Nuoret vihaiset miehet

Miksi kukaan ei ole tehnyt kirjaa 1950-luvun ja seuraavan vuosikymmenen alun "nuorista vihaisista miehistä"? Se olisi kerrankin historiaan liittyvä miesaihe, jonka luulisi kiinnostavan nykylukijaakin. Gradun aiheena se olisi myös mainio!

Miksi en ole opiskelija, joka saisi joka kuukausi kirjoittaa uuden gradun! Välillä historia-aineisiin, välillä elokuvatieteeseen ja välillä kirjallisuuteen. Se olisi niin kivaa!

Alunperin termiä "nuori vihainen mies" käytettiin englantilaiseen kirjailijaryhmään, jonka romaanien sankareille oli yhteistä kapinallinen ja kriittinen asenne yhteiskuntaa kohtaan.

Ilmaisu on peräisin Leslie Allen Paulin omaelämäkerrasta Angry young Man (1951), joka sai historiallisella tavalla lisäpotkua, kun John Osborne teki siitä näytelmän Look Back in Anger (1956). Se filmattiin vuonna 1959 (ohj. Tony Richardson, Look Back in Anger, suom. Nuori viha), mikä antoi elokuvalehti Elokuva-Aitan kirjoittajalle aiheen sanoa samana syksynä, että englantilaiset nk. vihaiset miehet ovat alkaneet tehdä elokuvia. Ne menestyivät hyvin Suomenkin elokuvateattereissa.

Nykyisin termi "viha" ymmärretään kirjaimellisesti - olen ymmärtänyt, että loanheittoon innostuneet anonyymikirjoittajat ja -kommentaattorit mieluusti pukevat ilmaisun "nuorista vihaisista miehistä" persoonansa suojaksi - mutta aiemmin kyse ei ollut aivan samasta.

Englantilaisista lähteistä voi lukea seuraavaa: Nuoret vihaiset miehet esittivät enemmänkin tyytymättömyyttä yhteiskunnan jämähtäneille ja tekopyhille instituutioille - sitä jota kutsuttiin usein establishmentiksi (oma suomennokseni tälle on vakiintuneisto) -, mutta sysäsivät syrjään sen tosiasian, että asenne tuotti lähinnä vain illuusiottomuutta sekä itseään että saavutuksiaan kohtaan.

Englannissa tähän ryhmään on laskettu kuuluvaksi näytelmäkirjaijoista John Osborne ja Arnold Wesker, romaanikirjailijoista Kingsley Amis, John Braine, John Wain ja Alan Sillitoe. 1960-luvulla nämä kaikki siirtyivät käsittelemään yksilöllistettyjä teemoja, eikä heitä laskettu enää kuuluvaksi tähän ryhmään.

Ketkä ovat sitten Suomen nuoria vihaisia miehiä 1950-luvun lopussa ja 1960-luvun alussa? Elokuvan parista tulevat etsimättä mieleen ainakin Jörn Donner, Aito Mäkinen, Sakari Toiviainen. Täytyypä kysäistä Sakarilta naapurihuoneesta, miten hän suhtautuu tällaiseen epiteettiin.

Kaikki he kritikoivat valtiollista elokuvasensuuria varsin kovasanaisesti. Tässäpä esimerkki. Aito Mäkinen vuonna 1958:

"Eisenstein: Panssarilaiva Potemkin, 1925 – sallittu 1951
von Sternberg Sininen enkeli, 1929– sallittu 1952
Pabst: Kerjäläisooppera, 1931– sallittu 1951
LeRoy: Olen vainottu kahlekarkuri, 1932 – sallittu 1946
Lang: Tri Mabusen testamentti, 1933 – sallittu 1953
Keighley-Connelly: Vihreät laitumet 1936 – sallittu 1946
Mayo: Kivettynyt metsä, 1936 – sallittu 1947
Bacon: Marked Woman, 1937 – sallittu ”Yön kasvot” 1950
Curtiz: Likakasvoiset enkelit, 1938 – sallittu 1950
Capra: Arsenikkia ja vanhoja pitsejä, 1944 – sallittu 1949
Hawks: Syvä uni, 1946 – sallittu 1949
Tetzlaff: Ikkuna, 1948 – sallittu 1950

Ajat muuttuvat. Mikä tänään on sensuroitavaa sallitaan muutaman vuoden kuluttua, eikä kukaan ymmärrä, miksi ko elokuva alkuaankaan piti kieltää… Viereisellä sivulla pari viime vuosien kiellettyä elokuvaa. Tunnettu näyttelijä Charles Laughton ohjasi 1955 ensimmäisen elokuvansa The Night of the Hunter, ja sen filmillisiä ansioita pidetään yleensä suurina. Romaanina suomeksikin tunnettu tarina laskelmoivasta saarnaajasta oli kuitenkin sensuurimme mielestä liian suurta rienausta pappiskunnasta. Kun muualla maailmassa on sallittua esittää vähemmän moraalisia pappeja tai poliiseja, varjelee sensuuri meillä lapsekkaan johdonmukaisesti juuri näiden ammattikuntien mainetta. Olisikohan näiden kunnianarvoisten ja perinteellisesti yhteiskuntaa säilyttävien ammattien edustus sensuurin mielestä meillä höllemmässä kuin muualla?

Koomillisin esimerkki on tietenkin Vihreitten laitumien Jumalakiista, eikä tarina Fellinin Il Bidonesta ole hymyttömimpiä.

Alakuva on Stanley Kubrickin elokuvasta The Killing (1956), joka samoin kuin aiheeltaan samansukuinen Dassinin elokuva Du Rififi chez les Hommes (54) on sallittu esim. Ruotsissa. Vaikka naapurimaamme moraalikäsitykset ovat melko täsmällisesti samat kuin omamme, on näitä meillä kiellettyjä ja Ruotsissa sallittuja elokuvia paljon. Kummallisinta että tällöin on usein kysymys lajinsa parhaimmistosta. Dassin – Night and the City (50), Benedek – The Wild One (53), Lang – Fury (36) ja The Big Heat (53), Langin ja Loseyn “M” (1931 ja 1950), Clair - And Then There Were None (45), Wyler - Dead End (37), Siegel – Riot in Cell Block 11 (54), King Vidor – Man Without a Star, Aldrich-Sherman – The Garment Jungle (57)…

Entä Bunuelin Un chien Andalou (29), ja Norman McLarenin Neughbours sitten?

Luetteloa voisi jatkaa ja voisi lisätä, että monet samantyyppiset tekopyhät ja ala-arvoiset elokuvat, jotka on Ruotsissa ansaitusti kielletty, on sallittu meillä. Sensuurimme puheenjohtaja ja Norjan Mykle-jutun syyttäjä ovatkin melkein samoin sanoin vakuuttaneet että yksi hyvin tehty on vaarallisempi kuin loppumaton jono heikkoja samanaiheisia teoksia. Mutta mikä lienee psykologin, sosiaalipsykologin käsitys? Kumpi on vaarallisempaa: muutama taiteellisesti korkeatasoinen ja moraalisesti lahjomaton vai huonosti tehty tekopyhyys juoksevalla nauhalla."

Kerrottehan kommenteissa keitä ovat muut suomalaiset "nuoret vihaiset miehet"? Eikä tarvitse miettiä vain elokuvakirjoittajia.