Jengi pois Afganistanista

Rauhanturvaoperaationa ja jälleenrakennusmissiona alkanut Afganistanin operaatio muutti jo aikaa sitten luonnettaan.

Se on sotaa, kuten kenraali Gustav Hägglund tänä aamuna Jälkiviisaissa (YLE TV1) totesi. Hän sanoi suoraan, että itse asiassa Suomi käy sotaa talebaneja vastaan. [Ehkä tämä on syynä siihen, että tiedotusvälineet välittävät armeijalähteiden epäuskottavaa selitystä siitä, että tappava "pommi" oli "sotalordien" tai "rikollisten" asettama.]

Kenraali ihmetteli samalla, miksi poliitikot eivät pohdi siellä oloa uudelleen. Samaa voimme ihmetellä mekin.

Hägglund totesi vain Vasemmistoliiton ehdottaneen taannoin mission uudelleenarviota ja joukkojen mahdollista poisvetämistä Afganistanista. Minusta vaikutti, että hän oli välittömän pois lähtemisen kannalla. Niin olen minäkin, jos siitä olette kiinnostuneita.

Hägglundin meriitit näissä asioissa kannattaa kyllä kirjata ylös siltä varalta, että aiotte epäillä hänen arvostelukykyään:
- EU:n sotilaskomitean puheenjohtaja 2001-2004
- Libanon UNIFIL-operaation komentaja 1986-88
- Golanin UNDOF-operaation komentaja 1985-86 Siinailla
- Suomen pataljoonan komentajana UNEF II-operaatiossa 1978-79
- Lisäksi Hägglund nimettiin syksyllä 1993 ghanalaisen kenraali Emmanuel Erskinen ja sambialaisen oikeuskansleri Matthew Nguluben kanssa selvittämään Somalian rauhaanpakottamisoperaation epäonnistumista.

On muuten kiintoisaa huomata, että tämä EI ole uutinen tiedotusvälineissä! Ei edes YLE:n uutistoimitukselle. Militaarikorruptoitunutta sakkia.

Päivähoidon hinta

Hallituksen todellinen karva alkaa paljastua niillekin, jotka eivät sitä entuudestaan tienneet. Terveydenhuollon palkkalupaukset jäivät lunastamatta. Nyt uudistuksia rahoitetaan käymällä köyhimpien kukkarolla. Se on tunnetusti muutenkin aika tarpeeton esine.

Hallitus päätti poistaa pienituloisille annetun vapautuksen kokopäiväisistä päivähoitomaksuista. [Kersa.net kertoo tiiviisti päivähoitomaksujen nykytilanteen niitä tuntemattomille.]

Käytännössä etuisuuksien heikennys tarkoittaa yksinhuoltajien ja opiskelijoiden kukkarolla käyntiä. Joissakin tapauksissa maksajiksi joutunee kunnan sosiaalitoimi, jollei lapsia haluta ihan heitteille jättää.

Nykyisen käytännön mukaan laskentakaavojen mukaisia alle 18 euron maksuja ei peritä. Hallitus näyttää haluavan nostaa tämän rajan 30 euroon.

Se tarkoittaa siis 330 euron kulua vuodessa. Maksujahan peritään 11 kuukaudelta vuodessa. Esimerkiksi luvattu tyypillinen opintorahan korotus kuluu tähän kokonaan. Työttömille kyse on vain kulunlisästä. Nollasummapeli - se tarkoittaa vain poliittista retoriikkaa ja mielialanhoitoa - vaihtuu miinusmerkkiseksi politiikaksi.

Miksi nämä kepinlyönnit? Tavoitteena on vähentää kokopäivähoitoa ja raharaipoin "kannustaa" puolipäiväiseen hoitoon.

Työtömien, yksinhuoltajien ja opiskelijoiden lapset jäävät tämän tavoitteen myötä paitsi päivähoidon ruokailuista, yhteisistä leikeistä ja kasvatuksesta, sosiaalisista suhteista ja kestävistä ystävyyssuhteista. Päiväkodit ovat tärkeitä paikkoja lapsille.

Näin köyhimpien lapset - monien vaikka ei tietysti kaikkien kotiolosuhteet ovat varsin ankeat - eristetään tällä politiikalla omaksi ryhmäkseen.

Sillä päivähoitopolitiikalla voi olla myöhemmin kallis hinta.

Kaupunkimaisissa olosuhteissa, varsinkin lähiöissä, nämä päiväkotisuhteet voivat olla elinikäisiä. Tiukoissa paikoissa niistä voi olla konkreettista hyötyä.

Lapsena lyödyt lyövät usein takaisin.

Nyt tarvitaan journalisteja, jotka kysyvät peruspalveluministeriltä, pitääkö hän tätä saavutuksena vai taka-askeleena.

Väärällä puolella

Jouduin jotakin muuta etsiessäni kasvokirurgeja käsitteleville sivuille ja sieltä poiskin. Selaimen muistiin jäi kuitenkin tämä hauska juttu tunnetusta alan ihmisestä, jolla oli huima ura - ja aina hävinneen puolella:

"Richard Faltin oli saksalais-suomalais-puolalais-skotlantilaista sukua, syntyi Viipurissa vuonna 1867, valmistui lääkäriksi 1894, väitteli tohtoriksi 1896 ja tuli kirurgian dosentiksi 1902. Hän oli viimeinen af Schulténin oppilas ja itse Helsingin Yliopiston ylimääräinen kirurgian professori vuodet 1917-35. Kansainvälisesti tunnetuksi hän tuli etupäässä sotakirurgina ja kasvotraumatologina, joka palveli kirurgina yhteensä seitsemässä eri sodassa, aina Kreikan - Turkin sodasta (1897), johon hän tosin ehti juuri varsinaisten sotatoimien loppuessa, Venäjän - Japanin sodasta (1904-05) ja ensimmäisestä maailmansodasta (1914-18) sekä vapaussodasta (1918) Italian - Abessinian sotaan (1936), talvisotaan (1939-40) ja jatkosotaan (1941-44) asti - aina häviävällä puolella. Tämä sai jotkut koiranleuat jatkosodan aikana ehdottamaan, että hänet olisi lähetettävä Neuvostoliiton puolelle."

Vain kaksi päivää

Vielä pari päivää.

Kesä lasin takana

Kesä näyttää tulevan tuolla ikkunalasin takana.

Itse sulkeudun iltapäivän kauneimpina hetkinä kolmeksi tunniksi pimeään huoneeseen
piraattipuuhiin.

Selvät sävelet

Hämmästyin suuresti, kun luin järjestön nettisivuilta, että Jussi Saramo on valittu uudelleen Vasemmistonuorten puheenjohtajaksi "selvin" luvuin.

Kuitenkin jo seuraavana päivänä samaiset nuoret äänestyspäätöksellä päättivät ajaa lakiuuudistusta, joka sallii "kannabiksen käytön ja kotikasvatuksen omaan käyttöön". Selväpäisesti ajatteleva Saramo äänesti vastaan. Järjestön varapuheenjohtajaksi valittiin lääkäri.

Vasemmistonuoret ovat poliittisesti marginaalissa. Näillä päätöksillä he pysyvätkin siellä.

Hanke realisoitui reilut puoli vuotta sen jälkeen, kun Satakunnan vasemmistonuorten puheenjohtaja sai sakkoja huumausainerikoksesta (kannabiksen kasvattamisesta kotona) ja huumausaineen käyttörikoksesta(marihuanan polttamisesta).

Järjestön kulttuuriset käytännöt ansaitsevat kyllä huomiota. Veikkaanpa ettei sitä tule puuttumaan. Varmasti myös vasemmistolaisittain ajattelevissa lapsiperheissä asia on esillä. Tuskinpa tuonne kukaan lapsiaan haluaa.

Vasemmistosissit ovat eri puolilla maailmaa käyneet huumekauppaa paristakin syystä. Ensimmäinen perustelu on ideologinen: myynti on toivottavaa siksi, että kapitalistiset maat romahtavat ennen pitkää huumeiden käytön yleistyttyä. Varsinkin suurkaupungit tulevat mahdottomaksi elää. Toinen perustelu on se, että laittomalla huumekaupalla saa rahaa.

En tiedä, minkälaisia ideologisia ja taloudellisia perusteita Vasemmistonuorten enemmistö tälle hankkeelleen antoi, enkä sitäkään, missä kunnossa päätös on tehty. Huolestuttavaa kuitenkin on, ettei päätöstä perusteluineen ole laitettu kotisivuille. Selitystä nimittäin hakee näinä aikoina varsin moni.

EDIT: Puheenjohtaja Saramo on kommentoinut asiaa omassa blogissaan.

Taas mennään

Tätä voi sitten tiistaina tirkistellä. Ja näemmä keskiviikkonakin: K-rappu 22.5. TV1 klo 19.10 ja sen uusinta 23.5. klo 23.15.

Osasitaattina sivuilta:
"Kevään viimeinen K-rappu
Kevään viimeisessä K-rapussa puhutaan satavuotiaasta suomalaisesta elokuvasta ja, kesän kynnyksellä kun ollaan, lemmestä. Elokuvat ovat joutuneet meilläkin sensuurin kouriin. Entä millaisia mies- ja naiskuvia Suomi-leffassa on? Lisäksi Sakari Katajisto esittää kesän varalle hyviä iskutekniikoita livenä studiossa."

Ketä lie keksineet mukaan?

Blair Maailmanpankkiin

Erkki Tuomioja sijoittaa Tony Blairia Maailmanpankin johtoon korruptioskandaalin vuoksi sieltä poistettavan Paul Wolfowitzin sijaan.

Maailmalta sama uutinen pomppasi perjantaina ja lauantaina esiin joka puolella.

Daily Mail kirjoitti vuorokausi Tuomiojan jälkeen, että Nobel-palkinnon saaja Joe Stiglitz, pankin entinen varapresidentti, sanoi: 'Hän on selvästi yksi niistä joista keskustellaan tähän tehtävään.'"

Maailmanpankin on arvioitu tarvitsevan ennen muuta kehitysasioihin erikoistunutta ekonomistia, eivätkä Tony Blairin matemaatikon taidot liene merkittävät. Sitä suurempi este Blairille on se ikuiseksi tarkoitettu sopimus, jonka mukaan pääjohtajan paikka on amerikkalaisten.

Wolfowitz on lähdössä virastaan kesäkuun viimeisenä. Mukaan hän saa reilut neljännesmiljoona dollaria ja selityksen, jossa pankki ottaa osasyyn skandaaliin. Blair luopuu virastaan 27. kesäkuuta.

Eikä tässä kaikki. Mainittakoon, että Maailmanpankin Englannin "haarakonttorin" toimitusjohtaja Tom Scholarin on julkisesti vihjattu tehneen saman kuin pääjohtajakin. Tyttöystävä on ilmiannon mukaan saanut etuoikeutetun aseman pankissa.

Asia saatettiin tietoon Wall Street Journalissa, joka julkaisi asiasta saamansa e-mailin. Yskää on ymmärretty niin, että Wolfowitzin jengi sen on lähettänyt. Ilmiantopolitiikan myötä tunteet ovat kuumia.

Scholarin ennustetaan ryhtyvän Blairin seuraajan Gordon Brownin lähipiiriin korkeaksi virkameheksi.

Kyllähän tämä kaikki viittaa "kovaan peliin Bostonissa" - tai tässä tapauksessa globaalisti. Sanankäyttö varmasti kovenee lähiviikkoina. Suomen journalistit taitavat vaieta tavalliseen tapaansa taustakuvioista: blairilainen sosialistirintama vs. bushilainen uusliberalismi.

Pyhäpäivän päätteeksi syntitesti

Syntitesti.

Syntejä:

Vihamielisyys: 8
Ylpeys: 8
Hekumallisuus: 6
Kateus: 5
Tietämättömyys: 3
Huumorintajuttomuus: 2
Välinpitämättömyys: 2
Ahneus: 1
Hengen velttous: 1
Murehtiminen: 0
Vatsan palvonta: 0

36 syntipistettä

Hyveitä:

Oikeudenmukaisuus: 16
Urhoollisuus: 16
Rakkaus: 15
Lojaalisuus: 14
Pyhä huolettomuus: 13
Anteeksiantavaisuus: 11
Suhteellisuuden taju: 11
Jalo joutilaisuus: 10
Kohtuullisuus: 7
Viisaus: 7
Hiljainen tieto: 4

Hyvepisteet yhteensä: 124

***

Vatsan palvonta 0. Tämä testi ei ole uskottava. Ei siinä kyllä pizzaa missään kohdassa tarjoiltu.

Via Kriisipuuro, Sun äitis ja varmaan sata muuta.

Blogia Cannesista

En ole tainnut ennen sanoakaan, että Guardian bloggaa Cannesista. On ääntä ja kuvaa kanssa.

Nyt meininkinä on happeninki Cannesissa.

Ei älyllistä, kiitos

Miten sitä voi puhua tuntikausia sanomatta mitään älyllistä? Vaikka aihe olisi ihan otollinen.

Esimerkiksi tämmöisiä:

- Moskovan kaupungin Helsingille lahjoittaman rauhan
patsaan tervaaminen 1990-luvun alussa on harvinainen poikkeus, jolla
Itä-Euroopan patsaiden kaatamisen politiikka haluttiin tuoda Suomeen asti.
- Eliitti vakuutti edustavansa kansaa ja rakensi patsaiden politiikalla
myyttistä kansakäsitystä. Patsaiden sanottiin olevan lahjoja kansalta.
Suurmiehiä korostavan politiikan tulos oli nationalistinen miesten
historia.
- Naisille nimettyjä patsaita ei ollut, vaikka naishahmoja toki
patsaiden koristukseksi sallittiin antiikin perinteen mukaisesti.
Ensimmäinen naispatsas, Alpo Sailon kansanrunoilija Larin Paraskelle
omistettu, julkistettiin vasta vuonna 1949.
- Toisen maailmansodan jälkeen patsaiden politiikka irronnut
nationalistisesta kertomuksesta. Työläisnaiset, sisällissodan
hävinneet, ensimmäisen tasavallan syrjityt pakolaiset ja toisen
maailmansodan kurimuksessa kärsineet juutalaiset ovat saaneet
muistomerkkinsä.
- Patsaiden politiikka on demokratisoitunut ja kertoo
nykyään historiasta useammalle kuin ennen. Silti
lähes jokaisesta patsaasta käydään ajoin kiivastakin keskustelua. Se
on hyväksi taiteelle ja erityisesti historiakäsityksellemme.

Vai sanoinko minä sittenkin? Näemmä, tai ainakin sinne päin.

Lauluntapailija

Jokos olette kokeilleet lauluntapailijaa? Songtapper tunnistaa kappaleen rytmin perusteella. Rytmi syötetään koneeseen kolkuttamalla välilyöntitankoa.

Ja jos Guitar Hero ei ole tuttu, linkkiin kannattaa upota viideksi minuutiksi. Aikamoista menoa.

Top-sata, goodbye.

Jokin aika sitten oli monessakin blogissa tapana nostattaa tunteita sillä, että Blogilistan top-sataan demokraattisesti tilattuja hyljeksittiin.

No, antaas tulla henkistä tukea.

Mä olin juuri äsken listalla sijalla 101.

Goodbye, top-sata.

Lehtiä paholaisen kirjoista

Carl Theodor Dreyerin elokuva Blade af Satans Bok on Bibin videoiden joukossa englanninkielisenä versiona Leaves Out of the Book of Satan.

Suomeksi elokuva on nimeltään Lehtiä paholaisen kirjoista. Suomen sensuurin on vuonna 1966 antanut sille ikärajaksi 12-vuotta, joten nykyisen lakiuudistuksen jälkeen se on K11. Kestoa elokuvalla on reilu pari tuntia.

Vuonna 1920 valmistuneessa elokuvassa paholainen laittaa sormensa peliin, millä on seurauksensa niin Kristuksen kärsimysnäytelmään, Espanjan inkvisitioon, Ranskan vallankumoukseen kuin myös Suomen sisällissotaan 1918.

Dreyerin käsittely sai aikaan polemiikkia ja vastasipa ohjaaja itsekin kirjeitse erääseen elokuvalehteen syytteisiin, jonka mukaan hän ei kuvannut "vapaussotureita" ja "vapaussotaa" oikeassa valkoisessa hengessä.

Juuri tänään. Nyt!

Helsingin journalistit saivat eilen tuutillisen patsaspolitiikkaa. Minulle uusia kasvoja oli esimerkiksi ystävällinen Kätsy. Oli paikalla pari tuttuakin.

Kovin moni ei illanviettoon tullut, reilut kymmenkunta kuitenkin.

"Tiedotusongelmia", sanoivat. "Sitä se on", sanoin itse, "nykyaikaa".

***

Kansleri Kari Raivio ehdotti lukukausimaksuja yliopistoon. Niitä on nyt ehdotettu vuosikymmenet. Muistan itsekin olleeni niitä torppaamassa sekä totisena että humoristina.

Humoristi vaikutti enemmän. Kirjoitin nimittäin yhden varteenotettavan opintoseteliehdotuksen uusiksi, vain hieman muunnellen. Ei tullut opintoseteleitä.

Nythän ajatus on vuosikymmenten jälkeen millilleen sama. Ei mitään uutta! Ja juuri siksi tekee mieli kysyä:

Voisiko joku selvittää, miksi Helsingin yliopiston kansleri keikkuu televisiossa Elinkeinoelämän valtuuskunnan mannekiinina?

****

Helsingin Sanomat (16.5.07 A4) otsikoi, että puolet suomalaisista hyväksyisi erisuuruiset palkankorotukset. Tämähän ei ole yllätys, jos olettaa, että noin puolet saisi isompia korotuksia kuin toiset.

***

Eiköhän tässä ole jo aamiaisen verran.

***

Paitsi että huomasin olleeni jo viikon moittimatta uutta hallitusta. Mistähän se voi johtua? Tietysti siitä, että hallitus on niin saamaton.

Muistamisen ja unohduksen politiikkaa

EDIT: klo 11.30 laitettu esille uusi, huomattavasti aamuista laajempi versio. Teksti on edelleen kehiteltävänä.

Tänään klo 18 pitäisi käydä puhumassa journalistien Pressiklubilla patsaista ja niiden politiikasta. Mukana tietysti elokuvanäytteitä.

Mitä sitä puhuisi? Vähän patsaiden, muistomerkkien ja monumenttien teoriaa ja sitäkin enemmän näytteitä erilaisista ratkaisuista.

Patsaissa kohtaavat kolmenlaiset symbolit: ne tuovat esille varsin usein erilaisia embleemeja, ne ovat joko itse tai ainakin osa keskeisiä historiallisia paikkoja (tai tiloja) ja varsin usein ne myös esittävät tunnettuja historiallisia henkilöitä.

Pierre Nora on kehitellyt historiantutkijan työtä varten näistä symboleista, muistomerkeistä ja monumenteista kahtiajaon.

Toiset symbolit ovat tarkoitettu, asetettu symboleiksi: tällaisia ovat erityisesti valtiolliset symbolit, mutta myös Pantheonin ja Eiffelin tornin tapaiset monumentit.

Englanniksi käännettynä hän käyttää näistä nimeä imposed symbols, jolla ei siis ole vakiintunutta suomennosta. Historioitsijan tehtävänä on tällöin löytää niiden eri muodot ja selvittää niiden ideoiden toteutumisen (suomeksi ehkä historian kehityskulun, ilmenemispolut)

Toiset symbolit ovat rakennettuja (constructed symbols).
Sellainen olisi esimerkiksi Suomi-neito (Ranskassa tietysti Gallian kukko). Mainiossa teoksessaan tästä symbolista Aimo Reitala toteaa, että Suomi-neito ei ole saanut omaa hakusanaa tietoteoksiin, ja vaikka se on tuttu, se on "epävirallinen ja tuntematon". Sen tutkiminen merkitsi hänelle "löytöretkeä pääosaltaan ennen tutkimattomaan tai puutteellisesti tutkittuun kansalliseen kuvamaailmaan".

Kuten Kerstin Smeds on osoittanut sekä kansallisrunoilijaksi kohotetun J. L. Runeberginja Aleksanteri II:n patsaiden suunnittelua pidettiin keskeisenä ja valtiollisena asiana, jota puitiin toisin kuin muita muistomerkkejä perinpohjaisesti sekä säädyissä että maan sanomalehdistössä. Smeds sanoo: ”Molemmat muistomerkit pystytettiin pääkaupungin keskeisimmille ja näkyvimmille paikoille, jotta kansa tulevaisuudessa voisi kokoontua niiden ympärille kansakunnan yhteisten asioiden merkeissä.”

Aleksanterin patsaan kohdalla tämä valtiollinen luonne oli erityisen selvää: sen yksityiskohdista ei päättänyt taiteilija vaan säädyt. Alunperin tehtävään valitun Johannes Takasen valitsemista puolsi myös kielikysymys. Hänen aikaisen kuolemansa johdosta tehtävään valikoitui toinen patsastoimikuntaa miellyttänyt kuvanveistäjä Walter Runebergin, runoilijan poika. Molempien ehdotukset olivat saaneet kritiikkiä: Albert Edefelt sanoi, että Takasen ehdotuksesta puuttui kaikki keisarillisuus – keisari oli kuvattu ”porvarillisena perustuslaillisena monarkkina”. Runebergin ehdotuksessa näkyi tekijänsä keisarinvastaisuus: keisari oli siinä kuvattu despoottina, mikä ei säätyjen mielestä ollut hyväksyttävää.

Jo Walter Runebergin tekemä J. L. Runebergin patsaan poliittinen ja ideologinen symboliikka oli herättnyt kiistoja patsaan ulkomuodon ja kaiverrusten suhteen. Lopulta kaiverrukset päätettiin patsastoimikunnassa tehdä vain suomeksi: kuten tiedämme, siihen lisättiin laajan polemiikin jälkeen lyhyt teksti ruotsiksi. Se aiheutti sen, että patsaasta jätettiin pois Runebergin nimi, jonka mukana olemista oli aiemmin pidetty välttämättömänä.

Pierre Noran muiston merkitystä koskeva päätelmä oli raju, turhankin raju. Hän sanoi, ettei Ranskaa enää ole olemassa muuten kuin tärkeiden embleemien, symbolisten paikkojen ja historiallisten henkilöiden muistoina. Vain näiden kautta syntyvät muistot (ja "muisti") Ranskasta luo sen koheesion, yhtenäisyyden ja jatkuvuuden, joka säilyttää sen elävänä ja luo sille legitimiteettiä.

Tämä tietysti jättää huomioimatta sen, minkä kanadalainen myyttien ja symbolien tutkija James A. Leith on tuonut esille. Keskittyminen muistiin jättää syrjään yhteiskunnan väestön elämällä keskeiset piirteet - pitkäaikaisen hallinnan, verotuksen, valtiollisuuden muotojen ja rajojen merkitys sekä nykyisen valtiollisesti määräytyneen kansainvälisen integroitumisen jne. - mutta myös unohtamisen. Erityisen keskeinen piirre on eri kansanryhmien välisten väkivaltaisuuksien ja sorron unohtaminen.

"Aika parantaa haavat" on itse asiassa poliittinen ohjelma. Patsaiden, muistomerkkien ja muiden historiasta muistuttavien paikkojen ja tilojen muuntaminen on itse asiassa aktiivista unohtamisen politiikkaa. Päätöksiä tekevät poliitikot voivat olla pitkällä tähtäimellä oikeassa, mutta lyhyellä tähtäimellä he riistävät toisilta oikeuden muistaa ja muistella. He varaavat historiallisen muiston vain itselleen.

Erityisen tyypillinen unohtamisen politiikan muoto on ollut kielipolitiikka. Yhtenäistävällä, homogeenisyyteen tähtäävällä kielipolitiikalla on aktiivisesti hävitetty sekä kielivähemmistöjä että identiteetin rakennusaineena toimivia murre-eroja. Assimilaatio on aina unohduksen politiikkaa.

Historioitsijalle unohtaminen on aina keskeistä, sillä kuten Eric Hobsbawm sanoo, historioitsijan on muistettava se, minkä muut unohtavat.
Esimerkiksi Etelä-Afrikassa aiempien hallitusten muistomerkkipolitiikka on johtanut ajatuksiin väärin perustein luodusta ”muistojen maisemasta”. Nelson Mandelan tultua valtaan vuonna 1994 tämä haluttiin sysätä syrjään. Maassa eli rinnakkain monia erilaisia muistojen maisemia: kolonialismi, totalitarismi ja vastarintaliikkeet olivat luoneet kukin omansa – ja kaikilla niillä oli omat muistomerkkinsä, joihin niiden ideologiat olivat kiinnittyneitä.

Nykyisin tätä monimuotoisuutta hallitessa eri kansanryhmiin tasa-arvoisesti suhtautunutta mielikuvaa luotaessa käytetään siellä ilmaisua ”rainbow nation”, suomennettuna siis sateenkaarikansakunta.

Kulttuurisesta muistin politiikasta siis halutaan tehdä subjektiivista, luovaa ja rakennettua. Kulttuurinen perintö on asetettu avoimesti keskusteltavaksi: lyhyesti, se halutaan määritellä uudelleen. Tämä tarkoittaa juuri muistettavien ja unohdettavien asioiden valikointia. Näin muistin asema kansakunnan rakentamisessa saa korostetun sijan. Politiikan olennainen piirre Etelä-Afrikassa on se, että sen halutaan luovan monikansalliseen ympäristöön yhtenäisyyttä ja erityisesti se, että kulttuurisia konflikteja halutaan aktiivisesti välttää.

Tämä on tarkoittanut ylhäältä alas suuntautuvaa kulttuurista rakentamista: maahan on rakennettu valtaisat määrät uusia monumentteja ja muistomerkkejä, joiden pitäisi ajaa uusia kansallisia yhtenäisyyden ideaaleja periaatteena sovitus ja monimuotoisuus. Näin aiemman hallituksen hiljentävät, vaimentamat ja häivyttämät sekä marginaalisoimat maailmat pääsevät esille uusissa hankkeissa. Tavoitteena on tarjota tilaa parantumiselle yhteiskunnassa, joka on pahoin traumatisoitu ja syyllistetty. Tuoreet tutkimukset osoittavat, että käytännössä esimerkiksi monimuotoinen etnisyys ei kovin hyvin rakennetuista monumenteista aina välity.

Paul Connerton on tutkinut uusien aloitusten keinovalikoimaa. Hän toteaa, että uudessa tilanteessa tapana on valita satunnaisesti osa aiemmin käytetyistä symboleista. Nämä otetaan elävään käyttöön rituaaleissa, jotka vahvistavat eroa entiseen. Vanhat symbolit otetaan uudelleen käyttöön samalla kun ne kiistetään: ”Uuden alun ja vanhan tyrannian välinen muuri rakennetaan palauttamalla mieliin vanha tyrannia.” Näiden mieliinpalautusten tavoitteena on tuoda esiin parantamisen mahdollisuus: aiempien riitojen tilalle sovitus, diversifikaation tilalle yhtenäisyys. Vapaus, yhtenäisyys etnisessä monimuotoisuudessa ja sovitus olivat Nelson Mandelan virkaanastujaispuheen oleellisia piirteitä.

Uudet kansalliset festivaalit, uusi itsenäisyyspäivä ja Vapauden puiston tapaiset tilat ovat Etelä-Afrikassa käytetyt keinot. Suomessa käytössä oli samanlaisia keinoja jo 1800-luvulla. Jo vuonna 1839 ylioppilaiden viettämä Porthan-juhlaoli mielletty kansanjuhlaksi ja kun Porthanille haluttiin oma patsas, ylioppilaat vetosivat ”kaikki Suomen kuntiin”. Porthanin päivän, 9.11. takana oli J. V. Snellmann aloite. Turussa 1888 paljastetun Pietari Brahen patsaan rahoitusta oli kerätty myös kansanjulilla ja iltahuveilla kuten myös Brahen kuoleman 200-vuotisjuhlia jo vuonna 1880.

Rituaalinomaiset kansanjuhlat olivat Smedsin mukaan suuria kansallisia julkisia näytelmiä. Ne ”toteutettiin mahdollisimman yksinkertaisin ja iskevin keinoin. Ne olivat osa laajempaa poliittista ja kansallista ohjelmaa, osa kansallista sosialisaatiota. Patsashankkeet legitimoitiin koko Suomen kansan asiana vetämällä kymmenet tuhannet ihmiset vihkiäisseremonioihin”. Porthanin patsaan vihkiäisissä 9.8.1864 kaupungilla velloi tuhansia ihmisiä, Runebergin patsaan vihkiäisissä 6.5.1885 oli paikalla yli 20 000 henkeä, ”isänmaallisuuden yhteen kokoama Suomen kansa”, kuten asiasta tiedotettiin.

Kun Aleksanteri II:n patsas vihittiin 29.4. 1894, paikalla oli niin suuri ihmisjoukko, että Uuden Suometaren mukaan sitä ei voinut enää laskea. Yli 300 kuntaa oli lähettänyt edustajansa paikalle. Yhtäaikaisia juhlia pidettiin Maarianhaminassa, Vaasassa, Turussa, Porissa ja Kajaanissa. Helsingin Kaisaniemessä oli erillinen kansanjuhla. Ohjelmassa oli terveydyskäyntejä patsaalle ja juhlapäivällinen. Tämä kaikki säätyjen läsnäollessa, kutsuttuina mukana olivat senaatin jäsenet, yliopiston ja virkakunnan edustajat sekä kunnalliset virkamiehet. Samoin oli menetelty Runebergin ja Brahen patsasjuhlissa.

Kyse oli siis poliittisesta manifestista, mutta sellaisesta, jossa venäjänkielen käyttämistä varottiin viimeiseen asti.

Pierre Nora on kutsunut aikakauttamme mielessään sekä Itä-Euroopan kommunistiaikojen jälkeiset valtiot että uusi Etelä-Afrikka ”muistiinpalauttamisen ajaksi”. Termi "varastoitu muisti" - ­Noran käyttämä säilytystä tarkoittava termi on yleisessä käytössä kemiallisten aseiden varastointia tarkoittavassa mielessä ­- on olemassa reaktiona kasvavaan epävarmuuteemme ennustamattomasta tulevaisuudesta.

Jay Winter on sanonut, että ensimmäisen maailmansodan jälkeen ihmiset ovat alkaneet etsiä merkityksiä historiasta ja erityisesti sen tragedioista. Hän haluaa selvitettäväksi Europaan disintegraation verisen historian. Ensimmäinen maailmansota muistomerkkeineen on keino, jolla tuon sodan aiheuttamat traumat ja tuska saavat tulla julki. Ensimmäinen maailmansota on hänelle yhtäaikaa sekä Euroopan yhtenäisyyden että disintegraation keskeinen jakaja.

Ensimmäisen maailmansodan muistomerkit ovat kollektiivisisesti toteutuvien rituaalien, retoriikan ja murehtimisien seremonioiden paikka. On yleistä, että ne vetoavat universaalilla tavalla menetykseen, yleisenä sanomanaan ”ei koskaan enää”. Kaikista nationalismin hengen läpitunkemistä myöhempien konfliktien sotamuistomerkeistä tätä tuskin voi sanoa, vaikka sotilaan nöyrät maahan painetut kasvot ja koetut kärsimykset - joskus jopa sodan uhrien tuska - niistäkin usein tulevat esille.

Vastaavalla tavalla Etelä-Afrikan uudet muistomerkit korostavat traumaa, menetystä ja murehtemista. Mutta niitä tutkinut Michelle Burns huomauttaa, että päinvastoin kuin Itä-Euroopassa, jossa patsaat kaadettiin, Etelä-Afrikassa entiset patsaat saivat jäädä pystyyn afrikaanereiden muistoksi. Asia ei ollut itsestään selvä, se vaati laajan ja perusteellisen julkisen keskustelun. Poikkeuksena olivat Hendrick Verwoerdin patsaat. Häntä pidettiin apartheidin pääarkkitehtina – muiden patsaat ovat saaneet jäädä pystyyn.

Kroppa varoittaa

Pitkästä aikaa niitä päiviä, jolloin kroppa sanoo vakavalla äänenpainolla, että on otettava iisisti.

Tämä vaikka eilinen puolentoistatunnin kävelylenkki oli tuulisesta säästä huolimatta ihan mukava retki aamuauringon paisteessa. Ja silti hartiat, niska ja olkapäät ratisevat ja rutisevat nyt kuin luunpalat tynnyrissä. Kireää meininkiä.

Epäilemättä myös allergioita on pelissä, vaikka koivulle en koskaan ole ollut pienehköjä silmäoireita lukuunottamatta kovin herkkä. Lepästä en tiedä mitään.

Minun allergiani ovat kesän heiniä. Kesällä olen allerginen - luonnolle. Just name a one.

Mutta olisikohan nyt jokunen kevyt kenttätulehduskin käynnissä.

Kyllä semmoiselle kotiscifisairausskannerille olisi käyttöä. Ei tarvitsisi arvailla.

Euroviisuja

Tärkein ensin. Hyvää äitienpäivää! Omalle, lapsen, lähipiirin ja kaikkien äideille tasapuolisesti.

Euroviisut on koettu. Perunalastuja ja cocacolaa kului, sillä tungokseen Senaatintorille emme lähteneet, vaikka ensimmäinen kuvavälähdys täydeltä kentältä toi muistoja mieleen. Käytännössähän Senaatintorin ollessa täynnä kannattaa sijoittautua Tuomiokirkon portaiden juurelle. Torin matalammalla puolella voivat nilkat kastua.

Kisa meni hyvin. Hanna Pakarinen oli juuri niin hyvä kuin hän ja kappale antoivat myöten. Pisteitäkin tuli ja kaksi ensisijaa antavat mahdollisuuden jos ei muuhun niin kuumiin lähteisiin.

Muutamia huomioita. Eri yleisradioyhtiöiden vakavuus tuli hienosti ilmi pisteiden ilmoittamisessa. Ei vitsin vitsiä on vakavien yleisradioyhtiöiden linjana. Hauskaa oli se, että niin monet olivat nähneet vaivaa suomenkielisten tervehdysten opettelemisessa. Sykähdyttää syrämestä ku suomenkiältä viännetään niin mageesti.

Ainoat havaitsemani mogat olivat lopussa. Kun Serbia oli tehnyt (ansaitusti) paluun kansainväliseen yhteisöön - voitto on heille poliittisesti kuin olympialaisten järjestäminen, suomalainen viihdetaiteilija pomppi häiritsevästi kuvassa etualalla.

Kun vitsi ei loppunut ajoissa, kyllästynyt serbitaiteilija kaksin käsin väänsi pikkuprinsessan takariviin. Ja joulupukin kanssa sama ajoitusvirhe. Liian paljon, liian pitkään.

Voittajan pitää saada juhlia - fokus on siinä eikä missään muualla. Isännyyden ja emännyyden on syytä häipyä voiton hetkellä taka-alalle.

Nyt voittoa kuristettiin myös sillä, että lopputekstit ajettiin rumasti voittolaulun uusinnan päälle. Miksi ihmeessä? Ei aikataulutus voi olla semmoiseen pätevä syy.

Illalla katsellaan lätkää. Josko tulisi maailmanmestaruus tällekin vuosituhannelle. Kanada on lyötävissä.

Päivän blogi peruutettu

Sedis Zedis Inc antaa tulosvaroituksen. Päivän blogi peruutettu jääkiekon ja Euroviisujen vuoksi.

Amerikkalaiset imperialistit lyöty

Suomen jääkiekkomaajoukkue löi eilen Moskovassa amerikkalaiset imperialistit juuri niin kuin pitikin.

Ylivoimaiset kansallispelurimme leikittelivät suurvallan tunteilla tekemällä vain maalin kerrallaan. Hienointa tämä kissa-hiiri -leikki oli sen myötä, että amerikkalaiset saivat luvan tasoittaa ottelun kerta toisensa jälkeen, vaikka suomalaiset neljä kertaa olivat näyttäneet ylivoimansa koko maailmalle. Suomen joukkueen johdolta mainiota psykologista taktiikkaa antaa suuren veden takaisille college-pojille mahdollisuus.

Rinnalle, vaan ei tuumaakaan yli pääseminen intoutti amerikkalaisia maailmanvalloittajia entistä suurempaan hien vuodatukseen. Mutta Suomi-poika ei vavissut tälläkään kertaa.

Joukkueen johdon ja pettämättämän kuulin joukkueen yhteinen tahto oli sitä luokkaa, että amerikkalaisille annettiin narua rangaistuslaukauskisoihin saakka.

Eikä siinä kaikki. Neljä ensimmäistä kutia lauottiin aivan minne sattuu, ohi tai maalivahdin syliin. Suomen maalivahti torjui nerokkaasti jenkkinuorukaisten raivoisat hyökkäykset.

Lopulta amerikkalaiset oli lyöty kuin Vietnamissa ikään. He olivat käyttäneet kaikki laukauksensa ja odottivat katseet alaspäin kypäröitään väännellen Suomen Urhon Viimeistä Laukausta.

Se meni Pesään.

Suomen Sankarit ottivat voiton rauhallisesti. Parit kättelyt. Tämä oli vasta osavuosikatsaus.

Seuraavaksi vastaan tulevat venäläiset Pronssisoturit. Nimi on enne.

Vaativa toivomus

Lehdistöpäällikkö Maria Romantschuk on saanut luvan kertoa tiedotusvälineille, että Tasavallan Presidentti "ei vaatinut selvitystä mediasta".

Virassaan istuvat presidentit eivät perinteisesti vaadi mitään. Sen sijaan heidän toivomuksensakin on riittänyt. Näin näitä toivomuksia voi nimittää vaativiksi toivomuksiksi.

Olen hämmästynyt, jos useampikin viestinnän tai journalismin professori ei täkyyn tartu. Harvoinhan (raha-anomuksen) suosittelijana on näin arvovaltaista väkeä.

Tasavallan presidentti esitti vapaamuotoisessa ja siksi kieltämättä hieman sekavassa puheenvuorossaan itse asiassa sen hämmästyksellä vastaanotetun ajatuksen, että julkisuuden agenda määräytyykin lehtien toimituksessa.

Miksi hämmästys? Journalistit väittävät mieluusti, että poliitikot tästä päättävät. Tämä perustuu väitteeseen, jonka mukaan journalisteilla ei ole valtaa, vaikka valtiomahtina ranking on tunnetusti noussut. Se taas perustuu siihen, että kun ei ole valtaa, ei ole vastuutakaan. Vastuuta ei kukaan mielellään ota.

Oikein on sanoa, että julkisuuden agenda määräytyy suurimpien lehtien / sähköisten tiedotusvälineiden toimituksissa. Politiikan agenda antaa sille vinkkejä, joita joskus noudatetaan, joskus ei.

Journalismi on oppinut ovelaksi tutkimustoiveen tuloksien neutraloimiseksi etukäteen. Kyllä se eriäväkin mielipide sivuilta usein löytyy, tosin mikroskoopilla ja pitkän hakemisen jälkeen. Usein se toinen mielipide on pitkähkön jutun loppupäähän piilotettuna. Joissakin lehdissä se tarkoittaa myös sen asiariikkisen ainoata ilmestystä.

Minä toivoisin tutkittavaksi myös asenteellisen roskan määrää. Sillä ei ole nykyjournalismissa mitään rajaa.

Montako kertaa Helsingin Sanomat oikein kahden toimittajan voimalla viittasi Viron voitonpäivän juhlinnan yhteydessä alkoholiin. Millä tavalla? Ja miksi?

EDIT: Presidentti puhui samassa yhteydessä myös Viron pronssisoturi-konfliktin ja Irakin sodan uutisoinnista.

Näistä Viro on yhä agendassa. Ylen uutisten mukaan laajapohjainen ihmisoikeusjärjestö vaatii tutkimusta Viron poliisin käyttäytymisestä ihmisoikeuden näkökulmasta. Myös ulkoministeri Ilkka Kanervan ja EU-puheenjohtajamaa Saksan saama kirje Venäjän ulkoministeri Sergei Lavrovilta on tullut julkisuuteen.

Tällaisia kirjeitä tulee, kun lehdistö kirjoittelee omin toimin ulkopolitiikan tekijöiden "erimielisyyksistä" maan sisällä. Sellaiseen risukkoon voi moottorisahan panna tuomaan selkeyttä asioihin. Ehkä presidentin "tuohtumus" lehdistöä kohtaan oli osittain seurausta tästä tosiasiallisesta diplomaattisesta tilanteesta.

Uutisen mukaan Kanerva ei aio vastata saamaansa kirjeeseen vaan vastaus toimitetaan EU:n kautta. Onkohan se nyt loppuun saakka harkittu ele? Yleensä se vastaa, jolle on osoitettu. Ja kun demarche tai peräti nootti on lähetetty kirjeitse, siihen vastataan samalla tasolla. Kirjehän on diplomatian keinona vakavampi kuin suullinen eli verbaalinootti, johon voi vastata työpöydän ääressä keskustellen. Kirjeenvaihto vuotaa kyllä aina julkisuuteen, keskustelu ei. Näin Venäjän tarkoituksena on ollutkin tehdä asiansa julkiseksi.

EDIT2:

Tämän aamulla arvasinkin, vaikka en viitsinyt kertoa, kun olisi viestin yleinen dramaattisuus vähentynyt. Nyt kun tiedämme enemmän ja paremmin, niin tarkennusta: YLE uutisoi, että
"Ulkoministeriön itäosaston päällikkö Kirsti Eskelinen kertoo, että Venäjä esittää kirjeessä kielteisen kantansa patsaan siirtämiseen. Eskelisen mukaan kirje ei ole Suomen ja Venäjän välinen, vaan Venäjä informoi siinä kaikkia jäsenmaita. EU:n puheenjohtajamaa Saksa vastaa kirjeeseen lähipäivinä."

Itse korjaisin uutista niin, että siinä lukisi - ingressin selkeästä muotoilusta huolimatta - Venäjän informoivan kaikkia EU:n jäsenmaita. Onko siis Virolle lähetetty sama teksti kuin Suomelle?

Phil Spector

Phil Spector näyttää olevan vaikeuksissa. Väitteiden mukaan hän on saanut pyssyllä naisen 18 vuotta sitten.

Suomessa asia ei ole tapetilla, mutta maailmalla kyllä.

Ojaa kaivaessa

"Ei, ei, äitimme armas, maamme synnyinmaamme, emme koskaan tahdo sinulle surua tuottaa! Tahdomme ansaita rakkautesi ja huolenpitosi. Emme koskaan myy sinua Egyptin kauppiaille. Emme koskaan halveksi köyhyyttäsi emmekä laiskottele mukavuudessa, kun kutsut meitä työhän. Tahdomme totella suurta kehoitustasi, kuten isämme ennen meitä. Jos olet köyhä, teemme sinut rikkaaksi. Jos olet murheissasi, niin teemme sinut iloiseksi. Jos palelet, niin lämmitämme sinua rakkaudellamme, ja jos istut synkässä pimeydessä, niin sytytämme ikkunaasi kirkkaasti tuikkivan tulen."

Sähkömetsä II: Helsingin elokuvapaja esittää

Mika Taanila on koonnut tänään Orionissa klo 19 alkavan kokeellisen elokuvan kavalkadin Sähkömetsä II: Helsingin elokuvapaja esittää

Siis taiteilijavieraita Orionissa ti 8.5. klo 19 Sami van Ingen, Mikko Maasalo, Denise Ziegler. Jos kiireiltään ehtivät, mukana myös: Inna Aarniala, Tiina Kaukanen, Marjatta Oja, Marianna Uutinen, Heli Rekula, Seppo Renvall.

Lainaan Mikan kirjoitusta: "Vuonna 1989 joukko nuoria kuvataiteilijoita perusti Helsingin elokuvapaja ry:n entisen Nokian Kaapelitehtaan suojiin. Sami van Ingen, Seppo Renvall ja Alli Savolainen olivat pajan tärkeimmät aktivistit sen syntyhetkillä. Hieman myöhemmin mukaan tulivat mm. Marjatta Oja, Mikko Maasalo, Denise Ziegler, Juha van Ingen, Oliver Whitehead ja Heli Rekula. Kollektiivisen entusiasmin hengessä muutamassa vuodessa putkahti HEPistä esiin hämmästyttävä määrä filmille ja videolle toteutettuja tee-se-itse-elokuvia. Karheille ja usein jopa luonnosmaisille teoksille ominaista oli konkreettinen tuntu materiaaliin, ennakkoluuloton suhde käytettyyn välineeseen, sen kieleen ja luutuneisiin konventioihin. Mikä hämmästyttävintä, useimmat niistä syntyivät olemattomalla budjetilla 16mm -filmille, vanhojen kameroiden, kehityskoneiden ja optisen printterin avulla. Parhaimmillaan Elokuvapajan primitiivisissä teoksissa oli tunne, kuin elokuva olisi keksitty kokonaan uudelleen. Elokuvan aiheeksi kelpasi mikä tahansa: herääminen, maisema keittiön ikkunasta, lemmikkieläimen katoaminen jne. Pajan kollektiivinen henki näkyi upealla tavalla siinä, että lähes poikkeuksetta jäsenet olivat mukana toinen toistensa projekteissa.

Valikoima ei pyri olemaan mitenkään kattava tai edes arvottava lista HEPin elokuvista, vaan eräänlainen pelinavaus ja muistutus aidosti vaihtoehtoisesta elokuvan tekemisestä ”oikean elokuvan” varjossa. Monet tämän subjektiivisen valikoiman ulkopuolelle jääneet elokuvat (mm. Alli Savolaisen ja Oliver Whiteheadin koko laaja tuotanto) ansaitsisivat kokonaan omat sarjansa. Kun HEPin aktiviteeteista on kulunut vasta alle 20 vuotta aikaa, ovat useat filmioriginaalit ja -kopiot jo kadonneet."

Pyhä Sylvi

Katselin eilen kollegoiden kanssa Sylviä tai oikeammin kaikkea sitä, mitä siitä on jäljellä.

Wikipedian mukaan "Sylvi on Minna Canthin näytelmään pohjautuva elokuva, joka valmistui jo 1911, mutta jäi hautumaan sen ajan heikon laboratoriotekniikan takia ja sai ensi-iltansa vasta 1913. Elokuvan ohjasi Teuvo Puro ja tuotti kuvaaja Frans Engström (1873–1940). Pääosiin kiinnitettiin, kuten Salaviinanpolttajiinkin, liuta Kansallisteatterin näyttelijöitä. Sylvi on ensimmäinen suomalainen elokuva, josta on olemassa pieniä kohtauksia kronologisessa järjestyksessä."

Tämäkin teksti pitäisi varmaan kirjoittaa uudestaan. Varsinkin viimeinen virke ei voi muuta kuin hämmentää. Myös viite "laboratoriotekniikkaan" on väärä.

"'Ensimmäinen suomalainen filmidraama on äskettäin löydetty eräästä romukaupasta, jossa sen selluloidinauha makasi huonosti myytävänä tavarana, sillä 'tämä filmi palaa huonosti', sanoivat pikkupojat, jotka varsinkin keväisin ovat selluloidinauhan suurostajia.' Näin kirjoitti Suomen Kuvalehti tammikuussa 1934. Vuoden 1933 lopulla helsinkiläinen romukauppias oli ottanut yhteyttä Heikki Ahon ja Björn Soldanin elokuvayhtiöön. Kauppiaan käsiin oli joutunut filmi, joka paloi huonosti eikä soveltunut pikkupoikien leikkeihin suurennuslasilla kärvennettäväksi. Kun Aho ja Soldan saivat rullan, se paljastui katkelmaksi ensimmäisen suomalaisen pitkän näytelmäelokuvan, Sylvin (1911-13), negatiivista. Suomen Kuvalehti luonnehti löytöä ensimmäiseksi täkäläiseksi "filmidraamaksi", mutta näytelmäelokuvia oli toki tehty jo Salaviinanpolttajista (1907) lähtien. Tosin vasta Sylviä saattoi kutsua pitkäksi näytelmäelokuvaksi."

Tämä lainaus on Turun yliopiston kulttuurihistorian professori Hannu Salmen kirjoituksesta Sylvistä - tässä linkissä vain juttusarjan eka osa. Wikipediankin kirjoittaja olisi voinut käyttää tätäkin tekstiä runnoessaan omaansa, sillä se on parasta, mitä elokuvasta on olemassa.

Siteerattu luentoteksti on painettuna saatavilla Salmen mainiossa kirjassa Kadonnut perintö. Taitaapa olla vielä paranneltu versio siinä, vaikka en ryhtynyt tätä varten vertailemaan.

Sylvistä on olemassa Aito Mäkisen kokoama versio vuodelta 1980 - Wikipedian kirjoittaja taitaa viitata tähän, kun sanoo sen olevan "elokuva, josta on olemassa pieniä kohtauksia kronologisessa järjestyksessä".

Kopioidussa säilyneessä aineistossa tällaista järjestystä ei ole - vain pieni raapustettu numero kertoo mihin kohtaukseen otos viittaa. Säilynyttä aineistoa on tunnetusti useampia eri kokonaisuuksia - ne ovat myös eri pituisia. Asiaa mutkistaa se, että Aho & Soldan leikkasivat aikoinaan romukaupasta saamaansa alkuperäisnegatiivia omiin lyhytelokuviinsa.

Tämän sekavan löytö- ja käsittelyhistorian jälkeen ei ole ihme, että aineistoa näyttäisi kuitenkin olevan hieman enemmän kuin mitä Mäkisen kokoomateokseen on laitettu. Filmiaineistosta löytyy myös kuvia, joissa vähän pelleillään, hylättyjä kuvia (eli poistoja) ja näkyypä kuvissa selin joku kuvausryhmän jäsenkin - varmaankin lavastaja tai järjestäjä, kun kerran kameran veivi pyörii - kuvaaja se ei siis ole. Näitä siis katselimme eilen.

Näitä työn ilon hedelmiä esitään Orionissa syksyllä Dokumentin ydin -sarjassamme, joka taitaa saada jo neljännenkymmenennen näytöksensä syksyn neljän kerran myötä.

Muitakin välähdyksiä - tässä vaiheessa usein kysymys on oikeastaan muutaman sekunnin fragmenteista - sekä elokuvan että varsinkin äänielokuvan alkuvaiheista on luvassa, kiitos uutteroiden kollegoiden.

Ns. "arkistolöydöt" ovat varsin usein lopputulosta monen ihmisen työstä, vaikka joku niitä aina valikoituukin esittelemään. Suurin osa löydöistä häviää saman tiensä, varsinkin jos ne päätyvät ns. harmaana materiaalina nimettömänä jonkin televisio-ohjelman täytteeksi. Toiset arkistolöydöt nostetaan framille metelillä ja niistä voidaan tehdä pieniä otsikoitakin, jos journalismi sattuu siitä innostumaan sinä päivänä, kun asiasta ohimennen kuulee.

Syksyn sarjaa varten keräämme esille kaikkea sitä, mikä aikoinaan ei valkokankaalle asti päässyt. Dokumentin ydintä se on juuri siksi - nämä otokset kertovat jostakin muusta kuin fiktiivisestä valkokangastaiteesta. Kuvaustilanteen tallentuminen, koekuvaukset, poistot, sensuroidut, epäonnistumiset jms. tuovat uusia näkökulman fiktiiviseenkin elokuvaan.

Äänielokuvan kaikkein varhaisimmasta historiasta luvassa on - tässä vaiheessa vielä ehkä - enemmänkin kuin välähdys, sillä eilen silmiin tarttui todella mielenkiintoista intensiteettiäänellä varustettua materiaalia, jonka parissa ilta vierähti pitkään kellokortin tavoittamattomiin.

Kollegan kanssa saatoimme lopulta melko varmoina todeta, että se tuo uuden äänellisen momentumin Suomen elokuvahistoriaan ja todennäköisesti samalla myös Viron kulttuurihistoriaan.

Siitä voi sitten repiä otsikoita, jos sattuu olemaan huono kulttuuriuutispäivä, eikä yhtään patsasta ole kaadettu. Mutta turhahan siitä tämän jälkeen. Kun se oli blogissa ensin.

Täsmäkoulutettuja työttömiä

Hallitus aikoo lisätä täsmäkoulutettujen työttömien määrää, kertoo uutinen.

Ministeri Cronberg on todennut, että työllistymisen todennäköisyys on suurempi, kun työvoimapoliittiset tukitoimet, koulutus ja kurssitus järjestetään yhteistyössä yritysten kanssa. Tällainen yhteistyö vahvistaa hänen mukaansa yritysten sitoutumista työttömyyden vähentämiseen.

Työllistämisen temput ovat vaikeita, kuten tiedämme. On kuitenkin uskomatonta, että nykyaikana voidaan käyttää retoriikkaa, jossa puhutaan "yritysten sitoutumisesta työttömyyden vähentämiseen". Se ei yksinkertaisesti voi olla totta.

Työllisyysmäärärahat ovat olleet tapetilla vuosikaudet. Milloin niitä on liian vähän, milloin käytetty liian vähän ja ylikin on jäänyt.

Nyt ilmeisesti työllisyysmäärärahat siirretään suoraan palkkaavan yrityksen tilille? Eräänlaista alipalkattua oppisopimuskoulutusta?

Uutinen kertoo: "Cronbergin mukaan esimerkiksi telakkayhtiö Aker Yardsin alihankinnan lipeäminen ulkomaille olisi voitu välttää täsmäkoulutuksella. Aker Yards ilmoitti torstaina vievänsä alihankintansa ulkomaille rekrytointiongelmien ja laatuvaikeuksien takia."

Kun miettii telakkateollisuuden muutenkin jatkuvasti, pysyvästi ja omistussuhteista riippumatta saamia valtaisia tukia, voi tämä olla taloudelle vain eduksi. Ehkä työttömiä kannattaisi täsmäkouluttaa vähän tuottavammalle alalle. En pane pahakseni, jos joku valistaisi minua, miksi telakkateollisuus on valtiovallan erityisessä suojeluksessa.

Uskoni kapitalismiin horjuu

Kävelimme rantoja pitkin suureen kauppakeskukseen. Lapselle piti ostaa kännykkä.

Kyllä, "läppäri", musta, kamera, ja bluetooth julkeasti ja pitkään - suoraan sanoen loputtomasti - esitettyinä vaatimuksina.

Tämä johti vakaviin neuvotteluihin, vaikka tuo bluetooth vähän naurattikin.

Lapsi lupasi vastikkeeksi:
- olla aina kiltisti
- siivota aina huoneensa (mikä on myös viikkorahan ehto)
- ettei koskaan kerjää
- lukea läksynsä ajoissa (ei vain kokeisiin)
- syödä perheessä tavallisia ruokia ja ainakin maistaa jokaista vähintään kahden ruokalusikallisen verran
- olla kiusaamatta ketään kotona ja koulussa
- hoitaa säännöllisesti ja omatoimisesti hammaspesut, suihkut, hiusten pesun ja kylpyhuoneen siivouksen näiden toimenpiteiden yhteydessä
- luvannut auttaa kotiaskareissa.

Suurin osa näistä pelisäännöistä tuli lapselta itseltään. Osaan tuli protestointia, mutta neuvotteluasema oli vahva.

Kännykkäkaupat olivat auki: hinnat kartellinvarmasti tasaiset. Vaatimukset täyttävä Nokia 6131 lähti lopulta hinnalla 199 e, 512 MB:n muistikortti reilulla kympillä päälle. On sitten puhelin, kamera, mp3 ja mitä vielä päälle. Kaikkea mitä teollisuus on viime vuosina keksinyt. Sitä ennen oli pinna mennyt kerran jo toisenkin.

On nimittäin vaikeaa tämä suomalainen kapitalismi.

Kännykauppojen varastot ovat värien suhteen surkeat. Ja jos väriä löytyi, muistikortteja ei. Ja niin kävi että en ottanut gigaista, kun ei ollut mistä ottaa.

Ja joka välissä kehotetaan juoksemaan seuraavaan liikkeeseen - teepä siinä parhaiten sopivia pakettiratkaisuja, hinnoissa kun on selvästi ilmaa ihan tinkimistä varten. Muistikortteja on kuulemma "hyvin markkinoilla". Sanoin, että ei näytä teillä olevan. Ainakaan hyvin.

Sama kaiku on ollut ennenkin näissä liikkeissä. Toiset myyvät liittymää, vaikka "ei kiinnosta" on jo kerrottu.

Senkin tänään taas opin, että yhtä myyjäpoloista ei reilu parin sadan kauppa kiinnosta. Vieressä haluttomuuta, saamattomuutta ja kykenemättömyyttä ihmettelevä myyjätoveri poistuu häpeämään kaverinsa käytöstä päätään puistellen, vaikka asiakas yritti olla aivan asiallinen. Siellä kauppaa ei tehty, eikä tehdä myöhemminkään.

Suomalainen sosialismi tarjoaa yleisimpien hyödykkeiden kohdalla "ei oota". Selityksenä "on tilattu".

Kun tässä sosialistisessa valintataloudessa sitten asiallisuus alkaa horjua ja asiakas kysyy, kuka tollo nämä tilaukset tekee, vastuu siirtyy suurten yhtymien näkymättömiin virkailijoihin jossakin muualla. Puhelimella näitä ei voi tavoittaa millään mahdollisella tavalla. Eikä puhelimella saatu yhteyttä saman liikkeen toiseen kopperoon samassa keskuksessa. Se sentään oli yrittämättäkin totta. Ei siellä kukaan vastaa puhelimeen. Tietokoneitse verkon välittämä tieto taas "ei välttämättä pidä paikkaansa". Sitä vartenhan niiden käsittääkseni pitäisi olla olemassa.

Ja nyt sille puhelinyhteydelle olisi tarve.

Oli maanantaikappale. Lataaminen ei onnistu kun on "local mode" ruudussa.

Myyjäfirman keskus yrittää yhdistää liikkeeseen. Ei onnistu. Kehottaa soittamaan ilmaiseen huoltoon. Minä kysyn, miksi et yhdistä. Kun se ei sitten ole ilmaista. Tarkoittaako tämä sitä, että olin joutunut maksamaan tästä yhdistely-yrityksestä myyjäliikkeeseen koko sen ajan? Vaikka soitin kuitissa näkyvään numeroon? Tämä sentään ON kapitalismia. Immateriaalisesta kyllä veloitetaan.

Miellyttävä ääni huollossakin, jonne pääsi näpyttelemällä itse numeroita useampaan otteeseen. Kerroin ongelman. Kyseltiin tarkkaan, onko meiltä ostettu. Kerroin ilkeyttäni kaupan numeron ja vielä myyjänkin sekä kellonajan minuutin tarkkuudella. Sitten vasta sanoi asiantuntija, että ei tiedä moista ongelmaa. Ei ole kuullutkaan. Ja että voisi soittaa valmistajalle.

Olin googlaillut. Näyttää pahalta. Lapsenuskoni kapitalismiin horjuu. Koska ei tämä kyllä sitä ole.

Televisiotunnarit

Koskettelin tänään kosketinsoitintani. Mieleen tuli moniakin tv-sarjoja, joissa on hyvä tunnari. Mutta miten ne sitten lopulta oikeastaan menivätkään?

Diin-duun-diin-du-du-duu - eiku - diin,di, diin-du-du-duu. Räpellykseksi meni.

Ei muuta kuin nettiin. Korvakuuloa virittelevät tunnarit löytyivät nopeasti kirjunkie.orgista, youtubessa joitakin näistä jopa opetetaan kädestä pitäen ja jos ei opeteta, ainakin esiintymishaluisia pianisteja, kitaristeja ja keyboardin käsittelijöitä riittää. Ihan kiva.

Mutta Denis Kingin Lovejoy ei ole innostanut vielä ketään muusikkoa näyttämään sormituksia. Googlaten siihen kyllä löytyivät nuotit pdf-muodossa. Hill Street Blues -melodia ja McGyver ovat siellä. Mutta missä on Wycliffe, josta nuotit sentään ovat olemassa?

Nyt kun vielä oppisi soittamaankin.

Karaokebravuureita

You Tube näyttää tarjoavan vilkaisun muutaman karaokebravuurini alkuperäisversioihin.

1. Gilbert O'Sullivan: Nothing Rhymed.

2. Jim Groce: I Got A Name

3. Lobo: I'd Love You To Love Me

Vielä kerran patsaista

Katselimme eilen patsaselokuvia. Ensimmäiseksi olin valinnut Antti Peipon lyhytelokuvan Graniittipoika.

Elokuvaa levittävän Elokuvakontaktin esittelyn mukaan vuonna "1917 nuori suomalainen kuvanveistäjä Wäinö Aaltonen alkoi tehdä veistosta noin kolmevuotiaasta ujosta pienestä pojasta. Patsas sai nimen Graniittipoika. Elokuvassa seurataan 'graniittipojan ikäluokan' kohtaloita itsenäisen Suomen vaiheissa. Historiaa valotetaan autenttisilla filmijaksoilla. Elokuvassa ei ole selostusta. Kuulonsa täydellisesti jo hyvin nuorena menettäneen kuvanveistäjän 'äänimaailmaa' dramatisoidaan elokuvassa kuvien avulla."

Itse kirjoitin DocPoint-esityksen yhteydessä luvatun noin kahden-kolmen tekstiviestin merkkimäärän puitteissa: "Antti Peipon Graniittipoika on tutkielma eräästä sukupolvesta. Visuaalisena lähtökohtana on Wäinö Aaltosen veistos nuoresta pojasta, jonka elämänkaarta kuvaa elokuvan ainoa teksti: 'Graniittipoika 1917, vuoden 1918 sotaorpo, sotien 1939-44 sankarivainaja'. Aaltosen ja myös Peipon työ heijastelee heidän maailmankuvaansa, jonka keskeisiä tekijöitä ovat rauha, jälleenrakennus ja kansainvälinen ystävyys. Vielä sotaa edeltävänä aikana kansallissankariksi ylevöitetty Aaltonen edusti monissa töissään kansallista heroismia. Tämä maailma romahti maailmansodassa, minkä symbolina Graniittipoika näyttää kuinka Helsingin yliopiston pääauditorioon vuonna 1939 valmistunut reliefi Vapauden jumalatar vaurioituu ilmapommituksissa vuonna 1944."

Tämä elokuva pitäisi esittää televisiossa juuri nyt. Eikä vain Suomen vaan myös Viron ja Venäjän televisioissa. Parhaaseen katseluaikaan.

Ja vielä toinenkin patsastelu. Neuvostoaikana itänaapurissa käytettiin varsin usein sanaa fasismi. Se oli silloin ja on nyt yleiskäsite.

Suomalaisessa keskustelussa fasismia tavalla tai toisella puolustelevat rajaavat sitä rajaamistaan. Edes höyrypäisimpiä natseja ei voi sanoa heidän mukaansa fasisteiksi, koska se on näiden näsäviisaiden mukaan vain Italian fasistista järjestelmää toteuttaneita koskeva termi. Niinpä - liberaali mieli joutuu kestämään kaikenlaista sananvapautta.

Mutta mitä termiä paljon viljelevät venäläiset tarkoittavat "fasismilla" ja termillä "fasisti"? Sen selvittämisessä paras elokuvateos on vieläkin Mihail Rommin Arkipäivän fasismi. Elokuvan reilun kahden tunnin keston aikana asia käy kyllä selväksi.

Televisio voisi näyttää myös tämän neuvostoideologiaa välittäneen historiantulkinnan ja kylmän sodan propagandaa sisältävän elokuvan. Eipähän olisi epäselvää, mitä fasismi sitä tänäänkin käyttävälle venäläiselle symboloi. Elokuvan yksi pääluku käsittelee natsitaidetta: patsaista - jättimäisistä - ei ole silloin pulaa.

Eilisessä televisiossa esitetyssä Sabina Spielrein -elokuvassa, josta olen kyllä kirjoittanut esitteen, mutta jota en näemmä ole laittanut nettiin, oli hieno kohtaus: psykoanalyysin uraohjus Jung kärsii rakkaushuolista, ryntää kotoaan pihamaille ja raivoissaan takoo uusimman taideteoksensa pään vasaralla palasiksi. Jung harrasti kuvanveistoa.

Patsaat (ja monumentit) ovat herkkiä asioita. Herkempiä kuin äkkinäinen luulisi. Ajatelkaa nyt sitäkin, kuinka vaikea ihmisen on tehdä patsas itsestään. Maalaus on ok, jokainen on joskus piirrellyt omakuviaan, omaelämäkertoja ja avainromaaneja sopii kirjoittaa, tanssijat, näyttelijät ja muut ovat omana itsenään vaikka mitä.

Mutta tehkääpä itsestänne patsas. Parimetrinen. Tai suurempi. Tai aivan jättiläissuuri patsas.

Sediksen elokuvablogi täydentyy

Laitoin taas muutaman viimeaikaisen elokuvaesittelyni Sediksen elokuvablogiin. Viisi ensimmäistä esitetään elokuva-arkiston nyt jo alkaneessa kesäsarjassa kesän mittaan.

Esitteen allekirjoituspäivämäärän on tarkoitus olla esittämispäivämäärä. Tarkempia tietoja esityksistä SEA:n sivuilta.

SDP:n julkisuuskuvasta

Kansanedustaja Erkki Tuomioja siteeraa blogissaan omaa vappupuhettaan:

"SDP:n julkisuuskuva kertoo: ikääntyvästä ja nuhraantuneesta, ylimielisestä ja sisäänpäinkääntyneestä, omasta erinomaisuudestaan ja vallassaolonoikeutuksestaan vakuuttuneesta, pelotteluun ja negatiiviseen kampanjointiin turvautuvasta, SAK:hon nojaavasta ja uudistuksia karttavavasta johtajakeskeisestä valtionhoitajapuolueeesta. Tämä on ainakin se kuva jonka valtavirtamedia meistä antaa. Ja vaikka itse tiedämmekin, ettei todellisuus toki näin synkeä ole, on tämä kuva kuitenkin riittävän suuressa määrin totuudenmukainen. Siksi on tunnustettava, etteivät ongelmamme ratkea vain kosmeettisilla muutoksilla ja mainostoimistoa vaihtamalla."

Toivottavasti kosmetiikkaa ei kuitenkaan korvata kirveellä. Sillä kyllähän tällainen kommentointi kauhuelokuvasanastoa käyttäen vaikuttaa siltä, että kohta päät lentävät. Eli tiukka puolueskaba tulossa. Arvaus: puheenjohtaja nöyrtyy, sihteerit vaihtuvat.

Pari miljoonaa katsojaa

Suomen elokuvasäätiön uusimmassa tiedotteessa kerrotaan, että vuoden ensimmäisen neljän kuukauden aikana on myyty yli 2,1 miljoonaa elokuvalippua.

Näistä kotimaisten elokuvien pääsylippuja on vajaa viidennes, noin 18 %. Elokuvissakäynnit ovat laskeneet viime vuoteen verrattuna yli viidenneksen. Ala odottaa kuitenkin, että kesän suurten kansainvälisten menestyselokuvien saapuessa teattereihin, kävijämäärät kääntyvät nousuun. Hush, elokuviin.

Vuoden katsotuin elokuva tähän mennessä on Mr. Bean lomailee, jolla on 240000 katsojaa. Toiseksi katsotuin elokuva on kotimainen V2 - jäätynyt enkeli, jolla on yli 190 000 katsojaa. Kymmenen katsotuimman elokuvan joukossa ovat myös Raimo O Niemen Suden arvoitus 66 000 katsojalla ja Olli Saarelan Suden vuosi 57 000 katsojalla. Kaikki muuten ihan katsottavia elokuvia! Noin vinkiksi.

Kanava aivottomille teineille

Meidän digitaalisesta häkkyrästä on alkanut näkyä Yle Extra-niminen kanava. Sen tieltä poistui ympärivuotiseksi tarkoitettu uutiskanava Yle24.

Kotisivujen perusteella Yle Extraa brändätään aivottomille teineille.

Otos kyselypalstalta (joka on muutenkin lähinnä - outo):

YLEEXTRA
30/04/2007 - 18:57

Näkyykö yleextra maanpäällisessä antennissa?

Arttukustaa vastaa:

Moi Masa!

Häh! Mikäs hemmetti se on?