perjantaina, joulukuuta 10, 2004

Kestikievarielämää

Maan tapana oli, että matkamiehelle annettiin maja säätyyn katsomatta. Valtakunnan asioissa matkustaneet hovimiehetkin joutuivat majoittumaan rahvaan luokse. Varakkuuden ja aseman tuomalla oikeudella he tietenkin saivat kaiken tarvitsemansa ilmaiseksi. Vasta 1300-luvulta lähtien hallituksen valvomissa majapaikoissa, tavernoissa (tafernis hus), matkustajan mukavuuden takasi raha.

Vaikka tavernat tarjosivat leposijan ja huvejakin, oli itse matkanteko rankkaa. Olaus Magnus kuvasi kokemuksiaan vuonna 1555:

"Metsässä tiellä sattumalta kohtaavat matkalaiset joutuvat joskus hyvin pulmallisiin tilanteisiin, kun puut kaatuvat tai ravistelevat oksiaan. Varsinkin lepät ovat talvisin kuin kaarijouset jotka laukeavat pienestäkin kosketuksesta, ja haittaavat matkantekoa tiputtamalla matkustajan niskaan valtavia lumikasoja. Sattuupa niinkin, että puut jopa katkeavat lumen painosta, ryskyvät maahan ja ovat kuin ristikko tien päällä, eikä siitä enää ole ajamista. Silloin tietä on raivattava kirves kädessä, ja voitte olla varmoja, että niin olen minä ja seurueeni tehneet monet kerrat."

Kestitys- ja kyyditysvelvollisuudet täsmentyivät Suomessa Kustaa Vaasan kestikievarijärjestelmässä. Järjestelmän ydin oli siinä, että kestikievarit siroteltiin valtateiden varrelle sopivin välein. Hollikyydityksistä kievarista toiseen vastasivat tehtävään määrätyt talolliset.

Pyörän keksivät sumerilaiset viitisen tuhatta vuotta sitten, mutta Suomen valtateillä pyörälliset ajoneuvot otettiin käyttöön vasta 1600-luvulla. Vanhat konstit toki säilyivät nekin. Kesällä matkaa tehtiin jalkapatikassa tai sitten se pyyhkäistiin ratsain. Talviteillä, rekien vällyjen välissä matkaten, reitit oikaisivat vesistöjen yli missä se vain oli mahdollista.

Espoon kievareita

Espoon kievareista ensimmäiset merkinnät ovat 1500- luvun alkupuolelta. Kuningas Kustaa Vaasan kamarikirjuri Jaakko Teitti laati silloin luettelon yöpymispaikoista matkalla Turusta Viipuriin. Valtakunnan kulkuyhteyksille elintärkeän Suuren Rantatien varrella yösijan saattoi saada Myllykylän Pellasin kestikievarissa.

1700-luvun alussa kestikievari oli Bembölessä. Sillä oli harvinaisen paljon kyydityksiä. Yleisiä teitä kulki peräti neljään suuntaan, eikä niillä yleensä matkattu Roomaan. Oli tyytyminen Kirkkonummen suuntaan ja jopa Helsinkiin.

Vuosisadan puolivälin jälkeen kyydittäjiä rasittivat vietävästi jatkuvat läpimarssit, jotka johtuivat Viaporin linnoitustöistä Helsingin edustalla.

Espoon kestikievari sijaitsi 1700-luvun mittaan joko Lövkullan, Karvasmäen tai Bembölen kylissä. Pitäjäläiset suosivat Bemböleä matkustajien levähdyspaikkana, eivätkä mielet muuttuneet sittenkään, kun maaherra ehdotti kestikievarin perustamista Kilon kartanoon ja Finnsin tilalle.

Hollikuljetusten hoitaminen kahdessa paikassa olisi lisännyt kyyditysrasitusta. Kun vielä Kilon kartano sijaitsi kaukana maantiestä, suostui Bembölen Kosken tilallinen Mårten Andersson vuoden 1763 talvikäräjillä ottamaan kestikievarin hoitaakseen.

Kestikievarin pito oli raskasta. Monet kyllästyivät siihen muutamassa vuodessa. Toisinaan kaksi tilaa saattoi jakaa kievarin hoidon. Tällöin syntyi helposti kiistoja hollikyydeistä. Makasin isäntä oli väsynyt ikävyyksiin vuonna 1755 niin, että pyysi vapautusta kestikievarin pidosta.

Kievarin salat

Miten matkalainen tunnisti kestikievarit? Siitä mistä nykyäänkin: kylteistä, johon oli maalattu paikan nimi ja kuin tielaitoksen plakaateissa ikään välimatkat niihin kestikievareihin, joihin kyytejä oli tarjolla.

Baaribyrokratiakaan ei ole uusi ilmiö. Kestikievarin tuvassa piti olla esillä toimilupa,hollivuoroluettelo, otteet kievareita koskevista määräyksistä ja tiedot kotiruoan, rehujen sekä yömajoituksen hinnoista.

Kontrolli koski myös matkantekijöitä. Matkustajia valvottiin, sillä heidän piti kirjoittaa nimensä päiväkirjaan ennen lähtöään. Jos kievarin pidosta oli valittamista, tuli siitä tehdä huomautus - mutta vain ehdottomasti asiallisesti.

Yksi mukavimmista kestikievareista Espoossa oli Karvasmäen Erisin tilalla. Asuinrakennukseen kuului sali, kaksi kamaria, keittiö ja eteinen.Kaakeliuunit ja suuret valoisat ikkunat lisäsivät tunnelmaa. Myös hevosille oli talli, toisin kuin vuosisadan lopulla kestikievarina toimineella Glimsin tilalla. Siellä hevosparkojen oli seisottava paljaan taivaan alla oli sitten sade tai tuisku.

Seuraavalla vuosisadalla Espoon kestikievareista toinen sijaitsi Kuninkaantien varrella Finnsissä ja toinen Helsiinkiin vievän tien varrella Kilossa. Kyydit siirtyivät urakoitsijoille 1870-luvulla. 1900-luvun alussa Finnsissä ja Kauklahdessa kievarin hoito oli annettu päätoimiselle urakoitsijalle.

Jumprun mitalla

Kestikievariuteen liittyi oikeus pitää krouvia, joita oli muutenkin siellä täällä teiden varsilla. Niissä sai siemaista oluttuopillisen, napsaista paloviina-jumpruja (8,2 cl), ja poltella mielin määrin piippua ja tupakkaa.

Pysähdyspaikat olivat matkanteossa tarpeen, sillä talonpoikien puupyörin ja puuakselein varustetut kärryt olivat 1700-luvulla jousettomia. Kunnolliset pyöräajoneuvot olivat niin suuri harvinaisuus vielä seuraavalle vuosisadalle tultaessa, että talonpoikaiskieseistäkin perittiin ylellisyysveroa.

Espoossa Kilon krouvilla oli vanhat perinteet samoin kuin talvitien varrella olevalla Albergan säteritilan krouvilla. Myös kirkon vieressä oli krouvi kuten oli tapana jo keskiajalla. Siellä oli syytä visiteerata vasta kirkonmenojen jälkeen.

Sotilaat levähtivät usein Bembölessä eivätkä kestikievarin varastot riittäneet niin suurelle joukolle. Maaherra käski Siisin, Kavallin ja Smedsin tiloja pitämään saatavilla kaikkia tavallisen krouvin virvokkeita aina läpimarssin aikaan. Mutta markkinarakoa hyödynsivät myös "salakrouvit".

Krouvia meininkiä

Laillisissa kestikievareissa ja krouveissa tapella nujakoitiin usein. Kuhmut ja mustelmat yleensä painettiin villaisella, mutta oikeuteen asti vietyjen juttujen määrä kasvoi melko suureksi vuosien mittaan.

Bemböleen vuonna 1766 kävellyt räätälinkisälli Abran Tunnberg pysähtyi kestikievarin kohdalle lukemaan kievaritaulua. Kievarin asiakkaiden rasistisen logiikan mukaisesti kisälli ei ollut mikään oikea mies, vaan ilmiselvä karkulainen ja maankiertäjä.

Kievarinpitäjä Bellin tupaan tultuaan Tunnberg näytti passinsa, mutta siitä kukaan ei ymmärtänyt tuon taivaallista. Vaikka maanmittausinsinööri Westermark kehotti krouvin väkeä jättämään vieraan rauhaan, saksalainen sidottiin niiniremmeillä ja pakotettiin penkille, jossa hänen kasvonsa piiskattiin verinahalle.

Mutta kun tykkijunkkari Ottman kiivastui vuonna 1777 Bembölessä krouvin palvelun hitaudesta, oli hengenmeno lähellä. Verihaavoja muun muassa päähänsä saanut kievarinpitäjä Lustig syytti helsinkiläisjunkkaria siitä, että tämä oli mäiskinyt häntä sapelilla. Pahoilta vammoilta vältyttiin vain, kun kievarinpitäjän vaimo ja eräs sotamies onnistuivat erottamaan sapeliheiluttajan uhrista.

Salakapakoitakin paljastui aika ajoin. 1800-luvun alussa Skrakabyssä asuvaa Gussin talollista Johan Johanssonia ja varsinkin hänen vaimoaan Stina Mårtensdotteria syytettiin vuosia jatkuneesta luvattomasta viinanmyynnistä, krouvin ja tanssituvan pidosta. Syyte tuli vasta kun naapurin eversti Jägerskiöldin ilmeisesti krapulaiset palvelijat olivat maanantain töissään yhden kerran liikaa "taitamattomia".

Tansseja oli pidetty myös pyhinä, mikä selitti niiden suunnattoman suosion espoolaisten keskuudessa. Moraalittomasta elämästä ja vielä Stina-vaimon "röyhkeästä ivasta" ja kylmäverisyydestä seurasi oikeudessa jalkapuutuomio ja pitkäaikainen julkinen paheksunta. Espoolaisten onni oli siinä, ettei ahkeria asiakkaita edes syytetty mistään.

3 kommenttia:

T.K. Makinen kirjoitti...

Kiitoksia sekä tästä valistuksesta, että Kekkosen silmälaseista. Täältä Blogistanistahan alkaa löytyä pikkuhiljaa substanssia.

Vajaatoimittaja kirjoitti...

Viihdyttävää, mainiota. Informatiivista, viihdyttävää. Mainiota.

Anonyymi kirjoitti...

Kiitos ja kumarrus myös blogin ulkoasun huomattavasta parannuksesta.

Johanna