Porkkala

Vielä sodan jälkeenkin hyvät uutiset olivat harvassa. Oikeastaan niitä piti keksiä.

Neuvostoliitosta oli selvitty. Punatähtisten koneiden lentopommit tekivät tuhoja Espoon maaperällä suhteellisen vähän. Toinen suuri naapuri Helsinki vaikutti sekin jotenkin ystävällisemmältä. Espoota ei edes pilkottu, vaikka sitä oli suunniteltu sotien aikana.

Eikä myöskään suomen ja ruotsin kielestä haluttu tehdä entisenlaista ongelmaa. Molempia tarvittiin tulevien espoolaisten äidinkieleksi. Oli helppo arvata että tulijoita riitti. Väestötilastoja kohentaisi pian myös sota-ajan paineet purkanut baby-boom.

Mutta kalastajat eivät päässet kokemaan turska- ja silakkaverkkojaan Mäkiluodolle. Se selvisi Moskovassa syyskuun 19. päivänä 1944 voimaan tulleessa välirauhansopimuksesta.

Karhun naapurissa

Espoosta oli tullut pyytämättään Neuvostoliiton rajanaapuri. Sen tiesi koko maailma. Suomi menetti Karjalan ja Petsamon. Mutta samalla se vuokrasi Porkkalan niemen ja sen lähistön maa- ja merialueita sotilaalliseksi tukikohdaksi Neuvostoliitolle. Vuokra-aika päättyisi vuoden 1994 syksyllä, 50 vuoden kuluttua.

Vanha kulttuuriseutu, sadat kodit ja hyvinviljellyt tilat jäivät näin hävitykselle alttiiksi, sanoi sisäministeri Ernst von Born enemmän sisäistä mielentilaa varten kuin diplomatiaa varten muotoillussa radiopuheessaan. Samaan aikaan toisessa Yleisradion studiossa valmistautui puhumaan Helsingin kaupungin rahatoimenjohtaja, majuri Erik von Frenckell. Aihe oli Porkkalan evakuointi ja rajojen vetäminen.

Pieni sirpale, 0,4 km2, lohkaistiin Espoostakin. Mutta Kirkkonummesta jäi jäljelle vain kolmannes, Siuntiosta sentään kolme neljännestä. Degerbystä ja Inkoosta sopimus raastoi kymmenkertaisen alueen Espooseen verrattuna. Vuokra-alue oli 1000 neliökilometriä, josta reilu kolmannes maata.

Aavemainen evakkomatka

Kun evakkomatkalaiset laskettiin heitä oli 7272. Seitsemän kymmenestä oli työskennellyt maanviljelyksen, puutarhanhoidon tai kalastuksen parissa. Uuden asumuksen kukin sai hankkia omin päin jos osasi.

Kaksi ja puoli tuhatta evakkoa sai ensisijan Espoosta. Monet jäivät pysyvästi.

Suureen muuttoon oli varattu aikaa reilu viikko. Yhteensä yli 20 000 hengen voimin toteutettu evakuointi alkoi käytännössä rauhantekoa seuranneena päivänä, keskiviikko-aamuna. Sotilaiden, lottien ja vapaaehtoisten työ jatkui yötä päivää seuraavan viikon torstaihin.

Sitkeät työhevoset, puukaasuttimilla putkuttavat kuorma-autot, häkäpöntöllä varustetut linja-autot, junat, laivat, proomut ja hinaajat sekä moottorilla tai hauiksen voimalla toimivat veneet kuljettivat minkä ehtivät. Ensin vietiin irtaimistot ja huonekalut, sitten ruokatavaraa: perunat ja juurekset, viljat ja heinät. Lopuksi lastattiin mukaan paalatut heinät ja halot.

Liikenteen hiljennyttyä öisin oli karjan vuoro. "Pilkkopimeässä eteenpäin vaeltavat karjalaivat olivat aavemainen näky", kirjoitti silminnäkijä myöhemmin.

Viimeinen päivä ja yö

Torstaina 28. syyskuuta ajettiin viimeiset vuorot Porkkalasta. Olympia-laiva lähti kello 14, viimeinen linja-auto kello 17 juna kaksi ja puoli tuntia myöhemmin. Viimeisen lähtijän piti sammuttaa valot ja sähköt puoleltaöin.

Mutta Porkkalassa elettiin, toistaiseksi, viimeistä päivää ja yötä.

Olle Leino on kuvannut teoksessaan Porkkala - lupaus paluusta (Schildts 1997) kirjailijan vapaudella viime hetkiä:

"Oikukkaat sodan tuulet olivat yhtäkkiä tuoneet nämä nuoret yhteen keskelle rautatieaseman mylläkkää tai johonkin Porkkalan seudun puoliksi tyhjennettyyn taloon.

Kolmetuhatta lemmenjanoista sotilasta tapasi yllättäen kolmetuhatta samanmielistä tyttöä. Tätä törmäystä ei voinut estää mikään maailman murhe, Luonnon lait pääsivät vihdoinkin valloilleen.

Kuherreltiin, tanssittiin, lemmiskeltiin estoitta milloin sotilasteltassa, milloin lämpimässä syysillassa pensaiden suojassa tai ladoissa joissa vielä oli heiniä.

Kuka piittasi Helsingin junasta 22.30! Elämä kohisi suonissa, vuosien kaipaus löysi purkautumistiensä.

Evakuointipainajaisista tuli näille nuorille metisen juovuttava ihon juhla. Sellaista eivät useimmat olleet koskaan kokeneet."

Lienevätkö sen jälkeenkään?

Neuvosto-Porkkalan aika

Vaikka meritukikohdan elämästä ei paljoa tiedetty, Porkkala tuli tutuksi maailmalla. Toinen toisensa jälkeen toimittajat antautuivat eläymyksellisesti jännittävälle junamatkalle "Porkkalan tunneliin".

Toukokuussa 1947 vuokra-alueen läpi sai taas matkustaa ja kuljettaa rahtia rautateitse. Neuvostoliiton viranomaiset sinetöivät kaikki Helsingistä Turkuun menevien vaunujen ovet ja peittivät matkustajavaunujen ikkunat metallisilla kaihtimilla vuoteen 1955 asti. Läpikulusta Neuvostoliitto velotti 50 kultadollaria; näin kerätty summa olisi riittänyt kymmenessä vuodessa uuden rautatien rakentamiseen Porkkalan pohjoispuolelle. Rataa vuokra-alueella oli nelisenkymmentä kilometriä.

Porkkalan tukikohta loi lukemattomia huhuja, joista osa tuli aktiiviseen poliittiseen käyttöön. Yksi sitkeimmistä liittyi runsaaseen mutta perättömään kommunistien vallankaappaushuhustoon vuodelta 1948. Kerrottiin, että Porkkalasta oli solutettu Suomeen puolentuhatta punaupseeria vallankumousta valmistelemaan. Huhujen, joilla tähdättiin kommunistien kannatuksen romauttamiseen, pohjaksi riitti se, että neuvostokansalaisilta ei vaadittu passintarkastusta matkalla Suomen halki Porkkalaan.

Yhden äänen varassa

Huhuja aiheutti sekin, ettei tiedetty, miksi Neuvostoliitto alunperin halusi Porkkalan. Ei siitä ole varmaa tietoa vieläkään. Tutkijat arvelevat, että kyse oli tulosta vanhentuneesta meristrategiasta, eikä Porkkalalla ollut suurta sotilaallista merkitystä. Siksi Porkkalasta oli mahdollista luopua jo yhdentoista vuoden jälkeen.

"Hruštšov luovutti Porkkalan suomalaisille", muisteli Neuvostoliiton puolustusministeri marsalkka G. K. Zhukov parikymmentä vuotta myöhemmin. "Epäilen, tokko meidän olisi pitänyt tehdä sitä." Tukikohdalla olisi pitänyt ainakin rahastaa, marsalkka ajatteli.

Nikita Hruštšovin päätökseen vaikutti pitkin kesää jatkunut Suomen lehdistön kampanja. Porkkala piti palauttaa siksikin, ettäNeuvostoliitto vaati Yhdistyneissä Kansakunnissa ulkomailla sijaitsevien sotilas-, meri- ja lentotukikohtien hävittämistä. Nykytutkijat Neuvostoliitossa panevat sen Hruštšovin oikukkuuden nimiin.

Neuvostoliiton propagandakone kertoi maailmalle, että kylmän sodan jäykistämiä mielialoja maailmalla voitaisiin oikoa vain todellisilla teoilla, ei propagandalla. Ja juuri siksi Neuvostoliitto antoi Kiinalle takaisin Port Arthurin ja Suomelle Porkkalan. Suomi pääsi samassa rytäkässä myös Pohjoismaiden Neuvostoon ja Yhdistyneisiin Kansakuntiin. Vuoden 1952 olympialaisten jälkeen alkanut todellinen paluu valtioiden kansainvälisen yhteisön täysivaltaiseksi jäseneksi oli alkanut.

Porkkalan asiaa valmistelleet neuvostoministeriöt uskoivat siihen, että palautus "kasvattaisi Paasikiven ja Kekkosen arvovaltaa, mikä taas vaikuttaisi myönteisesti Suomessa vuoden 1956 alussa pidettävien presidentinvaalien tulokseen." Samaan uskoi Suomessa pitkään toiminut KGB-kenraali Viktor Vladimirov muistelmissaan.

Se oli aikamoista riskipeliä, olihan tulos - Kekkosen valinta presidentiksi - lopulta yhden äänen varassa. Urho Kekkosesta toki tuli säännöllinen kalaretkivieras Neuvostoliiton suurlähetystön huvilassa, missäs muualla kuin Porkkalassa.

Siellä "yllämme oli kirkas tähtitaivas, lahden poikki kulki hopeinen kuutamovana, ja lahden vastakkaisella rannalla näkyi jokaikinen puu", Vladimirov runoili ja varmaankin kallisti viskilasiaan.