Analyysin kohteena

Blogistan on sitten saanut oman Analyytikkonsa.

Hänen "analyysinsa" minusta perustui yhteen postaukseen, mikä on tietysti huolestuttavaa: halu on näin suuri ja aikaa niin vähän. Onneksi se ei estä hänen hybristä haluaan jopa epäeettiseksi luonnehdittavaan neuvomiseen.

Siteeratkaamme Analyytikon kirjoitus kokonaisuudessaan:

"Sedis aloittaa viittaamalla masennukseen ja jatkaa pitkän pitkällä kirjoituksella elokuvasta. Tässä tulee esiin tyypillinen tapa torjua masennusta älyllistämällä. Viisaampaa olisi pysähtyä, antaa masennuksen tulla ja katsoa mihin se johtaa.

Onko ylettömällä touhuamisella tarkoitus estää depression nousu pintaan? Äärimmäisyyksiin mennessään tällainen toimintatapa johtaa maniaan, lievemmissäkin muodoissa psykosomaattisiin oireisiin."

Analyytikon esiintymistapa on ollut ristiriitainen, mikä kertoo mielestäni hänen pohjimmaisesta epävarmuudestaan alan valinnan suhteen; hän alkoi jo ensimmäisten postausten ja niihin tulleiden kommenttien jälkeen valittaa: "Valitettavasti eräs henkilö pyrkii jonon ohi jatkuvasti vastaanotolle [...]", ja päätyi sulkemaan kommentointimahdollisuuden.

Nimim. Analyytikon oma defenssimekanismi on siis selvä kielto: kieltämisen lisäksi hän asettuu marttyyriksi saamiensa kommenttien vuoksi, siitä huolimatta, että hänellä on röyhkeyttä valita "potilaansa" - asiakkaitahan me emme ole - täysin satunnaisesti, ilman, että kukaan olisi sitä pyytänyt. Näin Analyytikko tekee potilaistaan eräänlaisia pakkohoitopotilaita ja kirjoittaa blogiaan kostoksi. Se on ihan hyvä kirjallinen lähtökohta: Italo Svevon Zenon tunnustuksia on mukava esimerkki samansuuntaisesta käytännöstä.

Analyytikko puhui älyllistämisestä, joka tässä yhteydessä tarkoittaa psyykkistä puolustusmekanismia, defenssiä, jonka avulla henkilö pyrkii välttämään häiritseviä tunnetiloja pyrkimällä ratkaisemaan omia ongelmiaan vain käsitteellisen ajattelun keinoin. Muita torjunnan keinoja - ne hän siis varaa itselleen - olisivat tietysti esimerkiksi kielto, vastareaktio, repressio eli tukahduttaminen, regressio (taantuma) ja sublimaatio (ylentäminen tai jalostus). Nehän ovat Blogistanin arkipäivää, kuten me kaikki tiedämme, eikä Analyytikon blogi ole jättänyt käyttämättä yhtäkään niistä. Analyytikko on siis inhimillinen olento, päinvastoin kuin hän haluaisi oman blogikuvansa perusteella oletettavan. Parta ei ole musta eikä tiheä, piippu on vain nysä (tähän voi lukea kaikki! sivumerkitykset) ja mieli epävarma ja tasapainoton. Näiden ominaisuuksien vuoksi analyytikon ammatti on niin vaikea, heidän kun on peitettävä ne kaikki pakonomaisesti.

Älyllisyyden ymmärtäminen defenssinä pakottaa meidät rajaamaan järjen käytön pelkäksi "ylirationaalisuudeksi" - en usko, että rationaalisuutta kukaan haluaisi kieltää kokonaisuudessaan, ei edes omiin teksteihinsä uskova Analyytikko - ja tämä ajatusmekanismi kulkee (rationaalisuutta tavoitellen!) niin, että ihmisen toimeen panevat rationaaliset resurssit supistavat, rajaavat ja osoitettavat selkeät mahdollisuuden ja mahdottomuuden väliset rajat todellisuudelle.

Älyllisyyden ymmärtäminen defenssiksi vaatii aika tiukkaa kantaa todellisuuteen: se nimittäin tarkoittaa, että mahdottomalla ja mahdollisella ei ole tällaista rajaa todellisuudessa. Tätä korostetaan yleensä sillä, että asia retorisoidaan. Sanotaan, että tietenkään tällaista rajaa ei ole. Meidän analyytikoillemme mahdoton on tietysti mahdollista - luonnonlakien sitä estämättä!

Tämä paheksuttava älyllistäminen eli rationaalisuus on nimittäin oleellisesti sitä, että rationaalisesti ajattelevat ovat päätelleet, että todellisuuden hallinnan mekanismit ovat palautettavissa ns. luonnonlakeihin: mm. kaikenlainen asiantuntijuus, teknologian hallinta ja tieteen tekeminen perustuvat tähän. Tämä huolestuttaa Analyytikkomme lailla ajattelevia.

Mutta tiivistäkäämme vähän pitkää ajatuskulkua: sitä mitä rationaalisuudella defenssinä perustellaan, on asia, joka on tiivistettävissä sanaan tiedeusko. Toisin sanoen yksilön älyllistäminen suhteessa tunteisiinsa rinnastuu tiedeuskovaisuuden suhteessa tieteeseen, usein tieteen teknisen intressin korostamiseen (Horkheimeria lainaten). Tämä rinnastus meidän on nieltävä ilman perusteluja, sillä perustelut eivät ole vihjauksien salapoliisitieteen parasta antia. [Oikeasti niitä kaivellaan vuorovaikutuksessa, jonka Analyytikko siis kieltää.]

Tiedeuskovaisuuden ja rationaalisuuden yhdistäminen tai analogia on tietysti jo ongelma, mutta sysätkäämme se hetkeksi syrjään (aaargh, tunteisiini koskee) ja jatkakaamme älyllistämistä defenssiksi kutsuvien taustaoletusten setvimistä: emmehän voi antaa heille oikeutta yksipuolisesti kertoa, mikä on oikein ja ennen kaikkea mikä on meille hyväksi vai pahaksi, vaikka Analyytikollemme juuri tämä on kaiken toiminnan lähtökohta, ydin ja toteutus.

[Tämä on tietysti vaarallista: meidän lacanilainen hissianalyytikkomme - harrastus näkyy taustalla - nimeää vähänkin pidemmän postauksen epäilemättä maniaksi, tieteellistyyppisen pohdiskelun juuri tiedeuskovaiseksi rationaalistamiseksi; oikeaksi toimintatavaksi jäljelle jää vain analyytikon jumalallinen sanoma, ohjeet ja varoitukset, jotka ilmestyvät silmiemme eteen yhtä varmasti kuin iltapäivälehden horoskooppi ja jota vastaan voidaan esittää vain alistuvia kommentteja nahkasohvalta]

Kun rationaalisuutta defenssinä pitävälle analyytikollemme ei tieto ja tiede kelpaa lähtökohdaksi, niin mikä sitten. Mistä hän oman tietonsa ammentaa ellei rationaalisuudesta? Ja kun hän rationaalisuuden sitten vaivautuu kiistämään, niin mitkä hänen lähtökohtansa ovat tai edes voivat olla?

Tiede vihastuttaa analyytikkoamme siksi, että hän kohottaa taikasauvansa niiden alueiden ylle, josta emme voi saada ns. varmaa tietoa. Kun ihminen ei tiedä, mikä on varmaa tietoa, ja mikä ei, hän ei lopulta tiedä kuinka paljon sellaista mikä pitäisi tietää, on lopulta tietojemme ulkopuolella. Tällä alueella voi huseerata vain Analyytikko ja hänen toverinsa - joiden kanssa näistä asioista keskustellessaan hän on tietysti defenssimekanismien rationaalisen käytön mestari - ketkään muut eivät riitele kuten psykoanalyytikot ja tässä riitelyssä kehdosta hautaan ei riitä, vaan riita jatkuu vielä kuoleman jälkeenkin, eivätkä analyytikon kaltaiset ns. jungilaiset ole tässä vähemmälle jääneet.

Tieteen luoma todellisuuskuva on niin ahdas, kuin pakkopaita ihmisraasun yllä, että analyytikkomme on valmis kehottamaan - epäilemättä sitoakseen potilasuhrinsa loputtomaan ja hävyttömän kalliiseen terapia- ja analyysiketjuun - ohjaamalla avutonta analyysiuhriaan: "Viisaampaa olisi pysähtyä, antaa masennuksen tulla ja katsoa mihin se johtaa." Veikkaanpa, että minulle lyhytterapia ei riittäisi, jos analyytikkomme saisi siitä määrätä. Parasta olisi ikuinen analyysi. [Mutta mistä löytyisi tarpeeksi älykäs analyytikko, joka ei haukottelisi tai peräti kuorsaisi turhan kuuluvasti sen jälkeen kun masennus on tullut ja hän olisi pakotettu vaatimatonta palkkiota vastaan muka seuraamaan kaikkea sitä mihin hänen kehotuksensa on johtanut... Pienet nokoset eivät ole pahasta. Aina voi palata mihin tahansa teemaan terävällä kysymyksellä... Ja muistuttaa uudelleen palaamisen rationaalisuudesta lopuksi...]

Erityisen huolestuttavia näiden rationaalidefentikkojen mielestä ovat tietysti skeptikot, jotka edustavat älyllistämisen ääripäätä. Hehän ovat kaikkein huonoimpia arvioimaan näitä tuntemattomia alueita, koska he eivät niiden olemassaoloon edes usko.

Tämän kertainen analyytikko ei tietysti lausu tuomiotaan minulle - yleistäen, se saattaisi johtaa ikuiseksi tarkoitetun analyysisuhteen purkautumiseen rationaalisista syistä -, vaan avaa lyhytsanaisen arkkunsa kysymällä ilmeisesti viikkolehti Seiskasta oppimallaan tavalla: "Onko ylettömällä touhuamisella tarkoitus estää depression nousu pintaan?"

Jos tähän vastaisi rationaalisesti kyllä - onhan depression pahin tulos näin vaatimattomassa muodossa juuri toimintakyvyn menetys, mitä pitää välttää ennen muuta rationalisoimalla (ja analysoimalla itse) depression kaikkein mitättömimpiä syitä -, johtaa se tietysti siihen, että analyytikkomme on kovin tyytymätön: hän kaipaa potilaansa masennusta, hän haluaa sitä lisää, hän suorastaan taikoo potilaansa toimintakyvyttömäksi höpsönlaarumillaan, hän vihaa ajatustakin, että hänen hybrisyydestään - mitä muuta blogien meren analysoiminen on - kumpuava holhoamisenhimonsa ei saavuttaisi lamauttavaa vastakaikua uhrissaan. Hänen on oltava ylempänä, enkä ihmettelisi vaikka hän mittaisi tuolinsa korkeuden hieman sängyn korkeutta ylemmäksi - pedanttihan analyytikon pitää omissa pakkomielteissään olla.

Hyvä. Pituutta tuli standardimitta. Mutta varaan vielä pari riviä kaikille pitkien postausten vihaajille.

Mutta entä jos Analyytikko kaikessa kykenemättömyydessään, puoskaroinnissaan ja huumorintajuttomuudessaan tarttuukin blogiin, jonka kirjoittaja oikeasti tarvitsisi terapiaa eikä "analyysia"? Miten semmoisen voisi saada anteeksi? Mutta toisaalta tämmöinen blogi tulee haudatuksi Analyytikon takapihalle joka tapauksessa. Siellä se sitten kummittelee hänen ammatillisen suuntautumisensa kaappiin suljettuna luurankona nyt ja aina.