keskiviikkona, syyskuuta 21, 2005

Nuoret vihaiset miehet

Miksi kukaan ei ole tehnyt kirjaa 1950-luvun ja seuraavan vuosikymmenen alun "nuorista vihaisista miehistä"? Se olisi kerrankin historiaan liittyvä miesaihe, jonka luulisi kiinnostavan nykylukijaakin. Gradun aiheena se olisi myös mainio!

Miksi en ole opiskelija, joka saisi joka kuukausi kirjoittaa uuden gradun! Välillä historia-aineisiin, välillä elokuvatieteeseen ja välillä kirjallisuuteen. Se olisi niin kivaa!

Alunperin termiä "nuori vihainen mies" käytettiin englantilaiseen kirjailijaryhmään, jonka romaanien sankareille oli yhteistä kapinallinen ja kriittinen asenne yhteiskuntaa kohtaan.

Ilmaisu on peräisin Leslie Allen Paulin omaelämäkerrasta Angry young Man (1951), joka sai historiallisella tavalla lisäpotkua, kun John Osborne teki siitä näytelmän Look Back in Anger (1956). Se filmattiin vuonna 1959 (ohj. Tony Richardson, Look Back in Anger, suom. Nuori viha), mikä antoi elokuvalehti Elokuva-Aitan kirjoittajalle aiheen sanoa samana syksynä, että englantilaiset nk. vihaiset miehet ovat alkaneet tehdä elokuvia. Ne menestyivät hyvin Suomenkin elokuvateattereissa.

Nykyisin termi "viha" ymmärretään kirjaimellisesti - olen ymmärtänyt, että loanheittoon innostuneet anonyymikirjoittajat ja -kommentaattorit mieluusti pukevat ilmaisun "nuorista vihaisista miehistä" persoonansa suojaksi - mutta aiemmin kyse ei ollut aivan samasta.

Englantilaisista lähteistä voi lukea seuraavaa: Nuoret vihaiset miehet esittivät enemmänkin tyytymättömyyttä yhteiskunnan jämähtäneille ja tekopyhille instituutioille - sitä jota kutsuttiin usein establishmentiksi (oma suomennokseni tälle on vakiintuneisto) -, mutta sysäsivät syrjään sen tosiasian, että asenne tuotti lähinnä vain illuusiottomuutta sekä itseään että saavutuksiaan kohtaan.

Englannissa tähän ryhmään on laskettu kuuluvaksi näytelmäkirjaijoista John Osborne ja Arnold Wesker, romaanikirjailijoista Kingsley Amis, John Braine, John Wain ja Alan Sillitoe. 1960-luvulla nämä kaikki siirtyivät käsittelemään yksilöllistettyjä teemoja, eikä heitä laskettu enää kuuluvaksi tähän ryhmään.

Ketkä ovat sitten Suomen nuoria vihaisia miehiä 1950-luvun lopussa ja 1960-luvun alussa? Elokuvan parista tulevat etsimättä mieleen ainakin Jörn Donner, Aito Mäkinen, Sakari Toiviainen. Täytyypä kysäistä Sakarilta naapurihuoneesta, miten hän suhtautuu tällaiseen epiteettiin.

Kaikki he kritikoivat valtiollista elokuvasensuuria varsin kovasanaisesti. Tässäpä esimerkki. Aito Mäkinen vuonna 1958:

"Eisenstein: Panssarilaiva Potemkin, 1925 – sallittu 1951
von Sternberg Sininen enkeli, 1929– sallittu 1952
Pabst: Kerjäläisooppera, 1931– sallittu 1951
LeRoy: Olen vainottu kahlekarkuri, 1932 – sallittu 1946
Lang: Tri Mabusen testamentti, 1933 – sallittu 1953
Keighley-Connelly: Vihreät laitumet 1936 – sallittu 1946
Mayo: Kivettynyt metsä, 1936 – sallittu 1947
Bacon: Marked Woman, 1937 – sallittu ”Yön kasvot” 1950
Curtiz: Likakasvoiset enkelit, 1938 – sallittu 1950
Capra: Arsenikkia ja vanhoja pitsejä, 1944 – sallittu 1949
Hawks: Syvä uni, 1946 – sallittu 1949
Tetzlaff: Ikkuna, 1948 – sallittu 1950

Ajat muuttuvat. Mikä tänään on sensuroitavaa sallitaan muutaman vuoden kuluttua, eikä kukaan ymmärrä, miksi ko elokuva alkuaankaan piti kieltää… Viereisellä sivulla pari viime vuosien kiellettyä elokuvaa. Tunnettu näyttelijä Charles Laughton ohjasi 1955 ensimmäisen elokuvansa The Night of the Hunter, ja sen filmillisiä ansioita pidetään yleensä suurina. Romaanina suomeksikin tunnettu tarina laskelmoivasta saarnaajasta oli kuitenkin sensuurimme mielestä liian suurta rienausta pappiskunnasta. Kun muualla maailmassa on sallittua esittää vähemmän moraalisia pappeja tai poliiseja, varjelee sensuuri meillä lapsekkaan johdonmukaisesti juuri näiden ammattikuntien mainetta. Olisikohan näiden kunnianarvoisten ja perinteellisesti yhteiskuntaa säilyttävien ammattien edustus sensuurin mielestä meillä höllemmässä kuin muualla?

Koomillisin esimerkki on tietenkin Vihreitten laitumien Jumalakiista, eikä tarina Fellinin Il Bidonesta ole hymyttömimpiä.

Alakuva on Stanley Kubrickin elokuvasta The Killing (1956), joka samoin kuin aiheeltaan samansukuinen Dassinin elokuva Du Rififi chez les Hommes (54) on sallittu esim. Ruotsissa. Vaikka naapurimaamme moraalikäsitykset ovat melko täsmällisesti samat kuin omamme, on näitä meillä kiellettyjä ja Ruotsissa sallittuja elokuvia paljon. Kummallisinta että tällöin on usein kysymys lajinsa parhaimmistosta. Dassin – Night and the City (50), Benedek – The Wild One (53), LangFury (36) ja The Big Heat (53), Langin ja Loseyn “M” (1931 ja 1950), Clair - And Then There Were None (45), Wyler - Dead End (37), SiegelRiot in Cell Block 11 (54), King VidorMan Without a Star, Aldrich-ShermanThe Garment Jungle (57)…

Entä Bunuelin Un chien Andalou (29), ja Norman McLarenin Neughbours sitten?

Luetteloa voisi jatkaa ja voisi lisätä, että monet samantyyppiset tekopyhät ja ala-arvoiset elokuvat, jotka on Ruotsissa ansaitusti kielletty, on sallittu meillä. Sensuurimme puheenjohtaja ja Norjan Mykle-jutun syyttäjä ovatkin melkein samoin sanoin vakuuttaneet että yksi hyvin tehty on vaarallisempi kuin loppumaton jono heikkoja samanaiheisia teoksia. Mutta mikä lienee psykologin, sosiaalipsykologin käsitys? Kumpi on vaarallisempaa: muutama taiteellisesti korkeatasoinen ja moraalisesti lahjomaton vai huonosti tehty tekopyhyys juoksevalla nauhalla."

Kerrottehan kommenteissa keitä ovat muut suomalaiset "nuoret vihaiset miehet"? Eikä tarvitse miettiä vain elokuvakirjoittajia.

18 kommenttia:

Matti kirjoitti...

Sanoissa "anger" ja "hate" on tietysti pieni semanttinen ero. Jälkimmäinen on selvästi negatiivisempi asia.

Anita Konkka kirjoitti...

50-luvun vihaisia nuoria miehiä olivat Jouko Tyyri ja Pekka Lounela, ainakin.
Ylioppilaslehden piirissä oli paljon nuoria vihaisia miehiä pakinoitsijoina ja kriitikoina. Saarikoski kirjoitti Nenän paikinoitaja villitsi nuorisoa. Pekka Tarkkakin oli aikoinaan nuori vihainen mies. 60-luvun alun vihaisin taisi olla Hannu Salama.

Kari Haakana kirjoitti...

Itse panisin koko Eino Leinon Seuran perustajajengin NVM-tunnusten alle.

Tristan kirjoitti...

Olisikohan "nuorten vihaisten miesten" aika jo jotenkin ohitse?

Rauno Rasanen kirjoitti...

Onx nää nykyräppärit vihasii vai pikemminki narsistisii vukivukimiehii...? - ennenku niist tulee keskustalaisii diibadaaboi.

*
Hei! Nyt keksin blogimeemin. Kirjoittakaa blogiräp!

Mallix pari säijettä.

"Vittu mä on vihane, ehkä vähän kapine, haukun mä anssii sehän on esanssii" jne.

Rauno Rasanen kirjoitti...

Ai niin - iMitvithän tän jo kexi.

Anita Konkka kirjoitti...

Kai Laitinen ja Tuomas Anhava olivat 50-luvun nuoria vihaisia miehiä, lanseerasivat anglo-saksisen kirjallisuuden Suomeen, sitä ennen käännöskirjallisuus oli ollut saksalaispainotteista. Tuomas Anhava oli kiihkeä modernismin puolesta taistelija, ja hyvin onnistuikin missiossaan. Hän vihasi edellisen sukupolven pateettista runokieltä.

Jussi Og kirjoitti...

Markku Eskelinen oli erittäin vihainen mies 1980-luvun lopulla ja ehkä vähän myöhemminkin. (Kirjoitti Jyrki Lehtolan kanssa sen kuuluisan Sianhoito-oppaan.)

Anita Konkka kirjoitti...

Eino Leino seuran perustajajengi oli niin vihaisia nuoria miehiä, että ko. seuraan ei naisia huolittu alkuvuosina. Eino S. Repo, radion ylipääjohtaja aikoinaan, oli yksi noista vihaisista nuorista miehistä.
Nykyään asiat ovat toisin, johtokunnan yhdeksästä jsenetä neljä on naisia.

Sedis kirjoitti...

"Anger" ja "hate" - olisiko ero tavoitettavissa sanoilla "suuttunut" ja "vihainen".

Mutta se ei sopisi suomalaiseen kielimentaliteettiin. Suutahtaminen on mitätöntä ja häpeäksi tekijälleen, mutta (oikeutettu) viha sallittua. Ja kyllä sillä semantiikalla näitä sitten sallitaankin.

Anitalle kiitos. Korjailen tässä samalla, että Sakari Toiviainen, jonka mainitsin, kuuluu seuraavaan eli radikalisoituneeseen sukupolveen, sillä hän tuli esiin vasta 1965. Pistetäänpä tilalle elokuvakirjailija Matti Salo.

Siitä tuli mieleen Arvo Salo: oliko hän nuori vihainen mies (Ylioppilaslehden päätoimittaja muistaakseni n. 1963) vai radikalisoitunut (Lapualaisooppera 1966) vai ei kumpaakaan (demari).

Tristan. Niitä on aina. Blogistanin nuoret vihaiset miehet osasto ei tyhjene koskaan.

Anita Konkka kirjoitti...

Kyllä Arvo Salokin kuuluu siihen jengiin. Hän oli Ylioppilaslehden päätoimittaja joskus 50-luvun loppupuolella ja keräsi nuoria vihaisia lehteen kirjoittajiksi. Kuvataiteessa oli myös omat vihaiset nuoret miehensä, mm. informalistit, mutta en muista nimiä. 50-lukuoli kaikkien taiteiden alalla uutta aikaa. Suuri yleisö inhosi ja ylenkatsoi uudistajia, kuten aina.

Anita Konkka kirjoitti...
Blogin hallinnoija on poistanut tämän kommentin.
Juri kirjoitti...

Kun kerran Aito Mäkisen mainitsit, niin minä heitän Tapani Maskulan, joka on edelleen vihainen.

Öh.. olivatko Eskelinen ja Lehtola vihaisia, kun he tekivät "Jälkisanat"? Se oli ex-Hiltusen 20 snt loorassa eilen, kun Helsingissä poikkesin. En ostanut. Sen sijaan samanhintainen James Bond kiinnosti enemmän, samoin kuin Nürnbergin tuomio -elokuvan romanisointipokkari, tekijänä joku Abby Mann.

Sedis kirjoitti...

Maskula on vähän vihainen verrattuna Tarmo Poussuun. Kuten hyvin tiedät.

Työkseen olen joutunut lukemaan kymmenen vuoden arvostelut.

Raakaa.

Sampo Teikari kirjoitti...

Suomen kiehtovin vihainen nuori mies taitaa kuitenkin olla fiktiivinen: Väinö Linnan Pohjantähti-trilogian loppusivuilla pikavisiitin suorittava Jouko Kivivuori. Älkäämme unohtako myöskään Paavo Haavikkoa. Tai briteistä Colin Wilsonia Sivullisen ongelma -teoksineen. Hänestä ja muista saarivaltakunnan nuorista vihaisista miehistä on muuten varsin säkenöivää karakteristiikkaa Jonathan Réen klassisessa artikkelissa "Englantilainen filosofia 1950-luvulla": http://www.netn.fi/394/netn_394_ree.html

Juri kirjoitti...

Siis kumman arvostelut, Poussun vai Maskulan? Onko sinulla se Maskulan teksti, jonka hän aloittaa, että maailmassa on viisi ohjaaja, jotka eivät ole tehneet yhtään hyvää elokuvaa - Ingmar Bergman, Matti Kassila, Edward L. Cahn, T.J. Särkkä ja.. öö.. en muistakaan viidettä?

feb kirjoitti...

Ei John Osbornen Look Back in Anger ole mihinkään muuhun teokseen perustuva, vaan lähinnä Osbornen omiin elämänkokemuksiin pohjautuva näytelmä. Se että Osbornesta ja kumppaneista näytelmän menestymisen alettiin käyttää termiä Angry Young Men, joka epäilemättä on napattu kyseisennimisestä herra Paulin teoksesta, on taas ihan eri juttu.

Painoindex kirjoitti...

Jeps. Siitä-sana on lapsus.