Yskiminen lakkasi hetkeksi kun nukahdin. Näin untakin, enkä ottanut jälkiruokaa edes unessa. Heräsin ennen sortumista.
Mutta kuinka voi pohjaanpalanut kasviskeitto haista näin pahalta?
Kattilan kylki ei sentään mustunut, mutta pohjan raaputtamisessa menee tunti. Ilmassa leijuu maailmanlopun käry: ovet auki, ikkunat auki ja silti, läpituuletuskaan ei auta ennen kuin kattilan putsaa.
Nyt muistan miksi olin onnellinen tamperelaisen hotelliravintola Rosendahlin tiskissä työskennellessäni: minä en ollut se toinen, joka pesi patoja. Puuropatojen pesijän elämä oli juuri tätä. Kumarrut syvälle katkuisaan satalitraiseen kattilaan, hankaat ja raaputat, kuorit ja vaivaat. Hulluinta oli se, että puuropatojen pesijä piti työstään. Ehkä olin silloin vielä niin nuori, että uskoin, kun toinen sanoo. Hotelliravintolan keittiö on helvetti: sen alin piiri on tiskiosasto, työhullujen, hörhöjen, juoppojen, loosereiden ja sinisilmissään viattomien työkenttä.
Puurokattila hotellissa palaa aina pohjaan. Ainakin niillä 1980-luvun alun kattiloilla. En muista kävikö niin Ruotsissa, jossa olin seuraavana vuonna sairaalan keittiössä töissä, onneksi en kuitenkaan tiskaamassa, josta sain loppuiäkseni tarpeeksi Tampereella. Luulen, että Ruotsissa puuronkeittämisen metodi oli kehittyneempää - liekö ollut peräti vesihaudekattilat käytössä? Hyvä etteivät panneet mantelia joka aamu puuroon.
Mantelista alluusio karvasmanteliin ja siitä karvaaseen. Puurokattila odottaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti