Poskipäät alkoivat jo punertaa liiaksi, joten palasin maakunnasta tonttuilemasta Helsinkiin. Kävin katsomassa Oulun rautatieaseman puhelinkopinkin, mutta ei ollut Moroskooppi laittanut sinne puhelinnumeroa seinään, että olisi voitu yhdessä käydä ottamassa jouluniityillä niin, että enkelit vain laulais. Miten voi olla, että me molemmat olemme ajatelleet ihan samaa asiaa, ja melkein samaan aikaankin. Tietysti näin jälkeen päin on helppo sanoa, että onneksi ainoa asia johon sukelsin matkallani oli muhoslaisen joulustraadan läpikävely, minkä vuoksi isommilta tsunameilta pohjoissuomalaisessa kyläpahasessa vältyttiin.
Vaikka ainekset siihen olivat olemassa. Vuonna 1972 Osuuskauppa Koskiseudun kylkiäisenä pitkään toimineen Katriina-baarin sulkemisen jälkeen remontissa perustettu Koskenlaskija-ravintola nimittäin siunattiin "ravintoloiden ikuiseen pesään" (R.I.P?) joulupäivänä 2004.
Jostakin käsittämättömästä syystä tämä indipendentti ossuusliike laskee saavansa enemmän tuottoja lisäämällä sukkanauhaosastonsa siihen osaan kiinteistöä kuin verottamalla ravintolayrittäjää vuokralla. Minä en siihen usko, eivätkä ne muutkaan kauppaliikkeitä viimeisen kolmen vuoden aikana isolla rahalla pitäjään rakentaneet. Mutta kapakoilla ei ole näin halvan viinan aikana enää väliä. Väestöäkään ei saada lisää houkuttelemalla ravintoloiden kautta siittiöihin liikettä, vaan kertomalla oululaisille, että täällä on halpoja tontteja. Muuttovoittokunta, tarvinneeko tuota toistaa.
Uskaltauduimme sisään tuossa iltaseitsemän aikaan. Karaokea ei "laskijassa" enää ollut, kauittimet soittivat satunnaispoppia ja tanssilattian yllä olleet isot kaiuttimet oli viety realistointikeskukseen. Kaikki ravintolan viinapullot olivat myyjän takana tiskillä, ja siinä ei drinksuja tilailtu. Kaikki joivat mitä saivat. Lasihyllyille oli jätetty kuin näyttelyesineeksi yksi pullo jallua. Kysyin Ekiltä tiskillä, oliko se henkilökuntaa varten, kun peli vihelletään keskiyöllä poikki.
Varustauduimme lukemalla itsehoito-oppaan ja sijoittamalla nyrkkiraudat takintaskuun, sillä muuta ei voinut olla edessä kuin Villi Länsi. Mustatakkisten miesten harteistorivi oli vakuuttavat kaksikymmentä metriä, ennen kuin pääsin tuhantenakolmantenakymmenentenä kysymään Ekiltä, että mitä meinaat ruveta tekemään nyt kuin 32 vuoden pesti tässä kapakissa on ohi. "Kuntolomaa", mies vastasi. "Pistän niskan kuntoon... Pari viikkoa voisi olla sen jälkeen työtön..." Ja kahta päivää myöhemmin mies ajoi polkupyörillä kotiinsa päin suorin vartaloin! Vaimo tuli vaisummin ilmein kävellen minuuttia myöhemmin.
32 vuotta oli enemmän kuin mitä itse pystyin kehumaan. Itse muistin vain tilanneeni elämäni ensimmäisen laillisen viinapaukun 26 vuotta 2 kuukautta kuusi päivää aiemmin. Muistan täsmällisesti, kuinka kävelin tuona iltapäivänä pankkiin, otin elämäni ensimmäisen 3000 markan lainan, kävelin hakemaan ajokorttini, menin Alkoon - jossa pettymyksekseni kysyttiin kuohuviiniä vai votkaa - ja sitten marssin Koskenlaskijaan ja tilasin drinksun. Ja aivan niin kuin en muista montaa muutakaan eka kertaa, ainakaan nimeltä, niin en muista sen drinksun nimeä. Viimeisen nyt satun muistamaan, se oli "jalluagingeralella". Kossu oli loppu ja cola kanssa, joten otin kiinni siitä mistä sain.
Haipakkaa oli, mutta sitä rentouttavaa, ikimuistettavaa tappelua ei sitten tullut, vaikka suoraselkäistä remmiä oli paikalla, semmoisiakin joiden kanssa nuorna poikana oli nujakoitu ja sitten unohdettu, kuka mistäkin syystä. Konsensushenkistä porukkaa - kukaan ei ampunut edes haulikolla ikkunan läpi, vaikka paikalle oli rahdattu kolme ammattipainijan näköistä portsaria maalitauluiksi. Pitäjän mustalaisillekaan ei kukaan huutanut, vaikka tramppasivat avainnippua heilutellen ja toivat alaikäiset mukana oppimaan peruskäyttäytymisen alkeita. Portsarit olivat siis suuria, mutta elinikänään kapakka suosi hinteliä liuhupartoja, jotka eivät uskalla isompiin kahinoihin mennä mukaan vaikeuttamaan niitä. Tyttösiäkin toki oli paikalla. Kävin tervehtimässä sitä nättiä, jota en tuntenut. Se sanoi ensimmäiseksi, että hei, terve, täällähän sinäkin, mitä sitten viimekerran. Karaoketuttuja Helsingistä, muistin aika pian.
Oli aika poistua "sammakkoon", työväentalolle. Siellä Mustafa otti meidät hyvin vastaan, sanoi, että ei ole karaokenpitäjää - soittelimme kyllä miehelle, mutta kieli oli jo solmussa - ja lopulta omistaja sanoi, että voitte itse soitella, tuossa on vehkeet. Ja niinpä sitten sain jälleen uuden ammatin plakkariin: ammattimainen karaokenpitäjä. Mutta minä sitten olen aika kallis, jos tilailemaan ryhdytte.
Vasta namiskoiden takana ymmärsi, että mitä se tarkoittaa, kun asiakas sanoo, että "liikaa kaikua" (- laulaa metrin päästä mikkiin ja upottaa sen kuulapään jättimäisen kämmenensä sisälle niin että varmaan vinkuu ja kaikuu) tai että voisko saada vähän ääntä lisää (kun yrittää miksata niin, ettei se oikeesti kuuluisi tai ainakaan ei sen tuplanenäkkäämpiääninen kaveri joka roikkuu ja huutaa olkapäältä). Mutta tyttöjen silmät on tosi nättejä, kun ne pyytää, että annatkos tämän soida ja että ääntä matkaan. Ja niitä lupauksia: pääset ihan kohta vuoroon, hoitelen vain nämä pari typyskää tässä ensin.
Kaksi tuntia ne jaksoivat kuunnella, ja sitten tytöt tulivat pyytämään tanssimusiikkia. Se ei ole minun heiniäni, otin olueni ja siirryin asiakkaaksi. Se nuori tyttö tanssi topakan aggressiivisesti ja minulle käytiin kuiskaamassa, että viikkoa aiemmin se oli illan lopussa hypännyt pöydälle ja ruvennut strippaamaan. Siinä vaiheessa minä sain päähäni lähteä kotia kohti.
Ja nyt olen sitten täällä Helsingissä. Lomaakin on vielä ensi viikkoon. Onko sitä Moroskooppia näkynyt täällä päin?
[Apropos! Liisalle ja perheelle terveiset ja loisteliaat Uuden Vuoden toivotukset Englantiin, kiitos vuoden yllättävimmästä joulukortista. Eihän edellisestä kuulumisesta ollut vasta kuin vähän yli 25 vuotta!]
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti