Vaimo piti vapaaillan. Ja mistäkö syystä minulta potentiaalinen vapaailta vietiin? Oli kuulemma esittelemässä itse kavereittensa kanssa kirjoittamaa kirjaa. Hannu Taanila haastatteli. Kyllä ne naiset keksivät helppoja selityksiä!
Kun kerran tuollaiset pikkusyyt riittävät naisille vapaailtaan, päätin minäkin pistää lekkeriksi.
Älkää kertoko kellekään, mutta pidin taukoa raatamisesta viimeisen neljän tunnin ajan. Laitoin lapselle pihviruokaa ja luin dekkarin. Lapsi sai pelata tietokonepelejä, minä löhösin ja luin.
Eikä ollut mikään huono dekkari. Alexandra Marininan, Venäjän "dekkarikuningattaren", Irina tietää liikaa (Stetshenie obstojatelstv) on tarina miliisin rikosetsivistä, poliisiupseereista, jotka selvittävät tutkijakollegansa murhaa 1990-luvun Moskovassa.
"Ymmärsin näiden rikoksien parissa työskentelemien vuosien aikana, että rikoksessa ei sinänsä ole mitään kiinnostavaa. Sen takia kirjani eivät kerro rikoksista. Ne kertovat ihmisistä, heidän elämästään, sielustaan ja ajatuksistaan, kaikesta siitä mikä on heidän toimintansa takana jopa silloin kun heidän tekonsa on rikos", kirjailija sanoo itse.
Oma luonnehdinta on yllättävän osuva. Harvasta kirjasta olen saanut niin kiintoisan matkan venäläiseen maailmaan ja ajattelutapaan. Sanottiinpa dekkareista dekkareina mitä tahansa, Mankellit ja Marklundit osaavat kertoa ruotsalaisesta yhteiskunnasta, ja nyt on selvää, että Marinina osaa kertoa Venäjästä. Kirjailijatar on toiminut miliisissä everstiluutnanttina ja Moskovan oikeustieteellisen instituutin jaostopäällikkönä ja tehnyt väitöskirjansa väkivaltarikoksista ja rikosten uusimisen ehkäisystä. Tausta myös näkyy lukemani kirjan kehittelyissä.
Marinina ei ole rönsyilevä, mutta oivalluksia venäläisestä elämänmenosta kyllä dekkariksi riittää, vaikka osa niistä on omiaan vahventamaan ennakkoluuloja ja ennakkoluuloisia tietoja ja osa pönkittää käsitystä venäläisen ja suomalaisen elämänmuodon eroista.
Ainoa hankaluus lukiessa oli muistaa - ainakin minun lukunopeudellani - monet venäläiset nimimuodot samoista henkilöistä. Asiaa ei auta, että näiden henkilöiden lukumäärä on tavallista dekkaria suurempi.
Siitä se vain kertoo, että venäläisyys on verkostoitumista: koti-, suku-, kortteli-, kaupunki-, työpaikka- ja jopa yhteisen menneisyyden verkostot ovat jatkuvassa käytössä toisin kuin meillä, jossa unohdus on suurin toive ja armeliain lahja.
Täytyi ottaa selvää, mitä muuta hänen lähes kolmenkymmenen dekkarin joukosta on suomennettu. Keväällä 2005 ilmestyi neljäs Kamenskaja tutkii -sarjan dekkari Kaikesta täytyy maksaa, aiemmin ovat ilmestyneet Loisto -pokkarisarjassa Murhaaja vastoin tahtoaan ja Kuolema ja vähän rakkautta. Jos ne ovat läheskään yhtä maukkaita kuin Irina tietää liikaa, tulen vaatimaan lisää suomennoksia.
3 kommenttia:
Minäkin tykkäsin kovasti Marininan Irina-dekkarista! Otava on julkaissut häneltä myös kirjat Murhaaja vastoin tahtoaan (2003), Kuolema ja vähän rakkautta (2004) ja Kaikesta täytyy maksaa (2005).
Valitettavasti en ole ehtinyt lukea noita muita vielä, mutta aion kyllä hankkia ne käsiini.
Ja tosta vaimon vapaaillasta: taidat olla aikamoinen kotidespootti jos naisesi pitää kirjoittaa kirja päästäkseen vapaaillalle... ;-)
Siinä se vitsi onkin: kohta se vääntää kirjan vuodessa. Tänään se on luennoimassa, joten salaliitto on aivan selvä.
Aloittelevana dekkarinlukijana minua kiinnostaa tasokkaiksi kehutut ja varsinkin muut, kuin amerikkalaiset dekkarit. Liza Marklundista(vaikka onkin ruotsalainen) en pitänyt,ja se amerikkalainen nainen, joka kirjoittaa siitä kuolinsyyntutkijasta, oli uskomatonta sköndää. Pidin sarjasta, jossa tapahtumat sijoittvat Englantiin, Lontooseen ja siinä on joku rikosylietsivä, suuri taiteiden ystävä, Adam Galgliesh(meni varmana sukunimi ihan pieleen!) pääosassa.
Rei Shimura oli Hertta-sarjaa(sori, herttasarjan ystävät!)ja Remeksiä ja tunnettuja suomalaisia en ole vielä jaksanut niiden valtaisan suosion takia lukea.
Että kiitos lukuvinkistä, kun Venäjä muutenkin kiehtoo!
-minh-
Lähetä kommentti