Yöllä meni taas pitkään valvoessa. Siksipä nousin vasta seitsemältä, suihkuun ja pakkaseen. Lapsella oli koulun joulujuhla, jonka aloitus oli laitettu ilmeisesti kidutusmielessä aamukahdeksaksi.
Naisopettajat laulattivat enemmän Jeesuksesta - monikulttuurisuudesta ei näinä perinteisten arvojen päivinä ole nähty kouluissa tai päiväkodeissa pihahdustakaan 45 kieliryhmän kaupunginosassamme - kuin miesopettajat, jotka yrittivät saada ryhmiinsä hieman rytmiä ja eloakin, niin kuin vain tontuilla jouluna. Ymmärrän kyllä, että kotomaamme koko kuva - käytännöllinen kristillisyys - on nykyajan koulussa tärkeä arvo: kaikki mahdolliset juhlat aloitetaan aina veisaamalla kaksi eka piisiä Jeesuksista, Jumalista ja enkeleistä siivet selässä. No niitä on kaikissa uskonnoissa, nimet vain vähän vaihtuvat. Mutta kyllä siinä joidenkin vanhempien peräpäät kiemurtelevat aina tuolilla. Muu maa mustikka!
Pääasiassa juhla pysyi koossa, koskapa lapset eivät tehneet oikeastaan muuta kuin istuivat neliössä juhlasalin lattialla. Pari kertaa joku seisoi ryhmässä: piiritanssi oli vähän koominen, kun vauhtia ei ollut. Mutta juuri siinä laulupuoli toimi hienosti. Lapset eivät ujostelleet laulaa, mikä oli mukavaa. Opettajatkin soittivat pianoa paremmin kuin viime vuonna! Eli harjoiteltu oli.
Lapsen opettajakin kävi tilaisuuden jälkeen vieressä. Emme sanoneet mitään, mainitsin vain mahdollisimman neutraalisti, että taas on yksi kausi ohi. Ei hänkään mitään vastannut eikä edes joulua toivottanut. Mitäs sitä turhia. Olihan hän jo puheessakin kertonut tärkeimmästä arvosta, "jota tänä syksynä on opeteltu" niiden lukemisten, laskemisten ja kirjoittamisten lisäksi. Se oli molemminpuolinen sietäminen. En enää ihmetellyt, kun rehtorinkin puhe kaavakiitosten lisäksi puhui vain "joutumisesta" ja "joutamisesta" tekemään sitä ja tätä. Riittävän arkista se kyllä oli!
Ensi keväänä se sitten loppuu, lapsi siirtyy toiseen kouluun. Kyllä minunkin elämäni Opettajat ovat myöhemmältä ajanjaksolta kuin eka luokilta. Tosin oma koulukaareni oli siinä suhteessa hieman poikkeuksellinen - kaksi viikkoa eka luokalla, loppuaika lukuvuodesta toisella - eka vuoden todistus sentään tuli vasta joululta ja kevään päätteeksi sain sitten toisen vuoden päästötodistuksen. Kun olin sitten mennyt kuusivuotiaana kouluun, ei ikä painanut. Sitten kolmannelle ja neljännelle, jona aikana tein ohimennen viidennen ja kuudennen luokan suorituksetkin, ne kun sattuivat olemaan samassa luokassa eikä kahden opetuksen seuraaminen tuottanut ongelmia.
Opettajakaan ei sitä estellyt - niin kuin nykyään varmaan olisi tehty - kun tiesi, että muuten tuon lapsen aika käy pitkäksi. Ainoastaan joskus se kismitti, kun se lievän luokassa annetun rangaistuksen jälkeen vei voimakasotteisesti ovesta käytävälle ja veti korville: "Tuo tuolla luokassa oli opettajalta. Tämä on isältä."
Jotta numeroistani ei tulisi liian hyviä, minun todistuksen arvosanani äänestettiin luokassa demokraattisesti aina alemmaksi - ei ollut salainen lippuäänestys vaan ihan viittaamalla se hoidettiin. Sen siinä oppi, ettei kannata ryhtyä pingoksi. Sitä ei kukaan arvosta. Toisaalta se oppi suhtautumaan tähän muiden arvostukseen muutenkin vähän kyynisesti. Siitä epäilyksestä ehkä on jotain jäänytkin. Kaikesta huolimatta on semmoinen Lonely Cowboy -olo aika usein.
Koulu eteni kuitenkin tavallisesti vuosi kerrallaan, sillä silloin nuo viides- ja kuudesluokkalaiset olivat menossa omaa tietään työelämään. Me muut menimme keskikouluun ja lukioon ja yliopistoon ja minne nyt satuimme sitten joutumaan. Kukaan ei kuvitellutkaan, että me kahden eri tien kulkijat tapaisimme muuten kuin silloin, jos sotaan määrättäisiin. Onneksi ei määrätty. Nythän kaikki ovat tasa-arvoisia, paitsi markkina-arvonsa suhteen, kuten olen täällä Blogistanissa oppinut. [Sekään ei oikeasti koske rahaa, seksiä tai oikeastaan statustakaan, sillä kukapa niitä ylimielisiä, ylikoulutettuja ja elitistisiä ihmisiä sietäisi kun on renttujakin jaossa.]
Ei minun tarvitse opettajien kanssa keskustella: isä on opettaja, veli on opettaja ja siskokin - se ainoa joka tilaa tätä blogia - teki elämänsä viisaimman ratkaisun ryhtymällä kouluttautumaan juuri opettajan ammattiin. He saavat taas joululomalla keskustella opettajuudesta ja oppiluudesta.
Minulle riittää kun lapsi viihtyy - oppiminenhan ei minun lapselleni ole ongelma tietenkään. Sietäminen ja joutuminen varmaan ovat. Toivottavasti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti