankulkujen anakronistisesta käytöstä. Vastaavasti voimme esittää kysymyksen, onko oikein puhua varhaisista filmaustöistä sanalla elokuva, joka keksitään suomen kieleen 1927. Elokuvan alkuaikoina puhuttiin esimerkiksi Ranskassa ja Saksassa näkymistä (vue, Ansichten) tai kuvista (images, Bild). Samanlaisia anakronismeja syntyy käytettäessä termiä "tuottaja" tai jopa "kameramies".

Arvostellessaan Abel Gancen elokuvaa La Roue vuonna 1922 Fernand Léger yritti määritellä elokuvan radikaaleja mahdollisuuksia. Mykän elokuvan tunnetuimpiin teoreetikkoihin kuuluva Tom Gunning on tulkinnut hänen sanojaan kiintoisalla tavalla. Légerin mukaan taiteen todellinen potentiaali ei ole "luonnon liikkeiden imitatioinnissa", eikä kyse ole myöskään "väärästä polusta" silloin, kun mietitään tapaa, jolla elokuva muistuttaa teatteria. Légerin mukaan elokuvan erityinen voima on sen tavassa "tehdä kuvat (images) näkyviksi". Gunning toteaa, että juuri tässä näkyvyyden valjastamisessa, esittämisen ja näyttämisen toimessa tiivistyy ydin kaikelle sille, mitä elokuvissa oli ennen kuin narratiivisuussuuntaus aloitti voittokulkunsa vuodesta 1906 lähtien.

Léger ei ollut ajatuksissaan yksin. Futuristien, dadaistien ja surrealististen ja yleisemmin varhaisten modernistien elokuvakäsitys muistutti sanottua. Avant garde –modernistien entusiasmi uutta mediumia kohtaan oli sen mahdollisuuksissa. Tähän ajatteluun liittyi toki kritiikkiä siitä, mikä elokuvasta oli jo tullut: tavoitteena oli fantasia elokuvan "pelastamisesta" näiltä "vierailta ja vanhentuneilta (passé) muodoilta".

Ennen Tom Gunningia varhaisen elokuvan historia, niin kuin elokuvan historiat yleensä, ovat kirjoittaneet ja teoretisoineet narratiivisten filmien hegemonian asettamissa rajoissa. Varhaiset elokuvantekijät kuten Smith, Méliès ja Porter ovat olleet tutkimuksen kohteena lähinnä siitä näkökulmasta mitä uutta he ovat tuoneet elokuvaan tarinankerronnan näkökulmasta. Gunning toteaa, etteivät näin ajattelevat ole täysin väärässä, mutta he ovat näkemyksessään yksipuolisia.

Gunning esittää väitteensä tueksi kaksi tosiasiaa, jotka näyttävät pitävän paikkaansa myös suomalaisen aineiston valossa. Ensimmäinen Gunningin toteamus on, että ajankohtaisfilmillä on erinomaisen tärkeä rooli markkinoille saatettujen varhaisten elokuvien kokonaisuudessa. Gunning on laskenut, että yhdysvaltalaisessa aineistoissa vuoteen 1906 asti ajankohtaiselokuvat muodostivat enemmistön kaikista elokuvista. "Lumièren traditio 'saattaa maailma ihmisten ulottuville' matkailuelokuvien ja ajankohtaiselokuvien (topicals) avulla ei kadonnut senkään jälkeen, kun veljesten Cinématographe-laitetta ei enää käytetty elokuvien tuotannossa", Gunning toteaa.

Gunning uskoo myös Méliès-tradition jakaneen periaatteessa saman ajatuksen. Méliès itse ei pitänyt faabelia tai kertomusta tärkeimpänä ennen kuin viimeistellessään elokuvaa. Sitä ennen hänelle olivat tärkeitä "lavaefektit", "trikit" ja hyvin järjestetty "tableau". Gunning päättelee, että jopa Méliès ajattelee vähemmän tarinoiden kertomista kuin "esittääkseen sellaisen sarjan näkymiä yleisölle, jotka ovat fasinoivia niiden illusorisen voiman vuoksi". Nämä "illusoriset voimat" olivat tietysti keskenään erilaisia, Lumièrellä realistinen liikkeen illuusio ja Mélièsillä maaginen illuusio.

Gunning nimittää tätä attraktioiden elokuvaksi. Attraktio-termi on lainattu venäläiseltä elokuvantekijältä ja –teoreetikolta Sergei Eisensteiniltä, joka tarkoitti sillä tapaa, jolla elokuvantekijä saattaa aggressiivisesti saada aikaan katsojassa "sensuaalinen tai psykologinen vaikutus". Einsteinin mukaan teatterin tulisi perustua sellaisten attraktioiden montaasiin, jonka avulla luotaisiin katsojassa täysin erilainen suhde kuin se, mikä tulee tämän imiessä vaikutteensa "illusorisesta imitatiivisyydestä".

Siten varhainen elokuva perustuu Gunningin mukaan laadulliseen tekijään, sen kykyyn näyttää jotakin. Näin hän asettuu vastarintaan strukturalistisen elokuvateorian pioneeri Christian Metzin edustamaa näkökulmaa vastaan: siinä narratiiviin perustuva elokuva nähdään katsojan edustaman voyeristisen aspektin kautta.

Yksi Gunningin esittämä esimerkki on kameraa katsova katselija, yhtä hyvin kameran eteen (kuvaustapahtumaa ja itse kameralaitetta) ihmettelemään tuleva ohikulkija ja näytelmäelokuvien koomikko, joka katsoo suoraan kamerasilmää. Tämänhän on yleisesti arveltu pilaavan elokuvan realistisen illuusion. Gunning näkee tapahtuman toisin, sillä hänen mielestään katse kameraan muodostaa kontaktin yleisön kanssa. Elokuva paljastaa tai esittää sen näkyvyyden, muodostaa katkoksen (rupture) itsensä sulkeneeseen fiktiiviseen maailmaan ja kiinnittää samalla kerrankin huomion katselijaan (spectator).

Gunning menee niin pitkälle irtaantuessaan Metzin katsojalle tarjoamasta voyeristisesta näkökulmasta narratiivielokuvan yhteydessä, että hän puhuu "ekshibitionismista", joka tulee kouriintuntuvaksi varhaisten eroottisten elokuvien yhteydessä, esimerkiksi kohtauksessa, jossa sulhaselleen viettelevää riisuuntumisaktia toteuttava näyttelijätär esittääkin katseista, eleistä ja omistautumisesta päätellen shownsa suoraan katsojalle eli kameralle.

Gunning kiistää edelleen Mélièsin harrastamien elokuvatrikkien olevan luonteeltaan narratiivisen jatkumon osia. Enemmän kyseessä on sarja esityksiä (serie of displays). Monet trikkifilmit ovat juonettomia, sarja muunnoksia, jotka on liitetty yhteen vailla sen suurempia yhteyksiä ja taatusti ilman luonnehdintaa. Hän kiistää jopa kuulun Matka Kuuhun-elokuvan (1902) esikuvallisuuden myöhemmän narratiivisuuden suhteen sanomalla tarinan tarjoavan vain "raamit, johon ripustetaan todistuksia elokuvan maagisista mahdollisuuksista".

Gunningin mukaan varhaisen elokuvan näyttelyluonne rekflektoi siihen huolettomuuteen, jolla itseriittoinen narratiivinen maailma saatiin luoduksi valkokankaalla. Gunning ottaa esille Charles Musserin, joka on todennut, että varhaiset elokuvien esityspaikkojen filmejä esittävät showmiehet editoivat hankkimiaan elokuvia vapaasti ja lisäsivät niihin aika ajoin ylimääräisiä lisukkeita kuten ääniefektejä ja selostavia kommentaattoreita. Näin markkinamiehet toimivat markkinoiden esityksissäkin. Gunningin mielestä markkinat ovat parempi lähtökohta elokuvan juurien tutkimiselle kuin teatteri.

Kiintoisaa on se, että operatöörit toimivat elokuvankin suhteen juuri Musserin mainitsemalla tavalla. Kun – saksalaista termiä käyttäen kino-instituuttia – elokuvateatteria ja sen vakio-ohjelmiston formaattia – ei ollut syntynyt, varhaisen elokuvan esittäjät varsin vapaasti muokkasivat kulloinkin syntyvän ohjelmiston liittämällä yhteen, eri elokuvista kokoamalla ja oman mielensä mukaisina kokonaisuuksina esittämällä tämänkaltaisen, markkinoita muistuttavan show-tilaisuuden. Muistettavaa oli, että variétee oli elokuvan pysyvä seuralainen myös Suomessa vuoteen 1918 asti.

Gunning toteaa, vaudevillen ja varieteen tapaisten iltamien aikana elokuvia saatettiin esittää varsin epänarratiiviseen tapaan: trikkifilmit, farssit, aktualiteettielokuvat, "illustroidut laulut" ja vaudeville-tapahtumat seurasivat toisiaan "lähes epäloogisessa esitysjärjestyksessä" eikä näillä "numeroilla" ollut välttämättä tai ei ollut yleensä mitään yhteyttä toisiinsa. "Toisin sanoen", Gunning korostaa, "ei narratiivia".

Markkinat liittyvät Gunningin mukaan myös attraktioon silloin, kun itse kuvaustapahtuma tai kameran kaltaiset filmauslaitteet herättävät tapahtumaa seuraavan yleisön huomion. Niissä markkinatapahtumissa, joissa uuden ajan ihmeitä esiteltiin, itse elokuva oli vain yksi kiinnostuksen kohde, eikä välttämättä suurinta huomiota herättänyt.

Kun Gunning ottaa käyttöönsä termin attraktio, hän korostaa sen olevan enemmänkin ekshibitionistista vastakkainasettelua kuin diegeettistä absorptiota. Gunning ei tietenkään oleta, että varhaisessa elokuvassa tapahtuisi samanlaista "kokeellisesti säädeltyä ja matemaattisesti kalkyloitua" attraktioiden montaasia kuin Eisenstein (teoriassaan) esittää. Mutta hän korostaa, että venäläiset ottivat termin käyttöön sieltä, missä "attraktioita" oli koko ajan ollut: markkinoilta, massakulttuurin tyyssijasta. Populaaritaide ja massojen kulttuuri oli neuvostoyhteiskunnan visuaalisen maailman kehittäjien mielessä kaikkena muuna kuin "porvarin epattona".

Kun neuvostoteoreetikot kehittelivät käsitteitää 1920-luvulla, viihde oli jo globaalisti ilmenevää teollisuutta ja keskuksissa keskiluokainen kulttuuri jokapäiväinen kulutustuote aivan eri tavoin kuin parikymmentä vuotta aiemmin, vuosisadan alussa. Juuri tämä nopea muutos aiheuttaa vaikeuden nähdä sen, kuinka rajusti kansanomaiset viihteen muodot olivat vapautuneet kulutuksen käyttöön. Gunningin mielestä juuri vuosisadan vaihteen populaarikulttuurin ekshibitionismi oli se piirre, joka teki sen kiintoisaksi myöhemmälle avant-gardelle ja modernisteille niin Ranskassa kuin Venäjälläkin. Gunningin sanoin: "Se on vapautta diegesiksestä ja se painottaa suoraa stimulaatiota." Sekä neuvostoliittolaisilla elokuvantekijöillä että esimerkiksi surrealistisilla avant garde-tekijöillä tavoitteena oli siis suora vaikutus katsojaan, vieläpä keinoin, jotka olivat valkokankaalle sijoitetun tarinan ulkopuolella.

Suomessa visuaalisten esityksien vähäistä populaaria kiinnostavuutta on surrut Sven Hirn, joka joutuu kerta toisensa jälkeen toteamaan historioitsijana, etteivät 1800-luvun jälkipuoliskon helsinkiläiset olleet läheskään aina kiinnostuneita järjestetyistä tapahtumista. Taloudellisesti ensi vuosien yritykset elokuva-alalla Lumièren jälkeenkin olivat vain harvoin kannattavia viihdytystoimintaa pidempään jatkettaessa. Attraktio-teoriaa tukee sekin, että elokuvan tekemiseen ja esittämiseen liittyvät laitteet olivat itse elokuvaa kiinnostavampia.

"Juuri Cinématographie, Biograph ja Vitascope saivat tilaa varietee-tapahtuman mainoksissa", Gunning toteaa, eivät nimeltä mainitut elokuvat. Lähikuvatkin suunnattiin varhaisessa elokuvassa usein valkokankaalle heijastettuun esineeseen itseensä, eikä niitä käytetty kertomuksen välikappaleina, kuten myöhemmin. Kyse saattoi olla myös ekshibitionismista, esimerkiksi lähikuvassa, joka keskittyy naisen hameen helman nostamiseen.

Vaudevillen ja varieteen historioitsija, futurismin manifestilla (1908/1909) teoreettisten perusteiden luonut Filippo Tommaso Marinetti (1876–1944) korostaa vuosisadan vaihteessa syntynyttä "uutta katsojaa", joka syntyi vastakohdaksi "staattiselle", tavallisesta teatterista tutulle "tyhmälle tirkistelijälle". Uusi katsoja tunsi olevansa se, jolle esitys kohdistettiin suoraan, hän osallistui varieteen ohjelmaan laulamalla tai nauraa hekottamalla esiintyjälle – ja kommentoimalla lavan tapahtumia.

Samankaltaista on todennäköisesti tapahtunut myös elokuvateatterin tilassa. Elokuvia esitettiin Suomessakin vuoteen 1918 asti sekä vaudevillen että varieteen yhteydessä. Yhteys päättyi kun valtiovalta päätti kieltää elokuvien esittämisen varieteessa. Nykysanoin matalakulttuuriseksi määrittynyt elokuva saattoi muodostaa vaaran ja sitä pidettiin yleisesti vahingollisena nuorisolle, elokuvan suurkuluttajille.

Gunning kutsuu vuosia 1907-1913 elokuvan narrativisoinnin ajaksi. Tuolluin syntyy variete-ohjelma ja tuolloin elokuva siirtyy sitä varten rakennettuihin elokuvateattereihin, joiden valkokankaille valmistetaan elokuvia, joissa on kuuluisia näyttelijöitä kuuluisissa näytelmissä. Silloin elokuvaan syntyvät dramaattinen ilmaisu, henkilöhahmojen psykologia ja fiktion maailma.