torstaina, syyskuuta 08, 2005

Syväoja: Historiallinen romaani

Seuraava teksti on muistiinpano Hannu Syväojan muutaman vuoden takaisesta väitöskirjasta. Juttu on pitkä, mutta nyt ei ehdi pätkimään - yritin laittaa väliotsikoita helpottamaan paluuta tekstin ääreen. Olemme siis suomalaisen sivistyskäsitteen elementaarisessa ytimessä

Käsitteitä

Määritellessään nationalistista traditiota suomalaisessa historiallisessa romaanissa Hannu Syväoja määrittelee joitakin käsitteitä ja käsiteyhdistelmiä, jotka avaavat hänelle tien tekstikorpukseen. Metodina on tällöin lukea tekstit tietyt käsitteet ja käsiteyhdistelmät mielessään: kun lähteinä ovat kaikki suomalaiset historialliset romaanit se tuottaa varsin kattavan tuloksen.

1. Kansallismaisema maanpuolustuksena
- enemmän 1800-luvulla kuin 1900-luvulla
- rinnakkaisilmiöt: 1800-luvun puolivälissä maisemamaalaus
- Runebergin runouden hahmotelma (esim. Den femte Juli) Suomen maiseman ideaalikuvaksi on Topeliuksen taustalla. Tärkein elementti Topeliuksella on järvet: Suomen järvisyyden Topelius yhdistää mytologiaan.
- Topelius yhdistää maiseman kiitollisuuteen Jumalalle, sen sijaan maanpuolustuksen näkökulma on hänellä heikommin esillä kuin Runebergillä: tosin Savon ihanien maisemien kautta vedetty Turun rauhan raja haastaa yhdistämään alueen entiseksi kokonaisuudeksi.
- Suomen luonto ilmentää myös maan asukkaiden mentaliteettiä ja heidän toimintaedellytyksiään. Environmentalistisen lähtökohtansa pohjalta Topelius yhdistää Suomen luonnon ja maiseman kansan luonteeseen ja maan taloudellisiin edellytyksiin. Romaanien luonnehdinnat ovat lähes sellaisinaan myös hänen maantieteellis-luonnontieteellisissä teoksissaan.
- Suomen luonnossa Topeliuksella enimmäkseen myönteisiä elementtejä, joista seuraa selitys kansan positiivisista ominaisuuksista, esim. kesäyön valoisuus
- luonto – kansa: kangastaival, kangastaipaleen kolkkous, lyriikan symbolikasvi, kangasmaiden vaatimaton kanervankukka on tulkittavissa vertauskuvaksi suomalaisesta
- Erämaat: suomalainen uskoo, että häntä ympäröivät luonnon myyttiset voimat. Erämaat yhdistyvät myös Suomen pohjoisen aseman tähdentämiseen. Kuvaukset ankaraa arktista luontoa vastaan taistelevasta Suomen maaseudun kansasta soveltuivat nationalistiseen pyrkimykseen liittää periferiset alueet kansalliseen kokonaisuuteen.
- Järven, kallion ja metsän vuoropuhelu romaanissa Stjärnornas kungabarn symboloi kirjakielenä kehittymättömän suomen neitseellistä ja luonnonmukaista olemusta. Kertojan mukaan sydämen ja ajatuksen ristiriitaa ei vallinnut 1600-luvun Suomessa: siksi suomen kielen luonnontuoreus on kansallinen piirre, jota korostamalla nähtiin kielen suuret mahdollisuudet suomalaisen sivistyksen kehittyessä.
- Kun realismi tyylisuuntana vakiintui, Topeliuksen aikalaiset esittävät luonnon- ja maisemakuvausta niukasti, etupäässä vain tapahtumien taustana. Kuitenkin teoksissa esiintyy samanlainen kansallismaisema kuin Runebergillä ja Topeliuksella. Maisemakuvauksen toistuvia elementtejä ovat korkeat harjut ja kuohuvat kosket
- Topeliuksen aikalaisilla kansallismaisema toimii kuitenkin patrioottisten tunteiden ja maanpuolustustahdon herättäjänä. Esimerkiksi K. J . Gummeruksella ja Betty Elfvingillä maanpuolustustendenssi liitetään mäki- ja järviluontoon: maisema on toki vain kulissi, mutta sillä on innoittava symbolinen tehtävä: suomalaiset haluavat puolustaa ihanaksi ja ikiaikaiseksi kuvattua maataan.
- Tietyt puulajit saavat kansallista merkitystä: Topeliuksella se on koivu. Ahlqvistilla se on kuusi ja petäjä, ikivanhat hongat joutuvat jopa suojelukohteeksi – pyytäjät ovat sotilaita, koska se on Mikael Agricolan rukoilupaikka: maanpuolustustendenssi yhtyy tässä muistitiedossa uskonnollis-sivistykselliseen perspektiiviin
- Meri edustaa Topeliuksen tuotannossa Suomen yhteyttä länsimaiseen sivilisaatioon sekä laajenevia taloudellisia mahdollisuuksia ja hyvinvoinnin perustaa: joskus tosin kansojen taistellessa ne ovat "värjänneet Itämeren aallot verellään".
- Rannikon asujaimisto on aktiivista, toimeliasta ja sillä on korkea elintaso: tällä hän viittaa rannikon ruotsinkieliseen väestöön

1.2. Maisemaan liittyvät kansalliset muistot

OLEELLISTA: Historian ja miljöön tiivis liitto on historiallisen romaanin perusainesta.

Erik Ekelund, joka on tutkinut massaturismin yleistymistä 1890-luvulla, viittaa sekä Selma Lagerlöfiin että Werner von Heidenstamiin, jotka ovat esittäneet, että ihmisen mielenkiinto maisemaan pohjautuu ensisijaisesti historiallisiin muistoihin. Tämä sopii Topeliukseen, joka lienee ollut yksi tulkinnan innoittajista.
- Niinpä Topeliuksella tietyt paikkakunnat saavat korostuneen kansallisen merkityksen niihin liittyvien muistojen kautta: taistelupaikat, sankarien luut maatuvat vihonnoivissa saroissa ja tuovat erityistä ravintoa rukiiseen. Kaiken kaikkiaan tulkinnan voi tiivistää sanomalla, että nykyinen hyvinvointi rakentuu entisten sukupolvien kärsimykselle.
- Joskus historialliset muistot liittyvät myös kaupunkimiljööseen: Topeliuksella ne ovat Turku, Hämeenlinna, Helsinki ja Vaasa. Kertojien mukaan ne todistavat Suomen muinaisesta mahdista mutta myös heikkouksista. Turku yliopistoineen ja taiteineen edustaa Suomen korkeinta sivistystä, mutta noitaoikeudenkäyntien aikaan myös pimeätä taikauskoa.
- Kaupunkilaisten mateleva alamaisuskollisuus näkyy kuvauksessa Vaasasta: palon jälkeen kaupunkilaiset ehdottavat että uudelleen rakennetulle kaupungille annettaisiin uusi nimi Venäjän tsaarin mukaan: siitä tuli Nikolainkaupunki.
- Kuvatessaan historiallista miljöötä kertojien äänessä on nostalgista haikeutta, miljöön muuttuessa siihen liittyvät Suomen kansallisten merkkitapahtumien muistot häviävät. Tähdennetään, että nykylukija ei pysty eläytymään entisiin aikoihin, koska tapahtumapaikat ovat kokonaan muuttuneet tai joutuneet unohduksiin.

1.3. Raja ja erämaa

Ihmisen halu fantasioida näkyy myös realismin ajan historiallisen romaanin luonnonkuvauksissa, joissa on enemmän irrationaalisia piirteitä kuin ankaran tieteellisen miljööteorian pohjalta voisi olettaa.
- Konservatiivina pidettävä Jacob Ahrenberg ja nuorsuomalainen Juhani Aho yhdistivät muita enemmän kansallista symboliikkaa luontoon: Ahrenbergia kiinnosti Topeliuksen tapa samastaa ihminen ja luonto. Aho taas on tunnttu suomalaisen maiseman kuvaaja, eräänlaisia rakkaudentunnustuksia, kuten Kai Laitinen on suhdetta kuvannut.
- Molemmilla impressionistisia kuvia
- Venäläistämiskauden teosten luonnonkuvauksissa nousee esiin kaksi nationalistisesti merkittävää piirrettä: Suomen ja suomalaisten raja naapureihin ja Suomen erämaisuus. Usein nämä piirteet kietoutuvat yhteen.
- Luonnollinen raja, kuten sanotaan, on maanpuolustuksellisesti tärkeä muita maita vastaan: siksi Suomella on oltava selkeät rajat. Kyösti Wilkunalla, Tapani Löfvingissä ja Vuossatain perinnössä se ilmenee suoraan:
- Lujimmin rajaa itää vastaan rakentaa Ahrenberg: hänellä Suomen aseman uhanalaisuus korostuu: hän puhuu jopa "minimirajasta" Venäjää vastaan: kirkkoherra, jonka seurakunta jää rajan itäpuolelle, ei määrittele isänmaatansa maantieteen vaan kutsumustehtävänsä paikan ja sen historiallisten muistojen mukaan.
- Ahrenbergin kuvausta on kutsuttu viikinkiromantiikaksi, mutta se saa vahvan venäjänvastaisuuden piirteitä. Tässä kuvauksessa erityisen tärkeä on kuva suomalaisesta graniitista: se on symbolisesti tulkittavissa suomensukuisten karjalaisten lujuudeksi kamppailussa slaaveja vastaan. Graniitti ja läntiset viikingit yhdistyvät; samoin tapahtuu slaavien heikkoutta kuvaava yhdistäminen hiekkakiveen.
- Silti juuri Suomen erämaisuus oli keskiössä Topeliuksella ja hänen aikalaisillaan. Ahrenbergilla Suomi esitetään runebergiläisittäin köyhäksi ja karuksi maaksi.
- Venäläistämiskaudella Suomen luonnon erämaisuuteen liittämiä kansallisia merkityksiä tuli sitten lisää. "Jo teosten nimet viittaavat siihen: suomalainen on luonnonläheisyydessään "erämaan lapsi" (Wilkuna), hän käy sankarillisesti "erämaan taistelua" (Ivalo) ja on henkisesti kehittynyt "erämaan profeetta" (Oravala). Wilkunan muykaan Suomen kansan karkea ja kova luonne liittyy maan luontoon. Samalla kuitenkin luonto pitää suomalaiset sydämeltään lämpiminä.
- Suomalaiset kuvataan erämaan valloittajiksi ja asuttajiksi. Esimerkkejä on jo Topeliuksella, mutta ne lisääntyvät vuosisadan vaihteesta lähtien: Ivalo käyttää niitä useimmin, mutta Relander, Wilkuna ja Railo käyttävät sitä.
- Isänmaan mahdin lisääminen asutusta laajentamalla on ekspansiiviselle nationalismille luonteenomaista: yleisimpänä esimerkkinä tästä on lappalaisten väistyminen suomalaisten tieltä: tutkimuksessa tämä on rinnastettu joskus jopa Amerikan Yhdysvaltojen voittokulkuun ja intiaaniväestön sijoittamiseen reservaatteihin.
- Erämaa on väljyyttä rakastavalle suomalaiselle asuin- ja turvapaikka, jossa on varauduttava vihamielisten naapureiden hyökkäyksiin. Erämaan olennainen piirre on metsä, joka on turvapaikka
- Joskus erämaahan siirrytään myös siksi, että ollaan sopeutumattomia vahingollisena pidettyyn yhteisöön. Ajatus eristäytymisestä lääkkeenä yhteisön epäsuotuista vaikutusta vastaan on tavallinen suomalaisessa kirjallisuudessa.
- Metsä on myös tilapäinen turvapaikka. Piilopirtti tiettömien taipaleiden takana on sota-aikoina ainoa siviiliväestön suojapaikka. Venäläistämiskaudella tämä sai myös ideologista merkitystä: Juhani Ahon Panu miehineen asettuu piilopirttiin, jonne "puhurin piikit" ulottuneet: se tarkoittaa venäläisten pistimiä, joita kaupungissa partioivat santarmitkin pitivät esillä.
- Erämaassa käydään silti taisteluja: savu voi olla viesti viholliselle.
- Ennen muuta erämaa on luonnontilaisessa tylyydessään suomalaiselle selviytymisen koe: yleensä kaikesta selvitään voitokkaasti. Suomalaiset ovat siten selviytyjiä kylmässä, lumisessa, pimeässä ja rannattomassa erämaassa.
- Venäläisaikakaudella metsä saattoi joskus kuvata ajan ahdistavuutta: välinpitämättömyyttä ja tunteettomuutta kuten Arhipalla: avunpyyntöjä ei kukaan kuulu.
- Metsään liittyy perinteiseen tapaan venäläistämiskaudellakin uskonnollinen aspekti: Panussa jopa palvonnan kohteena: Juhani Ahoa voidaan hyvin pitää yhtenä ympäristönsuojelun pioneerina Suomessa.

Suomalaisten ominaisuudet

Syväoja käy läpi myös suomalaisten ominaisuuksia. Ensimmäisen hän on otsikoinut nimellä hidas mutta järkkymätön: suomalainen kansan mies on tyypiltään hidas niin liikkeissään kuin ajattelussaankin. Mutta hän on alkuun päästyään sitkeä jopa itsepäisyyteen asti, eikä häneltä kiperän tilanteen tullen puutu neuvokkuuttakaan. Tämä toistuu vähin variaatioin koko historiallisen romaanin traditiossa Suomessa: uuttera, köyhä, vähään tyytyväinen, vanhoillinen ja joskus jopa unelias.
- Vierasmaalaisten seurassa suomalaisesta ei ole maailmanmieheksi: suomalainen ei ole kiinnostunut käytösetiketistä vaan toiminnasta. Taistelussa silmä silmäkkäin vihollisen kanssa suomalainen on kykenevä.
- Pilkan kohteeksi joutuneena suomalainen saattaa piestä pilkkaajan, mutta olleessaan varma asiansa oikeutuksesta suomalainen sietää itse väkivaltaa
- suomalainen kuvataan usein itsepintaiseksi ja yhden johtoajatuksen hallitsemaksi., ja hän on epäluuloinen uusia asioita kohtaan, mutta altis houkuttelulle, jos häntä ei pakoteta. Tämän vuoksi suomalaista on helppo pettää.
- Suomalaisen naisen eläytyminen isänmaan tilanteeseen on teoksissa vivahteikkaampaa ja avoimempaa kuin miehen
- poikkeus tästä Topeliuksen määrittelemät Pohjanmaalaiset kuninkaat, talonpoikaiskuningas ja porvarikuningas sukuromaanissa Välskärin kertomukset.
- Yläluokan kuvauksessa ei huumoria, toisin kuin Runebergillä.
– Toiseksi suomalainen uskollinen ja hurskas: hän täyttää alamaisen velvollisuudet jopa henkensä uhalla; ei lähde helposti mukaan kapinoimaan, oikeustaju ei edes hyväksy kapinointia. Uhrivalmiuteen ulottuva lojaalisuus käy usein esille; uskollisuus kestää vaikeimpinakin aikoina.
Tässä suomalainen on isänmaan hädän aikana jopa aktiivinen. Tämä uskollisuus liittyy rikkumattomaan rehellisyyteen.
– Suomalaisten kansanihmisten rohkeus ja kestävyys nojaavat uskontoon. Se on ainoa symboliuniversumi, jonka kautta heidän kohtalonsa selittyvät. Luottamus Jumalaan antaa suomalaiselle voimaa kestää vaikeita aikoja. Keskiaikaan sijoittuvia kuvauksia lukuun ottamatta uskonto on vankkaa luterilaisuutta. Välskäri sanoo, että suomalaiset ovat pitäneet Jumalan sanaa ja evankelis-luterilaista oppia niin suuressa arvossa, että he ovat niiden vuoksi taistelleet kolmikymmenvuotisen sodan kentillä.
– Aholla ja Oravalalla talonpoikainen kunnollisuus yhdistetään pietismiin.
- Romaanien ajoissa hätätilojen aikana uskonnollisten kokemusten kuvaus korostuu usein: sankaruuden takana oleva syvällinen hurskaus tulee usein ilmi.
- Oman itsensä varassa vaarojen keskellä paikallaan pysyvä ja Jumalaan turvautuen velvollisuuttaan noudattava suomalainen täyttää runebergiläis-almqvistilaisen kunnian koodin vaatimukset. Kansan järkkymätön rehellisyys on alamaisuuslojaaliutta. Epiikassa luotu malli sopi ennen venäläistämiskautta vallinneeseen valtiopatriotismiin. Topeliuksen historiallisessa epiikassaan esittämä Suomen kansan kuva on kutakuinkin samanlainen kuin hänen muussa tuotannossaan esitetty. Kuva kerrostuu traditioksi myöhemmässä historiallisessa romaanissa ja novellissa, ja se on melko yhtäpitävä autonomian aikana yleisen kansankuvan kanssa, jota pidettiin vuosisadan lopulla voimistuneen kansansivistyksen ideaalina.

Entä sitten ruotsin- ja suomenkielinen suomalainen: miten kielierot näyttäytyvät historiallisessa romaanissa.

– Historialliset romaanit ja novellit loivat suomalaisen kuvaa valtaosaltaan suomenkielisestä väestöstä. Topelius, joka muistutti monissa yhteyksissä, että maan suomen ja ruotsinkieliset muodostavat yhden Suomen kansan analysoi kuitenkin kieliryhmien eroja: rannikon ruotsalaiset ovat jättäneet maanviljelyn ja keskittyneet elinkeinoihin, jotka tuovat vaurautta; suomenkielisellä alueella tiheiksi kasvaneiden metsien lomassa näkyy yhä useammin hyvin aidattuja ja ojitettuja peltovainioita: maanviljelys on pääelinkeino. Tämä näkyy kansanluonteessa: suomenkieliset ovat hiljaisempia ja vakavampia kuin rantaruotsalaiset.

– Myös Ahrenberg jakaa Topeliuksen käsityksen kieliryhmien sopivuudesta yhteen yhteisen hyvän edistämiseksi. Ryhmät täydentävät toisiaan, vaikka Ahrenbergillä ruotsinkieliset ovat parempia kuin suomenkieliset. Freudenthalilaisen rasismin linjoille asettuu sen sijaan svekomaani Eirik Hornborg, joka käy tiukasti jopa suomalaisen sotilaan habitukseen. Suomalaisten rumuuden kuvaamista pidettiin kyllä ruotsinkielisten lehtien kritiikeissä tahdittomana. Höblän arvostelijan mielestä se olisi pitänyt jättää pois.

Venäläistämiskauden historiallisessa proosaepiikassa Topeliuksen luoma positiivinen kansakuva terävöityy, mutta saa rinnalleen kritiikkiä: tässä kaksinaisuudessa peilautuu Syväojan mukaan venäläistämiskaudella kiihtynyt nationalistinen kamppailu.
- hitaan ja yksivakaisen suomalaisen tyypin rinnalle nousee enenevässä määrin aktiivisia tyyppejä. Suomenkielisissä teoksissa malli on ikään kuin vastalause svekomaanisen puhetavan vakiokäsitykselle aloitekyvyttömästä suomenkielisestä rahvaasta. Poikkeus tästä on Tapani Löfving, jota ei aja eteenpäin mikään yhteisöllisyyden tai rodun tunne vaan "pelkkä patoutunut, räiskyvä, liikkuva, hirtehinen ryssänviha", kuten Lauri Viljanen on sitä kuvannut kirjallisuudenhistoriassaan.

- Kritiikin synty topeliaaniselle ihmiskuvalle perustuu siihen, että vuosisadan vaihteessa huomattiin, kuinka idealistinen kansankuva oli tietoisen rakentamisen tulos. Nyt pyrittiin aitouteen. Siksi venäläistämiskauden historiallisissa romaaneissa ja novelleissa esiintyykin entisen kuvan rinnalla korjattu kuva Suomen kansasta. Siihen kuuluu kielteisiäkin piirteitä. Venäläistämiskaudella suomalaisissa oli vastarintamiehiäkin, tsaarin hallinnon antamiin säädöksiin mukautuvia henkilöitä ja ilmiantajiakin. Etenkin perustuslaillisessa puhetavassa kaksi viimeksi mainittua ryhmää leimattiin isänmaan pettureiksi. Lisäksi historiallisissa teoksissa esiintyy analogisesti pelkureita, jotka kriisiaikoina haluavat varmistaa oman turvallisuutensa.

2.1.5. Herrat ja rahvas

Historiallisessa ja proosaepiikassa kansallinen yhtenäisyys säröilee ylempien ja alempien kansanluokkien välisessä jännityksessä. Luokkakonfliktien kuvaukset yhdistetään teoksissa ilmenemään demokratisoitumisprosessiin. Analysoidessaan ongelmaa kirjoittajat yleensä asettuvat alempien puolelle ja pyrkivät näin oikeuttamaan nationalismin vaatiman tasa-arvoistumisen. Samalla on kysymys keskustan ja periferian välisestä jännityksestä, jonka laukeaminen myönteisellä tavalla olisi nationalistiselta kannalta tärkeää. Tasoittumista ei juurikaan tapahdu, mutta alempien luokkien kestämä sorto on joka tapauksessa tulkittavissa suomalaisille omanaiseksi sitkeydeksi, sortajiin kohdistuva vastarinta taas kansan terveeksi oikeudenmukaisuusvaatimukseksi.

– Teoksissa negatiivisesti kuvat suomalaiset ovat usein säätyläisiä. Riistävät ja sortavat herrat ja heidän käskyläisensä ovat usein syyllisiä kansan surkeaan asemaan. Topeliuksen käyttäessä tätä skeemaa hän huomauttaa, että väärinkäytökset eivät olleet yleisiä: se on osoitus Topeliuksen maltillisuudesta.

– Papit kuvataan herroiksi, jotka ovat eniten tekemisissä rahvaan kanssa. Silti heidän kuvaaminen leipäpapeiksi on yleistä, mutta voimakkaasti negatiivisia kuvauksia ei juuri ole. Papit pysyvät uskollisesti virkapaikoillaan rohkaisemassa kansaa ahdingon aikoina, mikä täyttää kunniakoodin vaatimukset jotkut kärsivät kutsumususkollisuutensa vuoksi jopa kidutusta. Joskus papit puolustavat rahvasta aatelistoa vastaan; toisaalta kansan kapinointihalua hillitään, sillä miekkaan ei sovi hukkua.

– Aholla ja Oravalalla heränneet papit asetetaan leipäpappien vastapainoksi.

– Etupäässä fennomaanisten kirjoittajien myönteinen pappiskuvaus oli mitä ilmeisimmin kunnianosoitus fennomaanisesti asennoituneelle papistolle.

– Pahimmiksi sortajikseen rahvas kokee historiallisessa epiikassa maalliset herrat. Kuvaukset ylempien mielivaltaisista toimista sijoittuvat teoksissa useimmin Ruotsin suurvalta-aikaan, jolloin aateliston mahti oli korkeimmillaan eikä keskushallinto pystynyt riittävästi suojelemaan talonpoikia laittomuuksilta. Ylimystö on lisäksi petollista (Finnen Nuijasota); herrat pelkäävät oman nahkansa puolesta ja jättävät virkapaikkansa kansallisten hätätilojen aikana eivätkä täytä kunnian koodin vaatimusta. Snellmanilaisittain tarkasteltuna ylemmät säädyt väistävät valtion asettamat velvollisuudet ja leimautuvat siten epäisänmaallisiksi, vaikka juuri heidän tulisi asemansa vuoksi olla esikuvana kansalle. Rahvas saa jäädä puolustamaan itse itseään vihollisia vastaan.

– Kansa koettaa selvitä herroista välttelemällä kontakteja heidän kanssaan: kuitenkin suomalainen kansanihminen joutuu toisinaan konflikteihin herrojen kanssa. Niistä hän selviää uhmakkaalla jääräpäisyydellä. Lähtökohtana kaikelle tälle on kuitenkin se, että talonpoika kestää pitkään ylempien vaatimuksia. Mutta kokiessaan ne jatkuvasti epäoikeudenmukaisiksi ja turhauduttuaan asiallisten valitusten tuloksettomuudesta lojaalista alamaisesta voi tulla kapinoitsija, kuten Välskärin kertomusten Mainiemen kartanon alustalaisista.

– Teoksissa kuvataan kyllä kunnollisiakin virkamiehiä.

Suomalainen sotasankari

Autonomian ajan historiallisen romaanin ja novellin ollessa enimmältään kriisiepiikkaa nousevat henkilöistä etualalle soturit ja urhoolliset siviilimiehet. Suomalaiset joutuvat taistelemaan Ruotsin sodissa niin ulkomailla kuin omassa maassaankin. Erityisesti teoksissa annetaan kuva, että alituinen sotiminen on kasvattanut suomalaisiin tiettyjä ominaisuuksia: "Suomi oli köyhä kaikesta, paitsi urhoollisista sotureista, elävästä voimasta ja palavasta uskosta." kuten Topelius luonnehtii (SK)

– Topelius aloitta hakkapeliittaperinteen ja loi käsityksen, että suomalaiset sotivat itsensä maailmankartalle kolmekymmenvuotisessa sodassa. Epiikassaan Ivalo ja Wilkuna seuraavat Topeliusta ylistäessään suomalaisten kansainvälisesti tunnettua sotilaskuntoa.

– Myös suomalainen nainen voi olla aggressiivinen vieraissa oloissa. Wilkuna kertoo suomalaisesta naisparista, jotka sotavankeina Venäjällä ollessaan ovat avioituneet. Eräänä yönä he surmaavat miehensä ja lapsensa ja pakenevat Suomeen. Surmatyötä ohjaa lähinnä vaisto. Se on kuvaus siitä kuinka nationalistisessa ajattelussa kaikkien identiteettitekijöiden joukosta juuri isänmaa asetetaan ensimmäiseksi, jopa perheen edelle.

2.2.2. Alivoimainen maanpuolustus

Suomalaisen omaan harkintaan nojautuva maanpuolustustapa nostetaan keskeiseksi autonomian ajan historiallisessa proosaepiikassa silloin, kun sotaa käydään suomalaisten kotikonnuilla, Itse valittujen päälliköiden johdolla rahvas käy sissisotaa. Talonpoika lähtee arkitöiltään vihollista torjumaan: tässä on toki kajastusta jo Runebergilläkin esiintyvässä Cincinnatus-myytistä. Runebergin vaikutus näkyy taustalla muutenkin. Elfvingin Vuosisatain perinnössä kansanihmiset haluavat taistella silloinkin, kun päällystö vitkastelee ja määrää peräytymään. Vasta huhut päällystön kavalluksesta lannistavat taistelunhalun. Kotiseutuaan puolustaessaan suomalainen on suorastaan yliluonnollisen kyvykäs. Rahvaan maanpuolustusvalmius esitetään vanhaksi perinteeksi.

– Tämä rahvaan maanpuolustus kuvataan omatoimiseksi. Varsinkin erämaiden suomalainen sankari puolustaa kotiaan ilman valtakunnan sotavoimia. Syrjäseutujen sankaruus jää silloin julkisesti noteeraamatta eikä talonpoika taistele saadakseen kunnianosoituksia.
– Konstina on usein älyyn perustuva neuvokkuus, mutta myös jääräpäisyys: alivoimatilanteessakin uhmakkuus korostuu.
– Sankariperinteeseen on liitetty sukupolvesta toiseen jatkuva koston vaatimus

– Sankaruuteen liitetään henkinen kyvykkyys mutta joskus myös oppineisuus, mikä ei kuitenkaan ole välttämätöntä

2.4. Sankarikuolema

Historiallisissa romaaneissa ja novelleissa on kuvauksia suomalaisista jotka taistellessaan ylivoimaista vihollista vastaan ovat valmiit kunnian koodin mukaiseen kuolemaan isänmaan puolesta. Siten he liittyvät jo antiikista alkaneeseen perinteeseen, joka Runebergin välityksellä iskostui suomalaiseen kaunokirjallisuuteen.

- Topeliukselta kuitenkin puuttuu Runebergillä esiintyvä yltiöpatriotismi. Runebergiläiseen ideaaliin taistelusta kuuluu myös taistelu viimeiseen mieheen: joskus suomalaiset räjäyttävät itsensä ja puolustamansa linnakkeen ilmaan.

– Usein kuitenkin tähdennetään, ettei paatoksellisen uhman vuoksi ole viisasta menettää kaikkea, sillä se merkitsisi kansakunnan tuhoa. Ajatus esiintyy jo Snellmanilla, joka sanoo vain sivistymättömien heimojen taistelevan tuhoutumiseensa saakka, koska niiltä puuttuu sivistyksen antamaa voimaa elää tulevaisuutta varten. Sitä vastoin kristityillä kansoilla on tämä tulevaisuuden toivo.

– Romaaneissa esiintyy kuitenkin myös sodan ja sotasankaruuden kritiikkiä, mutta pasifistinen malli rajautuu esimerkiksi Topeliuksella sodan kauheuden kuvauksiin, jotka sinänsä tietenkin kyseenalaistavat sodan mielekkyyden. Mutta sankaruutta ei sinänsä kyseenalaisteta. Vasta realismin tehdessä tuloaan alkaa suomalaisessa historiallisessa epiikassa urheuden kuvaukseen tulla kriittisempiä sävyjä, jopa pelkuruutta voidaan ymmärtää.

– Sodan ja sotasankaruuden kritiikiksi voi ymmärtää myös se huoli ja tuska, joka jää kotiin jääneiden naisten kohtaloksi. Sota voi tuhota myös inhimillisiä ja kansallisia arvoja: raaistuminen ja sotasyyllisten osoittaminen on mahdollista: näin historiallisessa epiikassa aletaan viedä pohjaa paitsi rikkumattomalta isänmaalliselta sankaruudelta myös alamaisuudelta. Myöskin kritiikki hallintoa vastaan voi tulla esiin: kaikki hallitsijoiden tekemiset eivät ole hyviä: silloin sota nähdään kansalle vieraana ulkopoliittisena pelinä, josta kansa saa kärsiä. Tällainen esimerkki löytyy Hornborgin teoksesta Svalvågen.

Teosten vastaanotosta

Yrjö Koskisen mielestä Topeliuksen henkilöiltä puuttui "kansallinen väritys" eikä heillä ollut "originalitetia". Teokset olivat "jotenkin paikkakunnallista laatua". Kaiken kukkuraksi Topeliuksella, kuten Koskinen asian ilmaisi, "peri-suomalainen kansallisuus tavallisesti edustetaan jonkun ruman, ruotsia mongertavan noita-akan kautta." Ruotsinkielisten liberaalien keskuudessa vastaanotto oli jo erilainen: von Willebrand sanoi, että Topelius oli onnistunut keskittämään kansanihmisiinsä suomalaisen "rodun" erityiset tunnusmerkit: karkean pinnan alla oli pohjimmiltaan uskollinen sydän.

Jo Välskärin kertomusten arvioinneissa painotettiin sitä, että Topelius oli avannut suomalaisten silmät huomaamaan, että heidän esi-isänsä olivat olleet mukana tärkeiden maailmantapahtumien ratkaisuissa. Eräiden kirjoitusten mukaan Suomen kansa esitti niissä jo Ruotsin vallan aikana emämaasta riippumatonta roolia. Topeliuksen sankarit olivat nimenomaan suomalaisia, jotka eivät olleet Ruotsin sodissa sivustakatsojia vaan aktiivisia osallistujia. Valfrid Vasenius sanoi Topeliuksen tehneen Välskärin kertomuksissa romaanin sankariksi Suomen kansan.

Useiden muiden Topeliuksen ajan historiallisten romaanien arvosteluissa nousi esiin käsitys, että tavallisten suomalaisten urhoollisuus oli kovien aikojen kirvoittama ominaisuus. Realismin tultua valtasuuntaukseksi kritiikissä alettiin vaatia siihenastista seikkaperäisempää henkilökuvausta, jonka piti vielä edustaa erityisesti suomalaisuutta.

Venäläistämiskaudella kritiikki kohdisti huomionsa ristiriitaiseksi käyneeseen kansankuvaan, suomalaiseen sankaruuteen ja suomalaisten erämaasuhteeseen. Kysyttiin, olivatko teosten ihmiset edustavia suomalaisia yksilöitä: Juhani Ahon Juha täytti nämä vaatimukset. Ahon kansankuvaukset saattoivat kuitenkin ärsyttää ruotsinkielisiä, koska niissä nähtiin fennomaanista tendenssiä: Snellman ja Lönnrot ovat mukana Aholla Keväässä ja takatalvessa, mutta Runeberg puuttuu. Santeri Ivalon kuvaamat suomalaiset olivat kritiikeissä erämaita asuttavaa, korpia raivaavaa, ylempien riistoa sietävää, suunnattomia kärsimyksiä kestävää sekä alituisesti hyökkääviä vihollisia torjuvaa kansaa. Suomalaisten elämän kovuutta lisäsi vielä ankara luonto, joka menneinä aikoina oli ollut maan asujainten pyrkimyksiä vastaan.

Merkille pantavaa venäläistämiskauden arvosteluissa oli Suomen kansan terveyden korostaminen. Jo 1700-luvun lopussa oli alettu – ehkä rousseaulaisittain - puhua "kansan terveestä verestä" . Terveyden tähdentäminen on tulkittavissa esimerkiksi Jalmari Finnen Erämaan taistelun yhteydessä haluksi torjua vuosisadan vaihteen kansallinen pessimismi sekä polemisoida sosialisteja vastaan, joiden opin mukaan yksilön elämänkulkua ei predestinoi hänen persoonalliset ominaisuutensa vaan taloudelliset olot. Kysymyksessä saattoi olla myös samoihin aikoihin Suomeen kantautuneiden massa- ja syvyyspsykologian vaikutusta. Niiden kuvaaman joukkohysterian uskottiin edistävän sosialismin ja kommunismin leviämistä.

Ivalosta todettiin, kuten Wasenius aiemmin Topeliuksesta, että hän näki Suomen kansan pikemminkin kokonaisuutena kuin yksilöinä. Piirre oli ominainen, olihan lamprechtilainen kollektiivinen näkemys tullut suomalaiseen historiantutkimukseen eritoten Gunnar Suolahden vaikutuksesta.

Niinpä esim. Aspelin-Haapkylä näki Wilkunan Viipurin pamaus-teosta arvioidessaan Suomen kansan olevan teoksen päähenkilönä, koska kysymyksen ollessa koko maan ja kansan kohtalosta yksilön kohtalo merkitsi vähän Viipuria puolustettaessa. Näkemys oli myös Snellmanin opin mukainen: yksilö sai historiallista merkitystä vain kansallisuuteen kuuluvana.

Wilkunan esitys sai kyllä myös kritiikkiä: vaikka "perisuomalainen kylmäverinen tyyneys, sitkeys ja uskollisuus viimeiseen asti" oli kuvattu hyvin, kuten sekin että kirjaili osoitti maallamme olevan oma unohtumaton historiansa, juhlahetkien korostaminen ihmisen elämässä sai heidät näyttämään yksipuolisesti vain ihanteellisessa valossa: vikojen esittäminen olisivat he tulleet inhimillisesti ymmärrettävämmiksi. Tämän olisi voinut korjata nojautumalla enemmän historialliseen lähdeaineistoon, historian professori Gunnar Suolahti korosti arviossaan.

Herrojen ja rahvaan suhteeseen puututtiin venäläistämisaikana vain harvoin, poikkeuksena työväenlehdet: esimerkiksi nuijasotaa ei ymmärretty kansallisen eriytymisen – ts. identiteetin syntymisen – vaan alempien kansankerrosten luokkataistelun historian varhaiseksi esiintymäksi. Näin nationalistinen tapa etsiä kansakuntaisuuden varhaisia ilmentymiä sai vastinparinsa työväenliikkeen parissa.

Silti yleinen käsitys kahtiajakautuneesta kansasta näkyi vuosisadan vaihteen kritiikeistä alkaen. Finnen Nuijasodan arvosteluissa pohdittiin kansallista eripuraisuutta ja itsekkyyttä, jotka ilmenevät silloinkin, kun kokonaisuuden onni tai onnettomuus ratkaistaan.

Vastaanotossa ei kiinnitetty huomiota joidenkin teosten pasifismiin tai sankaruuden kritiikkiin: yksittäisiä mainintoja sodan kärsimyksistä kyllä.

Näin voidaan tiivistäen sanoa, että historiallisessa epiikassa rakennettu kuva näyttää vastaavan valtaosaltaan fennomaanista aatemaailmaa. Siinä kansaa tarkastellaan kokonaisuutena, unifikaationa, jossa erottaville piirteille ei anneta merkitystä. Fennomaanista on rahvaan suomenkielisyyden painottaminen sekä papiston roolin korostaminen.

Svekomaanit nostavat sen sijaan ruotsalaisen mentaliteetin eittämättömäksi arvoksi Suomen nationalistisessa kamppailussa; voittoon uskotaan päästävän nimenomaan ruotsinkiellisten johdolla. Valintaa puolustellaan gobineau'laisilla rotuideologisilla lähtökohdilla, joita käyttäen suomenkielisistä luodaan epäedullinen kuva.

Ulkopoliittiset tekijät

Autonomian ajan historiallisessa epiikassa nousee tärkeäksi eron tekeminen naapurimaihin, niin Ruotsiin kuin Venäjään. Erottautuminen on keskeinen tekijä, kun suomalaista identiteettiä tehdään selväksi. Tämä korostuu pyrkimyksessä muodostaa kuva itsenäisestä Suomen valtiosta: historiallinen epiikka legitimoi, oikeuttaa tämän pyrkimyksen.

Ruotsilla on tässä tehtävässä kaksijakoinen tehtävä: toisaalta se on Suomen kehityksen edistäjä, toisaalta ehkäisijä.

– Ruotsiin kuuluva Suomi esiintyy teoksissa arvokkaaksi koetun länsimaisen sivistysperinnön puolustajana itäistä barbariaa vastaan. Tässä tehtävässä Suomi on aina Venäjän uhan alainen; sen se joutuu torjumaan omaan voimaansa luottaen. Länsimaista perintöä ovat lait ja ensin roomalaiskatolinen ja myöhemmin luterilainen uskonto. Topelius tähdentää Ruotsin välittämän perinnön tärkeyttä suomalaisten kehitysprosessissa. Ruotsia ja ruotsalaisuutta Topelius arvostaa niin historiallisessa proosaepiikassaan kuin muussakin tuotannossaan. Taustalla on ajatus, että Ruotsi on liittämällä Suomen länsimaisen sivilisaation piiriin antanut sille henkisen turvan ekspansiivista venäläisyyttä vastaan. Siksi Topelius ei hyväksynyt fennomaanien yltiöpatriotismia, joka hänen mukaansa piti kaikkea keskinkertaistakin suomalaista parempana kuin parastakin länsimaalaista. Topelius uskoi että kehittyessään suomalainen sivistys irrottaisi vähitellen kätensä taluttajan kädestä. Lopulta ruotsalaisuuden tuki tulisi tarpeettomaksi. Näin ajatellessaan ja kirjoittaessaan Topelius joutui usein puolustusasemiin fennomaanien hyökkäyksiä vastaan.

Topelius yhdisti tehokkaasti historian luentonsa ja kirjoittamansa kirjallisuuden: luennot yliopistolla toistivat itse asiassa Välskärin kertomusten kuvan Ruotsista ja sen hallitsijoista. Suomalaisuus oli kuitenkin lähes rikkumatonta: vain harvoin Topelius laittaa ruotsalaisen yliarvioimaan tai moittimaan suomalaista. Suuttuessaan ruotsalainen saattaa toki tuoda julki ylemmyytensä ja ajoittain suomalaisia saatetaan nimitellä tolvanoiksi.

Syväojan päätelmä on, että Topeliuksen historiallisesta proosaepiikasta kuten hänen muustakin tuotannosta voi todeta, että hän halusi nostaa alemmuuskompleksista kärsivien suomalaisten itsetuntoa.

Topelius kuvaa ruotsalaisten negatiivisia käsityksiä Suomesta ja suomalaisista ironisesti, tavalla jossa myötätunto lankeaa suomalaisten puolelle. Joskus ruotsalaisten asenteeseen liittyy halveksuntaa mutta myös suomalaisten eksoottisuuteen kohdistuvaa mielenkiintoa: jos haluaisi, tämänkaltaisista havainnoista voisi helposti tehdä mielenkiintoisen vertailun kolonisaation tutkimukseen.

Sen sijaan Topeliuksen aikalaiset, esimerkiksi Fredrika Runeberg ja varsinkin Elfving kritisoivat Ruotsia Topeliusta varauksettomammin. Heidän romaaneissaan ruotsalaiset halveksivat suomalaisia. Halveksunta ei kuitenkaan estä ruotsalaisia imemästä Suomesta taloudellista voimaa ja käyttämästä maata suojamuurina itää vastaan. Ruotsi ei militantissa innossaan piittaa vähääkään, miten sen sodat vaikuttavat Suomeen. Se on valmis uuteen sotaan aina, kun Suomi on hiukankin toipunut edellisestä. Tosipaikan tullen ruotsalaisilta loppuu kuitenkin motivaatio puolustaa Suomea; heille on tärkeätä pelastaa oma nahkansa. Suomen puolustaminen on perinteisesti jäänyt maan omien lasten hoidettavaksi. Kun otamme huomioon myös muita kirjoittajia, voi sanoa, että tämän vuoksi Suomi ei ole kiitollisuudenvelassa Ruotsille. Ruotsi-kritiikki ei kuitenkaan yllä kuninkaaseen: se on yleisen alamaisuususkollisuuden merkki kirjoittajissa.

Ruotsista on kuitenkin samaan aikaan tullut hyvää: lait, sivistyksen ja Jumalan tuntemuksen. Suomi on kuitenkin monessa asiassa omavarainen: tätä korosti fennomaani Yrjö Koskinen Pohjanpiltissään. Suomalaiset olisivat nousseet korkealle kehitystasolle ilman ruotsalaisiakin. Ahlqvist oli nuorempana, ennen kuin läheni vanhempana ruotsalaisuutta, sitä mieltä, että Suomella oli ollut oma kulttuurinsa, jonka vieras nainen, Svea, väkivalloin, vahvemman oikeudella syrjäyttää. Venäläistämisaikana asia saatettiin jo esittää siten, että miten Ruotsin olisi käynyt jos Suomi olisi eronnut ruotsista. Venäläistämiskaudella on todennäköisesti käytetty myös piilokritiikin mahdollisuutta: Ruotsin haukkuminen tarkoittaakin Yrjö Soinin teoksissa itse asiassa Venäjän kritisoimista.

Fredrika Runebergin Ruotsin-kritiikki liittyy hrochilaisittain sanoen B-vaiheen voimakkaaseen tendenssiin irrottautua ruotsalaisuutta; ajatus jota Snellman erityisesti piti yllä. Fredrika Runbeverg oli eräänlainen välitapaus miehensä edustaman kansallisen konsensuksen ja ahlqvistiläisen fennomanian välillä. Elfving oli tietoinen jungfennomaani, jota Agathon Meurman tuki. Kovinta Ruotsi-kritiikkiä esittää Wilkuna, joka on ääritapaus monesta muustakin näkökulmasta: sen yhteydessä on puhuttu nyrkkisemantiikasta, vielä haudastakin suomalaissotilaan nyrkkiin puristettu käsi jää sojottamaan pintaan: sen romaanihenkilö tulkitsee katkeran vihan symboliksi; esikunnan herrojen olisi pitänyt olla paikalla ja toisen mukaan myös Ruotsin hallituksen.

Ruotsinkieliset korostavat usein Suomen kuulumista läntiseen kulttuuripiiriin, mistä seuraa usein kiitollisuudenvelka Ruotsille. Venäläistämiskauden aikana ruotsinkieliset kirjailijat pitivät ruotsalaisuutta suomalaisten selviytymisstrategian olennaisena osana. Joskus suomalaisesta kansakäsityksestä irtaannutaan samastamalla Suomen ruotsinkielinen väestö Ruotsin ruotsalaisiin svekomaanisessa hengessä. Juhani Aholla taas päinvastoin suomalaisnuoret vastustavat ruotsalaisuuden perintöä ja ruotsin kieltä. Aho tekee Keväässä ja takatalvessa tässä eron nuorten asennoitumisen ja vanhemman väen asennoitumisen välillä.

Venäjä oli jatkuva uhan lähde, joka pakotti suomalaiset alinomaiseen varuillaan oloon. Periviholliseksi luonnehditut venäläiset saavat koko autonomian ajan negatiivisia piirteitä. Melkein koko periodin ajan teokset olivat sensuurin alaisia, mikä vaimensi Venäjä-kritiikkiä: historiaan sijoitettuna sekin oli kuitenkin mahdolliseksi.

Topeliuksen venäläiset ovat raakoja, julmia ja kavalia, joiden lupauksiin ei ole luottamista. Suomalaiset ovat tämän käsityksen vastakohta. Topeliuksen aikalaiset lisäsivät tähän barbaarisuuden vertauskuvan, jota etnisesti erilaiset kalmukit ja kasakat edustavat. Sotilaina venäläiset ovat heikkoja; tämä perustuu paitsi suomalaisen ylemmyyden osoittamiseen myös siihen, että venäläisten sotavoimalla ei haluttu pelotella. Kuitenkin Topeliuksen suhtautuminen Venäjään oli kaksiarvoista: alamaisen velvoittavaa mutta samalla ylemmyydentuntoista. Suomella oli kuitenkin lähetystehtävä: sivistyksen vieminen itään despotiaa vastustamaan.

Topeliuksen aikalaisista Ahtiala toteaa suomalaisen vastaavan "ainakin kolmea ryssää" tai "kuuttakin mokomaa petoa."

Venäläisnainen on hänkin kavala: hänen tummuutensa on negatiivinen ominaisuus, joka korostuu suomalaista vaaleutta vastaan. Se näkyy jopa Juhani Ahon Panussa, jossa karjalaiset edustavat venäläisyyttä. Panun naiskuvassa Marjan kevytmielisyys ymmärretään siksi, että hän on "venakko". Seka-avioliitoista syntyneistä lapsista ei tule rehtejä suomalaisia. Vienankarjalaisten moraalinen kelvollisuus oli kyseenalaista: Ahlqvistilla ja kareliaaneilla tämä näkyy selvästi, vaikka alueen oloja tuntevat tutkijat toki toivat esille väestön positiivisiakin luonteenpiirteitä. Moraalisen kehnouden syynä oli venäläisyyden ja ortodoksisen uskon vaikutus. Näin Itä-Karjalan asukkaiden ajateltiin olevan pitkälle venäläistyneitä: silti autonomian ajan tavoitteisiin kuuluu Suur-Suomi, jonka osa Itä-Karjala olisi. Kriitikkovastaanotossa venäläisvastaisuuksia ei paljoakaan mainita.

Tulevaisuuden Suomi?

Kehitys kansalliseen vapauteen ja mahdolliseen itsenäisyyteen ei historiallisen proosaepiikan mukaan voi tapahtua yhtäkkisesti vaan kärsivällisesti odottaen. Prosessiin kuuluvat olennaisesti vuosisatojen kuluessa taajaan toistuvat kärsimykset. Teoksista nousee Syväojan mukaan käsitys, jonka mukaan vasta koettelemusten nöyryyttämä ja karaisema kansa voi kulkea kohti vapautta ja valoisaa tulevaisuutta.

Käsityksen varhaisin ilmentymä löytyy Topeliukselta. Hänen kaitselmusaatteeseen perustuva usko siihen, että vapautumisen päivä on vielä koittava, joskin kansan kärsimykset ovat vapauden välttämätön hinta. Filosofialtaan hegeliläisenä Topelius on vakuuttunut, että Suomi tulee vapautumaan, koska historialliseen kehitykseen kuuluu vapauden piirin laajentuminen; suuri harppaus oli jo tapahtunut, kun maa tuli autonomiseksi 1809. Siksi Suomen kansallinen kehitystie esitetään hänen historiallisessa proosaepiikassaan sellaisena että se johtaa kansalliseen vapautumiseen. Topelius ei selvennä millainen Suomi – peräti suvereeni valtioko?

Venäläistämiskauden historiallisessa proosaepiikassa suomalaisten kärsimystien aatteellinen merkitys sen sijaan terävöityy. Juhani Aho kiistää keisarin merkityksen ja sanoo Jumalan korottaneen Suomen kansakuntien joukkoon tavalla, jota keisaritkaan eivät voi pois pyyhkiä.

Valtiollinen vapaus ja itsenäisyys eivät sellaisinaan kohtottaisi Ahon mukaan Suomen kansaa korkeammalle kulttuuriasteelle. Sen sijaan vastoinkäymiset, taistelut ja venäläistäminenkin ovat kypsyttäneet sitä, koska ne ovat pakottaneet suuntautumaan sisäänpäin. Etenkin Wilkunalla Suomen kansan kokemissa raskaissa ajoissa nähdään hyvän tulevaisuuden lähtökohtia: suurin näistä koettelemuksista on Isoviha.

Usein teoksissa esiintyy käsitys, että Suomen kehittyminen autonomiseksi valtioksi olisi alkanut jo muinaisuudessa, heimoajassa. Esitetään, että varhain alkanut kansallinen kehitys vie lopulta täydelliseen itsenäisyyteen. Se, että aiemmin ei tässä ole onnistuttu, perustuu siihen, ettei maa ole vielä ollut "kypsä" siihen, vaikka sopivia johtajia –Tuomas-piispa, Arvid Kurki, jopa Klaus Fleming – olisi kyllä ollut tarjolla. Politiikalla ei tätä muutosta aikaan saada, vaan siihen vaaditaan Topeliuksen mukaan Kaitselmuksen johdatusta ja paljon aikaa.

Itsenäistymisellä voi tietysti olla esteitä. Suomalaisten perisynti on kateus: suomalaiset tarvitsevat parantuakseen siitä kovia aikoja. Venäläistämiskaudella esitellään myös suomalaisia pettureita.

Suurin itsenäistymisen este on kansallinen eripuraisuus, joka nousee tärkeäksi aihelmaksi varsinkin venäläistamiskaudella. Se esiintyy historiallisessa epiikassa kahdella tavalla: suomalaisten keskuudessa vallitsevana erimielisyytenä ja hajanaisuutena, jolla on usein luokkapohja, sekä suomen puhuvien heimojen – erämaiden erottamia - keskinäisenä vihanpitona. Se nähtiin joskus myös suurten valtojen pelikenttänä: he osasivat käyttää hajota ja hallitse –menetelmää suomalaisheimojen eripuraisuutta hyödyntämällä. Eripuraisuus oli aikalaisteema: se helpotti maan venäläistämistä. Siksi proosa kuvaa myös tulevaisuuden utopioita, jotka on tulkittavissa kansallisen sovinnon utopiaksi: riitelevät heimot toteuttavat heimosovun. Kokonaisuudessaan puhe heimosovusta vertautuu ajatukseen menetetystä mahdista, menetetystä kansakunnasta, jonka uudelleen herättämisestä oli kyse. Menetetyn mahdin palauttaminen sopii jopa aktivistien itsenäisyyspyrkimyksiin.

Suomi oli tietysti myös yhteiskunnallisesti kehittyvä maa: kyse on 1800-luvun kentässä differentioituneen yhteiskuntajärjestyksen luomisena, ts. modernisaationa. Niinpä sotatekniikan edistyminen johtaa aateliston mahdin menettämiseen: modernisoituneessa yhteiskunnassa porvaristo on avainasemassa, koska se hallitsee yhä tärkeämmäksi käyneitä elinkeinoja, teollisuutta ja kauppaa. Tämä kaikki löytyy jo Topeliukselta. Yhteiskunnan perusedellytysten kehityshistorian ohella keskeinen tekijä on myös Suomen sivistyksellinen rakentaminen. Turun Akatemian perustaminen korostuu aikana, jolloin Suomi ei ollut valtio missään merkityksessä: akatemian olemassaolo saatettiin kuitenkin huomauttaa että länsimaisen sivilisaation ohella se perustui vanhaan suomalaiseen kulttuuriin. Sivistys tuki nimenomaan heikkoa valtiota. Yleisesti sivistyksen merkitystä kansakunnan rakentamisessa painottavan historiallisen proosaepiikan taustalla voi nähdä Snellmanin, joka piti sivistystä kansakunnan tukipylväänä ja voimanlähteenä; hänen mukaansa sivistys myös liittää kansakunnan muuhun sivistyneeseen ihmiskuntaan. Vuonna 1840 hän näki sivistyksen ainoana pelastuksena häviöstä.

Sivistysinstituutioiden ja suomen kielen syntyyn liittyy eron tekeminen ruotsinkielisyyteen. Suomalaiset voivat jo omakielisen Raamatun avulla nousta kansakuntien joukkoon ja kohottaa sivistyksellistä profiiliaan. Myöhemmin korostettiin kansansivistystä, joka kyllä liitettiin jo Mikael Agricolan hahmoon ja 1600-luvun suomalaisiin nälkää kärsiviin mutta sivistystä janoaviin ylioppilaisiin, joiden nationalistisuutta korostettiin: isänmaallisuus koettiin kansalaisuskonnoksi jo 1600-luvulla. Sulosointuisen suomen kielen voitiin ajatella saavan jopa maailmankielen aseman latinan rinnalla. Kaiken kaikkiaan sivistys oli kansallinen arvo, jota on vaalittava, olivatpa ajat miten vaikeat tahansa.

Herännäisyys lähtee alhaalta rahvaasta käsin: siksi se sai erityistä demokraattista merkitystä esimerkiksi Juhani Aholla, mutta myös monella muullakin. Se kuitenkin kyseenalaistaa yrjökoskislaisen etujoukkopolitiikan ja korkeakirkollisuudenkin. Näin herännäisyys voitiin asettaa länsimaista tuontitavaraa vastaan: körttiläisyys oli omaperäistä, suomalaista, johon on otettu lännestä suomalaiseen matalaan profiiliin sopivat ainekset. Pietismin nationalistinen merkitys on siinä, että se antaa positiivisen kuvan Suomen kansan syvissä riveissä piilevistä henkisistä voimavaroista. Kansalla on "parempi tieto" tai peräti "kyllä kansa tietää".

4 kommenttia:

Sedis kirjoitti...

Eiks kukaan ole lukenut?

Rauno Rasanen kirjoitti...

Luettu on.

Mietin vain, mitä keskustelua haluat tällä viritellä.

Timo Koivusalon uuden elokuvan tiimoilla tässä liikutaan, mutta siinä operoidun historiallisen rilluramarei-stereotypian niin sinä - kuten ilmeisesti kaikki kriitikot - torpedoivat tai tulevat torpedoimaan.

En ole ko. elokuvaa nähnyt ja tuskin katsonkaan, mutta ainakaan Koivusalo ei ollut huolissaan kriitikkojen tulevista "murskajaisista".
Miksi?

Jos tyyppi luo historiasta epäuskottavan lapsellisen tarinan, jossa on käytetty historiallisen melodraaman surkeimpia klisheitä - esim. välittämättä juuri Hannu Syväojan analyyseista ja synteeseistä, niin se on terve menoa Koivusalolle.

Eipä siinä pelkkä msh-koulutus ja alan pinnallinen historiantuntemus paljoa auta - päinvastoin - vaan johtaa yleisönkosiskeluun kaikkein helppohintaisimmalla tavalla.
Pekko goes "Bobrikoff"!

(Itse asiassa, eikö Bobrikoffin murha ollut silloisen Venäjän poliittisesti päättävien elimien masinoima toimenpide (koska tämä oli epäonnistunut suomalaisten venäläistäisessä) - yhtä lailla kuin se oli Schaumanin oma "projekti?" - Schauman oli siis kaksoisagentti...)

***
Huom! Sanottakoon vielä kerran - en ole nähnyt elokuvaa vaan lukenut siitä esitteet netistä, sinun blogikritiikkisi ja pari muuta kiritiikkiä, joten kovin vankalla pohjalla arviointinmi ei ole.

Mutta Välskärin kertomukset lapsuudessa luin.

Löysin mummolan vintiltä (Luhangalla, Keihäsniemellä) kymmenittäin läheisellä niemellä lomailevan tuomarin lukemia ja enolleni lahjoittamia dekkareita (mm. Sapo-ja Salama-sarjat,joita ei sitten lukenut kukaan muu kuin minä) ja tuon Topeliuksen Maamme kirjan sekä Välskärin kertomuksia.
Olin silloin 10-13 ikäinen.

***
Mitä historiaan tulee, niin näin jälkeenpäin ajatellen Topelius oli itse asiassa "kansallismytologinen satusetä" (ei mikään rankelainen positivisti, ellei nyt nationalismia lasketa mukaan), mutta ainakin hän oli ensimmäinen vakavasti otettava suomalainen enviromentalisti (muistakaamme "Varpunen jouluaamuna").

Hänen valintansa historian professoriksi taisi olla enemmänkin kunnianosoitus kansalaistoiminnasta, journalistisista saavutuksista ja muusta kirjallisesta tuotannosta, joka sopivasti natsasi fennomaanien ja svekomaanien kiistojen balanseerajaksi.

Fennomaanien sisäiset kiistathan korostuivat ymmärtääkseni täydellä teholla vasta Topeliuksen kuoleman - 1898 eli I sortokauden alun jälkeen.

***
Suomalaisten suhtautuminen sortotoimiin.

Kaikki suomalaiset vastustivat sortotoimia, mutta keinoista oltiin eri mieltä:

1. Myöntyväiset
vanhasuomalainen puolue
"Taivutaan, jottei taituta."

2. Perustuslaillinen rintama
nuorsuomalainen puolue ja ruotsalainen puolue
"Laista on pidettävä kiinni, vaikka se ärsyttäisi venäläisiä."

3. Aktivistit
pääosin ruotsalaisen ja nuorsuomalaisen puolueen äärilinjalaisia
"Vaikka asein venäläisiä vastaan."

***
Jos tästä saat aihetta kommenttiin, niin hyvä niinkin...

Sedis kirjoitti...

En halunnut erityisesti viritellä mitään keskustelua. 2P-kotka ei ollut mielessäni, vaan itse asiassa Ilmari Unhon Kirkastettu sydän (1942), jonka avaamisessa tuo kirjoitus toimii enemmän kuin hyvin.

Mutta Syväoja tulee avanneeksi monien kansallisten "kliseiden" historialliset taustat. Klisee lainausmerkissä siksi, että nämä klassiset luonnehdinnat suomalaisesta luonnosta ja luonteesta ovat tietysti tautologisia tosiasioita siksi, että niitä niin usein toistellaan yhä tänäänkin nationalistisina totuuksina.

Minusta on hauskaa, että mahtaileva, pompöösi ja isänmaallinen puhe on niin helposti avattavissa tämän jälkeen.

Minua kiinnostaa näiden tekstuaalisten kliseiden - sitä ne eivät tietenkään siis syntyaikanaan vielä olleet - avaaminen niiden elokuvallisessa muodossa.

Suomalaisen elokuvan tausta oli teatterissa ja kirjallisuudessa, mutta tämä visualisointi oli uutta: tarvitseeko hämmästellä, että kaikkein positiivisimmin jo mykkäelokuva-aikoina arvioitiin tapaa, jolla elokuva kuvasi luontoa.

Tämäkin muistiinpano valaisee sitä, miksi ja miten se liittyy nationalismin maanpuolustuksellisiin piirteisiin.

Tietenkin on hullua kirjoittaa tänne yhden vielä tekemättömän kirjan yhden luvun keskeinen anti. Varastakaa perkeleet. Jos uskallatte.

Sedis kirjoitti...

Toinen syy on se mahdollisuus, että te keksisitte sanoa jotakin viisasta kommenteissa. Pääsisin niitä ehkä kehittelemään...

Koivusalo muuten kehui tekevänsä tarkoituksella kliseistä elokuvaa: minähän jo ihmettelin aiemmin hänen valintaasa olla myöntyväisyys-linjalla. Siis myös paasikiveläis-kekkoslainen linjaus.

Televisiomainos kertoo mistä on kysymys: rahat haluttaisiin ottaa cd-myynnillä, joka on mainoksen tärkein anti. Siinähän mykät ihmiset aukovat "laulaessaan" suutaan ja esiin tulee hieno cd:n kansi! Elokuvaa tuo tv-traileri ei edes mainosta.