Kun pirtu nousi maahan Espoossa...

"Eihän vuosilukuja tarvitse osata ulkoa", laulaa koululaisten kuoro ennen historian kokeita. Mutta yksi historiallinen lukusarja on painunut mieliin harvinaisen hyvin. Vähääkään nykykoululaisia vanhempi väki pystyy helposti vastaamaan täsmällisesti tiedusteluun siitä, milloin viinaa sai taas ostaa kieltolain päätyttyä.

Myynti alkoi 5. päivänä huhtikuuta vuonna 1932 kello 10 aamulla. Siis 543210. Se merkitsi kulta-ajan päättymistä monelle espoolaiselle pirtutrokarillekin.

Kieltolaki

Kieltolaki alkoi kesäkuussa 1919. Viinaa ei enää saatu. Se oli suuri ilo raittiusihmisille, mutta murheeksi monelle kohtuukäyttäjälle pienimmästä torpasta presidentinlinnaan. Laki jakoi ihmiset kahteen ryhmään: kieltolain kannattajiin ja sen vastustajiin.

K. J. Ståhlbergin Ester-vaimo merkitsi päiväkirjaansa kuinka presidentti kotioloissa silloin tällöin kaipasi lasillista sherryä tai portviiniä. Se oli tapa rentoutua kovan työpäivän jälkeen.

Mutta presidentin moraali kesti kiusaukset. Laillisuusmiehenä hän ei lasiin koskenut kertaakaan. Kaikki kansalaiset eivät olleet yhtä tiukkamoraalisia.

Kieltolaki toi mukanaan ammattimaisen viinan salakuljetuksen. Se aiheutti ongelmia jopa kansainvälisiin suhteisiin. Esimerkiksi Viron kanssa välit olivat pirtutrokauksen vuoksi väliin varsin kireät.

Tavallisin pirtun kotimaa ei kuitenkaan ollut Viro, kuten yleensä luullaan, vaan Saksa. Saksassa pirtu oli halvempaa kuin Virossa.

Kieltolaki toi mukanaan korruption, väkivaltaa, pelottelua. Siitä seurasi myös vahva kontrolli, joka ulottui merialueiden vartioinneista tanssilavoille. Mikä pahinta, tulokset olivat kehnot. Valvonta oli kallista, verotulot vähenivät, ja ulkomaille valui rahaa suunnattomia summia.

Myöskään kieltolain ideologispoliittinen tavoite, alkoholiton maa, ei ymmärrettävästi toteutunut.


Rosvot ja poliisit

Espoossa pirtu teki monet tuonnista ja markkinoinnista vastanneet pirtukuninkaat rikkaaksi. Heidän vastapoolinaan toimivat siviilipukuiset kieltolakipoliisit eli "nuuskijat". Nimi muutettiin myöhemmin lääninetsiviksi. Kaupungeista löytyi myös kieltolakietsivien osastoja.

Vuonna 1930 perustettiin liikkuva poliisi. Kansan suussa heitä kutsuttiin "lentäviksi". Sanalla oli negatiivinen kaiku. Vuoden 1917-18 levottomuuksissa ja sisällissodassa toimineita murhapartioita oli nimitetty "lentäviksi" osastoiksi.

Espossa oli kieltolain vuosina kolme poliisiasemaa. Pääpaikka sijaitsi Leppävaarassa, toinen Kauklahdessa rautatieasemaa vastapäätä ja kolmas Kauniaisissa Thurmanin puistotiellä. Poliisien tavallisimmat toimintatavat olivat ratsiat ja pidätykset.

Kieltolakipoliisit vahtivat maanteitä tavalla joka on tuttua pirtuelokuvista. Ensimmäinen poliisiyksikkö näytti pysähtymismerkkiä, joka ratin takana luettiin kaasupolkimen käyttökäskyksi. Jäljempänä oli toinen yksikkö, jolla oli käytössään tiesulku. Se tarkoitti piikkimattoja, ketjuja ja kohtuullista määrää käyttöön valmiita aseita.

Espoossa tiesulkuja rakennettiin usein Leppävaaran Turuntiellä, Kauklahdessa, Espoonkartanossa ja Träskbyssä Ison maantien varrella. Tiesulun oli parasta pysäyttää salakuljettajien autot, sillä juuri ne olivat nopeimpia ja komeimpia autoja. Poliisiautoissa säästettiin jo silloin.

Vaikka pidätyksiä ja iskuja tehtiin jatkuvasti, saattoivat poliisit olla yhteistyössä varsinkin suurimpien pirtutrokareiden kanssa.

Ilmiantotapauksissa saatettiin poliisista antaa jopa vinkki tulevasta ratsiasta. Sen jälkeen olikin seuraavalla kerralla tavattaessa mahdollista ottaa "vahvalla kermalla" varustettu "kaffe knorr" tai "kova tee", kuten kotioloissa oli tapana. Ravintoloissa vahvennettu vichy tai sooda sai nimekseen "pirtufritsari".

Salakuljetus merellä

Merellä vartoi tullilaitos ja vuonna 1930 perustettu merivartiolaitos. Jälkimmäinen oli puolisotilaallinen rannikkorauhaa yllä pitävä ja salakuljetusta vastustava organisaatio. Sillä oli käytössään uusinta tekniikkaa, nopeita VMV-veneitä ja jopa lentokoneita.

VMV 6 on ehkä kuuluisin merivartioston vene. Se on päätähti Risto Orkon salakuljetusta ja merivartiosta käsittelevässä samannimisessä elokuvassa (1936). Salakuljetusalus Magnus oli esiintynyt jo mykkäfilmin aikana Erkki Karun elokuvassa Myrskyluodon kalastaja (1924). Sen yhtenä työnimenäkin oli mm. "Pirtua ja rakkautta". Kuvaukset siihen tehtiin kuitenkin pääosin Porvoossa ja Helsingissä.

Espoolaisella Nymanilla väitetään olleen laivastossaan 32 alusta. Ne hakivat pirtun kansainväliseltä merialueelta Gränsgrundin tai Helsingin majakan ulkopuolelta. Lastauspaikkoina olivat esimerkiksi Otaniemi, Staffan, Amiraalisatama ja Villa Miniato Soukassa sekä Saunalahti, Kallahden ja Pölanin laiturit Kauklahdessa. Suosittuja olivat myös Lauttasaari ja Tarvon saari, joihin pääsi veneellä rantaan saakka. Sieltä matka jatkui autoilla tai hevoskärryillä varastoon.

Merellä pirtutynnyreitä kuljetettiin pikamoottoriveneillä, jotka saavuttivat jopa 30 solmun nopeuden. Veneisiin oli vaijereilla liitetty säkkejä tai torpedoita. Torpedot eli "hauet" oli rakennettu neljästä pulteilla toisiinsa kiinnitetystä kulmaraudasta. Siihen mahtui tavallisesti 920 litraa pirtua. Keula oli virtaviivainen ja muistutti hauen päätä, siitä torpedolle lempinimi. Se ui 2-3 metrin syvyydessä.

Poliisin yllättäessä torpedo tai säkit laskettiin meren pohjaan. "Haukeen" oli kiinnitetty pussi suolaa ja korkki. Kun suola liukeni veteen, pääsi korkki 5-6 tunnin kuluttua pulpahtamaan pintaan. Saalis voitiin siten löytää. Säkkiin mahtui 4 kymmenen litran kanisteria ja kymmenkunta kiloa hiekkaa. Suola ja korkit kuuluivat tietenkin varustukseen.

Vain harvat salakuljettajat rikastuivat pysyvästi, sillä mikä laulaen tulee, se viheltäen menee. Makea elämä juhlineen, autot, moottoripyörät ja ravihevoset vaativat paljon käteistä. Menestyneet kauppiaat kulkivat kuitenkin näyttävissä puvuissa tai jatsareissa. Mutta varsinainen ilmestys oli trokari, jonka työasuksi vakiintui nahkavaatetus, yleensä kengurunnahkainen takki.

[Kirjoitus on vuodelta 1999, jolloin julkaisin näitä espoolaisidentiteetin rakennustarinoita Espoon kaupunkilehdessä EE-mailissa. Neljä toimitussihteeriä minua kesti, viides ei koskaan ottanut yhteyttä. Kommentteihin voisi merkitä, kannattaako näitä tänne panna - onko siis edes viihdytysarvoa jäljellä. Juttuja on kymmenkunta ja niitä voisi aika ajoin tänne sirotella. Osa on tehty vaimon kanssa yhteistyössä, joten häneltäkin pitää lupa pyytää.]