Me digiboksin omistajat emme luultavasti huomaa huomisessa mitään erikoista. Kaikki menee suunnitelmien mukaan.
Kun aamu koittaa, perjantai on tietenkin illan juhlinnan jälkeen muuttunut perhantaiksi eli lauantai-aamuksi.
Mutta on se perhantai muillekin.
Television laitetyyppisestä määritelmästä innostuneet digiänkyrät voivat sitten kerrankin katsoa televisiota oikein kyllikseen. Että miltä se televisio näyttää ja mikä se oikein on. Ohjelmia sieltä ei tule ilman digiboksia, ellei satu olemaan kaapeloitu koti.
Olemme siirtymässä digiaikaan. Kuten tutkijakollega Jukka Kortti tänään Hesarissa totesi, se ei merkitse juuri mitään: tärkeämpää oli se, kun video 1980-luvun alussa muutti maailmaa, suhdettamme teknologiaan ja elämämme muotoja. Mutta kuten tiedämme nyt, ei pitkäksi aikaa.
Videoihinkin kyllä ladattiin paljonkin odotuksia. Elokuvienkin ajateltiin olevan mennyttä. Nyt elokuva porskuttaa - se on vallannut myös tietokoneet ja niiden graafisen esittämisen - ja videota pakataan museon varastoon. Me kuluttajat mietimme mihin nuo sadat videokasetit oikein saisi piilotetuksi. Formaatit vaihtuvat todennäköisesti entistä nopeammin juuri nyt. Nykymuotoinen dvd on historiaa ennen kuin saamme riittävää kokoelmaa kerättyä.
Kaikki hype digiajan kanssa on turhaa. Sen sijaan meidän kannattaa olla tarkkoja siitä, mistä me (kuluttajina) maksamme. Vaikka meille lirkutellaan kohonneiden mediakustannusten äärellä paremmasta tekniikasta ja sen tuomasta onnesta, meidän kannattaisi kiinnittää huomiota sisältöihin.
Tietysti tekniikan hinnasta olisi syytä keskustella entistä enemmän. Minusta näyttää, että kaikki hype on ylläpitänyt tarpeettoman kovia hintoja.
Digitoverit, meitä riistetään.
perjantaina, elokuuta 31, 2007
torstaina, elokuuta 30, 2007
Kaksikymmenvuotias Like
Like vietti eilen 20-vuotisjuhliaan Tavastialla. Minäkin kävin. Paikka oli muuttunut ja ei ollut: edellisen kerran olin siellä vuonna 1996. Juhlan kunniaksi on julkaistu Timo Forssin toimittama kirjakin. Viihdyttävä vajaa 200-sivuinen paketti.
Vaikka en ole itse Likelle mitään tehnyt - Like kyllä minulle ja ystävälleni Jussille, kun se hukkasi erään käännöksemme käsikirjoituksen - kirjan tarinat ovat jotenkin tuttuja. Ilmeisesti onnistuin aikoinaan istumaan samassa Vanhan kuppilan marmoripöydässä perustajajäsenten ja yrityksen liepeillä liikkuneiden kanssa niin usein, että keskeiset myyttiset tarinat on kuultu kerran jos toisenkin.
Muistan istuneeni Vanhan kuppilassa silloin, kun ensimmäinen osakeanti oli suunnitteilla. Vaikka olin yhtä pennitön kuin herrat yritysjohtajat, tarjouduin ostamaan yhden, mutta ajatuskin siitä evättiin selvin sanoin.
Ties miten olisi käynyt, jos olisi suostuttu myymään. Timo Ernamolle siitä jyrkästä ei'stä kiitos. Hän oli silloin ilmeisesti ainoan kerran elämässään lyhytsanainen.
Näin jälkeenpäin ajatellen huomaan, että minullahan oli hämmästyttävän samanlainen tausta: olin opiskellut matematiikkaa, osallistunut Limeksen bailuihin, luin paljon kirjoja, istuin jatkuvasti Vanhan kuppilassa ja olin kiinnostunut alasta radikaalilla tavalla. Carpe diem koputti naapurin oveen.
Tavastialla oli siis vähemmän yllättävästi paljon tuttuja kasvoja menneisyydestäin. Monet heistä ovat kirjoittaneet Likelle kirjoja. Seisoskelua jaksoi aikansa ja kun korvatkin soivat volyymista, vaihdoin maisemaa.
Jatkoin karaokeen. Se on sama karaoke, jonne joskus eksyimme yhdessä Einar Kárasonin, islantilaisten Väinö Linnan kanssa. Hän oli juuri julkaissut mainion romaaninsa Miekkakäräjät.
Olin lukenut kirjan ja pidin siitä. Erään kerran Coronassa isäntä Ernamo alkoi uuvahtaa kolmannen päivän menoon, mutta kirjailija ei. Saavuin sattumoisin paikalle ja tulin kutsutuksi pöytään ettei Einarin tarvitsisi puhua yksinään. Meillä synkkasi heti hyvin ja parin tunnin ja snapsin päästä veisasimme kustannusyhtiön edustajan ihmetellessä täyttä kurkkua karaokea pienessä, savuisessa ja täpötäydessä ravintolassa.
Eilenkin siellä oli älyttömän kivaa. Terveiset, jos satutte lukemaan.
Vaikka en ole itse Likelle mitään tehnyt - Like kyllä minulle ja ystävälleni Jussille, kun se hukkasi erään käännöksemme käsikirjoituksen - kirjan tarinat ovat jotenkin tuttuja. Ilmeisesti onnistuin aikoinaan istumaan samassa Vanhan kuppilan marmoripöydässä perustajajäsenten ja yrityksen liepeillä liikkuneiden kanssa niin usein, että keskeiset myyttiset tarinat on kuultu kerran jos toisenkin.
Muistan istuneeni Vanhan kuppilassa silloin, kun ensimmäinen osakeanti oli suunnitteilla. Vaikka olin yhtä pennitön kuin herrat yritysjohtajat, tarjouduin ostamaan yhden, mutta ajatuskin siitä evättiin selvin sanoin.
Ties miten olisi käynyt, jos olisi suostuttu myymään. Timo Ernamolle siitä jyrkästä ei'stä kiitos. Hän oli silloin ilmeisesti ainoan kerran elämässään lyhytsanainen.
Näin jälkeenpäin ajatellen huomaan, että minullahan oli hämmästyttävän samanlainen tausta: olin opiskellut matematiikkaa, osallistunut Limeksen bailuihin, luin paljon kirjoja, istuin jatkuvasti Vanhan kuppilassa ja olin kiinnostunut alasta radikaalilla tavalla. Carpe diem koputti naapurin oveen.
Tavastialla oli siis vähemmän yllättävästi paljon tuttuja kasvoja menneisyydestäin. Monet heistä ovat kirjoittaneet Likelle kirjoja. Seisoskelua jaksoi aikansa ja kun korvatkin soivat volyymista, vaihdoin maisemaa.
Jatkoin karaokeen. Se on sama karaoke, jonne joskus eksyimme yhdessä Einar Kárasonin, islantilaisten Väinö Linnan kanssa. Hän oli juuri julkaissut mainion romaaninsa Miekkakäräjät.
Olin lukenut kirjan ja pidin siitä. Erään kerran Coronassa isäntä Ernamo alkoi uuvahtaa kolmannen päivän menoon, mutta kirjailija ei. Saavuin sattumoisin paikalle ja tulin kutsutuksi pöytään ettei Einarin tarvitsisi puhua yksinään. Meillä synkkasi heti hyvin ja parin tunnin ja snapsin päästä veisasimme kustannusyhtiön edustajan ihmetellessä täyttä kurkkua karaokea pienessä, savuisessa ja täpötäydessä ravintolassa.
Eilenkin siellä oli älyttömän kivaa. Terveiset, jos satutte lukemaan.
keskiviikkona, elokuuta 29, 2007
Metabloggausta
Mitä blogi on? Jos kukaan ei kysy sitä minulta, tiedän, mutta jos minun olisi selitettävä se jollekin kysyjälle, en tiedä.
Edellisen viestini keskusteluissa käsityksemme siitä, miten blogit voidaan ylipäätänsä määritellä, menivät hedelmällisesti ristiin.
Monet ovat sitä mieltä, että patenttihakemustyylinen selvitys blogista riittää. Tekninen selitys alustasta, mekaaninen järjestys päivittäisestä muistiinpanosta, jossa tuorein teksti on ylinnä, on tarpeeksi kertomaan kaiken.
Minun mielestäni on omituista, että kaikki se teksti, ääni ja kuva, jota 70 miljoonaa bloggaria (lähes) päivittäin julkaisee, jää määritelmän ulkopuolelle.
Vertauskohdaksi tuli televisio. Minua valistettiin, että selittääkseen mitä televisio on, siinä lähetettäviä ohjelmia ei tarvita.
Itse uskalsin olla eri mieltä. Miten me voisimme määritellä "television" tuossa pöydälläni olevalla "televisiolaitteella", joka viikon päästä ei ilman digiboksia näytä yhtään lähetettävää ohjelmaa.
Jos minun "televisiolaitteeni" ei kelpaa esimerkiksi, miettikää niitä, jotka asuvat digikelpoisen signaalin ulkopuolella.
Siitä vain määrittelemään televisiota. Minervan pöllö on lentänyt analogisten ohjelmien ohi, joten määritelmän pitäisi olla helppo. Eri asia sitten on, kuinka toimiva selitys näin syntyy.
Vertaus kertojaan, joka tarinassa kuvailee näköä vailla olevalle vertauskuvallisesti jotakin mikä pitäisi nähdä, tulee mieleen. Se tarinahan päättyy onnellisesti. Tästä en ole niin varma.
Media on viesti, sanoi Marshall McLuhan jo yli 40 vuotta sitten nähdessään vision globaalista kylästä, jossa asuvan "ihmisperheen" kesken vallitsee "yksi tietoisuus". Teknologia siis muuttaa meidän elämäämme ja kyse on siitä miten. "Me tulemme sellaisiksi mitä meillä on."
Tämä mcluhanilainen ajattelutapa on juuri se, miksi me kutsumme blogien muodostamaa kokonaisuutta Blogistaniksi tai nykyään yhä useammin blogosfääriksi. Edellisessähän on viite kaupunkimaisuuteen - siitä McLuhankin lähti liikkeelle. Blogosfääri on selvemmin globaali ilmaisu. Siihen McLuhan päätyi ja siksi häntä pidetään visionäärinä.
Voimme hyödyntää myös nationalismitutkija Benedict Andersonia, jonka inspiroimana olen itse määritellyt blogosfäärin "blogien kirjoittajien kuvitelluksi yhteisöksi". Tämä kuviteltu yhteisö on saanut verkostoitumisen koko muodossaan nimiä kuten esimerkiksi tulevaisuuden visio Web2.0. Se määritellään yleisesti tekniikan mahdollistamaksi sosiaaliseksi verkostoitumiseksi.
Patenttiselittäjät irrottaisivat tästäkin määritelmästä sosiaalisen ja suhteet pois ja sanovat että alan uusin villitys Facebook on "ihmishakemisto". Meillä on aina insinööri keskuudessamme.
Blogit ja muun internetejä hyödyntävät verkostot ovat yllättävän pitkälle sosiaalisia verkostoja siitä huolimatta, että ne ovat syntyneet globaalin, valtiollisen ja paikallisen hallinnollisen kontrollin, voittoa päämääränään tavoittelevan teollisuuden ja kaiken kaupallistamiseen pyrkivän kauppamiesten yritysten toiminnan äärimmäisellä ydinalueella.
Juuri tämän menestystarinan vuoksi haluaisin vaalia blogeissa yksilön toimintaa - sananvapaus kuuluu muuten vain yksilöille, ei yrityksille. Sen pitää näkyä määritelmässäkin. "Me tulemme sellaisiksi mitä meillä on". Ja meillä on tämän välineen lisäksi myös itse tuottamamme ja muiden tarjoama sisältö. Ei vain väline.
Edellisen viestini keskusteluissa käsityksemme siitä, miten blogit voidaan ylipäätänsä määritellä, menivät hedelmällisesti ristiin.
Monet ovat sitä mieltä, että patenttihakemustyylinen selvitys blogista riittää. Tekninen selitys alustasta, mekaaninen järjestys päivittäisestä muistiinpanosta, jossa tuorein teksti on ylinnä, on tarpeeksi kertomaan kaiken.
Minun mielestäni on omituista, että kaikki se teksti, ääni ja kuva, jota 70 miljoonaa bloggaria (lähes) päivittäin julkaisee, jää määritelmän ulkopuolelle.
Vertauskohdaksi tuli televisio. Minua valistettiin, että selittääkseen mitä televisio on, siinä lähetettäviä ohjelmia ei tarvita.
Itse uskalsin olla eri mieltä. Miten me voisimme määritellä "television" tuossa pöydälläni olevalla "televisiolaitteella", joka viikon päästä ei ilman digiboksia näytä yhtään lähetettävää ohjelmaa.
Jos minun "televisiolaitteeni" ei kelpaa esimerkiksi, miettikää niitä, jotka asuvat digikelpoisen signaalin ulkopuolella.
Siitä vain määrittelemään televisiota. Minervan pöllö on lentänyt analogisten ohjelmien ohi, joten määritelmän pitäisi olla helppo. Eri asia sitten on, kuinka toimiva selitys näin syntyy.
Vertaus kertojaan, joka tarinassa kuvailee näköä vailla olevalle vertauskuvallisesti jotakin mikä pitäisi nähdä, tulee mieleen. Se tarinahan päättyy onnellisesti. Tästä en ole niin varma.
Media on viesti, sanoi Marshall McLuhan jo yli 40 vuotta sitten nähdessään vision globaalista kylästä, jossa asuvan "ihmisperheen" kesken vallitsee "yksi tietoisuus". Teknologia siis muuttaa meidän elämäämme ja kyse on siitä miten. "Me tulemme sellaisiksi mitä meillä on."
Tämä mcluhanilainen ajattelutapa on juuri se, miksi me kutsumme blogien muodostamaa kokonaisuutta Blogistaniksi tai nykyään yhä useammin blogosfääriksi. Edellisessähän on viite kaupunkimaisuuteen - siitä McLuhankin lähti liikkeelle. Blogosfääri on selvemmin globaali ilmaisu. Siihen McLuhan päätyi ja siksi häntä pidetään visionäärinä.
Voimme hyödyntää myös nationalismitutkija Benedict Andersonia, jonka inspiroimana olen itse määritellyt blogosfäärin "blogien kirjoittajien kuvitelluksi yhteisöksi". Tämä kuviteltu yhteisö on saanut verkostoitumisen koko muodossaan nimiä kuten esimerkiksi tulevaisuuden visio Web2.0. Se määritellään yleisesti tekniikan mahdollistamaksi sosiaaliseksi verkostoitumiseksi.
Patenttiselittäjät irrottaisivat tästäkin määritelmästä sosiaalisen ja suhteet pois ja sanovat että alan uusin villitys Facebook on "ihmishakemisto". Meillä on aina insinööri keskuudessamme.
Blogit ja muun internetejä hyödyntävät verkostot ovat yllättävän pitkälle sosiaalisia verkostoja siitä huolimatta, että ne ovat syntyneet globaalin, valtiollisen ja paikallisen hallinnollisen kontrollin, voittoa päämääränään tavoittelevan teollisuuden ja kaiken kaupallistamiseen pyrkivän kauppamiesten yritysten toiminnan äärimmäisellä ydinalueella.
Juuri tämän menestystarinan vuoksi haluaisin vaalia blogeissa yksilön toimintaa - sananvapaus kuuluu muuten vain yksilöille, ei yrityksille. Sen pitää näkyä määritelmässäkin. "Me tulemme sellaisiksi mitä meillä on". Ja meillä on tämän välineen lisäksi myös itse tuottamamme ja muiden tarjoama sisältö. Ei vain väline.
tiistaina, elokuuta 28, 2007
Kuinka bloggarilta käy roskaaminen
Blogeja kirjoittavien kuvitelluissa (ei kuvitteellisessa) yhteisöissä eli blogosfäärissä syntyy keskusteluja siitä mitä blogit ovat. Blogien olemuksesta ei ole päästy yksimielisyyteen. Ilmiö on niin monimuotoinen, että se lipsuu olemushahmottelijan kädestä kuin made.
Se ei ole ihme. Filosofitkaan eivät ole päässeet yrityksistä huolimatta yksimielisyyteen olemisesta, joten ontologisilla pohdiskeluilla voidaankin katsoa olevan vakuuttamisen sijaan enemmänkin haasteellinen luonne. Se on näin tai voi se olla niinnii. Savolaiset sen tiesivät.
Blogien määrittely-yrityksiäkin on esitetty ja yllätyksekseni tuloksena on ollut surkein mahdollinen: blogin määritelmä kiinnitetään siihen tekniseen alustaan ja muodolliseen tapaan, jolla se päivittäisenä rutiinina toteutetaan.
Tämä jättää blogien sisällön, tekstin, kuvan ja äänen, kokonaan ulos blogin määritelmästä. Se ei pelkästään ole, vaan sen täytyy olla väärin.
Erityisen kipakka suhde blogikirjoittamisilla on kirjoittamisen ammattilaisiin. Palkkatyötään tekevä ja kutsumustaan toteuttavan ammattilaisen näkökulmasta ihmisten vapaaehtoisesti blogimuodossa tuottamat tekstit, kuvat ja äänet ovat enimmäkseen roskaa. Ja voi kuinka mukavaa sitä on toistaa julkisuudessa - usein vielä palkkaa ja palkkiota vastaan.
Roskaksi arviointiin kuuluu oleellisena osana se, että maku- ja muiksikin tuomareiksi ryhtyvät professionaaliset kirjoittajat määrittelevät itse sen, mitä blogit milloinkin ovat.
Journalismin ulkopuolelle määritelty ja epäonnistumaan tuomittu "kansalaisjournalismi", "narsistinen itsetilitys", "tylsin mahdollinen arkipäivän selostus", "humalaisten puhetta kantapöydässä valomerkin aikaan" .
Ammattilaiskäytäntö ulottuu vähättelystä vihanpitoon. Ammattilainen löytää aina käyttöönsä sopivan määritelmän, jonka varjossa anonyymia bloggaria voi kepittää.
Se on hämmästyttävää, kun ajattelee, kuinka vähän todellista valtaa yksityistä blogiaan pitävällä kirjoittajalla on. Siinä rikas lyö köyhää, vahva heikkoa.
Kriitikoiksi ryhtyneet sisällön tuottamisen ammattilaiset unohtavat mieluusti, että myös heidän itsensä tuottamista ja julkaisemista teksteistä merkittävä osa on roskaa. Näin ainakin tuotoksia kuluttavien mielestä. Siksi ammattilaiset korostavat, kuinka mukavaa positiivinen palaute on. Sitä kuulemma kuulee hyvin harvoin.
Eikä tässä kaikki. Sen lisäksi että blogikirjoittelu on roskaa, maailman kaikista elokuvista 99 prosenttia on pornoa eli roskaa, päivittäisistä sanomalehdistä suurin osa on roskaa, jota kukaan koskaan ei lue - tämä koskee erityisesti pääkirjoituksia. Television roskaohjelmavirtaa ei voi muuta kuin hämmästellä ja kyllä sitä hämmästelläänkin. Radiokanavilla suurin osa musiikkitallenteiden toiston ulkopuolella esitetty on paitsi roskaa myös typerää roskaa.
Tätä mediamuotojen roskalitaniaa voisi jatkaa loputtomiin. Roska on trendikäs ilmaisu, sillä siinä on ekologinen pohjavire.
Todennäköisesti kaikesta kommunikaatiosta ylivoimaisesti suurin osa on roskaa, mikäli lähtökohdaksi otetaan yksilön ja suuren individualistin oma pieni pää. Siksi kukaan ei halua uida vastavirtaan muuten kuin suu kiinni.
Hulluinta asiassa on se, että molemmat osapuolet - blogeja viattomasti ihan itse suoltavat ja suurenmoisen mediainfrastruktuurin osaseksi kiinnittyneet ja niiden levityskanavia täysimääräisesti hyödyntävät blogkriitikot - luultavasti hyväksyvät tosiasiaväittämäksi sen että markkinat suosivat roskaa.
Roska menee kaupaksi, niin muodoin myös blogit. Siksi blogit ovat tulleet olennaiseksi osaksi median valtavirtaa. Suurimmat toimijat unohtavat mainita pienemmät - ne joita hyödynnetään -, mutta muistavat nostaa omaa häntäänsä.
Otan satunnaisen esimerkin. Helsingin Sanomien linkkiviittauksilla oman talon sisältä kirjoitettuihin blogeihin on valtaa. Se näkyy sadoille tuhansille lukijoille. Ei ihme, että samaan aikaan samalla kanavalla toimittajarutiineihin ei kovinkaan usein kuulu viitata edes niihin blogeihin tai saitteihin, joista kulloinenkin juttu on kokoon harsittu.
Päinvastoin, voimme tulkita. Ne on jätetty aivan tahallaan pois, sillä niin tyhmä ei edes lähdettään hyväksikäyttävä toimittaja voi olla.
Tyhmyys on jätetty bloggareiden, todellisen kirjoittamisen ryysyköyhälistön ja roskan tuottajien kannettavaksi. Kuinka pieniä asioita ja kuinka organisoimattomasti he kirjaimiaan sijoittelevat. Bloggareilta puuttuu laadunvalvonta, joka on mediatalojen ylpeyden aihe ennen ja nyt!
Ja katso, maailmassa on 70 miljoonaa blogia. Vaikka se olisi väärä luku, se on todella paljon. Ei ihme, että kirjoittamisen ammattilaiset ovat peloissaan.
Minä ainakin olisin. Markkinoihin he tuskin voivat luottaa. Ja voivatko mihinkään muuhunkaan?
Se ei ole ihme. Filosofitkaan eivät ole päässeet yrityksistä huolimatta yksimielisyyteen olemisesta, joten ontologisilla pohdiskeluilla voidaankin katsoa olevan vakuuttamisen sijaan enemmänkin haasteellinen luonne. Se on näin tai voi se olla niinnii. Savolaiset sen tiesivät.
Blogien määrittely-yrityksiäkin on esitetty ja yllätyksekseni tuloksena on ollut surkein mahdollinen: blogin määritelmä kiinnitetään siihen tekniseen alustaan ja muodolliseen tapaan, jolla se päivittäisenä rutiinina toteutetaan.
Tämä jättää blogien sisällön, tekstin, kuvan ja äänen, kokonaan ulos blogin määritelmästä. Se ei pelkästään ole, vaan sen täytyy olla väärin.
Erityisen kipakka suhde blogikirjoittamisilla on kirjoittamisen ammattilaisiin. Palkkatyötään tekevä ja kutsumustaan toteuttavan ammattilaisen näkökulmasta ihmisten vapaaehtoisesti blogimuodossa tuottamat tekstit, kuvat ja äänet ovat enimmäkseen roskaa. Ja voi kuinka mukavaa sitä on toistaa julkisuudessa - usein vielä palkkaa ja palkkiota vastaan.
Roskaksi arviointiin kuuluu oleellisena osana se, että maku- ja muiksikin tuomareiksi ryhtyvät professionaaliset kirjoittajat määrittelevät itse sen, mitä blogit milloinkin ovat.
Journalismin ulkopuolelle määritelty ja epäonnistumaan tuomittu "kansalaisjournalismi", "narsistinen itsetilitys", "tylsin mahdollinen arkipäivän selostus", "humalaisten puhetta kantapöydässä valomerkin aikaan" .
Ammattilaiskäytäntö ulottuu vähättelystä vihanpitoon. Ammattilainen löytää aina käyttöönsä sopivan määritelmän, jonka varjossa anonyymia bloggaria voi kepittää.
Se on hämmästyttävää, kun ajattelee, kuinka vähän todellista valtaa yksityistä blogiaan pitävällä kirjoittajalla on. Siinä rikas lyö köyhää, vahva heikkoa.
Kriitikoiksi ryhtyneet sisällön tuottamisen ammattilaiset unohtavat mieluusti, että myös heidän itsensä tuottamista ja julkaisemista teksteistä merkittävä osa on roskaa. Näin ainakin tuotoksia kuluttavien mielestä. Siksi ammattilaiset korostavat, kuinka mukavaa positiivinen palaute on. Sitä kuulemma kuulee hyvin harvoin.
Eikä tässä kaikki. Sen lisäksi että blogikirjoittelu on roskaa, maailman kaikista elokuvista 99 prosenttia on pornoa eli roskaa, päivittäisistä sanomalehdistä suurin osa on roskaa, jota kukaan koskaan ei lue - tämä koskee erityisesti pääkirjoituksia. Television roskaohjelmavirtaa ei voi muuta kuin hämmästellä ja kyllä sitä hämmästelläänkin. Radiokanavilla suurin osa musiikkitallenteiden toiston ulkopuolella esitetty on paitsi roskaa myös typerää roskaa.
Tätä mediamuotojen roskalitaniaa voisi jatkaa loputtomiin. Roska on trendikäs ilmaisu, sillä siinä on ekologinen pohjavire.
Todennäköisesti kaikesta kommunikaatiosta ylivoimaisesti suurin osa on roskaa, mikäli lähtökohdaksi otetaan yksilön ja suuren individualistin oma pieni pää. Siksi kukaan ei halua uida vastavirtaan muuten kuin suu kiinni.
Hulluinta asiassa on se, että molemmat osapuolet - blogeja viattomasti ihan itse suoltavat ja suurenmoisen mediainfrastruktuurin osaseksi kiinnittyneet ja niiden levityskanavia täysimääräisesti hyödyntävät blogkriitikot - luultavasti hyväksyvät tosiasiaväittämäksi sen että markkinat suosivat roskaa.
Roska menee kaupaksi, niin muodoin myös blogit. Siksi blogit ovat tulleet olennaiseksi osaksi median valtavirtaa. Suurimmat toimijat unohtavat mainita pienemmät - ne joita hyödynnetään -, mutta muistavat nostaa omaa häntäänsä.
Otan satunnaisen esimerkin. Helsingin Sanomien linkkiviittauksilla oman talon sisältä kirjoitettuihin blogeihin on valtaa. Se näkyy sadoille tuhansille lukijoille. Ei ihme, että samaan aikaan samalla kanavalla toimittajarutiineihin ei kovinkaan usein kuulu viitata edes niihin blogeihin tai saitteihin, joista kulloinenkin juttu on kokoon harsittu.
Päinvastoin, voimme tulkita. Ne on jätetty aivan tahallaan pois, sillä niin tyhmä ei edes lähdettään hyväksikäyttävä toimittaja voi olla.
Tyhmyys on jätetty bloggareiden, todellisen kirjoittamisen ryysyköyhälistön ja roskan tuottajien kannettavaksi. Kuinka pieniä asioita ja kuinka organisoimattomasti he kirjaimiaan sijoittelevat. Bloggareilta puuttuu laadunvalvonta, joka on mediatalojen ylpeyden aihe ennen ja nyt!
Ja katso, maailmassa on 70 miljoonaa blogia. Vaikka se olisi väärä luku, se on todella paljon. Ei ihme, että kirjoittamisen ammattilaiset ovat peloissaan.
Minä ainakin olisin. Markkinoihin he tuskin voivat luottaa. Ja voivatko mihinkään muuhunkaan?
maanantaina, elokuuta 27, 2007
Alkulimaa
Keskustelu jatkuu vaikka Kari Haakana liputtaa itsensä _näyttävästi_ ulos.
Kemppinen kiinnitti huomiota Helsingin Sanomien Hannu Marttilan sivuhuomautukseen aivan toisen asian parissa. Marttila puhui kriitikoiden odottelevan runokustantajilta "nidottua, mutta kannetonta ja leikkaamatonta blokkia (jota ei pidä sekoittaa kirjalliseen alkulimaan, blogiin)".
"Kiitos nyt tästäkin vähästä", Kemppinen kuittaa:
"Kielikuva tarkoittaa, että joidenkin miljoonien vuosien kuluessa blogista voisi kehittyä peräti kirjallisuutta. Alkulima, josta Haeckel käytti nimitystä Urschleim, ja T. Huxley Bathybius, oli tieteellinen väärinkäsitys tai petos. Sen piti olla epäorgaanista ainetta, jota löytyy merenpohjasta. Sillä on se ominaisuus, että se synnyttää omia aikojaan elämää, siis toisin kuin esimerkiksi Helsingin Sanomien kulttuuriosaston julkaisemat kirjoitukset. Hannu on kulttuuriosaston toimittaja. Kuten tästäkin katkelmasta ilmenee, hän seuraa valppaasti ajan ilmiöitä."
Blogien epäiltävyys aikansa kulttuuriartefakteina on jatkuvasti establisoituneiden tarkkailijoiden huolena, kuten eilisessäkin postauksessani tarkoitin merkitä.
Juha Seppälä, jolla alkaa kirjailijuuden lisäksi olla mainetta bloggarinakin, aloitti eräässä kolumnissaan - mitä se muuten on nykyaikana? - äärikriitikkona. Se on aina hyvä aloitus. Se, että on särmää. Jos muistoni ovat yhtäpitävät totuuksien kanssa, Seppälä totesi sivistyneesti blogi-ilmiön olevan roskaa, mutta epäilemättä hän pitää sitä nykyisin suurenmoisena roskana.
Kirjailijuuden gloria on nykyisin niin surkea, että sitä pitää oikein vaalia poissulkevalla nöyryydellä: "Kirjailijan on vaikea ymmärtää, mikä kirjallisuudessa olisi niin hohdokasta." Ideat ovat hohdokkaita, käytäntö harvemmin.
Hämmentävän moni johonkin muuhun kirjoittamalla elävä toimittaja / kirjailija jne. muistaa mainita julkisesti joka välissä, että "suurin osa blogeista on roskaa". Esimerkkejä tästä on niin paljon, ettei viitsi johonkin tiettyyn edes viitata. Joskus toivoisi näiden tipahtavan tornistaan, joka ei ole heidän toiveistaan huolimatta norsunluinen vaan ainoastaan tilaa ympäröivän piikkilangan varasto.
Nykyään käytämme blogien muodostamasta kuvitellusta yhteisöstä nimeä blogosfääri. Aluksi sen kanssa kilpaili nimitys Blogistan, mutta kaupunkimaisuus on vaihtunut globaaliksi, yhtä paikkaa vailla olevaksi virtuaalimaailmaksi, ja samalla vain yhdeksi sosiaalisen verkostoitumisen muodoksi monien muiden joukossa. Facebook näyttää olevan niistä juuri nyt suosituimpia. Siellä kaikki ovat ystäviä kuin Säästöpankissa konsanaan.
Max Ryynänen ennusti eilen taitelijablogien olevan tulevaisuuden taidetutkijan alkulimaa. Tällaisen avautumisen jälkeen on syytä ottaa pari taka-askelta ja varoittaa kirjoittavia taitelijoita: "Kannattaa miettiä ennen kuin kirjoittaa blogiaan pikkutunneilla parin lasin jälkeen."
Minä tietysti varoisin enemmän sitä paria lasia.
Mutta palatkaamme hetkeksi kuvan tarjoamaan näkymään elämäni alkuvaiheiden periaatteisiin: "raittiuteen ja sosialismiin".
Kuten yllä olevasta ja blogin reunassa riippuvasta muotokuvasta voi päätellä, matkaa on taitettu pitkään näiden alkulima-harrastusten parissa.
EDIT iltapäivällä:
Aiheeseen liittyviä linkkejä
A Heartbreaking Blog of Staggering Genius kirjoitti aikoinaan Juha Seppälän kolumnista.
Samaisessa blogissa kommentoitiin taannoin toistakin Seppälän kirjoitusta aikakauslehdistä: "Aikakauslehti on semmoinen liittymä, että sitä ei verkkoversio uhkaa."
Helge V. Keitel: Tuottaako Web 2.0. roskaa.
Ja onko Wikipedia roskaa?
Kirjailija Ellilä pohtii, muuttuuko maailma paremmaksi, jos roskaa julkaistaisiin vähemmän. Jä hän puhui kirjoista...
Silkkaa roskaa tulee aalloiltakin kirjoittaa DNB.
Eduskunnan kirjaston henkilöstö ja erityisesti Kimmo Tuominen on pohtinut kirjakokoelmien ja blogikokoelmien kasvua nerokkaassa artikkelissaan Blogien määrä ja laatu , joka ansaitsee kaiken mahdollisen julkisuuden:
"Blogeja on jo yli 70 miljoonaa ja maailmassa lähennetään 17 blogiviestiä joka sekunti, eli 1,5 miljoonaa blogiviestiä päivässä. Kiinnostavaa Technoratin saamissa mittaustuloksissa on myös se, että vuoden 2007 aikana japani on ohittanut englannin suosituimpana bloggauskielenä (japanin osuus on 37 ja englannin 33 prosenttia kaikista uusista blogiviesteistä)."
Tuomisen artikkelista löytyvät myös blogien "laatukriteerit", oma hauska eliittimääritelmä sekin. Mieli tekisi toistaa ne tässä, mutta käännös on tainnut vaatia aikaa. (Katsokaa nyt sitä linkkiä.)
Bloggaaminen on siis myös kieli- ja geopoliittinen kysymys. Ovatko muuten blogit kehittyvistä maista roskaa? Miten muuten heidän asiansa voisivat valua markkinoille?
Oman linkkinsä vaatii myös roskaposti.
Entäs jos Kaikki kirjoitettu on roskaa, kuten runoilija d.a. levy sanoi ennen kuin tappoi itsensä.
"jos minulla on laisinkaan rohkeutta
tapan itseni ensi viikolla
kerron itselleni niin joka viikko
& löydän jotain uutta mistä kirjoittaa
tai uuden tavan sanoa saman mitä
viime viikolla
viimeinen keskiaikainen rajaseutu
goottilainen ohio
katolinen huoratalo –
valon vartijat – HEVONPASKAT!
nikealainen tekijänoikeus – Hevonpaskat!"
[jos oikein ymmärsin tuo on Ville-Juhani Sutisen suomennos]
Roskalla voi myös elää
Mutta eiköhän se perusvalitus tiivisty aina ajankohtaisessa aahosen kirjoituksessa:
"Roskaa TV:stä tuntuukin tulevan entistä enemmän. Kuulin huhun että siellä digitelevisiossa olisi kaikkea kiinnostavaa kulttuuritarjontaa, analogisella puolella se ainakin on jo lopetettu. Muistan vielä ajan jolloin joka sunnuntai tuli ykköseltä joku korkeatasoinen elokuva jostain vähemmäntunnetusta elokuvamaasta. Tai vaihtoehtoisesti jotain korkealaatuista elokuvataidetta.
No mitäpä tuosta, pitäisi lopettaa TV:n katselu muutenkin."
sunnuntaina, elokuuta 26, 2007
Ajatusleikkejä ja epäiltäviä blogeja
Viime päivinä eetteristä ja graafiselta pinnalta on luettavissa tuoretta blogikritiikkiä ja ajatusleikkejä sen ympäriltä paristakin varteenotettavasta lähteestä: asialla ovat taidespesialisti Max Ryynänen ja Ylen Tuija Aalto. En referoi tässä heitä, mutta käykää lukemassa. Molempiin kommentoinkin pidempään kuin laki sallii.
Aalto lienee ollut pelissä kun Yle perusti Kansalaismediakeskuksen hyödyntämään blogien tarjoamia "juttuideoita". Henkiseen lähtökohtaan nähden tulos on ihan kiintoisa.
[EDIT: Päinvastoin kuin originaalivedoksessa sanoin, Iineksen blogista löytyy siitenkin tähän liittyvä polku kommentteineen, joten viittaamme nyt jälkeenpäin siihen. En muistanut, että kirjoitus oli jo niin "vanha".]
Aalto lienee ollut pelissä kun Yle perusti Kansalaismediakeskuksen hyödyntämään blogien tarjoamia "juttuideoita". Henkiseen lähtökohtaan nähden tulos on ihan kiintoisa.
[EDIT: Päinvastoin kuin originaalivedoksessa sanoin, Iineksen blogista löytyy siitenkin tähän liittyvä polku kommentteineen, joten viittaamme nyt jälkeenpäin siihen. En muistanut, että kirjoitus oli jo niin "vanha".]
lauantaina, elokuuta 25, 2007
perjantaina, elokuuta 24, 2007
Veistoksia ja kansalaiskaraokea
Keskustelimme henkevästi Otso Kantokorven ja Jukka Lehtisen kanssa veistoksista tänään Taiteiden yön tapahtumassa Galleria Sculptorissa.
Historialliset ulottuvuudet, kansainväliset kokemukset ja nykypäivän tilanne vaihtelivat mielestäni aika sutjakasti. Puhuimme veistosten läsnäolosta, huomaamattomuudesta, vaihdettavuudesta, poliittisuudesta ja kilpailuista - tai oikeammin veistoskilpailujen puutteesta.
Itse nostin esille historiallisen perspektiivin. Aiemmat veistokset ovat henkineet oman ajan suuria kertomuksia, mutta nyt viime vuosina esiin ovat nousseet marginaalit, vähemmistöt, unohdetut, vähälle huomiolle jääneet ja arkiset teemat.
Sanoin myös, että Suomesta ja Helsingistä puuttuu vastataide. Taideteoksien kertomuksia ei siis ole asetettu vastakkain.
Muualla maailmassa tilanteet voivat olla koviakin. Patsaita tuhotaan, silvotaan, laitetaan hylätyn taiteen puistoihin tai jopa ajetaan jokin aikakausi alas kuten Espanjassa Francon ajan taideteoksille on tehty. Mainitsin myös Etelä-Afrikan, jossa asiat on ratkaistu toisin, tosin uuden valtion symboliikkaa korostaen.
Tilaisuus päättyi myönteisen ilmapiirin vallitessa. Kiiruhdin kaupunginmuseoon Hakasalmeen, jossa oli mahdollisuus lauleskella kansalaiskaraokea. Pari biisiä vetäisinkin sitten ihmisten iloksi.
Yöllä on edessä maratonjuoksu Osakasta. Tuleeko Suomelle mitali?
Historialliset ulottuvuudet, kansainväliset kokemukset ja nykypäivän tilanne vaihtelivat mielestäni aika sutjakasti. Puhuimme veistosten läsnäolosta, huomaamattomuudesta, vaihdettavuudesta, poliittisuudesta ja kilpailuista - tai oikeammin veistoskilpailujen puutteesta.
Itse nostin esille historiallisen perspektiivin. Aiemmat veistokset ovat henkineet oman ajan suuria kertomuksia, mutta nyt viime vuosina esiin ovat nousseet marginaalit, vähemmistöt, unohdetut, vähälle huomiolle jääneet ja arkiset teemat.
Sanoin myös, että Suomesta ja Helsingistä puuttuu vastataide. Taideteoksien kertomuksia ei siis ole asetettu vastakkain.
Muualla maailmassa tilanteet voivat olla koviakin. Patsaita tuhotaan, silvotaan, laitetaan hylätyn taiteen puistoihin tai jopa ajetaan jokin aikakausi alas kuten Espanjassa Francon ajan taideteoksille on tehty. Mainitsin myös Etelä-Afrikan, jossa asiat on ratkaistu toisin, tosin uuden valtion symboliikkaa korostaen.
Tilaisuus päättyi myönteisen ilmapiirin vallitessa. Kiiruhdin kaupunginmuseoon Hakasalmeen, jossa oli mahdollisuus lauleskella kansalaiskaraokea. Pari biisiä vetäisinkin sitten ihmisten iloksi.
Yöllä on edessä maratonjuoksu Osakasta. Tuleeko Suomelle mitali?
Onko veistoksilla valtaa?
Olen tänään Galleria Sculptorissa klo 18 juttelemassa aiheesta "Onko veistoksilla valtaa?"
Galleria Sculptorin sivuilta seuraava
Taiteiden yön keskustelusarja
"Galleria Sculptorissa viime vuonna aloitettu Taiteiden yön keskustelu-sarja saa jatkoa: tällä kertaa keskustellaan aiheesta onko veistoksilla valtaa? Puheena on julkisten veistosten ja taideteosten merkitys tänään.
Miksi näennäisen harmittomilta vaikuttavat teokset aiheuttavat aika-ajoin mielipiteiden ja tunteiden myrskyn? Onko maailman meno muuttanut tapaamme kokea veistosten viestit?
Keskustelemassa kriitikko Otso Kantokorpi ja tutkija, valtiotieteiden tohtori Jari Sedergren sekä Sculptorissa juhlaviikkojen aikaan näyttelyään pitävä kuvanveistäjä Jukka Lehtinen. Jukka Lehtisen teos Oma maa mansikka valmistuu syyskuun loppupuolella Eduskuntatalon lisärakennuksen eteen."
Galleria Sculptorin sivuilta seuraava
Taiteiden yön keskustelusarja
"Galleria Sculptorissa viime vuonna aloitettu Taiteiden yön keskustelu-sarja saa jatkoa: tällä kertaa keskustellaan aiheesta onko veistoksilla valtaa? Puheena on julkisten veistosten ja taideteosten merkitys tänään.
Miksi näennäisen harmittomilta vaikuttavat teokset aiheuttavat aika-ajoin mielipiteiden ja tunteiden myrskyn? Onko maailman meno muuttanut tapaamme kokea veistosten viestit?
Keskustelemassa kriitikko Otso Kantokorpi ja tutkija, valtiotieteiden tohtori Jari Sedergren sekä Sculptorissa juhlaviikkojen aikaan näyttelyään pitävä kuvanveistäjä Jukka Lehtinen. Jukka Lehtisen teos Oma maa mansikka valmistuu syyskuun loppupuolella Eduskuntatalon lisärakennuksen eteen."
torstaina, elokuuta 23, 2007
Hans Jürgen Syberberg – kuvainraastaja Saksasta
Hyvät agitoitavat. Tässä kalenteriin ja monoihin sähköinen sykäys:
SYBERBERG-SEMINAARI maanantaina 27.8. kello 16–20 elokuvateatteri Orionissa (Eerikinkatu 15).
”Syberberg on ensimmäinen varteenotettava elokuvaohjaaja Godardin jälkeen.” Susan Sontag.
”Uuden saksalaisen elokuvan” omaleimaisin tekijä, elokuvaohjaaja ja multimediataiteilija Hans Jürgen Syberberg syntyi Saksan Nossendorfissa vuonna 1935. Syberberg on yhdistänyt esseemäisissä jättiläisteoksissaan Wagnerin ja Brechtin esteettiset näkemykset. Saksassa Syberberg on herättänyt voimakasta polemiikkia; muualla hänen lähestymistapaansa saksalaiseen historiaan on ylistetty. Yhdysvaltalainen kulttuurintutkija Susan Sontag totesi, että ohjaajan seitsemäntuntinen Hitler, elokuva Saksasta kuuluu 1900-luvun upeimpien taideteosten joukkoon.
Tabujen rikkojana kunnostautuneen ohjaajan retrospektiivi nähdään Helsingin juhlaviikoilla elokuvateatteri Orionissa 24.8.-1.9. (& 8.9.). Elokuvaretrospektiivin yhteydessä järjestetään maanantaina 27.8. kello 16- 20 seminaari ”Hans Jürgen Syberberg – kuvainraastaja Saksasta”. Hollantilainen mediatutkija Petrus Nouwens saapuu Suomeen kertomaan Syberbergistä Saksan historian poleemisena tulkkina, joka on teoksissaan yhdistänyt Theodor W. Adornon ja Martin Heideggerin esteettisen filosofian. Nouwens viimeistelee parhaillaan väitöskirjaansa Syberbergin tuotannosta.
Seminaarin muina puhujina kuullaan suomalaisia Syberberg-tuntijoita. Taiteentutkija Martti-Tapio Kuuskoski tarkastelee Syberbergin tuotannon kehitystä kokonaisuudessaan ja Wagner-spesialisti Pekka Asikainen analysoi Syberbergin versiota Richard Wagnerin musiikkidraamasta Parsifal.
Orion, maanantai 27.8.2007:
16–17 Martti-Tapio Kuuskoski: Wagner/Brecht/Cyberberg – elokuvasta multimediaan
17–18 Pekka Asikainen: Syvää unta todellisuudesta – Syberbergin Parsifal
18–20 Petrus Nouwens: The representation of German history in the films of Syberberg as a synthesis of the philosophy of Adorno and Heidegger
Taukoja ja keskustelua yleisön toiveiden mukaan. Seminaarin järjestää AVEKin tuella Kulttuuriosuuskunta Kronoptikon. Lisätiedot: Martti-Tapio Kuuskoski, p. 040–0012424; martti.kuuskoski@helsinki.fi
***
HUOM! Helsingin juhlaviikkojen Syberberg-tapahtuman yhteydessä julkaistaan
myös kirja ”Syberberg – kuvainraastaja Saksasta”
Kirjan tekstien kirjoittajat: Hans Jürgen Syberberg, Susan Sontag, Gilles
Deleuze,Petrus Nouwens, Pekka Asikainen, Martti-Tapio Kuuskoski, Laura Lindstedt.
Kustantaja: Kronoptikon.
KIRJA JULKAISTAAN TAITEIDEN YÖN DIE NACHT -ESITYKSESSÄ PE 24.8. klo 17
SYBERBERG-SEMINAARI maanantaina 27.8. kello 16–20 elokuvateatteri Orionissa (Eerikinkatu 15).
”Syberberg on ensimmäinen varteenotettava elokuvaohjaaja Godardin jälkeen.” Susan Sontag.
”Uuden saksalaisen elokuvan” omaleimaisin tekijä, elokuvaohjaaja ja multimediataiteilija Hans Jürgen Syberberg syntyi Saksan Nossendorfissa vuonna 1935. Syberberg on yhdistänyt esseemäisissä jättiläisteoksissaan Wagnerin ja Brechtin esteettiset näkemykset. Saksassa Syberberg on herättänyt voimakasta polemiikkia; muualla hänen lähestymistapaansa saksalaiseen historiaan on ylistetty. Yhdysvaltalainen kulttuurintutkija Susan Sontag totesi, että ohjaajan seitsemäntuntinen Hitler, elokuva Saksasta kuuluu 1900-luvun upeimpien taideteosten joukkoon.
Tabujen rikkojana kunnostautuneen ohjaajan retrospektiivi nähdään Helsingin juhlaviikoilla elokuvateatteri Orionissa 24.8.-1.9. (& 8.9.). Elokuvaretrospektiivin yhteydessä järjestetään maanantaina 27.8. kello 16- 20 seminaari ”Hans Jürgen Syberberg – kuvainraastaja Saksasta”. Hollantilainen mediatutkija Petrus Nouwens saapuu Suomeen kertomaan Syberbergistä Saksan historian poleemisena tulkkina, joka on teoksissaan yhdistänyt Theodor W. Adornon ja Martin Heideggerin esteettisen filosofian. Nouwens viimeistelee parhaillaan väitöskirjaansa Syberbergin tuotannosta.
Seminaarin muina puhujina kuullaan suomalaisia Syberberg-tuntijoita. Taiteentutkija Martti-Tapio Kuuskoski tarkastelee Syberbergin tuotannon kehitystä kokonaisuudessaan ja Wagner-spesialisti Pekka Asikainen analysoi Syberbergin versiota Richard Wagnerin musiikkidraamasta Parsifal.
Orion, maanantai 27.8.2007:
16–17 Martti-Tapio Kuuskoski: Wagner/Brecht/Cyberberg – elokuvasta multimediaan
17–18 Pekka Asikainen: Syvää unta todellisuudesta – Syberbergin Parsifal
18–20 Petrus Nouwens: The representation of German history in the films of Syberberg as a synthesis of the philosophy of Adorno and Heidegger
Taukoja ja keskustelua yleisön toiveiden mukaan. Seminaarin järjestää AVEKin tuella Kulttuuriosuuskunta Kronoptikon. Lisätiedot: Martti-Tapio Kuuskoski, p. 040–0012424; martti.kuuskoski@helsinki.fi
***
HUOM! Helsingin juhlaviikkojen Syberberg-tapahtuman yhteydessä julkaistaan
myös kirja ”Syberberg – kuvainraastaja Saksasta”
Kirjan tekstien kirjoittajat: Hans Jürgen Syberberg, Susan Sontag, Gilles
Deleuze,Petrus Nouwens, Pekka Asikainen, Martti-Tapio Kuuskoski, Laura Lindstedt.
Kustantaja: Kronoptikon.
KIRJA JULKAISTAAN TAITEIDEN YÖN DIE NACHT -ESITYKSESSÄ PE 24.8. klo 17
Jälleen uusi nettipohjainen verkostoitumisväline. Facebookissa näkyi tuttuja naamoja jo nyt varsin paljon.
keskiviikkona, elokuuta 22, 2007
tiistaina, elokuuta 21, 2007
Hulluus ja luovuus
Tunnistan itsessäni hulluuden merkit. Keräsin kirjoittamamme fileet yhteen ja printtasin, vaikka kokonaisia lukuja "puuttuu", koska ne ovat vielä raakileita tai ne ovat vain kuvina päässä. Kollega kirjoitaa omalla tahollaan tiettyä 20-30 liuskan teemakokonaisuutta, josta muotoutuu kokonaan uusi luku.
Piti mennä Espooseen elokuviin, mutta juutuin terassille 160 liuskaa käsikirjoitusta mukanani ja päätin jatkaa sen käsittelyä kotonakin. Tekstiä on viiden tunnin urakan jälkeen korjattu sivulle 133. Luulen jatkavani koko nivaskan läpi yhteen putkeen.
Huomenna teen korjaukset tekstiin. Jatkoideat, laajennukset ja intertekstuaaliset hypertekstimäisyydet jäävät käsikirjoituksen laitaan merkityiksi huomautuksiksi. Niitä täydennetään myöhemmin kirjoitetuilla täsmäiskuilla. En ole vielä tottunut käyttämään edistyksellisiä tekstinkäsittelyohjelmia niiden kirjaamiseksi ylös. Jotenkin se tuntuu turhalta työltä, koska en aio esitellä näitä rakenteellisia ajatuksiani kenellekään tässä vaiheessa. Kirjoittelen (eli keitän) niitä kasaan ensin.
Samalla kokonaan puuttuvat osat - kirjoittamattomat mutta eivät kuvittelemattomat osat - saivat sijansa tekstin kokonaisuudessa. Tuohon väliin ehkä upotamme yhden keskeisen yhtiön oleelliset elokuvat ja kertomuksen yhtiöstä. Tuohon toisesta sillä ja sillä vuosikymmenellä. Tuohon laitamme katsauksen suojeluskuntiin ja puolustusvoimien elokuviin ja työväenliikkeeseen - mutta niiden suhde temaattisiin valintoihin on vielä ratkaisematta. Mikä toimisi hyvin?
Entäs tekniikan kehitys, yksityiset, riippumattomat, arkistojärjestelmän vuoksi tärkeiksi tulleet. Kokeilut, värit, animaatiotkinko? Ja se kaikki, mitä on käytetty joskus jossakin - uusiokäyttö.
Ehkä keskeiset - paljon käytetyt, arvostusta saaneet ja arvostusta ansaitsevat elokuvat - voisi raamittaa taitossa omiksi pienoiskertomuksiksi tai tiiviiksi analyysiksi. Ehkä yhtiöiden toiminnasta eri vuosikymmenillä voisi tehdä tällaisiä raamillisia tietoiskuja, jotta itse teksti voisi soljua jumalaisen ajattelun kannattamana.
Kokonaisuuden elementit alkavat hahmottua. Temaattiset luvut, yhtiö- ja instituutiokohtaiset pienoiskertomukset, ohjelmalliset hankkeet, yksittäiset elokuvat, unohtamatta tekstiä aina selkeyttävää ajallista jaottelua.
Risteymäkohtien, hypertekstimäisyyksien muotoilu ja (temaattiseen käsittelyyn helposti livahtavan) suoranaisen toiston varominen saavat sijaa tekstiosioista rakentuvaan jättimäiseen palapeliin.
Ja välissä päässä vilahtelee ideoita kuviksi, kuvateksteiksi, kuvakokonaisuuksiksi. Kun tietäisi mitä kaikkea on tarjolla ja mitä pitää tehdä - käytännössä siis skannata filmeistä. Siihen onneksi saa apua.
Tämä on onnellinen hetki. Tajuaa, että siitä tulee kirja.
Huominen tanssitaan vielä ruusuilla. Sitten alkaa raataminen. Ja siihen tarvitaan sitä hulluutta, sillä se käy kipeää. Luomisen tuskaa, väsymystä, herkeämätöntä ahdistusta, painostuksen kestämistä sillä muutkin tulevat vaativiksi ja hulluiksi ja alkavat kiristää.
Kun kaikki on ohi, alkaa häpeä. Mutta muutamassa vuodessa sekin unohtuu. Sitten on vain vanhentuneelta näyttävä kirja hyllyssä ja uuden hulluuden kiilto silmässä.
Siksi tämä onnellinen hetki sivun vaihdon välillä on niin tärkeä.
Piti mennä Espooseen elokuviin, mutta juutuin terassille 160 liuskaa käsikirjoitusta mukanani ja päätin jatkaa sen käsittelyä kotonakin. Tekstiä on viiden tunnin urakan jälkeen korjattu sivulle 133. Luulen jatkavani koko nivaskan läpi yhteen putkeen.
Huomenna teen korjaukset tekstiin. Jatkoideat, laajennukset ja intertekstuaaliset hypertekstimäisyydet jäävät käsikirjoituksen laitaan merkityiksi huomautuksiksi. Niitä täydennetään myöhemmin kirjoitetuilla täsmäiskuilla. En ole vielä tottunut käyttämään edistyksellisiä tekstinkäsittelyohjelmia niiden kirjaamiseksi ylös. Jotenkin se tuntuu turhalta työltä, koska en aio esitellä näitä rakenteellisia ajatuksiani kenellekään tässä vaiheessa. Kirjoittelen (eli keitän) niitä kasaan ensin.
Samalla kokonaan puuttuvat osat - kirjoittamattomat mutta eivät kuvittelemattomat osat - saivat sijansa tekstin kokonaisuudessa. Tuohon väliin ehkä upotamme yhden keskeisen yhtiön oleelliset elokuvat ja kertomuksen yhtiöstä. Tuohon toisesta sillä ja sillä vuosikymmenellä. Tuohon laitamme katsauksen suojeluskuntiin ja puolustusvoimien elokuviin ja työväenliikkeeseen - mutta niiden suhde temaattisiin valintoihin on vielä ratkaisematta. Mikä toimisi hyvin?
Entäs tekniikan kehitys, yksityiset, riippumattomat, arkistojärjestelmän vuoksi tärkeiksi tulleet. Kokeilut, värit, animaatiotkinko? Ja se kaikki, mitä on käytetty joskus jossakin - uusiokäyttö.
Ehkä keskeiset - paljon käytetyt, arvostusta saaneet ja arvostusta ansaitsevat elokuvat - voisi raamittaa taitossa omiksi pienoiskertomuksiksi tai tiiviiksi analyysiksi. Ehkä yhtiöiden toiminnasta eri vuosikymmenillä voisi tehdä tällaisiä raamillisia tietoiskuja, jotta itse teksti voisi soljua jumalaisen ajattelun kannattamana.
Kokonaisuuden elementit alkavat hahmottua. Temaattiset luvut, yhtiö- ja instituutiokohtaiset pienoiskertomukset, ohjelmalliset hankkeet, yksittäiset elokuvat, unohtamatta tekstiä aina selkeyttävää ajallista jaottelua.
Risteymäkohtien, hypertekstimäisyyksien muotoilu ja (temaattiseen käsittelyyn helposti livahtavan) suoranaisen toiston varominen saavat sijaa tekstiosioista rakentuvaan jättimäiseen palapeliin.
Ja välissä päässä vilahtelee ideoita kuviksi, kuvateksteiksi, kuvakokonaisuuksiksi. Kun tietäisi mitä kaikkea on tarjolla ja mitä pitää tehdä - käytännössä siis skannata filmeistä. Siihen onneksi saa apua.
Tämä on onnellinen hetki. Tajuaa, että siitä tulee kirja.
Huominen tanssitaan vielä ruusuilla. Sitten alkaa raataminen. Ja siihen tarvitaan sitä hulluutta, sillä se käy kipeää. Luomisen tuskaa, väsymystä, herkeämätöntä ahdistusta, painostuksen kestämistä sillä muutkin tulevat vaativiksi ja hulluiksi ja alkavat kiristää.
Kun kaikki on ohi, alkaa häpeä. Mutta muutamassa vuodessa sekin unohtuu. Sitten on vain vanhentuneelta näyttävä kirja hyllyssä ja uuden hulluuden kiilto silmässä.
Siksi tämä onnellinen hetki sivun vaihdon välillä on niin tärkeä.
Espoon Ciné
Pääkaupunkiseudun korkeasuhdanne elokuvatarjonnan suhteen on kova. Tänään alkaa kahdeksattatoista kertaa järjestettävä Espoon Ciné.
Elokuvajuhlat eivät putkahda esiin tyhjästä. Espoon Ciné- elokuvajuhlat - nimi tosin päätettiin myöhemmin - perustettiin lokakuussa 1987 Ravintola Tapion Tuopin kabinetissa. Mukana olivat tuolloin Ilkka Kalliomäki, jonka ideaa siellä työstettiin, Pertti Artell, Vesa Ville Mattila, Liisa Suominen ja Peter Toiviainen.
Kabinetissa kumotut tuopit tiesivät paikkansa, sillä vuoden 1990 elokuussa voitiin viettää ensimmäisiä Espoon Ciné -elokuvafestivaaleja. Se perustui paitsi innostuneeseen vapaaehtoisten joukkoon myös kaupungin tukeen. Mahtavat puitteet on juhlille vuosittain tarjonnut kulttuurikeskus Tapiolassa.
Espoon Cinén johtoajatus on eurooppalainen elokuva, vaikka esimerkiksi tänä vuonna mukana on tärkeitä elokuvia Israelista ja Argentiinasta. Päämaana näyttäisi olevan Espanja. Kotimaisen elokuvan suhteen festivaaliuutuus on "vuoden kotimainen elokuvantekijä", joka on Klaus Härö.
Espoon Cinén yleisömenestys on ollut hyvä ellei paras. En tiedä nykyisestä, mutta joskus vuosituhannen vaihteessa katsojista oli espoolaisia noin puolet. Kyse on selvästi koko pääkaupunkiseudun tapahtumasta. Espoo voi olla siitä ylpeä myös kaupunkina.
Eurooppalaisen elokuvan esittäminen kaupallisissa teattereissa on alan keskittymisen myötä selkeästi vähentynyt, joten festivaalitarjonnan merkitys kasvaa. Elokuvan ystävä on jo pitkään ottanut kotimaan monipuoliset elokuvafestivaalit osaksi omaa katselurytmiään. Markkinoiden kaventuessa tarjonnaltaan festivaalit eivät ole enää lisukkeita vaan välttämättömyys. Espoon Ciné on siitä hyvä esimerkki.
Jos matka Espooseen maistuu liikaa erämaaluonnolta, elokuva-arkiston lihapala betonikaupungissa on tänään iltaviideltä esitettävä Sergei Eisensteinin ikiklassikko Panssarilaiva Potemkin. Sen jälkeiset näytökset seitsemältä ja yhdeksältä ovat Abbas Kiarostamin nuorisoteemaisia mestariteoksia.
Elokuvajuhlat eivät putkahda esiin tyhjästä. Espoon Ciné- elokuvajuhlat - nimi tosin päätettiin myöhemmin - perustettiin lokakuussa 1987 Ravintola Tapion Tuopin kabinetissa. Mukana olivat tuolloin Ilkka Kalliomäki, jonka ideaa siellä työstettiin, Pertti Artell, Vesa Ville Mattila, Liisa Suominen ja Peter Toiviainen.
Kabinetissa kumotut tuopit tiesivät paikkansa, sillä vuoden 1990 elokuussa voitiin viettää ensimmäisiä Espoon Ciné -elokuvafestivaaleja. Se perustui paitsi innostuneeseen vapaaehtoisten joukkoon myös kaupungin tukeen. Mahtavat puitteet on juhlille vuosittain tarjonnut kulttuurikeskus Tapiolassa.
Espoon Cinén johtoajatus on eurooppalainen elokuva, vaikka esimerkiksi tänä vuonna mukana on tärkeitä elokuvia Israelista ja Argentiinasta. Päämaana näyttäisi olevan Espanja. Kotimaisen elokuvan suhteen festivaaliuutuus on "vuoden kotimainen elokuvantekijä", joka on Klaus Härö.
Espoon Cinén yleisömenestys on ollut hyvä ellei paras. En tiedä nykyisestä, mutta joskus vuosituhannen vaihteessa katsojista oli espoolaisia noin puolet. Kyse on selvästi koko pääkaupunkiseudun tapahtumasta. Espoo voi olla siitä ylpeä myös kaupunkina.
Eurooppalaisen elokuvan esittäminen kaupallisissa teattereissa on alan keskittymisen myötä selkeästi vähentynyt, joten festivaalitarjonnan merkitys kasvaa. Elokuvan ystävä on jo pitkään ottanut kotimaan monipuoliset elokuvafestivaalit osaksi omaa katselurytmiään. Markkinoiden kaventuessa tarjonnaltaan festivaalit eivät ole enää lisukkeita vaan välttämättömyys. Espoon Ciné on siitä hyvä esimerkki.
Jos matka Espooseen maistuu liikaa erämaaluonnolta, elokuva-arkiston lihapala betonikaupungissa on tänään iltaviideltä esitettävä Sergei Eisensteinin ikiklassikko Panssarilaiva Potemkin. Sen jälkeiset näytökset seitsemältä ja yhdeksältä ovat Abbas Kiarostamin nuorisoteemaisia mestariteoksia.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)