Kaupunkilehtiä ei tule luettua kovinkaan tarkalla sihdillä, mutta joskus aina ilahtuu loistavasta journalistisesta tiivistyksestä.
Tällä kertaa se tuli poliisin suusta Kaupunkilehti Vartissa (30.9.2007), sitaatin kirjasi talteen Laura Helminen.
Jutun aiheena on itäviinan myynti Helsingissä. Ylikonstaapeli Hannu Juvonen Helsingin poliisin city-ryhmästä suhteuttaa alan kulttuurihistorian loisteliaasti: "Takavuosina suomalaiset matkustivat Leningradiin myymään nailonsukkia ja farkkuja ja palasivat mukanaan viinaa. Nyt osat vain ovat kääntyneet toisinpäin."
Apropos! Tekisi mieli käydä marraskuun lopulla IDFA-festareilla Amsterdamissa. Se on maailman suurin dokumenttielokuvafestivaali.
lauantaina, syyskuuta 29, 2007
torstaina, syyskuuta 27, 2007
HS - seksikäs lehti
Seksikäs lehti tuo Helsingin Sanomat. Ei etukäteen arvaisi, missä jutussa räväkästi tärähtää. Esimerkiksi Myanmarin munkkien haastatteluihin pohjaavassa repparissa ei arvaisi toimittajan tiivistävän buddhalaismunkin maailmankuvaa niin kuin Tommi Nieminen tänään: "Häntä ei kiinnostanut Britney Spears eivätkä internetin muutkaan tissit." (HS 26.9.2007, B1).
Buddhalaismunkkia? JOs eivät tissit, niin miten olisi raha?
Nieminen sanoo, että munkiksi ryhtyminen - toimittajan kielessä "munkkeus" - "on ollut fiksu uravalinta". Tämä johtuu siitä, että luostarissa "on saanut koulutuksen ja sen jälkeen ruokaa, tupakkaa ja rahaa ihmisiltä uskonnollisina almuina". Valitettavasti toimittaja ei kerro paljonko viikossa irtoaa. Tähän kannattaa kysyä urheilutoimittajilta neuvoa, sillä pääuutiseksi Kultaisen liigan päätöskisoissakin nousivat ansiot voitoista ja kolmansista sijoista.
Tällaisen nuoren bisnesleijonan hahmottamiseen käytetyt kielikuvat eivät mene hukkaan, vaikka tempukset ovatkin vinksallaan: "U Asapha suunnitteli avaavansa luostarin yhteyteen meditaatiokeskuksen, johon hän houkuttelisi länsimaalaisia turisteja."
Vaikka seksistä ei ihan olekaan kysymys, mainittakoon, että hyvinkin konservatiiviseksi mielletty CSU-puolue Baijerista on saanut räväkän naisedustajan, maaneuvos Gabriele Paulin. Naisedustajaa vastustetaan mm. siksi, että hän on ehdottanut avioliittojen määräaikaisuutta. (Ilkka Ahtiainen, Naispoliitikko järkyttää ehdotuksillaan Saksassa, HS 26.9.2007, B3)
Poikamiehenä ehdotin keskusteluissa usein itse samanlaista: minun mielestäni avioliitot lupauksineen olisi pitänyt uudistaa virallisesti joka kymmenes vuosi. Paulille riittäisi seitsemän. Kirkoillehan tässä asiassa ei riitä mikään muu kuin ikuisuus.
Sivulla C3 Anu Silfverberg nostaa esiin R & A-elokuvan Venus: "Jessien ja Mauricen välille syntyy eräänlainen hauras ystävyys, johon tuovat tummia sävyjä vanhuksen seksuaalinen halu ja tytön toive hyötyä miehestä. Mauricen ikä asettaa hänet tavallaan epäseksuaaliseen tilaan, mutta antaa hänelle samalla valtaa. Tytöllä taas on nuoruutensa, joka on samalla sekä valtti että ansa. Suhteen kuvaus on hienovaraista, ja häilyy jatkuvasti hyväksikäytön ja todellisten tunteiden välillä." Tästä varmaan olisi voinut kirjoittaa niin, että päät vain lentävät. Niin kuin varmaan kirjoitetaankin.
Näitä oli toki muitakin, mutta on mentävä.
Seksikästä päivää kaikille tasapuolisesti.
Buddhalaismunkkia? JOs eivät tissit, niin miten olisi raha?
Nieminen sanoo, että munkiksi ryhtyminen - toimittajan kielessä "munkkeus" - "on ollut fiksu uravalinta". Tämä johtuu siitä, että luostarissa "on saanut koulutuksen ja sen jälkeen ruokaa, tupakkaa ja rahaa ihmisiltä uskonnollisina almuina". Valitettavasti toimittaja ei kerro paljonko viikossa irtoaa. Tähän kannattaa kysyä urheilutoimittajilta neuvoa, sillä pääuutiseksi Kultaisen liigan päätöskisoissakin nousivat ansiot voitoista ja kolmansista sijoista.
Tällaisen nuoren bisnesleijonan hahmottamiseen käytetyt kielikuvat eivät mene hukkaan, vaikka tempukset ovatkin vinksallaan: "U Asapha suunnitteli avaavansa luostarin yhteyteen meditaatiokeskuksen, johon hän houkuttelisi länsimaalaisia turisteja."
Vaikka seksistä ei ihan olekaan kysymys, mainittakoon, että hyvinkin konservatiiviseksi mielletty CSU-puolue Baijerista on saanut räväkän naisedustajan, maaneuvos Gabriele Paulin. Naisedustajaa vastustetaan mm. siksi, että hän on ehdottanut avioliittojen määräaikaisuutta. (Ilkka Ahtiainen, Naispoliitikko järkyttää ehdotuksillaan Saksassa, HS 26.9.2007, B3)
Poikamiehenä ehdotin keskusteluissa usein itse samanlaista: minun mielestäni avioliitot lupauksineen olisi pitänyt uudistaa virallisesti joka kymmenes vuosi. Paulille riittäisi seitsemän. Kirkoillehan tässä asiassa ei riitä mikään muu kuin ikuisuus.
Sivulla C3 Anu Silfverberg nostaa esiin R & A-elokuvan Venus: "Jessien ja Mauricen välille syntyy eräänlainen hauras ystävyys, johon tuovat tummia sävyjä vanhuksen seksuaalinen halu ja tytön toive hyötyä miehestä. Mauricen ikä asettaa hänet tavallaan epäseksuaaliseen tilaan, mutta antaa hänelle samalla valtaa. Tytöllä taas on nuoruutensa, joka on samalla sekä valtti että ansa. Suhteen kuvaus on hienovaraista, ja häilyy jatkuvasti hyväksikäytön ja todellisten tunteiden välillä." Tästä varmaan olisi voinut kirjoittaa niin, että päät vain lentävät. Niin kuin varmaan kirjoitetaankin.
Näitä oli toki muitakin, mutta on mentävä.
Seksikästä päivää kaikille tasapuolisesti.
keskiviikkona, syyskuuta 26, 2007
R & A
Neljä leffaa R &" A-festareilla ehdin katsoa.
Sovitus (Atonement) oli ihan kelpo elokuva. Paprikan juoni on sen verran monimutkainen, että pitäisi ottaa millimetripaperia mukaan. Hauskoja trikkejä siinä oli: ne tekivät selväksi animaation ja muun elokuvan eroja. Intergraafisia vihjeitä todella paljon.
Jään kaipaamaan mahdollisuutta katsoa Sophie Fiennesin elokuvan The Pervert's Guide to Cinema. Toivottavasti se joskus onnistuu. Kuulin, että siitä on ylimääräisiä näytöksiä, mutta taitaa ohjelma lähipäivinä olla liian tiukka.
Sovitus (Atonement) oli ihan kelpo elokuva. Paprikan juoni on sen verran monimutkainen, että pitäisi ottaa millimetripaperia mukaan. Hauskoja trikkejä siinä oli: ne tekivät selväksi animaation ja muun elokuvan eroja. Intergraafisia vihjeitä todella paljon.
Jään kaipaamaan mahdollisuutta katsoa Sophie Fiennesin elokuvan The Pervert's Guide to Cinema. Toivottavasti se joskus onnistuu. Kuulin, että siitä on ylimääräisiä näytöksiä, mutta taitaa ohjelma lähipäivinä olla liian tiukka.
tiistaina, syyskuuta 25, 2007
Päivän kysymys
"Koskaan ei edistysaskel ole vienyt pidemmälle taaksepäin. Koskaan emme kulttuurin historian aikana ole saaneet katsella sellaista näytelmää kuin on filmitaiteen mieletön vimma tuhota itsensä. Vain taidetta tuhoavan tekniikan aikakautena saattoi tapahtua, että niin lyhyessä ajassa voitiin melkein lopullisesti ja toivottamasti teollistuttaa niin rikas ja lupaava ja (huolimatta varjonäytelmän ja pantomiimin antamista esikuvista) uusi taidemuoto. Viimeisen kuuden vuoden aikana on filmitaide sokealla raivolla tehnyt itselleen harakirin".
Vuosi on 1935, mutta kuka tämän sanoi?
Vuosi on 1935, mutta kuka tämän sanoi?
Symposium lähenee
Torstai lähenee. Osa vieraista saapuu jo keskiviikkona, mutta sitä ei ehdi vielä ajatella. Eilen illalla piti työpäivän jälkeen istua vielä pari tuntia kokouksessa, eikä seitsemältä illalla kotiin päästyä jaksanut enää ajatella.
Luin dekkarin ja sain hartiat kipeäksi sohvalla.
Aamun puolitoistatuntisen esitystoimintakokouksen jälkeen englanninkielisen esityksen pariin. Kolme liuskaa ykkösrivivälillä riittää, sillä näytteitä on tulossa enemmän kuin tarpeeksi yhteiseen dokumenttielokuvan tutkimushankkeen esittelyymme. Kollega oli luonnostellut pohjia aimepien suomenkielisten tekstien pohjalta.
Oman esitykseni uutisfilmeistä Suomessa ajattelin tiivistää kolmeen kirjoitettuun liuskaan. Näytteet, niiden valinnan logiikan ja näytteiden esiin tuomat tutkimukselliset oivallukset ajattelin päästellä ilman kirjoitettua tekstiä. Eilen näytteitä valikoidessani oikein hämmästelin kuinka helposti niitä oivalluksia tulikaan. Jokainen näyte konkretisoi jotakin muutosta tai uutta piirrettä uutisfilmin historiassa. Näyttää selvältä pässinlihalta.
Iltapäivä menee siis siten, että minä editoin tekstiä ja kollega runttaa näytteitä beta-formaatista dvd:lle filmi/video-osaston ammattilaisten kanssa. Onneksi vuosien työ kantaa nyt hedelmää - tätä varten ei uusia siirtoja filmiltä tarvinnut tehdä.
Luin dekkarin ja sain hartiat kipeäksi sohvalla.
Aamun puolitoistatuntisen esitystoimintakokouksen jälkeen englanninkielisen esityksen pariin. Kolme liuskaa ykkösrivivälillä riittää, sillä näytteitä on tulossa enemmän kuin tarpeeksi yhteiseen dokumenttielokuvan tutkimushankkeen esittelyymme. Kollega oli luonnostellut pohjia aimepien suomenkielisten tekstien pohjalta.
Oman esitykseni uutisfilmeistä Suomessa ajattelin tiivistää kolmeen kirjoitettuun liuskaan. Näytteet, niiden valinnan logiikan ja näytteiden esiin tuomat tutkimukselliset oivallukset ajattelin päästellä ilman kirjoitettua tekstiä. Eilen näytteitä valikoidessani oikein hämmästelin kuinka helposti niitä oivalluksia tulikaan. Jokainen näyte konkretisoi jotakin muutosta tai uutta piirrettä uutisfilmin historiassa. Näyttää selvältä pässinlihalta.
Iltapäivä menee siis siten, että minä editoin tekstiä ja kollega runttaa näytteitä beta-formaatista dvd:lle filmi/video-osaston ammattilaisten kanssa. Onneksi vuosien työ kantaa nyt hedelmää - tätä varten ei uusia siirtoja filmiltä tarvinnut tehdä.
maanantaina, syyskuuta 24, 2007
Pohjoismaista yhteistyötä
Tiukka viikko tulossa. Elokuva-arkistoilla on pohjoismainen tapaaminen, yhteensä kolmisenkymmentä vierasta kaikista pohjoismaista ja päälle vielä delegaatit Baltiasta - ainakin Viro ja Latvia ovat mukana.
Tähän retoriikkaan liittyy isompikin kysymys: Pitäisikö Viroa alkaa pitää Pohjoismaana ilman muttia?
Takaisin pienempiin asioihin. Tapaamiseen liittyy symposium, jota on vedettävä pari päivää ja esiinnyttävä myös itse kerran jos toisenkin. Onneksi pari tohtoria on lupautunut mukaan puhumaan erityisaiheistaan, mainoselokuvista ja valistuselokuvista.
Ja helpotuksen huokaus siitäkin, että ensi vuonna ilmestyvän hankkeemme "Dokumentti- ja lyhytelokuvan historia Suomessa" esittelyvastuu on kollegalla. Itse puhun uutisfilmistä, ts. esittelen yhden luvun tulevasta teoksesta.
Kieleksi on sovittu englanti, joten kaikki ymmärtävät toisiaan.
Olen ollut huomaavinani, että skandinaaviskasta pohjoismaisissa yhteyksissä pitävät nykyään kiinni useimmiten tanskalaiset, jotka eivät sitten käytännössä itse puhu muuta kuin tanskaa. Ja siitähän me muut emme kovinkaan helposti saa kiinni. Tämä siis tosiasiana vailla tavanomaista liirumlaarumia ja kaunistelua.
Tähän retoriikkaan liittyy isompikin kysymys: Pitäisikö Viroa alkaa pitää Pohjoismaana ilman muttia?
Takaisin pienempiin asioihin. Tapaamiseen liittyy symposium, jota on vedettävä pari päivää ja esiinnyttävä myös itse kerran jos toisenkin. Onneksi pari tohtoria on lupautunut mukaan puhumaan erityisaiheistaan, mainoselokuvista ja valistuselokuvista.
Ja helpotuksen huokaus siitäkin, että ensi vuonna ilmestyvän hankkeemme "Dokumentti- ja lyhytelokuvan historia Suomessa" esittelyvastuu on kollegalla. Itse puhun uutisfilmistä, ts. esittelen yhden luvun tulevasta teoksesta.
Kieleksi on sovittu englanti, joten kaikki ymmärtävät toisiaan.
Olen ollut huomaavinani, että skandinaaviskasta pohjoismaisissa yhteyksissä pitävät nykyään kiinni useimmiten tanskalaiset, jotka eivät sitten käytännössä itse puhu muuta kuin tanskaa. Ja siitähän me muut emme kovinkaan helposti saa kiinni. Tämä siis tosiasiana vailla tavanomaista liirumlaarumia ja kaunistelua.
sunnuntai, syyskuuta 23, 2007
Hirviöduunia
Vihdoinkin lyhytelokuva, joka paljastaa kriitikon elämän eriskummallisuuksien perimmäiset syyt: lyhytelokuva Monster Job Hunter-traileri, olkaa hyvä.
lauantaina, syyskuuta 22, 2007
Vapauttakaa Bouvetøy
Kasan Jussi kirjoitti maailman syrjäisimmästä saaresta, Norjalle kuuluvasta Bouvetøysta (54°26′S 3°24′E), joka on tunnettu myös nimillä Liverpool Island ja Lindsay Island.
1739 löydetty saari on saanut nimensä löytäjältään: sinne ensinnä eksyneen laivan kapteeni oli Jean-Baptiste Charles Bouvet de Lozier. James Lindsay taas oli valaanpyytäjä, joka joutui saarelle vuonna 1808. Liverpool Island nimen saarelle antoi kapteeni Norris vuonna 1825. Hän oli samaisen Enderby Companyn valaanpyytäjiä kuin edeltäjänsäkin. Ensimmäinen pidempään saarella ollut Lars Christensen valloitti matkakumppaneineen asumattoman jääpeitteisen syrjäsaaren Norjan kuninkaalle 1927. Norjallahan näitä saaria riittää.
Mutta Norjassa tämä imperialismi on aiheuttanut valtaisia, jatkuvia mielenosoituksia. Toimintaa organisoi Norjalainen tukiryhmä Bouvetøyn vapauttamiseksi.
Gi oss pingvinråderett!
1739 löydetty saari on saanut nimensä löytäjältään: sinne ensinnä eksyneen laivan kapteeni oli Jean-Baptiste Charles Bouvet de Lozier. James Lindsay taas oli valaanpyytäjä, joka joutui saarelle vuonna 1808. Liverpool Island nimen saarelle antoi kapteeni Norris vuonna 1825. Hän oli samaisen Enderby Companyn valaanpyytäjiä kuin edeltäjänsäkin. Ensimmäinen pidempään saarella ollut Lars Christensen valloitti matkakumppaneineen asumattoman jääpeitteisen syrjäsaaren Norjan kuninkaalle 1927. Norjallahan näitä saaria riittää.
Mutta Norjassa tämä imperialismi on aiheuttanut valtaisia, jatkuvia mielenosoituksia. Toimintaa organisoi Norjalainen tukiryhmä Bouvetøyn vapauttamiseksi.
Gi oss pingvinråderett!
perjantaina, syyskuuta 21, 2007
Brief without grief
Kansalaisjournalismia Afrikasta.
Joka torstai ilmestyvän Pambazuka Newsin takana on panafrikkalainen yhteisö, johon kuuluu noin 300 henkilöä ja organisaatiota - akateemisen maailman edustajia, poliitikkoja, yhteiskunnallisia aktivisteja, naisorganisaatioita, kansalaisjärjestöjä, kirjoittajia, taiteilijoita, runoilijoita, bloggareita ja kommentaattoreita. Puolisen miljoonaa lukijaa: lehden lisäksi tarjontaan kuuluu ääni- ja videobloggausta, radio-ohjelmia, kännybloggausta ja kännyhälyttimiä naisiin kohdistuvan väkivallan vastustamiseksi ja blogeja, jotka seuraavat erityisesti Afrikan Unionia.
Kännykällä voidaan suojella vaikkapa vaalien demokraattista toteutumista. Tätä seurataan sivustolla, jota ylläpitää National Democratic Insitute for International Affairs. Tätä ette kuule Häkämieheltä! Järjestön periaatteet löydät tästä linkistä.
Hossein Derakhshan, tuttavallisemmin "Hoder" in iranilainen bloggari ja toimittaja. Vähän toista Irania tarjolla kuin mihin meidän tiedotusvälineemme kykenevät.
Life-Line to Citizen on blogi netin käyttökelpoisuudesta erityisesti Intiassa ja Etelä-Amerikassa.
Maailmassa on miljoonia kiintoisia, merkityksellisiä blogeja ja saitteja. Miksi emme kuule niistä koskaan kotoisen journalismin kautta?
Joka torstai ilmestyvän Pambazuka Newsin takana on panafrikkalainen yhteisö, johon kuuluu noin 300 henkilöä ja organisaatiota - akateemisen maailman edustajia, poliitikkoja, yhteiskunnallisia aktivisteja, naisorganisaatioita, kansalaisjärjestöjä, kirjoittajia, taiteilijoita, runoilijoita, bloggareita ja kommentaattoreita. Puolisen miljoonaa lukijaa: lehden lisäksi tarjontaan kuuluu ääni- ja videobloggausta, radio-ohjelmia, kännybloggausta ja kännyhälyttimiä naisiin kohdistuvan väkivallan vastustamiseksi ja blogeja, jotka seuraavat erityisesti Afrikan Unionia.
Kännykällä voidaan suojella vaikkapa vaalien demokraattista toteutumista. Tätä seurataan sivustolla, jota ylläpitää National Democratic Insitute for International Affairs. Tätä ette kuule Häkämieheltä! Järjestön periaatteet löydät tästä linkistä.
Hossein Derakhshan, tuttavallisemmin "Hoder" in iranilainen bloggari ja toimittaja. Vähän toista Irania tarjolla kuin mihin meidän tiedotusvälineemme kykenevät.
Life-Line to Citizen on blogi netin käyttökelpoisuudesta erityisesti Intiassa ja Etelä-Amerikassa.
Maailmassa on miljoonia kiintoisia, merkityksellisiä blogeja ja saitteja. Miksi emme kuule niistä koskaan kotoisen journalismin kautta?
Antaa mennä kun on alamäki
Kari Haakana kirjoitti taannoin: "Päivälehtien aikakauslehtimuotoiset liitteet ovat aivan erityisesti ottaneet takkiinsa. Merkittävää pudotusta on HS Kuukausiliitteellä, Nyt-liitteellä, IS:n Plus-liitteellä ja IL:n Viikonvaihde-liitteellä. Kaikki ovat menettäneet lähemmäs 100 000 lukijaa, IS jopa 161 000."
Tämän tosiasian inspiroimana luin yhden alamäkeä laskevan lehdykän perjantai-aamun ratoksi. Ja koska olen bloggari, kiinnitän huomiota blogeista kirjoitettuun.
NYT-liitteen Leena Maria Aula oli tutustunut amerikkalaiseen sivustoon, joka valaisee Nelosella pyörivän televisiosarjan Greyn anatomian ympärille rakennettuja blogeja. [Jutussa ei tietenkään mainita, että Nelonen kuuluu samaan konserniin kuin NYT-liite eli kyse on puhtaasti mainonnasta. Mahdollinen journalismihan liikkuu tällöin tavallisesti lähinnä ryhmäristisiteen tasolla.]
Nykyisiin toimittajiin sisäänrakennettu ylimielisyys - käytän tätä termiä hyvin harvoin koska se yleensä ei pidä paikkaansa - näkyy jälleen kerran pienistä vivahteista, joita nämä rentojen ranteiden teknikot osaavat juttuunsa sirotella. [Tätäkin kirjoitusta luonnehdittaisiin varmaankin "vihaiseksi", "äkäiseksi", "purkaukseksi" jne...]
Toimittajalle oleellista on kertoa, kuinka mitätöntä puuhaa blogien kirjoittaminen on, vaikka päinvastaisesta todistavat tosiasiat ovat mitä ovat.
"Televisiokanava ABC:llä kuiskutellaankin jo että blogien pito alkaa olla haastavampaa kuin itse sarjojen käsikirjoittaminen." , sanchopanzamme rakentaa ilmeisen ironisella tarkoituksella, kuitenkaan itse asiaa pohtimatta ja harhautuukin asiasta sättimään blogikirjoittamista. "Sitä ei tosin ulkopuolien huomaa. Tv-blogien lukeminen on yhtä tuskallista kuin blogien yleensä. [ - -] Ja siten se syntyi: yksi lause kässäriä ja sata sivua blogijaarittelua. [- -] Tv-blogeja lueskellessa ei voi kuin kiittää luojaa, etteivät kirjailijat ole tätä vielä keksineet."
Tämä kaikki sen jälkeen, kun kirjoittaja on todennut, että tv-sarjan blogeja suunnitellaan tuotantopalavereissa ja niiden ylläpito on yksi tekijätiimin tärkeimmistä tehtävistä. Miksi meidän pitäisi aamukahvilla lukea siitä, että toimittajalla on tylsää lukiessaan blogeja? Kuinka blogimaista kirjoittelua! Sanoisi suoraan, että hänellä on tylsää tehdessään puffia journalismin sijaan.
Toimittaja saa tietysti henkilökohtaisen sananvapautensa nimissä kirjoitella kaikenlaista, ja niin he tekevätkin.
Mutta jos ja kun blogit ovat näin kuolettavan tylsiä, miksi ihmeessä tässäkin NYT-liitteessä (38/2007) on peräti kaksi muuta juttua, joiden aiheena ovat nämä ikuisesti toimittajan sielua jäytävät blogit.
Sivulla kymmenen kerrotaan Inka Simolan jutussa blogilistan suosituimpiin nousseesta lottovoittoblogista Nyt se tärähti. Ja kohta (s. 45) ylistetään Mia Ylösen jutussa leivontablogeja. "Leivontablogini myötä sain idean perustaa marsipaanikoristeita valmistavan nettiyrityksen", kertoo haastateltava leipurikondiittori Merja Sirviö jutussa.
Netti on muutenkin lehdessä esillä. Vailla alentavia painotuksia kirjoitetaan blogiviritelmiä monellakin tapaa muistuttavasta leikinomaisesta ja addiktoivaksi luonnehditusta Facebookista, jolle lehti omistaa kokonaisen sivun (s. 5). "Se on maailman kuudenneksi selatuin sivusto", Otto Talvio kirjoittaa.
Katselin lehden läpi ja mietin varsinkin sen lyhyitä juttuja. Monet olisivat blogimuodossa parempia, kun niitä ei tarvitsisi raskauttaa niitä "sanoo-se-ja-se -journalismilla".
Lehden pääjuttu oli taas sitä, miksi lukijoita on aina vaan vähemmän. Pokeri on suosittua, mutta myös torjuttua. Kolme puoli sivua ja Playstation-mainos on aivan liikaa.
Tämän tosiasian inspiroimana luin yhden alamäkeä laskevan lehdykän perjantai-aamun ratoksi. Ja koska olen bloggari, kiinnitän huomiota blogeista kirjoitettuun.
NYT-liitteen Leena Maria Aula oli tutustunut amerikkalaiseen sivustoon, joka valaisee Nelosella pyörivän televisiosarjan Greyn anatomian ympärille rakennettuja blogeja. [Jutussa ei tietenkään mainita, että Nelonen kuuluu samaan konserniin kuin NYT-liite eli kyse on puhtaasti mainonnasta. Mahdollinen journalismihan liikkuu tällöin tavallisesti lähinnä ryhmäristisiteen tasolla.]
Nykyisiin toimittajiin sisäänrakennettu ylimielisyys - käytän tätä termiä hyvin harvoin koska se yleensä ei pidä paikkaansa - näkyy jälleen kerran pienistä vivahteista, joita nämä rentojen ranteiden teknikot osaavat juttuunsa sirotella. [Tätäkin kirjoitusta luonnehdittaisiin varmaankin "vihaiseksi", "äkäiseksi", "purkaukseksi" jne...]
Toimittajalle oleellista on kertoa, kuinka mitätöntä puuhaa blogien kirjoittaminen on, vaikka päinvastaisesta todistavat tosiasiat ovat mitä ovat.
"Televisiokanava ABC:llä kuiskutellaankin jo että blogien pito alkaa olla haastavampaa kuin itse sarjojen käsikirjoittaminen." , sanchopanzamme rakentaa ilmeisen ironisella tarkoituksella, kuitenkaan itse asiaa pohtimatta ja harhautuukin asiasta sättimään blogikirjoittamista. "Sitä ei tosin ulkopuolien huomaa. Tv-blogien lukeminen on yhtä tuskallista kuin blogien yleensä. [ - -] Ja siten se syntyi: yksi lause kässäriä ja sata sivua blogijaarittelua. [- -] Tv-blogeja lueskellessa ei voi kuin kiittää luojaa, etteivät kirjailijat ole tätä vielä keksineet."
Tämä kaikki sen jälkeen, kun kirjoittaja on todennut, että tv-sarjan blogeja suunnitellaan tuotantopalavereissa ja niiden ylläpito on yksi tekijätiimin tärkeimmistä tehtävistä. Miksi meidän pitäisi aamukahvilla lukea siitä, että toimittajalla on tylsää lukiessaan blogeja? Kuinka blogimaista kirjoittelua! Sanoisi suoraan, että hänellä on tylsää tehdessään puffia journalismin sijaan.
Toimittaja saa tietysti henkilökohtaisen sananvapautensa nimissä kirjoitella kaikenlaista, ja niin he tekevätkin.
Mutta jos ja kun blogit ovat näin kuolettavan tylsiä, miksi ihmeessä tässäkin NYT-liitteessä (38/2007) on peräti kaksi muuta juttua, joiden aiheena ovat nämä ikuisesti toimittajan sielua jäytävät blogit.
Sivulla kymmenen kerrotaan Inka Simolan jutussa blogilistan suosituimpiin nousseesta lottovoittoblogista Nyt se tärähti. Ja kohta (s. 45) ylistetään Mia Ylösen jutussa leivontablogeja. "Leivontablogini myötä sain idean perustaa marsipaanikoristeita valmistavan nettiyrityksen", kertoo haastateltava leipurikondiittori Merja Sirviö jutussa.
Netti on muutenkin lehdessä esillä. Vailla alentavia painotuksia kirjoitetaan blogiviritelmiä monellakin tapaa muistuttavasta leikinomaisesta ja addiktoivaksi luonnehditusta Facebookista, jolle lehti omistaa kokonaisen sivun (s. 5). "Se on maailman kuudenneksi selatuin sivusto", Otto Talvio kirjoittaa.
Katselin lehden läpi ja mietin varsinkin sen lyhyitä juttuja. Monet olisivat blogimuodossa parempia, kun niitä ei tarvitsisi raskauttaa niitä "sanoo-se-ja-se -journalismilla".
Lehden pääjuttu oli taas sitä, miksi lukijoita on aina vaan vähemmän. Pokeri on suosittua, mutta myös torjuttua. Kolme puoli sivua ja Playstation-mainos on aivan liikaa.
torstaina, syyskuuta 20, 2007
Nollalinja mutta hevosella pääsee
Toisten palkankorotuksia seuratessa - minut on määrätty nollalinjalle neljän vuoden sopimuksella - haluaisin kiinnittää huomiota esimerkillisen yksimieliseen neuvottelupäätökseen:
"Hevosten teurastusmäärät pitäisi kaksinkertaistaa, esittää maa- ja metsätalousministeriön työryhmä. Tällä hetkellä Suomessa vuosittain lopettavista noin 4 000 hevosesta joka neljäs teurastetaan lihaksi. Loput hävitetään pääasiassa hautaamalla", Yleisradion uutiset kertoo.
Eurooppalainen hevosenliha on kuulemma niin halpaa, että hevonen tulee halvemmaksi haudata kuin syödä.
Ketähän sitä tässäkin uskoisi?
Miltäs tämä näyttää?
"Hevosten teurastusmäärät pitäisi kaksinkertaistaa, esittää maa- ja metsätalousministeriön työryhmä. Tällä hetkellä Suomessa vuosittain lopettavista noin 4 000 hevosesta joka neljäs teurastetaan lihaksi. Loput hävitetään pääasiassa hautaamalla", Yleisradion uutiset kertoo.
Eurooppalainen hevosenliha on kuulemma niin halpaa, että hevonen tulee halvemmaksi haudata kuin syödä.
Ketähän sitä tässäkin uskoisi?
Miltäs tämä näyttää?
keskiviikkona, syyskuuta 19, 2007
Lentämisen hurmaa
Mikään ei ole niinkuin ennen: "Kerroin hänelle, että lentäminen on nopein, mukavin ja turvallisin matkustamistapa mitä on olemassa. Lentokoneessa istuminen on kuin istumista kaikkien aikojen loistobussissa, puuttuu vain maanteiden tärinä ja pöly. Siellä saa tupakoida ja kauniit lentoemännät tarjoilevat lakkaamatta purukumia, hedelmiä, virvokkeita ja syötävää. Vaikka hän ei puhuisi minkään valtakunnan kieltä, hänellä ei ollut mahdollisuutta eksyä tai unohtua pois koneesta jossakin välilaskupaikassa, sillä kerran luovutettuaan passinsa lentoasemalla matkustajat ovat koko ajan kuin lammaslauma lempeiden, viisaiden paimenkoirien valvonnassa."
Päivän kysymys: Kuka, missä ja milloin?
Päivän kysymys: Kuka, missä ja milloin?
tiistaina, syyskuuta 18, 2007
Entinen meininki
Kaksi vuorokautta, kaksikymmentä liuskaa. Entinen meininki tuntuu olevan tämänkin hankkeen kanssa.
Ja monta muuta asiaa odottaa. Päätin että odottakoon.
Kierroksia on sen verran, että kun yöllä herää, ei uni enää tule. Päätin lukea lehden.
Sain puhelinsoiton. Muistuttakaa minua, että teen niin kuin Pariisiin muuttanut näyttelijätär.
Puhelimen viereen iso paperi, jossa lukee EI.
Vai jokohan minä suostuin?
Ja monta muuta asiaa odottaa. Päätin että odottakoon.
Kierroksia on sen verran, että kun yöllä herää, ei uni enää tule. Päätin lukea lehden.
Sain puhelinsoiton. Muistuttakaa minua, että teen niin kuin Pariisiin muuttanut näyttelijätär.
Puhelimen viereen iso paperi, jossa lukee EI.
Vai jokohan minä suostuin?
maanantaina, syyskuuta 17, 2007
Yhdenvertaisuutta kehiin
Toimittaja (Aamu-tv, YLE TV1) syytteli aamutuimaan byrokraattisesta kielenkäytöstä ruotsinkielistä naisvirkamiestä, joka oli tullut kertomaan yhdenvertaisuusviikosta.
Samanvertaisuus olisi kuulemma ollut parempi. Yksi ja sama, sanon minä.
Se, mitä aamun keskustelusta ei käynyt ilmi, näkyy tässä lainuksessa: "Teemavuoden aikana Suomessa toteutetaan siis kuutta verkostohanketta, joiden avulla pyritään edistämään yhdenvertaisia mahdollisuuksia sukupuolen, etnisen alkuperän, uskonnon ja vakaumuksen, vamman, iän ja seksuaalisen suuntautumisen osalta. Kaikkien kuuden verkostohankkeen toteuttamisessa ovat mukana myös eri vähemmistöjä ja vammaisia ihmisiä edustavat järjestöt ja elimet."
Ensimmäinen hankkeista on näkyvyyskampanja, jota Yleisradio koordinoi. On siis olemassa hanke, jonka ensimmäinen alihanke on näkyä. Haasteita kylliksi.
No, tämä on tietysti kohtuutonta edes vitsinä, sillä kyse on kuitenkin sisältöjen näkyvyydestä eikä hankkeiden, kuten voisi helposti lukea.
Tietysti "vähemmistöjen" ja "marginaalien" itse tuottamalle materiaalille on tilausta. Kyllä se varmaan Manne-tv:n voittaa. Mutta varmasti Yleisradiolla olisi nykyistä enemmän mahdollista toteuttaa "monimuotoisuuden näkymistä" ihan arkipäiväisellä rekrytoinnillaan.
Muissa ehkä näkyvyyshaastetta olennaisemmissa hankkeissa on mukana taidetta (Valtion taidemuseo), urheilua (SLU), työelämää (SAK), toteutumattomat oikeudet (oikeusministeriö), syrjintä (Ihmisoikeusliitto). Niidenkin soisi näkyä, ei näkyvyyshankkeen, joka tietysti saa olla läpinäkyvää.
Samanvertaisuus olisi kuulemma ollut parempi. Yksi ja sama, sanon minä.
Se, mitä aamun keskustelusta ei käynyt ilmi, näkyy tässä lainuksessa: "Teemavuoden aikana Suomessa toteutetaan siis kuutta verkostohanketta, joiden avulla pyritään edistämään yhdenvertaisia mahdollisuuksia sukupuolen, etnisen alkuperän, uskonnon ja vakaumuksen, vamman, iän ja seksuaalisen suuntautumisen osalta. Kaikkien kuuden verkostohankkeen toteuttamisessa ovat mukana myös eri vähemmistöjä ja vammaisia ihmisiä edustavat järjestöt ja elimet."
Ensimmäinen hankkeista on näkyvyyskampanja, jota Yleisradio koordinoi. On siis olemassa hanke, jonka ensimmäinen alihanke on näkyä. Haasteita kylliksi.
No, tämä on tietysti kohtuutonta edes vitsinä, sillä kyse on kuitenkin sisältöjen näkyvyydestä eikä hankkeiden, kuten voisi helposti lukea.
Tietysti "vähemmistöjen" ja "marginaalien" itse tuottamalle materiaalille on tilausta. Kyllä se varmaan Manne-tv:n voittaa. Mutta varmasti Yleisradiolla olisi nykyistä enemmän mahdollista toteuttaa "monimuotoisuuden näkymistä" ihan arkipäiväisellä rekrytoinnillaan.
Muissa ehkä näkyvyyshaastetta olennaisemmissa hankkeissa on mukana taidetta (Valtion taidemuseo), urheilua (SLU), työelämää (SAK), toteutumattomat oikeudet (oikeusministeriö), syrjintä (Ihmisoikeusliitto). Niidenkin soisi näkyä, ei näkyvyyshankkeen, joka tietysti saa olla läpinäkyvää.
lauantaina, syyskuuta 15, 2007
Valheita ja viettelyksiä
Olo on kuin Veikko Ennalalla tai täydellä hammastahnaputkilolla. Tietää, että kun vain puristaa, tekstiä virtaisi seitsemän seinällistä alle aikayksikön.
Helsigin Sanomien tämän päivän paras kirjoitus oli yleisönosastossa.
Maatalous- ja metsätieteiden maisteri Teppo Reininko kirjoitti huijauksesta, joka koskee tiedotusvälineiden paljon käsittelemää, ensi vuoden alkuun sijoitettua leivän ja oluen hinnan nousua.
"Ihmettelen, onko toimittajilta kadonnut lähdekritiikki tai suhteellisuudentaju vai peräti molemmat", hän kysyy oikeutetusti. Tutustuttuani tosiasioihin sanoisin omasta puolestani että kaikki kolme. Otsikoista on tullut oleellisempia kuin itse jutusta. Lehdillä on, tunnetun elokuvan oleellista välihuutoa lainaten "too much power".
Reininko laskee, että aamiaispöytiin rahdattavaan leipätuotteeseen käytetyn vehnän hinta tyypillisessä (450 g) leivässä on alle kymmenen senttiä. Suomalainen syö vuodessa leivän joka toinen päivä eli 180 leipää. Parikymmentä euroa on siis vuoden leipien vehnän hinta. Hinnan tuplaantuminen toisi laskun lähemmäksi neljääkymmentä euroa vuodessa.
Vehnän hinta on viime vuosikymmeninä laskenut niin, että kaksinkertaistuminen nostaisi viljan hinnan 1990-luvun alun tasolle. Vehnän hinnan reaalinen alentuminen ei ole näkynyt leivän hinnassa, kun me kuluttajat tiedämme. Hinnan korotusaikeet johtuvat siis jostakin aivan muusta.
Entäs olut? Mallasohra maksaa nykyisessä ennätyshinnassaan 25 senttiä kilo. Kilosta tulee kahdeksan litraa olutta eli 16 tuoppia tai 44 pullollista. Eli pulloa kohden ohrakustannus on relun sentin, korillisessa 25 senttiä. "Pullon korkkikin maksaa enemmän kuin ohra", Reininko kirjoittaa.
Jos nykyisestä kaksinkertaistuvalla mallasohran hinnalla pantua olutta joisi kymmenen pulloa päivässä, kuluttajan lasku kasvaa vuodessa 36 euroa 50 senttiä, karkausvuonna yhden sentin enemmän. Voiko mallasohran hinta siis olla oluen hintojen korotusten syy, kuten tiedotusvälineet yksimielisesti ovat viime aikoina manipuloineet meitä uskomaan.
****
Helsingin Sanomissa oli myös Maarit Niiniluodon lamentti Tuire Orri-Björkellille. 88-vuotias laulaja ja näyttelijä esiintyi monissa kotimaisessa elokuvassa: niitä olivat Risto Orkon ohjaama Kyökin puolella, Eino Jurkan Eulaalia-täti (1940), Ilmari Unhon elokuvissa Poikani pääkonsuli (1940) ja Poretta eli keisarin uudet pisteet (1941), Valentin Vaalan Keinumorsian (1943), ja Jorma Nortimon elokuvat Synnin puumerkki (1942) ja Kyläraittien kuningas (1945).
Pieniä osia hänellä oli monessa muussakin elokuvassa: näitä ovat ainakin Perheen musta lammas (1941), seurapiirinaisen rooli elokuvassa Syyllisiäkö? (1938), nainen sirkuksessa Lapatossussa (1937), konttorityttö elokuvassa Lapatossu ja Vinski Olympia-kuumeessa (1939) ja yhtenä kyläläisistä elokuvassa Tukkijoella (1937). Tämän lisäksi hän toimi selostajana elokuvissa Joka kuudes ja Kalevalaista kauneutta vuosina 1946.
Sotaan liittyvän viihteen tapahtumissa 1990-luvulla paljon esiintynyt Orri ehti vielä vuonna levyttää tangon Tuo suru jonka sain ja näytellä lotta-aiheisessa tv-elokuvassa Kun taivas repeää vuonna 1997.
***
Kaikkien ahkerasti mainostama (HS 15.9.2007, C2) seminaari 1960-luvun suomalaisesta elokuvasta alkaa tänään klo 11.40 Orionissa, Eerikinkatu 15, Helsinki. Eilen kuullun mukaan Eero Tuomikoski on jäämässä pois, tilalla näytetään ilmeisesti valittuja paloja aiemmista seminaareista. Eilisistä vierailuista ja esimerkiksi Juha Seppälän suomalaisen elokuvan 1920-lukua käsittelevästä luennoista sain kyllä tehdyksi pitkät muistiinpanot, mutta onhan tässä tuubia jo puristeltu. Agitoitukaa itse
Helsigin Sanomien tämän päivän paras kirjoitus oli yleisönosastossa.
Maatalous- ja metsätieteiden maisteri Teppo Reininko kirjoitti huijauksesta, joka koskee tiedotusvälineiden paljon käsittelemää, ensi vuoden alkuun sijoitettua leivän ja oluen hinnan nousua.
"Ihmettelen, onko toimittajilta kadonnut lähdekritiikki tai suhteellisuudentaju vai peräti molemmat", hän kysyy oikeutetusti. Tutustuttuani tosiasioihin sanoisin omasta puolestani että kaikki kolme. Otsikoista on tullut oleellisempia kuin itse jutusta. Lehdillä on, tunnetun elokuvan oleellista välihuutoa lainaten "too much power".
Reininko laskee, että aamiaispöytiin rahdattavaan leipätuotteeseen käytetyn vehnän hinta tyypillisessä (450 g) leivässä on alle kymmenen senttiä. Suomalainen syö vuodessa leivän joka toinen päivä eli 180 leipää. Parikymmentä euroa on siis vuoden leipien vehnän hinta. Hinnan tuplaantuminen toisi laskun lähemmäksi neljääkymmentä euroa vuodessa.
Vehnän hinta on viime vuosikymmeninä laskenut niin, että kaksinkertaistuminen nostaisi viljan hinnan 1990-luvun alun tasolle. Vehnän hinnan reaalinen alentuminen ei ole näkynyt leivän hinnassa, kun me kuluttajat tiedämme. Hinnan korotusaikeet johtuvat siis jostakin aivan muusta.
Entäs olut? Mallasohra maksaa nykyisessä ennätyshinnassaan 25 senttiä kilo. Kilosta tulee kahdeksan litraa olutta eli 16 tuoppia tai 44 pullollista. Eli pulloa kohden ohrakustannus on relun sentin, korillisessa 25 senttiä. "Pullon korkkikin maksaa enemmän kuin ohra", Reininko kirjoittaa.
Jos nykyisestä kaksinkertaistuvalla mallasohran hinnalla pantua olutta joisi kymmenen pulloa päivässä, kuluttajan lasku kasvaa vuodessa 36 euroa 50 senttiä, karkausvuonna yhden sentin enemmän. Voiko mallasohran hinta siis olla oluen hintojen korotusten syy, kuten tiedotusvälineet yksimielisesti ovat viime aikoina manipuloineet meitä uskomaan.
****
Helsingin Sanomissa oli myös Maarit Niiniluodon lamentti Tuire Orri-Björkellille. 88-vuotias laulaja ja näyttelijä esiintyi monissa kotimaisessa elokuvassa: niitä olivat Risto Orkon ohjaama Kyökin puolella, Eino Jurkan Eulaalia-täti (1940), Ilmari Unhon elokuvissa Poikani pääkonsuli (1940) ja Poretta eli keisarin uudet pisteet (1941), Valentin Vaalan Keinumorsian (1943), ja Jorma Nortimon elokuvat Synnin puumerkki (1942) ja Kyläraittien kuningas (1945).
Pieniä osia hänellä oli monessa muussakin elokuvassa: näitä ovat ainakin Perheen musta lammas (1941), seurapiirinaisen rooli elokuvassa Syyllisiäkö? (1938), nainen sirkuksessa Lapatossussa (1937), konttorityttö elokuvassa Lapatossu ja Vinski Olympia-kuumeessa (1939) ja yhtenä kyläläisistä elokuvassa Tukkijoella (1937). Tämän lisäksi hän toimi selostajana elokuvissa Joka kuudes ja Kalevalaista kauneutta vuosina 1946.
Sotaan liittyvän viihteen tapahtumissa 1990-luvulla paljon esiintynyt Orri ehti vielä vuonna levyttää tangon Tuo suru jonka sain ja näytellä lotta-aiheisessa tv-elokuvassa Kun taivas repeää vuonna 1997.
***
Kaikkien ahkerasti mainostama (HS 15.9.2007, C2) seminaari 1960-luvun suomalaisesta elokuvasta alkaa tänään klo 11.40 Orionissa, Eerikinkatu 15, Helsinki. Eilen kuullun mukaan Eero Tuomikoski on jäämässä pois, tilalla näytetään ilmeisesti valittuja paloja aiemmista seminaareista. Eilisistä vierailuista ja esimerkiksi Juha Seppälän suomalaisen elokuvan 1920-lukua käsittelevästä luennoista sain kyllä tehdyksi pitkät muistiinpanot, mutta onhan tässä tuubia jo puristeltu. Agitoitukaa itse
torstaina, syyskuuta 13, 2007
Agitoitukaa
1960-luvun murros - suomalaisen elokuvan uusi suunta
Viikonlopputapahtuma 14.–16. syyskuuta 2007 elokuvateatteri Orionissa.
Parhaita elokuvia, poikkeuksellisia vieraita, parempaa keskustelua! Vieraina mm.Elina Salo, Maunu Kurkvaara, Aulikki Oksanen, Otto Donner, Kristiina Halkola ja Peter von Bagh. Tärppinä mm. Risto Jarvan Ruusujen aika (1969) live-kommentoituna esityksenä.
Perjantai 14.9.
16.45 Maunu Kurkvaara: Yksityisalue (1962). Alkukuvana Kurkvaara: Kaupunki (1957).
18.45 Mikko Niskanen: Lapualaismorsian (1967). Alkukuvana von Bagh: Joulukuu (1968)Vieraina Marja-Leena Mikkola ja Aulikki Oksanen.
21.00 Peter von Bagh: Kreivi (1971). TULITERÄ KOPIO! Vieraana Peter von Bagh.
Lauantai 15.9. Seminaariviikonloppu käynnistyy!
11.30 Avaussanat: Matti Kuortti
11.40 Eero Tammi: Ruusujen aikaa lähestyessä – johdanto viikonlopun teemoihin
12.00 Eero Tuomikoski: 1960-luku elokuvantekijänä ja kriitikkona
12.45 Haastattelussa Maunu Kurkvaara – elokuvanteon käytäntöjä ennen ja nytlounastauko 13.30
14.45 Ilkka Kippola: Suomalainen lyhytelokuva 1960-luvulla
15.30 Erkko Kivikoski –paneeli. Mukana Juho Gartz, Virke Lehtinen ja Anssi Mänttäri, vetäjänä Jari Sedergren.
16.45 Risto Jarva: Ruusujen aika (1969)Live-kommentoitu esitys! Äänessä Peter von Bagh, Matti Kuortti, Otto Donner, Lauri Anttila ja Ritva Vepsä.
19.00 Eino Ruutsalo: Viheltäjät (1964). Alkukuvana Pekka Ervamaa: Ars –69 (1969)
21.00 Erkko Kivikoski: Kuuma kissa? (1968). Alkukuvana Eila Kaarresalo-Kasari: Would Momma Allow? (1968) – todellinen lyhytelokuvalöytö! Vieraana Eila Kaarresalo-Kasari
Sunnuntai 16.9. Seminaariviikonloppu jatkuu!
11.30 Avaussanat: Matti Kuortti
11.35 Eino Ruutsalo –paneeli. Mukana Otto Donner, Anne Laitinen ja Yrjö Tähtelä, vetäjänä Mika Taanila.
12.45 Timo Bergholm ja Matteus Marttila – näkökulmia televisioelokuvan kukoistuskauteen
lounastauko 13.45
14.45 Kari Yli-Annala: Katkoksia ja uutta jatkuvuutta – 1960-luvun elokuvan ja nykypäivän liikkuvan kuvan taiteen yhteyksiä
15.15 Haastattelussa Elina Salo – näyttelijä ja cinefiili
16.00 Jörn Donner: Täällä alkaa seikkailu (1965). Alkukuvana Maunu Kurkvaara: Pourquoi? (1965).
18.15 Jaakko Pakkasvirta: Vihreä leski (1968). Alkukuvana Eila Kaarresalo-Kasari: Ampumarata. Vieraina Eija Pokkinen ja Eila Kaarresalo-Kasari. Luetaan Jaakko Pakkasvirran kirjallinen tervehdys!
20.00 Timo Bergholm: Punahilkka (1968). Alkukuvana Heikki Katajisto: Puulinna (1968).Vieraina Kristiina Halkola, Eija-Elina Bergholm ja Timo Bergholm.
Elokuvanäytöksissä tekijävieraita haastattelee Markku Varjola. Lisäksi bonuslyhäreitä ja muuta yllätysohjelmaa.
Elokuvien liput á 4 euroa (Orionin kantakortti 4 euroa / 6 kk) Seminaariohjelmiin vapaa pääsy!!! Tervetuloa! Tapahtuman järjestää AVEKin tuella Risto Jarva –seura r.y. Lue lisää. http://www.sea.fi/ / http://www.ristojarvaseura.fi/
Viikonlopputapahtuma 14.–16. syyskuuta 2007 elokuvateatteri Orionissa.
Parhaita elokuvia, poikkeuksellisia vieraita, parempaa keskustelua! Vieraina mm.Elina Salo, Maunu Kurkvaara, Aulikki Oksanen, Otto Donner, Kristiina Halkola ja Peter von Bagh. Tärppinä mm. Risto Jarvan Ruusujen aika (1969) live-kommentoituna esityksenä.
Perjantai 14.9.
16.45 Maunu Kurkvaara: Yksityisalue (1962). Alkukuvana Kurkvaara: Kaupunki (1957).
18.45 Mikko Niskanen: Lapualaismorsian (1967). Alkukuvana von Bagh: Joulukuu (1968)Vieraina Marja-Leena Mikkola ja Aulikki Oksanen.
21.00 Peter von Bagh: Kreivi (1971). TULITERÄ KOPIO! Vieraana Peter von Bagh.
Lauantai 15.9. Seminaariviikonloppu käynnistyy!
11.30 Avaussanat: Matti Kuortti
11.40 Eero Tammi: Ruusujen aikaa lähestyessä – johdanto viikonlopun teemoihin
12.00 Eero Tuomikoski: 1960-luku elokuvantekijänä ja kriitikkona
12.45 Haastattelussa Maunu Kurkvaara – elokuvanteon käytäntöjä ennen ja nytlounastauko 13.30
14.45 Ilkka Kippola: Suomalainen lyhytelokuva 1960-luvulla
15.30 Erkko Kivikoski –paneeli. Mukana Juho Gartz, Virke Lehtinen ja Anssi Mänttäri, vetäjänä Jari Sedergren.
16.45 Risto Jarva: Ruusujen aika (1969)Live-kommentoitu esitys! Äänessä Peter von Bagh, Matti Kuortti, Otto Donner, Lauri Anttila ja Ritva Vepsä.
19.00 Eino Ruutsalo: Viheltäjät (1964). Alkukuvana Pekka Ervamaa: Ars –69 (1969)
21.00 Erkko Kivikoski: Kuuma kissa? (1968). Alkukuvana Eila Kaarresalo-Kasari: Would Momma Allow? (1968) – todellinen lyhytelokuvalöytö! Vieraana Eila Kaarresalo-Kasari
Sunnuntai 16.9. Seminaariviikonloppu jatkuu!
11.30 Avaussanat: Matti Kuortti
11.35 Eino Ruutsalo –paneeli. Mukana Otto Donner, Anne Laitinen ja Yrjö Tähtelä, vetäjänä Mika Taanila.
12.45 Timo Bergholm ja Matteus Marttila – näkökulmia televisioelokuvan kukoistuskauteen
lounastauko 13.45
14.45 Kari Yli-Annala: Katkoksia ja uutta jatkuvuutta – 1960-luvun elokuvan ja nykypäivän liikkuvan kuvan taiteen yhteyksiä
15.15 Haastattelussa Elina Salo – näyttelijä ja cinefiili
16.00 Jörn Donner: Täällä alkaa seikkailu (1965). Alkukuvana Maunu Kurkvaara: Pourquoi? (1965).
18.15 Jaakko Pakkasvirta: Vihreä leski (1968). Alkukuvana Eila Kaarresalo-Kasari: Ampumarata. Vieraina Eija Pokkinen ja Eila Kaarresalo-Kasari. Luetaan Jaakko Pakkasvirran kirjallinen tervehdys!
20.00 Timo Bergholm: Punahilkka (1968). Alkukuvana Heikki Katajisto: Puulinna (1968).Vieraina Kristiina Halkola, Eija-Elina Bergholm ja Timo Bergholm.
Elokuvanäytöksissä tekijävieraita haastattelee Markku Varjola. Lisäksi bonuslyhäreitä ja muuta yllätysohjelmaa.
Elokuvien liput á 4 euroa (Orionin kantakortti 4 euroa / 6 kk) Seminaariohjelmiin vapaa pääsy!!! Tervetuloa! Tapahtuman järjestää AVEKin tuella Risto Jarva –seura r.y. Lue lisää. http://www.sea.fi/ / http://www.ristojarvaseura.fi/
Kotwican musta jää
Petri Kotwican uusin elokuva Musta jää on ässä. Se on perinteinen painajainen, kolmiodraama, jossa kaksi naista, aviopuoliso ja nuori rakastajatar, taistelevat samasta miehestä. Ihmissuhteista on siis kysymys, mutta intiimin kuvauksen pääosan varastaa monipolvinen tarina.
Juonikkaan kertomuksen käänteet ovat uskaliaita, eettisiä kysymyksiä tapailevia, mutta eivät lopulta niihin pureutuvia. Keski-ikäinen mies on saanut nuoren rakastajattaren, mutta vaimo päättääkin taistella asemastaan. Miksi, sitä elokuva ei kerro.
On jännittävää nähdä, kuinka yleisö tulee elokuvaa suhtautumaan. Ovatko tiiviisti asiassaan pysyvän elokuvan tapahtumasarjat liiankin jännittäviä yleiseen makuun, erityisesti koska seksillä on elokuvassa kannatinpylvään sija.
Elokuva on tuotettu tehokkaasti ja tiiviisti kansainväliseen levitykseenkin kelpaavalla tavalla.
Juonikkaan kertomuksen käänteet ovat uskaliaita, eettisiä kysymyksiä tapailevia, mutta eivät lopulta niihin pureutuvia. Keski-ikäinen mies on saanut nuoren rakastajattaren, mutta vaimo päättääkin taistella asemastaan. Miksi, sitä elokuva ei kerro.
On jännittävää nähdä, kuinka yleisö tulee elokuvaa suhtautumaan. Ovatko tiiviisti asiassaan pysyvän elokuvan tapahtumasarjat liiankin jännittäviä yleiseen makuun, erityisesti koska seksillä on elokuvassa kannatinpylvään sija.
Elokuva on tuotettu tehokkaasti ja tiiviisti kansainväliseen levitykseenkin kelpaavalla tavalla.
keskiviikkona, syyskuuta 12, 2007
Ganes on jyrä
Syyskuu on aina valtaisa kiihdytyskaista. Tapahtumia, menoja, tekemisiä ja aikeita riittää jokaiselle päivälle.
Eilen kävin katsomassa J. P. Siilin Ganes-leffan. Ganes tarkoittaa edesmennyttä Hurriganes-yhtyettä, jossa vaikuttivat (elokuvan käsittelemänä aikana) rumpali ja päälaulaja Henry "Remu" Aaltonen, basisti ja laulaja Cisse Häkkinen sekä kitaristit Albert Järvinen ja Ile Kallio. Kaikkiaan bändissä on soittanut eri aikoina noin 20 muusikkoa.
Keskipohjanmaa-lehden mukaan Remu on jo kommentoinut eläämäänsä käsittelevää elokuvaa: "Mä ehdotan kymmenen oskarii", olivat hänen ensimmäisiä sanojaan teatterista ulos tultaessa. "Näyttelijöille, puvulle, ohjaukselle, kuvaukselle, musalle." Sehän tekee kaksi per lärvi.
Odotukset eivät olleet korkealla, mutta helpotuksekseni voin onnitella tekijöitä. Elokuva on yksinkertaisesti hyvä ja toimiva, kun sitä ei ala yksityiskohtaisesti riepotella, niin kuin meillä nuorilla vihaisilla miehillä on tapana.
Jos jotakin, Ganes on Remu-elokuva. Onko se peräti bio-pic? Tarkoin lasketuilla pituuksilla esitetty musiikki kulkee hyvin. Sen tuottanut Tipi Tuovinen opetti minulle aikoinaaan kitaran käsittelyä ja olemmepa yhden kerran 1970-luvun puolessa välissä esiintyneet virallisesti samassa bändissä Kajaanin torilla! Olin tuuraamassa sairastunutta kitaristia ja tunsin yhtyeen laulut hyvin, joten sain armon tuntea keikkajännitystä. Olin varmaan jo silloin viisitoista täyttänyt.
Omiin korviini elokuvan kitarasoundi kuulosti hieman enemmän Ileltä kuin Alpulta. Sallittakoon se, sillä Alppua ei ole helppo jäljitellä. Elokuvan bändin jyrä oli erinomainen. Hurriganes on keikoille luotu jyräbändi.
Elokuvan juoni ei ole vahvuudella pilattu, mutta ainakin minun ikäiselleni sen peruskuviot ovat tuttuja. Se voidaan tiivistää Remun nousuun ryysyistä rikkauksiin. Tarina päättyy huipulle, mikä on pelkästään hyvä asia. Eikä elokuva ei tippunut katuojaan kertaakaan. Sivujuoni Remun ja poliisin ongelmallisesta suhteesta voidaan tulkita välttämättömäksi pahaksi, sillä siinä ei nyansseja liikaa ole eikä sen huumorikaan minuun vedonnut.
Mutta Remun kielen rikkaus on tavoitettu aika mukavasti. Anakronismejakaan ("hopi, hopi") ei ole paljon. Product placement tietysti tuottaa muutamia...
Teknisesti tv-sarja Käenpesästä ja Riisutun miehen käsittelijänä tunnetun Antero Arjatsalon käsikirjoitus on toimiva. Dokumenttiaineistoa on käytetty erinomaisen taitavasti elokuvan alussa ja lopussa. Ken sen keksi, saa hatunnoston minulta.
Ganes on myös lavastukseltaan, puvustukseltaan ja tunnelmaltaan aidon tuntuinen epookki olematta tunkkainen. 1970-luvulla oli tunkkaista. Minulla on semmoinen muistikuva, että silloin elämä oli mustavalkoista. Värit ilmaantuivat maailmaan vasta vähän myöhemmin.
Tuottaja Aleksi Bardy voi olla tyytyväinen, sillä elokuva tulee olemaan yleisömenestys. Sanokaa minun sanoneen ekana.
Illalla kävin sitten puhumassa Kansaneläkelaitoksen Filmi-Kela -seminaarissa yhtenä neljästä. Paikalla hieman vajaa sata ihmistä. Muut olivat tällä kertaa parempia kuin minä, joka olin omasta mielestäni sekava, mutta kun olin ensin esillä, ei haukotuksia sentään näkynyt.
Minua hieman arastutti ottaa esille monia Oprissa näkemiäni piirteitä, sillä arvasin muiden miettineen samoja juttuja. Mutta en halunnut jäädä ihan vain elokuvahistorialliseksi kommentoijaksi, joten poimiskelin erinäisiä teemoja sieltä täältä elokuvan sisällöstä. Ja katso, samoja juttujahan me kommentoijat olimme miettineet.
Toivottavasti se, että oma metodini oli erilainen - olin lukenut Kyllikki Mäntylän näytelmän ja vertailin näytelmän painotuksia elokuvan painotuksiin - toi katsojille jotakin. Oleellista oli (yleisellä tasolla), että elokuvan käsikirjoitus mielestäni lievensi kirjailijan yhteiskuntakriittisiä painotuksia. Osin tämä johtuu elokuvateknisistä syistä - sivujuonia ja -polkuja ja tekstiä on karsittava - osin varmasti elokuvan tekemisen taustalla olevista ihmisistä ja instituutioista. Suomalaisen yhteiskunnan instituutioille - esim. kunnalliskodille, vanhusten hoidolle - haluttiin antaa tunnustusta, karjalaisevakkojen sopeutumisen haluttiin osoittaa onnistuneen hyvin ja suomalaiset haluttiin osoittaa lopulta suvaitsevaisiksi pieniä erilaisuuksia kohtaan. Konsensus-leffa siis, mutta pienet yksityiskohdat tietysti rikastuttavat tätä yleistä tulkintaa.
Sosiaalipolitiikan asiantuntijat taustoittivat hienosti elokuvan taustoja ja pitivät balanssin elokuvakokemuksen sekä sosiaalipoliittisen tietämyksensä ja myös käytännöllisen kokemuksensa välillä hienosti.
Tänään vuorossa on Petri Kotwican elokuva Musta jää. Siinä kaksi eri-ikäistä naista on kiinnittynyt samaan mieheen. Vanhempi ottaa yhteyden nuorempaan. Sitten tapahtuu jotakin. Psykologinen kolmiodraama odotettavissa.
Illalla on tiedossa lasi viiniä ja patonginpala elokuvasäätiössä. Taitaa olla ensimmäinen kerta, kun minut on kutsuttu sinne käymään näissä merkeissä. Viisi vuotta alalla työskennelleenä arkistotyöläisenä sitä ei tietenkään saa. Eikä dokumenttielokuvafestivaalin hallituksen puheenjohtajuuskaan semmoisia. Valtion elokuvalautakunnan jäsenyys, tod. näk. Tai sitten minä olen tyttöjen mielestä hauska jäbä bileissä.
Eilen kävin katsomassa J. P. Siilin Ganes-leffan. Ganes tarkoittaa edesmennyttä Hurriganes-yhtyettä, jossa vaikuttivat (elokuvan käsittelemänä aikana) rumpali ja päälaulaja Henry "Remu" Aaltonen, basisti ja laulaja Cisse Häkkinen sekä kitaristit Albert Järvinen ja Ile Kallio. Kaikkiaan bändissä on soittanut eri aikoina noin 20 muusikkoa.
Keskipohjanmaa-lehden mukaan Remu on jo kommentoinut eläämäänsä käsittelevää elokuvaa: "Mä ehdotan kymmenen oskarii", olivat hänen ensimmäisiä sanojaan teatterista ulos tultaessa. "Näyttelijöille, puvulle, ohjaukselle, kuvaukselle, musalle." Sehän tekee kaksi per lärvi.
Odotukset eivät olleet korkealla, mutta helpotuksekseni voin onnitella tekijöitä. Elokuva on yksinkertaisesti hyvä ja toimiva, kun sitä ei ala yksityiskohtaisesti riepotella, niin kuin meillä nuorilla vihaisilla miehillä on tapana.
Jos jotakin, Ganes on Remu-elokuva. Onko se peräti bio-pic? Tarkoin lasketuilla pituuksilla esitetty musiikki kulkee hyvin. Sen tuottanut Tipi Tuovinen opetti minulle aikoinaaan kitaran käsittelyä ja olemmepa yhden kerran 1970-luvun puolessa välissä esiintyneet virallisesti samassa bändissä Kajaanin torilla! Olin tuuraamassa sairastunutta kitaristia ja tunsin yhtyeen laulut hyvin, joten sain armon tuntea keikkajännitystä. Olin varmaan jo silloin viisitoista täyttänyt.
Omiin korviini elokuvan kitarasoundi kuulosti hieman enemmän Ileltä kuin Alpulta. Sallittakoon se, sillä Alppua ei ole helppo jäljitellä. Elokuvan bändin jyrä oli erinomainen. Hurriganes on keikoille luotu jyräbändi.
Elokuvan juoni ei ole vahvuudella pilattu, mutta ainakin minun ikäiselleni sen peruskuviot ovat tuttuja. Se voidaan tiivistää Remun nousuun ryysyistä rikkauksiin. Tarina päättyy huipulle, mikä on pelkästään hyvä asia. Eikä elokuva ei tippunut katuojaan kertaakaan. Sivujuoni Remun ja poliisin ongelmallisesta suhteesta voidaan tulkita välttämättömäksi pahaksi, sillä siinä ei nyansseja liikaa ole eikä sen huumorikaan minuun vedonnut.
Mutta Remun kielen rikkaus on tavoitettu aika mukavasti. Anakronismejakaan ("hopi, hopi") ei ole paljon. Product placement tietysti tuottaa muutamia...
Teknisesti tv-sarja Käenpesästä ja Riisutun miehen käsittelijänä tunnetun Antero Arjatsalon käsikirjoitus on toimiva. Dokumenttiaineistoa on käytetty erinomaisen taitavasti elokuvan alussa ja lopussa. Ken sen keksi, saa hatunnoston minulta.
Ganes on myös lavastukseltaan, puvustukseltaan ja tunnelmaltaan aidon tuntuinen epookki olematta tunkkainen. 1970-luvulla oli tunkkaista. Minulla on semmoinen muistikuva, että silloin elämä oli mustavalkoista. Värit ilmaantuivat maailmaan vasta vähän myöhemmin.
Tuottaja Aleksi Bardy voi olla tyytyväinen, sillä elokuva tulee olemaan yleisömenestys. Sanokaa minun sanoneen ekana.
Illalla kävin sitten puhumassa Kansaneläkelaitoksen Filmi-Kela -seminaarissa yhtenä neljästä. Paikalla hieman vajaa sata ihmistä. Muut olivat tällä kertaa parempia kuin minä, joka olin omasta mielestäni sekava, mutta kun olin ensin esillä, ei haukotuksia sentään näkynyt.
Minua hieman arastutti ottaa esille monia Oprissa näkemiäni piirteitä, sillä arvasin muiden miettineen samoja juttuja. Mutta en halunnut jäädä ihan vain elokuvahistorialliseksi kommentoijaksi, joten poimiskelin erinäisiä teemoja sieltä täältä elokuvan sisällöstä. Ja katso, samoja juttujahan me kommentoijat olimme miettineet.
Toivottavasti se, että oma metodini oli erilainen - olin lukenut Kyllikki Mäntylän näytelmän ja vertailin näytelmän painotuksia elokuvan painotuksiin - toi katsojille jotakin. Oleellista oli (yleisellä tasolla), että elokuvan käsikirjoitus mielestäni lievensi kirjailijan yhteiskuntakriittisiä painotuksia. Osin tämä johtuu elokuvateknisistä syistä - sivujuonia ja -polkuja ja tekstiä on karsittava - osin varmasti elokuvan tekemisen taustalla olevista ihmisistä ja instituutioista. Suomalaisen yhteiskunnan instituutioille - esim. kunnalliskodille, vanhusten hoidolle - haluttiin antaa tunnustusta, karjalaisevakkojen sopeutumisen haluttiin osoittaa onnistuneen hyvin ja suomalaiset haluttiin osoittaa lopulta suvaitsevaisiksi pieniä erilaisuuksia kohtaan. Konsensus-leffa siis, mutta pienet yksityiskohdat tietysti rikastuttavat tätä yleistä tulkintaa.
Sosiaalipolitiikan asiantuntijat taustoittivat hienosti elokuvan taustoja ja pitivät balanssin elokuvakokemuksen sekä sosiaalipoliittisen tietämyksensä ja myös käytännöllisen kokemuksensa välillä hienosti.
Tänään vuorossa on Petri Kotwican elokuva Musta jää. Siinä kaksi eri-ikäistä naista on kiinnittynyt samaan mieheen. Vanhempi ottaa yhteyden nuorempaan. Sitten tapahtuu jotakin. Psykologinen kolmiodraama odotettavissa.
Illalla on tiedossa lasi viiniä ja patonginpala elokuvasäätiössä. Taitaa olla ensimmäinen kerta, kun minut on kutsuttu sinne käymään näissä merkeissä. Viisi vuotta alalla työskennelleenä arkistotyöläisenä sitä ei tietenkään saa. Eikä dokumenttielokuvafestivaalin hallituksen puheenjohtajuuskaan semmoisia. Valtion elokuvalautakunnan jäsenyys, tod. näk. Tai sitten minä olen tyttöjen mielestä hauska jäbä bileissä.
tiistaina, syyskuuta 11, 2007
Tänään Opri
11.9.2007 klo 17.00–20.00
Kelan päätalo, 1.krs, Nordenskiöldinkatu 12, Helsinki
Opri (1954)
Ohjaus: Edvin Laine
79 min.
Alateema: "kodittomuus"
Puhujat:
• Antti Karisto
vanhenemisen tutkija
• Jari Sedergren
Suomen elokuva-arkiston tutkija
• Taina Semi
dementiakoti Opri ja Oleksin perustaja; dementia-asiantuntija
• Silva Tedre
sosiaaligerontologi; hoivan ja kodin tutkija
Kelan päätalo, 1.krs, Nordenskiöldinkatu 12, Helsinki
Opri (1954)
Ohjaus: Edvin Laine
79 min.
Alateema: "kodittomuus"
Puhujat:
• Antti Karisto
vanhenemisen tutkija
• Jari Sedergren
Suomen elokuva-arkiston tutkija
• Taina Semi
dementiakoti Opri ja Oleksin perustaja; dementia-asiantuntija
• Silva Tedre
sosiaaligerontologi; hoivan ja kodin tutkija
maanantaina, syyskuuta 10, 2007
Näyttely Orionissa
Elokuva-arkiston teatterissa Orionissa on avattu henkilökunnan näyttely. Avajaisissa oli kivaa.
Syksyn ohjelmistoon kuuluu myös henkilökunnan rakentama monipuolinen toivelistojen äiti carte blanche à l’Orion.
Kun kerran esittely asiasta on olemassa, leimattakoon se tähän:
"Orion on poikkeuksellinen työyhteisö. Työntekijöinä on vuosien saatossa ollut niin kielitieteilijää, graafikkoa, elokuvantekijää kuin muotoilijaakin, mutta ennen kaikkea kuvataitelijoita. Arkiston juhlavuoden kunniaksi nykyinen henkilökunta järjestää Orionissa taidenäyttelyn ja tarjoaa valikoiman suosikkielokuviaan: carte blanche à l’Orion, olkaa hyvät!"
Syksyn ohjelmistoon kuuluu myös henkilökunnan rakentama monipuolinen toivelistojen äiti carte blanche à l’Orion.
Kun kerran esittely asiasta on olemassa, leimattakoon se tähän:
"Orion on poikkeuksellinen työyhteisö. Työntekijöinä on vuosien saatossa ollut niin kielitieteilijää, graafikkoa, elokuvantekijää kuin muotoilijaakin, mutta ennen kaikkea kuvataitelijoita. Arkiston juhlavuoden kunniaksi nykyinen henkilökunta järjestää Orionissa taidenäyttelyn ja tarjoaa valikoiman suosikkielokuviaan: carte blanche à l’Orion, olkaa hyvät!"
SDP:hen vedetty sähköt
Kas vain. SDP:hen on vedetty sähköt. Avasin nimittäin vähintäänkin pahojen aavistuksien vallassa puolueen kotisivut, sillä suoraan sanoen en uskonut, että puolueväki olisi onnistunut laittamaan demarien puheenjohtajan Eero Heinäluoman kohutun puheen nettiin.
Olin väärässä. Heinäluoman puhe on tallessa ja kansalaisjournalismin riepoteltavana.
En ole puolueen jäsen, vaikka hyväksyn Antonio Gramscin toteamuksen, jonka mukaan "jokainen puolueen jäsen on intellektuelli". Gramsci saattoi kyllä tarkoittaa jotakin nimenomaista puoluetta, mutta ei sitä tarvitse nykyaikana siihen jättää.
Ylipäänsä intellektuaalin käsite on Suomessa - ja varmaan monissa länsimaissa - pahasti vääristynyt. Intellektuaalina oleminen ja eläminen ei ole korkeushyppyä. Riman ei tarvitse olla taivaissa, joka kerta ei pidä vaatia ennätystä. Eikä varsinkaan jokaisen kisan tarvitse päättyä pudotukseen. Arkijärki riittää intellektuaalina olemiseen. Ja juuri sitä jokainen puolueen jäsen tarvitsee.
Puolueen jäsenen ja intellektuellien pahin maailmassa toteutuva epätoivottava tila on tietysti, että hän on väärässä. Otamme etäisen esimerkin. Paavo Haavikosta ei läheskään aina pidetä siksi, koska hän sanoi kerran toivovansa, että hänen esityksessään olisi virheitä. Siitä suuttuivat kaikki ne, jotka eivät tee virheitä. Suurin osa suuttuneista oli jo ennestään vihainen. Kuka mistäkin syystä.
En tiedä, onko Haavikko jonkin puolueen jäsen. Luultavasti hän ei kelpaisi, koska kukaan ei ajattelisi häntä ensin jonkin puolueen jäsenenä ja vasta sitten intellektuaalina. Intellektuaalit ovat vaarallisia, koska niistä ei tiedä. Ja epäluotettava on poliittisissa piireissä sama kuin potentiaalinen petturi, kavaltaja ja loikkari.
Puolueen jäsenet eivät tunnusta virheitään koskaan. Helsingin Sanomien SDP-sivulla (HS 10.9.07, A5) Metalliliiton Matti Putkonen pääsee lähimmäksi rypiessään puheenjohtajan puheen herättämässä äkillisessä katumuksessa: "Meidän sosialidemokraattien vika, minun etunenässä, on ollut se, että olen yrittänyt kertoa muille, mikä on oikein, vaikka en ole aina edes tiennyt."
Päinvastoin kuin oikeakielisyydestä lipsuva Helsingin Sanomat, kirjoitin tuohon siteeraukseen yhden etuaa:n sosialidemokratian. Puolue nimittäin lopetti tulevaisuusseminaarissaan epäintellektuaalisen pohdiskelun nimenvaihdoksesta. En tiedä mitä syitä kokous esitti, mutta todellinen syy oli hyvän brändin pilaaminen, jonka puheenjohtajakin puheessaan mainitsi. Ilman että pelkäsi tulevansa leimatuksi epäintellektuaaliseksi käyttäessään tällaista kaupallista, kaupungeissa toimiville mainostoimistoille pyhitettyä epäpuoluetermiä.
Perusluotettavuutta korostavia bränditekijöitä Heinäluomakin näyttää korostaneen: "Tässä työssä liikkeemme arvopohja säilyy. Vapauden, oikeudenmukaisuuden ja solidaarisuuden sanoma on pysyvä." Vaikea niistä olisi ehkä sosialidemokratian nimissä luopuakin. Ja silti: kuinka moni muu puolue nuo pystyy allekirjoittamaan?
Linjapuhehan se oli. Puheenjohtaja korosti puolueen suunnan olevan oikealle ja vasemmalle heilumisen sijaan eteenpäin: "Miksi me olisimme oikealle menossa? Emme me näitä markkina-arvoja jaa ja siellä on sitä paitsi aika ahdasta kun keskusta ja kokoomus kisaavat porvarileirin johtajan paikasta. Ja sitä paitsi: ei kokoomus saavuttanut vaalivoittoa kovilla oikeistolaisilla lupauksilla vaan hyvin sosialidemokraattisilla ajatuksilla. Puheet työväenpuolueesta ja tasa-arvotuposta - eivät ne kovin oikealta tule."
"Tai kokoomuksen lupaus toteuttaa kaikki se, mitä demarit esittävät ja vähän enemmänkin. Me katsomme nyt, miten kokoomus näiden lupaustensa kanssa käytännössä toimii."
"Ja miksi menisimme vasemmalle; siellä on kovin hiljaista ja liikettä pikemminkin meidän suuntaan."
Intellektuaalinen vastaheitto perustuu tietysti siihen vaaraan, joka syntyy, jos jokin iso ja voimakas menee hirmuista vauhtia eteenpäin sivuilleen - oikealle tai vasemmalle - katsomatta.
"Vorwärts"-huuto ei kuitenkaan aina ole ongelma, kuten tässä linkattu saksalainen esimerkki osoittaa.
Eteenpäin-kehotusta ei säestänyt uusien käsitteiden runsaus. Sen ymmärtää kun katsoo väliotsikoita: Työn arvostus, Sosiaaliturvaa uudistamaan, Osaamisen kehittäminen, Oikeudenmukaisuuden vahvistaminen, Ympäristöstä huolehtiminen, Oikeuksista ja velvollisuuksista.
Siteeraan jokaisesta otsikkoryhmästä mielestäni tärkeitä virkkeitä:
Työn arvostus
"Ja ainut oikea tavoite meille on täystyöllisyys ja pohjoismainen korkea 75 prosentin työllisyysaste. Se on seuraavan vaalikauden suuri tehtävä."
"Pätkätyöntekijöiden oikeudet on tuotava mahdollisimman tarkasti vakituisten työntekijöiden oikeuksien rinnalle. Samalla syntyvät mahdollisuudet vähentää niiden ihmisten määrää, jotka joutuvat pätkätyöhön vastoin omaa tahtoaan kokoaikaisen vakituisen työn puuttuessa."
Sosiaaliturvaa uudistamaan
"Sosiaaliturvassa on aika tehdä isompi remontti. Tuon uudistuksen tavoitteena tulee olla yksinkertaisempi ja samalla selkeästi myös nykyistä kannustavampi sosiaaliturva. Kun pidämme huolta sosiaaliturvan yhteydestä työhön - kannustavuudesta - meillä on mahdollisuus tehdä myös tarpeelliset tasokorjaukset lapsiperheiden, ilman työtä vailla olevien tai eläkeläisten toimeentuloon."
"Nyt maksamme edelleenkin joutilaisuudesta ja kiellämme ihmisiä tekemästä mitään työttömyyden aikana. Miksei työttömyysturvalla voitaisi mahdollistaa myös pidempikestoisessa opiskelussa muutosturvan periaatteiden hengessä."
Osaamisen kehittäminen
"Opetusryhmien pienentäminen, ammatillisen koulutuksen tason nostaminen, yliopistojen ja korkeakoulujen vahvistuvat toimintamahdollisuudet ovat kaikki tärkeitä tulevaisuuden investointeja."
"Samalla me odotamme, että korkeakoulut ja oppilaitokset kehittävät omaa toimintaansa ja keskinäistä yhteistoimintaansa."
Oikeudenmukaisuuden vahvistaminen
"Jos rikkaat vapautetaan perintöverosta kokonaan, joudumme miettimään omaa pääomaverotuksen vaihtoehtoamme kokonaan uudelleen, sillä veronmaksukyvyn täytyy säilyä yhtenä keskeisenä verotuksen periaatteena."
Ympäristöstä huolehtiminen
"SDP:n pitää ottaa takaisin se johtava ympäristöpuolueen asema, joka meillä oli vielä 1980-luvulla. Siihen meillä on kaikki mahdollisuudet ja siihen meitä kannustavat myös vahvat kansainväliset esimerkit. Ajattelen tässä ruotsalaisia ja brittiläisiä tovereitamme, joiden kanssa voimme tehdä paljon yhteistyötä."
Oikeuksista ja velvollisuuksista
"Perinteinen oikeisto jättää kaiken yksilön vastuulla - oma vikasi, jos et pärjää. Me puolustamme ihmisten oikeuksia mutta tunnustamme myös sen, ettei ole oikeuksia ilman velvollisuuksia. Ja tässä voimme kysyä, olemmeko joskus liikaa luottaneet yhteiskunnan - ja viranomaisten - kaikkivoipaisuuteen."
"Yhteiskunnan pitäisi antaa vanhemmille tukea kasvatustehtävän hoitamisessa. Siihen tarvittaisiin aikaa ja mahdollisuuksia niin päiväkotien henkilöstölle kuin opettajillekin ja yhteiskuntamme pitää luoda mahdollisuuksia työn ja perhe-elämän yhteensovittamiseen. Muutoin hylkäämme lapsemme ja poltamme itsemme loppuun."
No, olen minä pahempaakin nähnyt.
Olin väärässä. Heinäluoman puhe on tallessa ja kansalaisjournalismin riepoteltavana.
En ole puolueen jäsen, vaikka hyväksyn Antonio Gramscin toteamuksen, jonka mukaan "jokainen puolueen jäsen on intellektuelli". Gramsci saattoi kyllä tarkoittaa jotakin nimenomaista puoluetta, mutta ei sitä tarvitse nykyaikana siihen jättää.
Ylipäänsä intellektuaalin käsite on Suomessa - ja varmaan monissa länsimaissa - pahasti vääristynyt. Intellektuaalina oleminen ja eläminen ei ole korkeushyppyä. Riman ei tarvitse olla taivaissa, joka kerta ei pidä vaatia ennätystä. Eikä varsinkaan jokaisen kisan tarvitse päättyä pudotukseen. Arkijärki riittää intellektuaalina olemiseen. Ja juuri sitä jokainen puolueen jäsen tarvitsee.
Puolueen jäsenen ja intellektuellien pahin maailmassa toteutuva epätoivottava tila on tietysti, että hän on väärässä. Otamme etäisen esimerkin. Paavo Haavikosta ei läheskään aina pidetä siksi, koska hän sanoi kerran toivovansa, että hänen esityksessään olisi virheitä. Siitä suuttuivat kaikki ne, jotka eivät tee virheitä. Suurin osa suuttuneista oli jo ennestään vihainen. Kuka mistäkin syystä.
En tiedä, onko Haavikko jonkin puolueen jäsen. Luultavasti hän ei kelpaisi, koska kukaan ei ajattelisi häntä ensin jonkin puolueen jäsenenä ja vasta sitten intellektuaalina. Intellektuaalit ovat vaarallisia, koska niistä ei tiedä. Ja epäluotettava on poliittisissa piireissä sama kuin potentiaalinen petturi, kavaltaja ja loikkari.
Puolueen jäsenet eivät tunnusta virheitään koskaan. Helsingin Sanomien SDP-sivulla (HS 10.9.07, A5) Metalliliiton Matti Putkonen pääsee lähimmäksi rypiessään puheenjohtajan puheen herättämässä äkillisessä katumuksessa: "Meidän sosialidemokraattien vika, minun etunenässä, on ollut se, että olen yrittänyt kertoa muille, mikä on oikein, vaikka en ole aina edes tiennyt."
Päinvastoin kuin oikeakielisyydestä lipsuva Helsingin Sanomat, kirjoitin tuohon siteeraukseen yhden etuaa:n sosialidemokratian. Puolue nimittäin lopetti tulevaisuusseminaarissaan epäintellektuaalisen pohdiskelun nimenvaihdoksesta. En tiedä mitä syitä kokous esitti, mutta todellinen syy oli hyvän brändin pilaaminen, jonka puheenjohtajakin puheessaan mainitsi. Ilman että pelkäsi tulevansa leimatuksi epäintellektuaaliseksi käyttäessään tällaista kaupallista, kaupungeissa toimiville mainostoimistoille pyhitettyä epäpuoluetermiä.
Perusluotettavuutta korostavia bränditekijöitä Heinäluomakin näyttää korostaneen: "Tässä työssä liikkeemme arvopohja säilyy. Vapauden, oikeudenmukaisuuden ja solidaarisuuden sanoma on pysyvä." Vaikea niistä olisi ehkä sosialidemokratian nimissä luopuakin. Ja silti: kuinka moni muu puolue nuo pystyy allekirjoittamaan?
Linjapuhehan se oli. Puheenjohtaja korosti puolueen suunnan olevan oikealle ja vasemmalle heilumisen sijaan eteenpäin: "Miksi me olisimme oikealle menossa? Emme me näitä markkina-arvoja jaa ja siellä on sitä paitsi aika ahdasta kun keskusta ja kokoomus kisaavat porvarileirin johtajan paikasta. Ja sitä paitsi: ei kokoomus saavuttanut vaalivoittoa kovilla oikeistolaisilla lupauksilla vaan hyvin sosialidemokraattisilla ajatuksilla. Puheet työväenpuolueesta ja tasa-arvotuposta - eivät ne kovin oikealta tule."
"Tai kokoomuksen lupaus toteuttaa kaikki se, mitä demarit esittävät ja vähän enemmänkin. Me katsomme nyt, miten kokoomus näiden lupaustensa kanssa käytännössä toimii."
"Ja miksi menisimme vasemmalle; siellä on kovin hiljaista ja liikettä pikemminkin meidän suuntaan."
Intellektuaalinen vastaheitto perustuu tietysti siihen vaaraan, joka syntyy, jos jokin iso ja voimakas menee hirmuista vauhtia eteenpäin sivuilleen - oikealle tai vasemmalle - katsomatta.
"Vorwärts"-huuto ei kuitenkaan aina ole ongelma, kuten tässä linkattu saksalainen esimerkki osoittaa.
Eteenpäin-kehotusta ei säestänyt uusien käsitteiden runsaus. Sen ymmärtää kun katsoo väliotsikoita: Työn arvostus, Sosiaaliturvaa uudistamaan, Osaamisen kehittäminen, Oikeudenmukaisuuden vahvistaminen, Ympäristöstä huolehtiminen, Oikeuksista ja velvollisuuksista.
Siteeraan jokaisesta otsikkoryhmästä mielestäni tärkeitä virkkeitä:
Työn arvostus
"Ja ainut oikea tavoite meille on täystyöllisyys ja pohjoismainen korkea 75 prosentin työllisyysaste. Se on seuraavan vaalikauden suuri tehtävä."
"Pätkätyöntekijöiden oikeudet on tuotava mahdollisimman tarkasti vakituisten työntekijöiden oikeuksien rinnalle. Samalla syntyvät mahdollisuudet vähentää niiden ihmisten määrää, jotka joutuvat pätkätyöhön vastoin omaa tahtoaan kokoaikaisen vakituisen työn puuttuessa."
Sosiaaliturvaa uudistamaan
"Sosiaaliturvassa on aika tehdä isompi remontti. Tuon uudistuksen tavoitteena tulee olla yksinkertaisempi ja samalla selkeästi myös nykyistä kannustavampi sosiaaliturva. Kun pidämme huolta sosiaaliturvan yhteydestä työhön - kannustavuudesta - meillä on mahdollisuus tehdä myös tarpeelliset tasokorjaukset lapsiperheiden, ilman työtä vailla olevien tai eläkeläisten toimeentuloon."
"Nyt maksamme edelleenkin joutilaisuudesta ja kiellämme ihmisiä tekemästä mitään työttömyyden aikana. Miksei työttömyysturvalla voitaisi mahdollistaa myös pidempikestoisessa opiskelussa muutosturvan periaatteiden hengessä."
Osaamisen kehittäminen
"Opetusryhmien pienentäminen, ammatillisen koulutuksen tason nostaminen, yliopistojen ja korkeakoulujen vahvistuvat toimintamahdollisuudet ovat kaikki tärkeitä tulevaisuuden investointeja."
"Samalla me odotamme, että korkeakoulut ja oppilaitokset kehittävät omaa toimintaansa ja keskinäistä yhteistoimintaansa."
Oikeudenmukaisuuden vahvistaminen
"Jos rikkaat vapautetaan perintöverosta kokonaan, joudumme miettimään omaa pääomaverotuksen vaihtoehtoamme kokonaan uudelleen, sillä veronmaksukyvyn täytyy säilyä yhtenä keskeisenä verotuksen periaatteena."
Ympäristöstä huolehtiminen
"SDP:n pitää ottaa takaisin se johtava ympäristöpuolueen asema, joka meillä oli vielä 1980-luvulla. Siihen meillä on kaikki mahdollisuudet ja siihen meitä kannustavat myös vahvat kansainväliset esimerkit. Ajattelen tässä ruotsalaisia ja brittiläisiä tovereitamme, joiden kanssa voimme tehdä paljon yhteistyötä."
Oikeuksista ja velvollisuuksista
"Perinteinen oikeisto jättää kaiken yksilön vastuulla - oma vikasi, jos et pärjää. Me puolustamme ihmisten oikeuksia mutta tunnustamme myös sen, ettei ole oikeuksia ilman velvollisuuksia. Ja tässä voimme kysyä, olemmeko joskus liikaa luottaneet yhteiskunnan - ja viranomaisten - kaikkivoipaisuuteen."
"Yhteiskunnan pitäisi antaa vanhemmille tukea kasvatustehtävän hoitamisessa. Siihen tarvittaisiin aikaa ja mahdollisuuksia niin päiväkotien henkilöstölle kuin opettajillekin ja yhteiskuntamme pitää luoda mahdollisuuksia työn ja perhe-elämän yhteensovittamiseen. Muutoin hylkäämme lapsemme ja poltamme itsemme loppuun."
No, olen minä pahempaakin nähnyt.
sunnuntai, syyskuuta 09, 2007
lauantaina, syyskuuta 08, 2007
Katajainen kansa, rukihinen leipä
Katajainen kansa, rukihinen leipä.
Tässäpä aikamoinen uutuus. Ohrarieskaa "ruis"-labelilla.
Tuotteesta ei siis löydy ruista lainkaan.
Kokoomuksen doppelgänger
Kokoomus on kehittänyt itselleen taktiikan, jota voisi nimittää doppelgängeriksi. Vaaleissa se julistautui (Ruotsin veljespuolueen mallin mukaisesti) työväenpuolueeksi, vaikka miljoonien arkijärki sanoo ettei se ole. Kuten nähty, työväen palkkaus onkin sen huolena tälläkin palkkaneuvottelujen kierroksella. Etteivät ne vain nousisi.
Toinen taktiikan piirre on ikuinen oppositioasenne, ikuinen sota muita vastaan. Kykypuolueen kohdalla tämä koskee erityisesti räväkkää kielenkäyttöä. Tai enemmän kuin sitä, se on ikuisesti jatkuva ja toistettu vaatimus räväkäksi kielenkäytöksi. Jatkuvilla vaatimuksilla korostetaan, että vain he itse osaavat puhua - vain Kokoomus hallitsee retorisen puheen.
Pehmeäsaundisena retoorikkona ja puhekoneena kokoomuksen puheenjohtaja Jyrki Katainen on vaatinut keskustelua milloin mistäkin jo noin miljoona kertaa. Tällä kertaa hän selvästikin yrittää vaimentaa keskustelua kokoomuksen ulkopoliittisten ajattelijoiden viimeaikaisista saavutuksista. Oppositioasenne näkyy myös hallituksen sisällä: kepulaisjohdolla on kiire sanoutua mahdollisimman epäselvästi irti kokoomuslaisten ministerien pahimmista diplomaattisista töppäyksistä.
Ulkomailla edeltäjiään enemmän ramppaava Jyri Häkämies oli raaskinut riisua maastopukunsa, kun hän sopersi kravattinsa takaa maagisia, pelottavia sanoja, jotka nyt sitten puolueen puhenjohtajan mielestä ovat "suoraa puhetta": "Venäjä, Venäjä, Venäjä". Kokoomuslaiseen ulkopoliittiseen ajatteluun - tässä turvallisuuspoliittisten uhkien luetteloon - mahtuu vain yksi asia kerrallaan. Sitä sitten kannattaa varpaitaan katsellen toistella. Näin Häkämies Amerikassa.
Diplomaattien maailmassa tämmöisiä puheita pitävät ne, joita voidaan nimittää sanalla "bully boy". Kylmän sodan aikana amerikkalaiset olivat totaalisen kyllästyneitä siihen, kuinka erinäisistä pikku maista ja ryhmistä tuli edustajia vakuuttamaan uskollisuuttaan - tietysti rahaa vastaan.
Kokoomuksen doppelgänger tässä Venäjä-puheessa on, että se tarkoittaa Amerikkaa. Kokoomuksen ulkopoliittinen linja on Amerikan linja: tähän kuuluu jopa Afganistanin aseistaminen ja sotajoukkojen aseman vahvistaminen miehityksessä. Monet muut ajattelevat sen olevan pelottava linja.
Asiaa voi katsoa toisinkin. Häkämiehen maailmassa "Amerikan linja on meidän linjamme", mikä tarkoittaa myös "Nato, Nato, Nato". Häkämies kannattaa Suomen liittymistä Natoon. Ainoa ongelma Natoon liittymisessä on tunnetusti se, että suomalaiset eivät sitä kannata. Itse asiassa suomalaisten suora puhe on, että ei, ei me haluta liittyä Natoon. Mutta kokoomuslaisen työväenpuolueen ajattelussa tämä tietysti on pelkästään järjestelykysymys ennen ilon kyyneliä.
Helsingin Sanomien verkkoversiossa puolustusministerin Nato-kanta selvenee lehtien Suomessa kertomaa paremmin. Venäläinen Itar-Tass on uutisoinut otsikolla "Suomi saattaa päättää Nato-jäsenyydestään ensi vuonna". Tämän Häkämies oli matkallaan Yhdysvalloissa kertonut. Kannattaisi kertoa kotimaassakin.
Saman uutisen mukaan Häkämies uskoo, että päätöksenteossa suurin merkitys on Nato-jäsenyyden mukanaan tuomilla taloudellisilla eduilla. Siksi Häkämies toivookin, että "taloudelliset näkökannat" olisivat avuksi Suomen Nato-keskustelussa.
Jos tulkitsen tätä oikein, Häkämies tarkoittaa, että Suomen pitäisi liittyä NATOon taloudellisista syistä. Se on kyllä uusi näkökanta sotilasliittoon liittymisessä.
Onkin odotettavissa, että taloudellisia asioita ovat syksyn mittaan Afganistanin kysymys, EU:n turvatakuut, turvallisuus- ja puolustuspoliittinen selonteko ja Suomen osallistuminen Naton NRF-joukkoihin. Rahakortit esiin.
Talous on tähän mennessä ollut esillä oikeastaan vain YK-vetoisen Darfur-operaation torppaamisessa. Suomellahan ei hallituksen mukaan ole siihen varoja. "Amerikan linja on meidänkin linjamme". "Nato, Nato, Nato". "Talus, talous, talous". "Raha, raha, raha"
Afganistanin asekaupat tuottavat varmaankin enemmän?
Toinen taktiikan piirre on ikuinen oppositioasenne, ikuinen sota muita vastaan. Kykypuolueen kohdalla tämä koskee erityisesti räväkkää kielenkäyttöä. Tai enemmän kuin sitä, se on ikuisesti jatkuva ja toistettu vaatimus räväkäksi kielenkäytöksi. Jatkuvilla vaatimuksilla korostetaan, että vain he itse osaavat puhua - vain Kokoomus hallitsee retorisen puheen.
Pehmeäsaundisena retoorikkona ja puhekoneena kokoomuksen puheenjohtaja Jyrki Katainen on vaatinut keskustelua milloin mistäkin jo noin miljoona kertaa. Tällä kertaa hän selvästikin yrittää vaimentaa keskustelua kokoomuksen ulkopoliittisten ajattelijoiden viimeaikaisista saavutuksista. Oppositioasenne näkyy myös hallituksen sisällä: kepulaisjohdolla on kiire sanoutua mahdollisimman epäselvästi irti kokoomuslaisten ministerien pahimmista diplomaattisista töppäyksistä.
Ulkomailla edeltäjiään enemmän ramppaava Jyri Häkämies oli raaskinut riisua maastopukunsa, kun hän sopersi kravattinsa takaa maagisia, pelottavia sanoja, jotka nyt sitten puolueen puhenjohtajan mielestä ovat "suoraa puhetta": "Venäjä, Venäjä, Venäjä". Kokoomuslaiseen ulkopoliittiseen ajatteluun - tässä turvallisuuspoliittisten uhkien luetteloon - mahtuu vain yksi asia kerrallaan. Sitä sitten kannattaa varpaitaan katsellen toistella. Näin Häkämies Amerikassa.
Diplomaattien maailmassa tämmöisiä puheita pitävät ne, joita voidaan nimittää sanalla "bully boy". Kylmän sodan aikana amerikkalaiset olivat totaalisen kyllästyneitä siihen, kuinka erinäisistä pikku maista ja ryhmistä tuli edustajia vakuuttamaan uskollisuuttaan - tietysti rahaa vastaan.
Kokoomuksen doppelgänger tässä Venäjä-puheessa on, että se tarkoittaa Amerikkaa. Kokoomuksen ulkopoliittinen linja on Amerikan linja: tähän kuuluu jopa Afganistanin aseistaminen ja sotajoukkojen aseman vahvistaminen miehityksessä. Monet muut ajattelevat sen olevan pelottava linja.
Asiaa voi katsoa toisinkin. Häkämiehen maailmassa "Amerikan linja on meidän linjamme", mikä tarkoittaa myös "Nato, Nato, Nato". Häkämies kannattaa Suomen liittymistä Natoon. Ainoa ongelma Natoon liittymisessä on tunnetusti se, että suomalaiset eivät sitä kannata. Itse asiassa suomalaisten suora puhe on, että ei, ei me haluta liittyä Natoon. Mutta kokoomuslaisen työväenpuolueen ajattelussa tämä tietysti on pelkästään järjestelykysymys ennen ilon kyyneliä.
Helsingin Sanomien verkkoversiossa puolustusministerin Nato-kanta selvenee lehtien Suomessa kertomaa paremmin. Venäläinen Itar-Tass on uutisoinut otsikolla "Suomi saattaa päättää Nato-jäsenyydestään ensi vuonna". Tämän Häkämies oli matkallaan Yhdysvalloissa kertonut. Kannattaisi kertoa kotimaassakin.
Saman uutisen mukaan Häkämies uskoo, että päätöksenteossa suurin merkitys on Nato-jäsenyyden mukanaan tuomilla taloudellisilla eduilla. Siksi Häkämies toivookin, että "taloudelliset näkökannat" olisivat avuksi Suomen Nato-keskustelussa.
Jos tulkitsen tätä oikein, Häkämies tarkoittaa, että Suomen pitäisi liittyä NATOon taloudellisista syistä. Se on kyllä uusi näkökanta sotilasliittoon liittymisessä.
Onkin odotettavissa, että taloudellisia asioita ovat syksyn mittaan Afganistanin kysymys, EU:n turvatakuut, turvallisuus- ja puolustuspoliittinen selonteko ja Suomen osallistuminen Naton NRF-joukkoihin. Rahakortit esiin.
Talous on tähän mennessä ollut esillä oikeastaan vain YK-vetoisen Darfur-operaation torppaamisessa. Suomellahan ei hallituksen mukaan ole siihen varoja. "Amerikan linja on meidänkin linjamme". "Nato, Nato, Nato". "Talus, talous, talous". "Raha, raha, raha"
Afganistanin asekaupat tuottavat varmaankin enemmän?
perjantaina, syyskuuta 07, 2007
Ohjaajien julkilausuma
Tämä on tarpeeksi lyhyt. Journalistista tiivistämistä ei tarvitse eikä varsinkaan sitä, että toimittaja poimii ohjaajien nimistä pari mieleistään.
Aiemmissa osissa sanansa ovat sanoneet Suomen filmikamari sekä elokuvatuottajat ja ministeri
"Ohjaajien julkilausuma suomalaisen elokuvan tilanteesta
Suomalainen elokuva näyttäisi voivan hyvin. Katsojia piisaa ja elokuvat keräävät ulkomailla palkintoja.
Tosiasiassa suurin osa alan yrityksistä elää kädestä suuhun. Yksikin epäonnistuva elokuva voi viedä yhtiön konkurssiin. Päästäkseen omilleen elokuvan pitää keskimäärin saada 150 000 katsojaa. Harvat ulkomaisetkaan suurelokuvat pääsevät tuohon lukemaan.
Me ohjaajat tuemme tuottajien julistamaa tuotantosulkua. Elokuva-alan tuki on liian pieni. Tämän kokoinen kielialue ei pysty tuottamaan laadukasta elokuvaa pelkästään elokuvalipuista tulevilla tuloilla.
Elokuvanteon osa-alueet ovat jatkuvasti kalliimpia. Käytännössä tuen nollalisäys tarkoittaa elokuvan rahoituksen laskua.
Rahanpuute näkyy kaikissa tuotantovaiheen ratkaisuissa. Se voi tuottaa kekseliäisyyttä, mutta on useimmiten rajoittava tekijä. Muutama esimerkki:
Kohtauksia joudutaan hutaisemaan ilman harjoittelua ja liian tiukassa aikataulussa, jolloin tarinan edellyttämä hienovaraisuus katoaa.
Kohtaus, joka jännityksen kannalta olisi pitänyt kuvata kolmessa kuvassa, kuvataan yhdessä, jolloin jännitys katoaa.
Tunnelman kannalta tärkeä musiikki joudutaan budjettisyistä korvaamaan latteammalla vaihtoehdolla.
Tällä hetkellä rahapulasta aiheutuvan ajanpulan takia virheratkaisut kuvauksissa lisääntyvät. Kymmenet päätökset, joita ammattiohjaaja osaisi tehdä minuutissa, on nykyisin pakko tehdä puolessa minuutissa.
Kaikessa inhimillisessä toiminnassa tehdään kompromisseja, mutta rajansa kaikella. Suomalaisen elokuvan sietokyky on tullut vastaan.
Elokuvan tuki on hyvä investointi. Valtiolle palautuu verotuloina ja välillisinä tuloina parhaimmillaan kaksinkertainen määrä annettuun tukeen nähden, tästäkin syystä muissa pohjoismaissa elokuvan tuki on suurempi kuin Suomessa.
Uusien ohjaajien pääsy alalle on todella vaikeaa. Tuen lisääntyessä työtilaisuuksia, oppimisen- ja näytönpaikkoja olisi vastaavasti useammalle.
Suomalaisella elokuvalla on kaikki edellytykset kivuta samalle sisällölliselle ja laadulliselle tasolle muiden pohjoismaiden kanssa. Jännitettä tai herkkyyttä, toimintaa tai koskettavuutta on kuitenkin mahdoton luoda ilman tarvittavia resursseja. Tekijöiden päällimmäisenä tehtävänä ei voi eikä saa olla vähiten latistavan kompromissin valinta.
Me ohjaajat haluamme tehdä yhä koskettavampia, kauniimpia, jännittävämpiä ja hauskempia elokuvia, jotka puhuttelevat katsojia. Elokuvan tekeminen on käsityötä, jota oppii tekemällä ja resurssien kasvaessa me kasvamme myös. Se tarkoittaa entistä parempia elokuvia.
Dome Karukoski (Tyttö, sinä olet tähti)
JP Siili (Hymypoika, Ganes)
Markku Pölönen (mm. Kivenpyörittäjän kylä, Lieksa)
Aleksi Mäkelä (mm. Pahat Pojat, Häjyt)
Aleksi Salmenperä (Miehen Työ, Lapsia ja Aikuisia)
Lenka Hellstedt (Minä ja Morrison )
Johanna Vuoksenmaa (Nousukausi, Onni Von Sopanen)
Klaus Härö (mm. Äideistä Parhain)
Kaisa Rastimo (Säädyllinen murhenäytelmä, Heinähattu ja Vilttitossu)
Ilkka Vanne (mm. Lupaus, Lakeuden Kutsu)
Joona Tena (Fc Venus)
Aku Louhimies (mm. Paha Maa, Riisuttu Mies)
Petri Kotwica (Koti-ikävä, Musta Jää)
Zaida Bergroth (Lasileuka, Heavy Metal)
John Webster (mm. Pölynimurikauppiaat, Sen edestään löytää)
Pirjo Honkasalo (mm. Melancholian 3 huonetta, Tulennielijä)
Raimo O. Niemi (mm. Poika ja Ilves, Suden Arvoitus)
Perttu Leppä (Pitkä kuuma kesä, Helmiä ja sikoja)
Tapio Piirainen (Raid)
Saara Cantell (Unna ja Nuuk)
Jarmo Lampela (mm. Joki, Eila)
Liisa Helminen (Pelikaanimies)
Virpi Suutari (Joutilaat)
Janne Kuusi (mm. Kukkia ja Sidontaa)
Atro Lahtela (mm. Silmä silmästä)
Heikki Kujanpää (Pieni pyhiinvaellus)
Sakari Kirjavainen (mm. Ken tulta pyytää)
Kari Väänänen (Klassikko, Vaiennut kylä)
Arto Koskinen (Kahlekuningas)
Kaija Juurikkala (Valo, Kyytiä Moosekselle)"
Aiemmissa osissa sanansa ovat sanoneet Suomen filmikamari sekä elokuvatuottajat ja ministeri
"Ohjaajien julkilausuma suomalaisen elokuvan tilanteesta
Suomalainen elokuva näyttäisi voivan hyvin. Katsojia piisaa ja elokuvat keräävät ulkomailla palkintoja.
Tosiasiassa suurin osa alan yrityksistä elää kädestä suuhun. Yksikin epäonnistuva elokuva voi viedä yhtiön konkurssiin. Päästäkseen omilleen elokuvan pitää keskimäärin saada 150 000 katsojaa. Harvat ulkomaisetkaan suurelokuvat pääsevät tuohon lukemaan.
Me ohjaajat tuemme tuottajien julistamaa tuotantosulkua. Elokuva-alan tuki on liian pieni. Tämän kokoinen kielialue ei pysty tuottamaan laadukasta elokuvaa pelkästään elokuvalipuista tulevilla tuloilla.
Elokuvanteon osa-alueet ovat jatkuvasti kalliimpia. Käytännössä tuen nollalisäys tarkoittaa elokuvan rahoituksen laskua.
Rahanpuute näkyy kaikissa tuotantovaiheen ratkaisuissa. Se voi tuottaa kekseliäisyyttä, mutta on useimmiten rajoittava tekijä. Muutama esimerkki:
Kohtauksia joudutaan hutaisemaan ilman harjoittelua ja liian tiukassa aikataulussa, jolloin tarinan edellyttämä hienovaraisuus katoaa.
Kohtaus, joka jännityksen kannalta olisi pitänyt kuvata kolmessa kuvassa, kuvataan yhdessä, jolloin jännitys katoaa.
Tunnelman kannalta tärkeä musiikki joudutaan budjettisyistä korvaamaan latteammalla vaihtoehdolla.
Tällä hetkellä rahapulasta aiheutuvan ajanpulan takia virheratkaisut kuvauksissa lisääntyvät. Kymmenet päätökset, joita ammattiohjaaja osaisi tehdä minuutissa, on nykyisin pakko tehdä puolessa minuutissa.
Kaikessa inhimillisessä toiminnassa tehdään kompromisseja, mutta rajansa kaikella. Suomalaisen elokuvan sietokyky on tullut vastaan.
Elokuvan tuki on hyvä investointi. Valtiolle palautuu verotuloina ja välillisinä tuloina parhaimmillaan kaksinkertainen määrä annettuun tukeen nähden, tästäkin syystä muissa pohjoismaissa elokuvan tuki on suurempi kuin Suomessa.
Uusien ohjaajien pääsy alalle on todella vaikeaa. Tuen lisääntyessä työtilaisuuksia, oppimisen- ja näytönpaikkoja olisi vastaavasti useammalle.
Suomalaisella elokuvalla on kaikki edellytykset kivuta samalle sisällölliselle ja laadulliselle tasolle muiden pohjoismaiden kanssa. Jännitettä tai herkkyyttä, toimintaa tai koskettavuutta on kuitenkin mahdoton luoda ilman tarvittavia resursseja. Tekijöiden päällimmäisenä tehtävänä ei voi eikä saa olla vähiten latistavan kompromissin valinta.
Me ohjaajat haluamme tehdä yhä koskettavampia, kauniimpia, jännittävämpiä ja hauskempia elokuvia, jotka puhuttelevat katsojia. Elokuvan tekeminen on käsityötä, jota oppii tekemällä ja resurssien kasvaessa me kasvamme myös. Se tarkoittaa entistä parempia elokuvia.
Dome Karukoski (Tyttö, sinä olet tähti)
JP Siili (Hymypoika, Ganes)
Markku Pölönen (mm. Kivenpyörittäjän kylä, Lieksa)
Aleksi Mäkelä (mm. Pahat Pojat, Häjyt)
Aleksi Salmenperä (Miehen Työ, Lapsia ja Aikuisia)
Lenka Hellstedt (Minä ja Morrison )
Johanna Vuoksenmaa (Nousukausi, Onni Von Sopanen)
Klaus Härö (mm. Äideistä Parhain)
Kaisa Rastimo (Säädyllinen murhenäytelmä, Heinähattu ja Vilttitossu)
Ilkka Vanne (mm. Lupaus, Lakeuden Kutsu)
Joona Tena (Fc Venus)
Aku Louhimies (mm. Paha Maa, Riisuttu Mies)
Petri Kotwica (Koti-ikävä, Musta Jää)
Zaida Bergroth (Lasileuka, Heavy Metal)
John Webster (mm. Pölynimurikauppiaat, Sen edestään löytää)
Pirjo Honkasalo (mm. Melancholian 3 huonetta, Tulennielijä)
Raimo O. Niemi (mm. Poika ja Ilves, Suden Arvoitus)
Perttu Leppä (Pitkä kuuma kesä, Helmiä ja sikoja)
Tapio Piirainen (Raid)
Saara Cantell (Unna ja Nuuk)
Jarmo Lampela (mm. Joki, Eila)
Liisa Helminen (Pelikaanimies)
Virpi Suutari (Joutilaat)
Janne Kuusi (mm. Kukkia ja Sidontaa)
Atro Lahtela (mm. Silmä silmästä)
Heikki Kujanpää (Pieni pyhiinvaellus)
Sakari Kirjavainen (mm. Ken tulta pyytää)
Kari Väänänen (Klassikko, Vaiennut kylä)
Arto Koskinen (Kahlekuningas)
Kaija Juurikkala (Valo, Kyytiä Moosekselle)"
torstaina, syyskuuta 06, 2007
Filmikamari tukee elokuvatuottajien vaatimuksia
Tässäpä Suomen Filmikamarin tuore tiedote sellaisenaan:
"Tiedote 5.9.2007, julkaistavissa heti
Suomen Filmikamari jäsenjärjestöineen tukee itsenäisten elokuvatuottajien vaatimusta elokuvan tuotantotuen lisäämisestä. Filmikamari on huolissaan pienten teattereiden alati vaikeutuvista toimintaedellytyksistä – viitisenkymmentä paikkakuntaa on vaarassa menettää teatterinsa elokuvarahoituksen vähäisyyden vuoksi. Kotimaisen ohjelmiston supistuminen vaarantaa monipuolisen ohjelmatarjonnan elokuvateattereissa.
Suomen Filmikamari ry:n jäseniä ovat Suomen elokuvatoimistojen liitto, joka edustaa kaikkia merkittäviä Suomessa toimivia elokuvien levitysyhtiöitä sekä Suomen elokuvateatteriliitto, jonka jäsenenä ovat liki kaikki maamme elokuvateatterit.
Kotimaisen elokuvan katsojaosuudet elokuvateattereissa ovat eurooppalaisessa mittakaavassa poikkeuksellisen korkeat. Suomalainen elokuva onkin elokuvateattereiden olemassaololle erittäin tärkeää – sitä tärkeämpää, mitä pienemmällä paikkakunnalla teatteri on.
– Suomessa on noin 200 elokuvateatteria, joista suurin osa on maaseutupaikkakunnilla. Nämä teatterit sinnittelevät hengissä pitkälti kotimaisen elokuvan varassa. Elokuvan rahoitustilanteen vuoksi arvioilta puolisensataa paikkakuntaa on koko ajan vaarassa menettää elokuvateatterinsa, muistuttaa toiminnanjohtaja Tero Koistinen Suomen elokuvateatteriliitosta.
Suomalaisessa kulttuuripolitiikassa keskeisenä ihanteena on ollut kulttuurin tasa-arvoinen alueellinen saavutettavuus. Elokuvan tuotantotuen tasosta päätettäessä ei ole otettu huomioon nykyisen laajuisen elokuvateatteriverkon suurta kulttuurillista ja alueellista merkitystä. Viime vuonna, mikä oli erinomainen kotimaisen elokuvan vuosi, 115 elokuvateatterin lipputulot olivat alle 50 000 euroa.
– Kyse on lähinnä mikroyrityksistä sekä talkoohenkisestä alueellisen kulttuuritoiminnan ylläpitämisestä. Toiminnan suuresta kulttuurisesta merkityksestä kertoo se, että mainituissa 115 pienten paikkakuntien teattereissa oli noin 300 000 elokuvissakäyntiä. Varovaisenkin arvion mukaan vähintään puolet näistä käynneistä kohdistui kotimaisiin elokuviin, Koistinen huomauttaa.
Vaarana ohjelmiston kaventuminen
Suomen elokuvatoimistojen liitto ymmärtää tuottajia.
– Elokuvatuottajat ovat turvautuneet rajuun keinoon kotimaisen elokuvan rahoituksen korjaamiseksi, toteaa toiminnanjohtaja Raija Nurmio Suomen elokuvatoimistojen liitosta.
– Tuotantosulku on äärimmäinen ratkaisu, mutta suomalaisen elokuvan pitkään jatkuneen riittämättömän tuotantorahoituksen tietäen, tuottajien tuskastuminen on hyvin ymmärrettävää.
Kotimainen elokuva on levitysyhtiöiden taloudellinen kivijalka. Jos se rapautuu tuotantosulun takia, kaventuvat levittäjien mahdollisuudet tarjota elokuvateattereille eurooppalaista tai independent-elokuvaa.
– Levittäjien riskinottokyky alenee merkittävästi, jos kotimainen elokuva poistuu niin teattereista kuin muistakin levityskanavista. Tämä olisi katastrofi koko suomalaiselle elokuvakulttuurille ja ennen kaikkea elokuvayleisölle, harmittelee Nurmio.
Suomen Filmikamari toivoo, että elokuvan rahoituksen resursoinnista päättävät voisivat mahdollisimman pian antaa elokuvatuottajille konkreettisen viestin tuotantorahoituksen lisäämisestä, jotta koko elokuva-ala pääsisi jatkamaan työtään suomalaisen elokuvan hyväksi kaikkialla Suomessa.
***
Asiaan liittyvät aiemmat
julkilausumat ja tiedotteet.
"Tiedote 5.9.2007, julkaistavissa heti
Suomen Filmikamari jäsenjärjestöineen tukee itsenäisten elokuvatuottajien vaatimusta elokuvan tuotantotuen lisäämisestä. Filmikamari on huolissaan pienten teattereiden alati vaikeutuvista toimintaedellytyksistä – viitisenkymmentä paikkakuntaa on vaarassa menettää teatterinsa elokuvarahoituksen vähäisyyden vuoksi. Kotimaisen ohjelmiston supistuminen vaarantaa monipuolisen ohjelmatarjonnan elokuvateattereissa.
Suomen Filmikamari ry:n jäseniä ovat Suomen elokuvatoimistojen liitto, joka edustaa kaikkia merkittäviä Suomessa toimivia elokuvien levitysyhtiöitä sekä Suomen elokuvateatteriliitto, jonka jäsenenä ovat liki kaikki maamme elokuvateatterit.
Kotimaisen elokuvan katsojaosuudet elokuvateattereissa ovat eurooppalaisessa mittakaavassa poikkeuksellisen korkeat. Suomalainen elokuva onkin elokuvateattereiden olemassaololle erittäin tärkeää – sitä tärkeämpää, mitä pienemmällä paikkakunnalla teatteri on.
– Suomessa on noin 200 elokuvateatteria, joista suurin osa on maaseutupaikkakunnilla. Nämä teatterit sinnittelevät hengissä pitkälti kotimaisen elokuvan varassa. Elokuvan rahoitustilanteen vuoksi arvioilta puolisensataa paikkakuntaa on koko ajan vaarassa menettää elokuvateatterinsa, muistuttaa toiminnanjohtaja Tero Koistinen Suomen elokuvateatteriliitosta.
Suomalaisessa kulttuuripolitiikassa keskeisenä ihanteena on ollut kulttuurin tasa-arvoinen alueellinen saavutettavuus. Elokuvan tuotantotuen tasosta päätettäessä ei ole otettu huomioon nykyisen laajuisen elokuvateatteriverkon suurta kulttuurillista ja alueellista merkitystä. Viime vuonna, mikä oli erinomainen kotimaisen elokuvan vuosi, 115 elokuvateatterin lipputulot olivat alle 50 000 euroa.
– Kyse on lähinnä mikroyrityksistä sekä talkoohenkisestä alueellisen kulttuuritoiminnan ylläpitämisestä. Toiminnan suuresta kulttuurisesta merkityksestä kertoo se, että mainituissa 115 pienten paikkakuntien teattereissa oli noin 300 000 elokuvissakäyntiä. Varovaisenkin arvion mukaan vähintään puolet näistä käynneistä kohdistui kotimaisiin elokuviin, Koistinen huomauttaa.
Vaarana ohjelmiston kaventuminen
Suomen elokuvatoimistojen liitto ymmärtää tuottajia.
– Elokuvatuottajat ovat turvautuneet rajuun keinoon kotimaisen elokuvan rahoituksen korjaamiseksi, toteaa toiminnanjohtaja Raija Nurmio Suomen elokuvatoimistojen liitosta.
– Tuotantosulku on äärimmäinen ratkaisu, mutta suomalaisen elokuvan pitkään jatkuneen riittämättömän tuotantorahoituksen tietäen, tuottajien tuskastuminen on hyvin ymmärrettävää.
Kotimainen elokuva on levitysyhtiöiden taloudellinen kivijalka. Jos se rapautuu tuotantosulun takia, kaventuvat levittäjien mahdollisuudet tarjota elokuvateattereille eurooppalaista tai independent-elokuvaa.
– Levittäjien riskinottokyky alenee merkittävästi, jos kotimainen elokuva poistuu niin teattereista kuin muistakin levityskanavista. Tämä olisi katastrofi koko suomalaiselle elokuvakulttuurille ja ennen kaikkea elokuvayleisölle, harmittelee Nurmio.
Suomen Filmikamari toivoo, että elokuvan rahoituksen resursoinnista päättävät voisivat mahdollisimman pian antaa elokuvatuottajille konkreettisen viestin tuotantorahoituksen lisäämisestä, jotta koko elokuva-ala pääsisi jatkamaan työtään suomalaisen elokuvan hyväksi kaikkialla Suomessa.
***
Asiaan liittyvät aiemmat
julkilausumat ja tiedotteet.
Veikkaa Tiitisen listasta
Helsingin Sanomat kertoo tänään omassa uutisessaan (HS, A4, 6.9.07), että ns. Tiitisen listan julkaisemisesta lyödään virallisesti vetoa.
Vedonlyönnin rajapäiväksi on asetettu seuraava Suomen itsenäisyyspäivä eli 6.12.2007 - ei kai tällaisia päivämääriä enää kukaan tiedä, kun ne ovat numeroina ilmaistavissa. Uutinen avaa kiitettävästi, lähes kansalaisjournalistiselle tasolle asettuen, tämän hetkiset kertoimet.
Ei julkisteta -kerroin on 1,45 eli satasella saa takaisin 145 euroa. lehti kertoo. Jos minulta kysytään, niin helppoa rahaa on siis tiedossa. Ennen itsenäisyyspäivää Supossa tuskin saadaan aikaan mitään henkilökunnan pikkujouluja suurempaa. Siihenkin rahat saatiin ainakin aikoinaan esimerkiksi ylioppilaskunnalta tai joltakin muulta onnettomalta yhteisöltä tarpeettomien ilmoitusten tuotoilla henkilökunnan lehteen.
Julkistetaan kyllä -kerroin on HS:n mukaan 2,55. "Satasen sijoituksella nettoaa vedon toteutuessa 155 euron voittopotin", lehti lausuu.
Hetkinen! Voittopottihan on tietysti 255 euroa, jossa lisäarvoa sijoitukseen kertyy tuo 155 euroa.
Kuka helvetin agentti Hesarissa ehti sen satasen viemään kansalaisjournalistin pivosta?
EDIT klo 11:30. Aamupäivällä Supo ilmoitti julkisuuteen, ettei listaa julkisteta. Rikkaus mielessään elävien rahat on siis syytä sijoittaa tuottavampiin kohteisiin kuin turvallisuuspoliisin tekemisiin tai tekemättä jättämiseen.
Vedonlyönnin rajapäiväksi on asetettu seuraava Suomen itsenäisyyspäivä eli 6.12.2007 - ei kai tällaisia päivämääriä enää kukaan tiedä, kun ne ovat numeroina ilmaistavissa. Uutinen avaa kiitettävästi, lähes kansalaisjournalistiselle tasolle asettuen, tämän hetkiset kertoimet.
Ei julkisteta -kerroin on 1,45 eli satasella saa takaisin 145 euroa. lehti kertoo. Jos minulta kysytään, niin helppoa rahaa on siis tiedossa. Ennen itsenäisyyspäivää Supossa tuskin saadaan aikaan mitään henkilökunnan pikkujouluja suurempaa. Siihenkin rahat saatiin ainakin aikoinaan esimerkiksi ylioppilaskunnalta tai joltakin muulta onnettomalta yhteisöltä tarpeettomien ilmoitusten tuotoilla henkilökunnan lehteen.
Julkistetaan kyllä -kerroin on HS:n mukaan 2,55. "Satasen sijoituksella nettoaa vedon toteutuessa 155 euron voittopotin", lehti lausuu.
Hetkinen! Voittopottihan on tietysti 255 euroa, jossa lisäarvoa sijoitukseen kertyy tuo 155 euroa.
Kuka helvetin agentti Hesarissa ehti sen satasen viemään kansalaisjournalistin pivosta?
EDIT klo 11:30. Aamupäivällä Supo ilmoitti julkisuuteen, ettei listaa julkisteta. Rikkaus mielessään elävien rahat on siis syytä sijoittaa tuottavampiin kohteisiin kuin turvallisuuspoliisin tekemisiin tai tekemättä jättämiseen.
keskiviikkona, syyskuuta 05, 2007
tiistaina, syyskuuta 04, 2007
Katselua ja elvytyksiä
Hirveä nippu katsottavaa vierellä. Ihan erilaista, satunnaista ja kuitenkin niitä jokin yhdistää. Ajattelin urakoida lähipäivinä ainakin nämä: Tannerin tie, Sotapolulla, Yksinteoin, Tuulinen päivä, Vain neljä kertaa, Kansa siirtyy rauhan töihin ja Kainuu 39.
Olen harjoittanut viime päivinä ystävällismielisiä nurkanvaltauksia. Kiitokseni Pagistaan-blogin Katille yhteistyöstä Historian siipien havinat -blogissa ja toiset kiitokset mukana hankkeessa hengessä olleelle Jura Jukolalle. Molempien blogeja kannattaa kyllä seurata säännöllisesti.
Pitkän kirjoitustauon jälkeen olen ajatellut elvyttää hyvin alkaneen mutta sittemmin uuvahtaneen ryhmäblogimme Historian siipien havinat monipuolisesti historiaan erikoistuneeksi blogiksi, jota pidän yksin. Historiaan liittyviä kirjoitus- ja linkkivinkkejä otan mieluusti vastaan.
Vastaavalla tavalla elvytystoimien kohteeksi on otettu Sata ja yksi tarinaa Helsingistä. Sitä päivittelen harvakseltaan, omien intressien ja kirjoitushalujen mukaisesti. Se tarkoittaa ajoittain kiivaammin, ajoittain harvakseltaan.
Sediksen elokuvablogi saa uusia kirjoituksia sitä mukaa kuin niitä kirjoitan päivittäisessä työssäni elokuva-arkistossa. Aivan kaikkia en ole tainnut muistaa sinne lainkaan, mutta suuri osa Orion-esitteistäni on sinne viety. Lisäksi blogissa tiedotetaan elokuva-alan asioista: osa niistä toki laitetaan julki myös tässä blogissa. Eli sekin on täsmäohjattu erikoisblogi.
Olen harjoittanut viime päivinä ystävällismielisiä nurkanvaltauksia. Kiitokseni Pagistaan-blogin Katille yhteistyöstä Historian siipien havinat -blogissa ja toiset kiitokset mukana hankkeessa hengessä olleelle Jura Jukolalle. Molempien blogeja kannattaa kyllä seurata säännöllisesti.
Pitkän kirjoitustauon jälkeen olen ajatellut elvyttää hyvin alkaneen mutta sittemmin uuvahtaneen ryhmäblogimme Historian siipien havinat monipuolisesti historiaan erikoistuneeksi blogiksi, jota pidän yksin. Historiaan liittyviä kirjoitus- ja linkkivinkkejä otan mieluusti vastaan.
Vastaavalla tavalla elvytystoimien kohteeksi on otettu Sata ja yksi tarinaa Helsingistä. Sitä päivittelen harvakseltaan, omien intressien ja kirjoitushalujen mukaisesti. Se tarkoittaa ajoittain kiivaammin, ajoittain harvakseltaan.
Sediksen elokuvablogi saa uusia kirjoituksia sitä mukaa kuin niitä kirjoitan päivittäisessä työssäni elokuva-arkistossa. Aivan kaikkia en ole tainnut muistaa sinne lainkaan, mutta suuri osa Orion-esitteistäni on sinne viety. Lisäksi blogissa tiedotetaan elokuva-alan asioista: osa niistä toki laitetaan julki myös tässä blogissa. Eli sekin on täsmäohjattu erikoisblogi.
maanantaina, syyskuuta 03, 2007
Elokuvatuottajat ja ministeri
Elokuvatuottajat julistivat lakon klo 11 tänään. Ministeri Stefan Wallin julkasi vastineensa 17 minuuttia ennen tuottajien julkilausuman sallittua julkistamisaikaa. Näin nopeaa on politiikka vai onko kyse jo sodasta?
Päätelkää itse. Ohessa lausumat:
ELOKUVATUOTTAJIEN JULKILAUSUMA
Me, allekirjoittaneet kotimaisten näytelmäelokuvien tuottajat julistamme tästä hetkestä alkaen tuotantosulun, joka koskee vireillä olevia elokuvahankkeitamme.
Ryhdymme lakkoon viime kädessä siksi, että kulttuuriministeri Stefan Wallin ei ole pitänyt lupaustaan.
Nykyisen hallituskauden alussa elokuvaväki uskoi kymmenen vuoden piinan hellittävän, koska hallitusohjelmassa elokuva mainittiin erikseen painopistealueena. Lisää uskoa valoi kulttuuriministerin kesäkuinen lupaus 1,2 miljoonan lisärahasta ensi vuodelle.
Iloa ei kestänyt pitkään. Nyt, pari kuukautta myöhemmin, elokuvan valtiontuki veikkausvoittovaroista on ensi vuoden budjetissa täsmälleen sama kuin tänä vuonna: kasvua luvatun kahdeksan prosentin sijasta nolla.
Erityisen tyhmää sanansyöminen on koska yhden elokuvan tekemiseen käytetyt rahat tuottavat valtiolle pääsylippujen ja palkkojen verotuloina jopa kaksinkertaisen summan. Voiko kukaan siis väittää, että elokuvan tukeminen sisältää riskejä valtiontaloudelle?
Haluamme kiinnittää huomiota siihen, että yksittäisen elokuvan saama maksimituki ei ole noussut kymmeneen vuoteen. Kuitenkin samassa ajassa tuotantokustannukset ovat kaksinkertaistuneet.
Jos valtio jatkaa lyhytnäköistä elokuvapolitiikkaansa, niin millaisia elokuvia se haluaa meidän tuottavan? Joka vuosi kymmenkunta kompromisseihin tyytyvää elokuvaa, joiden aiheet on valittu isojen katsojalukujen toivossa?
Olemme hyvinkin kiukkuisia siitä, että elokuvan nollalisän rinnalla on Kansallisoopperan saama lisämiljoona. Se on toki vain pisara valtion ja kuntien oopperalle antamassa noin 50 miljoonan euron tukipaketissa. Siihen verrattuna elokuvan 13,5 miljoonaa tuntuu loukkaukselta.
Harmittaa meitä sekin, että valtio tukee jokaista Kansallisoopperan pääsylippua 160 eurolla eli kaksikymmentä kertaa enemmän kuin elokuvalippua.
Kymmenen vuoden aikana kotimainen elokuva on kerännyt 15 – 25 prosentin osuuden elokuvakatsojista. Siitä olemme ylpeitä. Meillä olisi enemmänkin annettavaa, mutta eikö ole kohtuutonta että yksi elokuva tarvitsee keskimäärin 150 000 myytyä pääsylippua päästäkseen nollatulokseen? Tällöin kaikki tavanomaiset rahoituslähteet ja tukimuodot ovat käytössä eli kyse on tuottajan riskistä.
Lappuhan olisi ollut luukulla jo pitkään, jos olisimme olleet avuttomia rahapulan edessä. Olemme oppineet hakemaan lisärahaa kovalla työllä ja ammattitaidolla. Siinä missä Kansallisooppera hankkii markkinarahaa 500 000 euroa, pitkän elokuvan tuottajat keräävät joka vuosi kymmenkertaisen määrän (5 miljoonaa) yhteistyökumppaneiltaan kotimaisen elokuvan arhaaksi.
Kaivelee tämäkin: kun valtio siirtää lakisääteiset kirjastomäärärahat takaisin valtion budjettiin niin kuin oikein on, niin se käyttää veikkausvaroja vastaaviin lakisääteisiin menoihin eli teattereiden ja orkestereiden valtionosuuksiin. Jos nämäkin rahat olisivat valtion muussa budjetissa, niin veikkausvaroista riittäisi meille ja muille ihan hyvin.
Me allekirjoittaneet olemme keskenämme sopineet, että emme ryhdy uusiin elokuvahankkeisiin ennen kuin kulttuuriministeri lunastaa lupauksensa ja elokuva saa jo ensi vuodeksi 1,2 miljoonan lisäyksen.
Mielenosoituksemme ei kohdistu elokuvasäätiöön, levittäjiin, elokuvateattereihin eikä varsinkaan katsojiin. Siksi lupaamme saattaa tämän vuoden tuen avulla tehdyt elokuvat suuren yleisön nähtäväksi.
Entä jos lisärahaa ei tule? Siinä tapauksessa valtio voi meidän puolestamme siirtää koko ensi vuoden elokuvatuen vaikeuksissaan piehtaroivalle Kansallisoopperalle.
Helsingissä 3. syyskuuta 2007
Aleksi Bardy (Helsinki-filmi), Jörn Donner (Jörn Donner Productions), Jesse Fryckman (Bronson Club), Matti Halonen (FS Film), Jarkko Hentula (Juonifilmi), Riina Hyytiä (Filmiteollisuus), Petri Jokiranta, Tero Kaukomaa (Blind Spot Pictures), Aki Kaurismäki (Sputnik), Timo Koivusalo (Artista Filmi), Nina Koljonen (Fantasiafilmi), Johannes Lassila (Also Starring), Peter Lindholm (Petfi lms), Jenni Lähteenmäki (Suomen Filmiteollisuus SF), Auli Mantila (DO fi lms), Ilkka Matila (MRP Matila Röhr Productions), Ilkka Mertsola (Sputnik), Kai Nordberg (Making Movies), Claes Olsson (Kinoproduction), Liisa Penttilä (Edith fi lm), Mika Ritalahti (Silva Mysterium), Harri Räty (Lasihelmi Filmi), Marko Röhr (MRP Matila Röhr Productions), Lasse Saarinen (Kinotar), Satu Sadinkangas (Suomen Filmiteollisuus SF), Rimbo Salomaa (Kinotar), Markus Selin (Solar Films), Juha Wuolijoki (Snapper Films) .
Ja opetusministeriö vastasi 17 minuuttia ennen kuin elokuvatuottajien ilmoitus oli edes julkinen:
3.9. HETI JULKAISTAVISSA
Kulttuuri- ja urheiluministeri Stefan Wallin elokuvan rahoituksesta
Suomen Filmikamarin 31.8.2007 julkaiseman tiedotustilaisuuskutsun ja kotimaisten elokuvatuottajien 3.9.2007 pitämän tiedotustilaisuuden johdosta kulttuuri- ja urheiluministeri Stefan Wallin lausuu seuraavaa liittyen elokuvan rahoitukseen ja valtion ensi vuoden talousarvioesitykseen:
Tapaamisessa Suomen elokuvasäätiön johdon kanssa viime kesäkuussa ilmaisin vahvan tukeni Audiovisuaalisen politiikan linjat -ohjelman mukaiseen elokuvarahoituksen tason kasvattamiseen.
Julkisuudessa mainittu 1,2 miljoonan euron korotustarve on varmasti vähintäänkin se taso joka olisi tarvittu. Se onkin ollut minun tavoitteeni.
Kesäkuussa veikkausvoittovaramomentin tarkka pelivara ei ollut vielä tiedossa. Tiedossa kuitenkin oli, että momentin jakovara tulee olemaan pieni uusien menokohteiden tultua veikkausvoittovarojen piiriin.
Elokuvataiteen edistämisen määrärahaa on vuodesta 2000 lähtien nostettu reippaasti. Tänä vuonna käytössä on 17 680 000 euroa. Kokonaismäärärahat ovat vuoden 2000 tasoon nähden nousseet lähes 62 prosenttia, yhteensä 6,7 miljoonaa euroa. Tästä summasta elokuvatuotannon määrärahojen kasvu vastaavana aikana on ollut 63,5 prosenttia, yhteensä lähes 4,7 miljoonaa euroa.
Vuoden 2008 budjettiesityksen taiteen ja kulttuurin edistämiseen tarkoitetun veikkausvoittovaramomentin pelivara on niukka. Kaikkia kulttuurin ja eri taiteenalojen tarpeita on tarkasteltava oikeudenmukaisesti. Vuoden 2008 talousarvioesityksessä yhdenkään edunsaajan määrärahaa ei vähennetä.
Opetusministeriö ei ole vielä vahvistanut veikkausvoittovaramomentin sisäistä jakosuunnitelmaa vuoden 2008 osalta. Valtion talousarvioehdotuksen valmistuttua käyn myönteisessä hengessä läpi elokuvarahoituksen korottamismahdollisuuksia.
Opetusministeriössä on selkeä ajatus siitä, miten suomalaisen elokuvan rahoitusta tullaan vaalikauden aikana kehittämään hallitusohjelman kirjausta myötäilevällä tavalla. Johtopäätöksiä ei kannata tehdä vielä, eikä missään tapauksessa hallituksen ensimmäisen budjetin perusteella. Vaalikausi kestää neljä vuotta.
Suurin vahinko elokuvatuotannon ja elokuvakulttuurin jatkuvuuden kannalta syntyy, jos tuottajat lopettavat tuottamisen. Rahoitusta ei myönnetä painostuksen tuloksena vaan korkealuokkaisen suomalaisen elokuvatuotannon tukemiseksi.
Päätelkää itse. Ohessa lausumat:
ELOKUVATUOTTAJIEN JULKILAUSUMA
Me, allekirjoittaneet kotimaisten näytelmäelokuvien tuottajat julistamme tästä hetkestä alkaen tuotantosulun, joka koskee vireillä olevia elokuvahankkeitamme.
Ryhdymme lakkoon viime kädessä siksi, että kulttuuriministeri Stefan Wallin ei ole pitänyt lupaustaan.
Nykyisen hallituskauden alussa elokuvaväki uskoi kymmenen vuoden piinan hellittävän, koska hallitusohjelmassa elokuva mainittiin erikseen painopistealueena. Lisää uskoa valoi kulttuuriministerin kesäkuinen lupaus 1,2 miljoonan lisärahasta ensi vuodelle.
Iloa ei kestänyt pitkään. Nyt, pari kuukautta myöhemmin, elokuvan valtiontuki veikkausvoittovaroista on ensi vuoden budjetissa täsmälleen sama kuin tänä vuonna: kasvua luvatun kahdeksan prosentin sijasta nolla.
Erityisen tyhmää sanansyöminen on koska yhden elokuvan tekemiseen käytetyt rahat tuottavat valtiolle pääsylippujen ja palkkojen verotuloina jopa kaksinkertaisen summan. Voiko kukaan siis väittää, että elokuvan tukeminen sisältää riskejä valtiontaloudelle?
Haluamme kiinnittää huomiota siihen, että yksittäisen elokuvan saama maksimituki ei ole noussut kymmeneen vuoteen. Kuitenkin samassa ajassa tuotantokustannukset ovat kaksinkertaistuneet.
Jos valtio jatkaa lyhytnäköistä elokuvapolitiikkaansa, niin millaisia elokuvia se haluaa meidän tuottavan? Joka vuosi kymmenkunta kompromisseihin tyytyvää elokuvaa, joiden aiheet on valittu isojen katsojalukujen toivossa?
Olemme hyvinkin kiukkuisia siitä, että elokuvan nollalisän rinnalla on Kansallisoopperan saama lisämiljoona. Se on toki vain pisara valtion ja kuntien oopperalle antamassa noin 50 miljoonan euron tukipaketissa. Siihen verrattuna elokuvan 13,5 miljoonaa tuntuu loukkaukselta.
Harmittaa meitä sekin, että valtio tukee jokaista Kansallisoopperan pääsylippua 160 eurolla eli kaksikymmentä kertaa enemmän kuin elokuvalippua.
Kymmenen vuoden aikana kotimainen elokuva on kerännyt 15 – 25 prosentin osuuden elokuvakatsojista. Siitä olemme ylpeitä. Meillä olisi enemmänkin annettavaa, mutta eikö ole kohtuutonta että yksi elokuva tarvitsee keskimäärin 150 000 myytyä pääsylippua päästäkseen nollatulokseen? Tällöin kaikki tavanomaiset rahoituslähteet ja tukimuodot ovat käytössä eli kyse on tuottajan riskistä.
Lappuhan olisi ollut luukulla jo pitkään, jos olisimme olleet avuttomia rahapulan edessä. Olemme oppineet hakemaan lisärahaa kovalla työllä ja ammattitaidolla. Siinä missä Kansallisooppera hankkii markkinarahaa 500 000 euroa, pitkän elokuvan tuottajat keräävät joka vuosi kymmenkertaisen määrän (5 miljoonaa) yhteistyökumppaneiltaan kotimaisen elokuvan arhaaksi.
Kaivelee tämäkin: kun valtio siirtää lakisääteiset kirjastomäärärahat takaisin valtion budjettiin niin kuin oikein on, niin se käyttää veikkausvaroja vastaaviin lakisääteisiin menoihin eli teattereiden ja orkestereiden valtionosuuksiin. Jos nämäkin rahat olisivat valtion muussa budjetissa, niin veikkausvaroista riittäisi meille ja muille ihan hyvin.
Me allekirjoittaneet olemme keskenämme sopineet, että emme ryhdy uusiin elokuvahankkeisiin ennen kuin kulttuuriministeri lunastaa lupauksensa ja elokuva saa jo ensi vuodeksi 1,2 miljoonan lisäyksen.
Mielenosoituksemme ei kohdistu elokuvasäätiöön, levittäjiin, elokuvateattereihin eikä varsinkaan katsojiin. Siksi lupaamme saattaa tämän vuoden tuen avulla tehdyt elokuvat suuren yleisön nähtäväksi.
Entä jos lisärahaa ei tule? Siinä tapauksessa valtio voi meidän puolestamme siirtää koko ensi vuoden elokuvatuen vaikeuksissaan piehtaroivalle Kansallisoopperalle.
Helsingissä 3. syyskuuta 2007
Aleksi Bardy (Helsinki-filmi), Jörn Donner (Jörn Donner Productions), Jesse Fryckman (Bronson Club), Matti Halonen (FS Film), Jarkko Hentula (Juonifilmi), Riina Hyytiä (Filmiteollisuus), Petri Jokiranta, Tero Kaukomaa (Blind Spot Pictures), Aki Kaurismäki (Sputnik), Timo Koivusalo (Artista Filmi), Nina Koljonen (Fantasiafilmi), Johannes Lassila (Also Starring), Peter Lindholm (Petfi lms), Jenni Lähteenmäki (Suomen Filmiteollisuus SF), Auli Mantila (DO fi lms), Ilkka Matila (MRP Matila Röhr Productions), Ilkka Mertsola (Sputnik), Kai Nordberg (Making Movies), Claes Olsson (Kinoproduction), Liisa Penttilä (Edith fi lm), Mika Ritalahti (Silva Mysterium), Harri Räty (Lasihelmi Filmi), Marko Röhr (MRP Matila Röhr Productions), Lasse Saarinen (Kinotar), Satu Sadinkangas (Suomen Filmiteollisuus SF), Rimbo Salomaa (Kinotar), Markus Selin (Solar Films), Juha Wuolijoki (Snapper Films) .
Ja opetusministeriö vastasi 17 minuuttia ennen kuin elokuvatuottajien ilmoitus oli edes julkinen:
3.9. HETI JULKAISTAVISSA
Kulttuuri- ja urheiluministeri Stefan Wallin elokuvan rahoituksesta
Suomen Filmikamarin 31.8.2007 julkaiseman tiedotustilaisuuskutsun ja kotimaisten elokuvatuottajien 3.9.2007 pitämän tiedotustilaisuuden johdosta kulttuuri- ja urheiluministeri Stefan Wallin lausuu seuraavaa liittyen elokuvan rahoitukseen ja valtion ensi vuoden talousarvioesitykseen:
Tapaamisessa Suomen elokuvasäätiön johdon kanssa viime kesäkuussa ilmaisin vahvan tukeni Audiovisuaalisen politiikan linjat -ohjelman mukaiseen elokuvarahoituksen tason kasvattamiseen.
Julkisuudessa mainittu 1,2 miljoonan euron korotustarve on varmasti vähintäänkin se taso joka olisi tarvittu. Se onkin ollut minun tavoitteeni.
Kesäkuussa veikkausvoittovaramomentin tarkka pelivara ei ollut vielä tiedossa. Tiedossa kuitenkin oli, että momentin jakovara tulee olemaan pieni uusien menokohteiden tultua veikkausvoittovarojen piiriin.
Elokuvataiteen edistämisen määrärahaa on vuodesta 2000 lähtien nostettu reippaasti. Tänä vuonna käytössä on 17 680 000 euroa. Kokonaismäärärahat ovat vuoden 2000 tasoon nähden nousseet lähes 62 prosenttia, yhteensä 6,7 miljoonaa euroa. Tästä summasta elokuvatuotannon määrärahojen kasvu vastaavana aikana on ollut 63,5 prosenttia, yhteensä lähes 4,7 miljoonaa euroa.
Vuoden 2008 budjettiesityksen taiteen ja kulttuurin edistämiseen tarkoitetun veikkausvoittovaramomentin pelivara on niukka. Kaikkia kulttuurin ja eri taiteenalojen tarpeita on tarkasteltava oikeudenmukaisesti. Vuoden 2008 talousarvioesityksessä yhdenkään edunsaajan määrärahaa ei vähennetä.
Opetusministeriö ei ole vielä vahvistanut veikkausvoittovaramomentin sisäistä jakosuunnitelmaa vuoden 2008 osalta. Valtion talousarvioehdotuksen valmistuttua käyn myönteisessä hengessä läpi elokuvarahoituksen korottamismahdollisuuksia.
Opetusministeriössä on selkeä ajatus siitä, miten suomalaisen elokuvan rahoitusta tullaan vaalikauden aikana kehittämään hallitusohjelman kirjausta myötäilevällä tavalla. Johtopäätöksiä ei kannata tehdä vielä, eikä missään tapauksessa hallituksen ensimmäisen budjetin perusteella. Vaalikausi kestää neljä vuotta.
Suurin vahinko elokuvatuotannon ja elokuvakulttuurin jatkuvuuden kannalta syntyy, jos tuottajat lopettavat tuottamisen. Rahoitusta ei myönnetä painostuksen tuloksena vaan korkealuokkaisen suomalaisen elokuvatuotannon tukemiseksi.
Sota-arkisto avautuu
Arkistoissa työskenteleminen on eri paikoissa erilaista. Keskeinen ero on luetteloissa. Jos käytössä on hyvin järjestetty luettelo, voi yksittäinen tutkijakin onnistua tekemään järjestelmällistä työtä ja saada aikaan jotakin yllättävääkin. Yllättävät asiat ovat järjestelmällisenkin arkistotyön suola historioitsijalle.
Voisi esimerkiksi olettaa, että Saksassa asiat olisivat hyvin. Järjestelmällinen kansa ja meininki. Millään muulla kielellä "järjestys olla pitää" ei kuulosta niin iskevältä.
Mutta mitä vielä. Arkistojen annit ovat varsin epämääräisiä. Penkoessani aikanaan Ufa-yhtymän arkistoja huomasin, että ne oli mapitettu satunnaisessa järjestyksessä.
Ollaksesi varma, että saat olennaisen, sinun piti käydä läpi kaikki. Siihen menee muutama vuosi. Vuoden 1925 paperia seurasi jotakin 1960-luvulta. Pidä siinä sitten asiat järjestyksessä itse.
Suomessa samanlainen tunne oli joskus vajaa neljännevuosisata sitten sota-arkistossa. Sait mitä sait, ja kaikki henkilökunnan avustamana. Luettelot olivat lukkojen takana. Aina joskus tuli tunne, että henkilökunta ei kertonut kaikkea. Niin kuin ei kertonutkaan.
Eivät ole enää lukkojen takana. Tästä päivästä lähtien sota-arkiston luetteloita voi selata netissä. Jopa nettisivut ovat erinomaisen selkeät. Hatun nosto.
Linjanmuutos liittyy epäilemättä siihen, että sota-arkisto liitetään arkistolaitokseen ensi vuoden alusta. Puolustusministeriö ja opetusministeriö allekirjoittivat 13. maaliskuuta 2007 aiesopimuksen Sota-arkiston liittämisestä arkistolaitokseen 1.1.2008. Puolustusvoimat ja Kansallisarkisto osallistuivat suunnitteluun.
Päätöksen päiväys on symbolisesti kiintoisa. Talvisota loppui 13. maaliskuuta 1940.
Asiaa koskevan virastokielisen tiedotteen mukaan: "Toimintojen yhdistäminen on osa puolustusvoimien tukitoimintojen uudelleen järjestämistä tilaaja-tuottajamallin pohjalta. Arkistolaitos on opetusministeriön hallinnonalaan kuuluva laitos, joka koostuu Kansallisarkistosta ja seitsemästä piirihallintoviranomaisena toimivasta maakunta-arkistosta. Arkistolaitoksen tehtävänä on ohjata valtion viranomaisten arkistotointa, huolehtia sen kehittämiseen liittyvästä tutkimuksesta ja koulutuksesta sekä säilyttää valtion virastojen pysyvästi säilytettävät asiakirjat. Kansallisarkisto sijaitsee Helsingissä ja maakunta-arkistot Hämeenlinnassa, Joensuussa, Jyväskylässä, Mikkelissä, Oulussa, Turussa sekä Vaasassa."
Voisi esimerkiksi olettaa, että Saksassa asiat olisivat hyvin. Järjestelmällinen kansa ja meininki. Millään muulla kielellä "järjestys olla pitää" ei kuulosta niin iskevältä.
Mutta mitä vielä. Arkistojen annit ovat varsin epämääräisiä. Penkoessani aikanaan Ufa-yhtymän arkistoja huomasin, että ne oli mapitettu satunnaisessa järjestyksessä.
Ollaksesi varma, että saat olennaisen, sinun piti käydä läpi kaikki. Siihen menee muutama vuosi. Vuoden 1925 paperia seurasi jotakin 1960-luvulta. Pidä siinä sitten asiat järjestyksessä itse.
Suomessa samanlainen tunne oli joskus vajaa neljännevuosisata sitten sota-arkistossa. Sait mitä sait, ja kaikki henkilökunnan avustamana. Luettelot olivat lukkojen takana. Aina joskus tuli tunne, että henkilökunta ei kertonut kaikkea. Niin kuin ei kertonutkaan.
Eivät ole enää lukkojen takana. Tästä päivästä lähtien sota-arkiston luetteloita voi selata netissä. Jopa nettisivut ovat erinomaisen selkeät. Hatun nosto.
Linjanmuutos liittyy epäilemättä siihen, että sota-arkisto liitetään arkistolaitokseen ensi vuoden alusta. Puolustusministeriö ja opetusministeriö allekirjoittivat 13. maaliskuuta 2007 aiesopimuksen Sota-arkiston liittämisestä arkistolaitokseen 1.1.2008. Puolustusvoimat ja Kansallisarkisto osallistuivat suunnitteluun.
Päätöksen päiväys on symbolisesti kiintoisa. Talvisota loppui 13. maaliskuuta 1940.
Asiaa koskevan virastokielisen tiedotteen mukaan: "Toimintojen yhdistäminen on osa puolustusvoimien tukitoimintojen uudelleen järjestämistä tilaaja-tuottajamallin pohjalta. Arkistolaitos on opetusministeriön hallinnonalaan kuuluva laitos, joka koostuu Kansallisarkistosta ja seitsemästä piirihallintoviranomaisena toimivasta maakunta-arkistosta. Arkistolaitoksen tehtävänä on ohjata valtion viranomaisten arkistotointa, huolehtia sen kehittämiseen liittyvästä tutkimuksesta ja koulutuksesta sekä säilyttää valtion virastojen pysyvästi säilytettävät asiakirjat. Kansallisarkisto sijaitsee Helsingissä ja maakunta-arkistot Hämeenlinnassa, Joensuussa, Jyväskylässä, Mikkelissä, Oulussa, Turussa sekä Vaasassa."
sunnuntai, syyskuuta 02, 2007
Tulihan se siten
Tero Pitkämäki voitti keihäskullan, kuten olin veikannut.
Tulos on yksi kisojen parhaista. Penkkiurheilijan huippuhetkiä!
Tulos on yksi kisojen parhaista. Penkkiurheilijan huippuhetkiä!
Matkalla maineeseen
Elämässä sattuu aina tilaisuuksia, jotka muodostuvat legendaarisiksi. Asuessani Tukholman liepeillä reilu neljännesvuosisata sitten - tarkalleen vuonna 1981 - istuin jälleen kerran Operakällarenin lähellä Kungsträdgårdenissa.
Oli kaunis kesäilta ja minulla on mukanani kitara. Ympärille kerääntyi pari muutakin illanviettäjää, kaikilla erinäisiä eväitä mukana.
Paikalle saapui sitten neljä nuorta, ja yksi heistä pyysi kitaraa lainaksi. Soittelimme ja lauloimme vuorotellen ja vähitellen jengiä alkoi kerääntyä satapäiseksi poppooksi. Ihmettelin sitä vieressä istuvalle suomalaistytölle, joka oli tarttunut matkaan rautatieasemalta. Olin luvannut, että minun seurassani aina tapahtuu, eikä aika käy pitkäksi.
Tyttö melkein kauhistui sitä etten tuntenut kavereita. Sanoin, että en minä tiedä keitä ne ovat, mutta tullessaan sanoivat, että olivat olleet tekemässä elokuvaa.
No, kyse oli Ruotsin silloin suosituimmasta bändistä, nimeltään Gyllene Tider. Kaveri, jonka kanssa vuorotellen lauleskelimme oli Per Gessle. Hänhän oli mukana Marie Fredrikssonin kanssa Roxette-yhtyeessä, joka sentään sai singlensä neljä kertaa Amerikan Top-100 -listan ykköseksi vuosina 1989-91. [Tuo linkattu suomenkielinen Wikipedia-artikkeli kertoo todella omituisia ja ei-paikkaansapitäviä juttuja tästä Amerikan menestyksestä]
Elämän varrella olen tietysti tavannut monia elokuvakuuluisuuksia kaikkialta maailmassa, mutta vasta nyt huomasin, että ensimmäinen tuttu on noussut youtube-ykköseksi. Se on tietysti Gregorius-nimellä esiintynyt Esko Nick, jonka olen oppinut tuntemaan kymmeninä Vanhan kuppila-iltoina Egonina, Suomen eniten Einsteinia muistuttavana mukavana miehenä.
Videolla tanssii myös Jari Samulinin tanssiryhmä. Ihan ventovieras ei ole hänkään, sillä olemme tavanneet tänä vuonna parikin kertaa, kun olemme lauleskelleet karaokea samoissa ympyröissä. Olen tavannut vain harvoja itseäni vanhempia Jari-nimisiä. Mahdollista se olisi toki useamminkin, sillä Jalmari Finne keksi nimen jo vuonna 1939.
Vaikka tämä hupaisa N.M.K.Y on viime aikoina linkattu moneen blogiin, laitetaan se vielä kerran näytille. Se lienee jatkuvasti You Tuben eniten soitettuja kappaleita ja tutkijoiden mukaan kävi jopa ykkösenä eli se on ollut maailman suosituinta katseluviihdettä. Ei hullumpaa!
Oli kaunis kesäilta ja minulla on mukanani kitara. Ympärille kerääntyi pari muutakin illanviettäjää, kaikilla erinäisiä eväitä mukana.
Paikalle saapui sitten neljä nuorta, ja yksi heistä pyysi kitaraa lainaksi. Soittelimme ja lauloimme vuorotellen ja vähitellen jengiä alkoi kerääntyä satapäiseksi poppooksi. Ihmettelin sitä vieressä istuvalle suomalaistytölle, joka oli tarttunut matkaan rautatieasemalta. Olin luvannut, että minun seurassani aina tapahtuu, eikä aika käy pitkäksi.
Tyttö melkein kauhistui sitä etten tuntenut kavereita. Sanoin, että en minä tiedä keitä ne ovat, mutta tullessaan sanoivat, että olivat olleet tekemässä elokuvaa.
No, kyse oli Ruotsin silloin suosituimmasta bändistä, nimeltään Gyllene Tider. Kaveri, jonka kanssa vuorotellen lauleskelimme oli Per Gessle. Hänhän oli mukana Marie Fredrikssonin kanssa Roxette-yhtyeessä, joka sentään sai singlensä neljä kertaa Amerikan Top-100 -listan ykköseksi vuosina 1989-91. [Tuo linkattu suomenkielinen Wikipedia-artikkeli kertoo todella omituisia ja ei-paikkaansapitäviä juttuja tästä Amerikan menestyksestä]
Elämän varrella olen tietysti tavannut monia elokuvakuuluisuuksia kaikkialta maailmassa, mutta vasta nyt huomasin, että ensimmäinen tuttu on noussut youtube-ykköseksi. Se on tietysti Gregorius-nimellä esiintynyt Esko Nick, jonka olen oppinut tuntemaan kymmeninä Vanhan kuppila-iltoina Egonina, Suomen eniten Einsteinia muistuttavana mukavana miehenä.
Videolla tanssii myös Jari Samulinin tanssiryhmä. Ihan ventovieras ei ole hänkään, sillä olemme tavanneet tänä vuonna parikin kertaa, kun olemme lauleskelleet karaokea samoissa ympyröissä. Olen tavannut vain harvoja itseäni vanhempia Jari-nimisiä. Mahdollista se olisi toki useamminkin, sillä Jalmari Finne keksi nimen jo vuonna 1939.
Vaikka tämä hupaisa N.M.K.Y on viime aikoina linkattu moneen blogiin, laitetaan se vielä kerran näytille. Se lienee jatkuvasti You Tuben eniten soitettuja kappaleita ja tutkijoiden mukaan kävi jopa ykkösenä eli se on ollut maailman suosituinta katseluviihdettä. Ei hullumpaa!
lauantaina, syyskuuta 01, 2007
Googletuksen ihmeitä
Googlettaminen on kivaa. Uskomattomin löytö oli Romanian sotilasaikakauslehden juttu, jossa jo eläköitynyt kenraalimajuri Mihai Floca kertoo suomalaisista sotaelokuvista.
Muistan kyllä tavanneeni kenraalin heti sen jälkeen, kun olin pitänyt esitykseni, jolla avattiin suomalaisen sotaelokuvan päivät Bukarestissa jokunen vuosi sitten. Hän sanoi tekevänsä juttua ja pyysi tarkentamaan pari asiaa. Taisin antaa hänelle koko kirjallisen tuotteeni.
Nyt kun sitten saisi tietää, mitä minä olen sanonut.
"Dupa cum sublinia Jari Sedergren, specialist la Arhiva Finlandeza de Filme, este "un exemplu de film de razboi traditional, dar care beneficiaza de noile posibilitati ale artei cinematografice. Pelicula este admirabila in design-ul si perspectiva sa autentica si arata cum 2.000 de recruti finlandezi pot «fi schimbati» in soldati rusi care coboara pantele in fuga spre pozitiile finlandeze. Imaginile realiste si chiar documentare au fost scopul regizorului acestui spectacol". Un spectacol cutremurator al mortii, completam noi, pentru ca timp de 105 zile, cat a durat "razboiul de iarna", mica oaste finlandeza a tocat sistematic masiva forta invadatoare.
Spectatorul avizat percepe cu usurinta superioritatea calitativa a micii puteri, realizand cum a fost posibila aceasta performanta, care a uluit lumea.
*Trupele de acoperire si armata de campanie si-au ocupat dispozitivele de aparare la timp si in ordine. "Se putea aproape pretinde ca noi castigasem prima mansa – avea sa scrie maresalul Mannerheim – deoarece vreme de patru-sase saptamani, fusesem capabili sa completam formarea si echiparea trupelor si sa le familiarizam cu terenul, extinzand lucrarile de fortificatii, pregatind distrugerile si stabilind campurile minate".
*Indrazneala in conceptie si vointa comandantilor, rezistenta si spiritul de sacrificiu ale luptatorilor constituie factorii decisivi prin care finlandezii au contracarat superioritatea zdrobitoare a adversarului. De la soldat la comandant, eroii filmului lupta pana la limita extrema a rezistentei umane.
*Pentru a reduce eficienta aviatiei sovietice, care domina spatiul aerian, tot traficul rutier si feroviar, ca si schimbarile de dispozitive se efectuau noaptea."
Toinen löytö oli Ilkka Ruohosen artikkeli Surrealist Sensibility in Ethnographic Documentaries
(Visual Anthropology Review Spring 2007, Vol. 23, No. 1, pp. 64-68), jossa on ilmeisesti viitattu johonkin tekstiini, koskapa nimihakuni siihen linkkasi. Ilman googletusta en olisi varmaankaan älynnyt tuota artikkelia lukea: pdf maksaisi 12 dollaria, joten matkaa kirjastoon se tietää.
Muistan kyllä tavanneeni kenraalin heti sen jälkeen, kun olin pitänyt esitykseni, jolla avattiin suomalaisen sotaelokuvan päivät Bukarestissa jokunen vuosi sitten. Hän sanoi tekevänsä juttua ja pyysi tarkentamaan pari asiaa. Taisin antaa hänelle koko kirjallisen tuotteeni.
Nyt kun sitten saisi tietää, mitä minä olen sanonut.
"Dupa cum sublinia Jari Sedergren, specialist la Arhiva Finlandeza de Filme, este "un exemplu de film de razboi traditional, dar care beneficiaza de noile posibilitati ale artei cinematografice. Pelicula este admirabila in design-ul si perspectiva sa autentica si arata cum 2.000 de recruti finlandezi pot «fi schimbati» in soldati rusi care coboara pantele in fuga spre pozitiile finlandeze. Imaginile realiste si chiar documentare au fost scopul regizorului acestui spectacol". Un spectacol cutremurator al mortii, completam noi, pentru ca timp de 105 zile, cat a durat "razboiul de iarna", mica oaste finlandeza a tocat sistematic masiva forta invadatoare.
Spectatorul avizat percepe cu usurinta superioritatea calitativa a micii puteri, realizand cum a fost posibila aceasta performanta, care a uluit lumea.
*Trupele de acoperire si armata de campanie si-au ocupat dispozitivele de aparare la timp si in ordine. "Se putea aproape pretinde ca noi castigasem prima mansa – avea sa scrie maresalul Mannerheim – deoarece vreme de patru-sase saptamani, fusesem capabili sa completam formarea si echiparea trupelor si sa le familiarizam cu terenul, extinzand lucrarile de fortificatii, pregatind distrugerile si stabilind campurile minate".
*Indrazneala in conceptie si vointa comandantilor, rezistenta si spiritul de sacrificiu ale luptatorilor constituie factorii decisivi prin care finlandezii au contracarat superioritatea zdrobitoare a adversarului. De la soldat la comandant, eroii filmului lupta pana la limita extrema a rezistentei umane.
*Pentru a reduce eficienta aviatiei sovietice, care domina spatiul aerian, tot traficul rutier si feroviar, ca si schimbarile de dispozitive se efectuau noaptea."
Toinen löytö oli Ilkka Ruohosen artikkeli Surrealist Sensibility in Ethnographic Documentaries
(Visual Anthropology Review Spring 2007, Vol. 23, No. 1, pp. 64-68), jossa on ilmeisesti viitattu johonkin tekstiini, koskapa nimihakuni siihen linkkasi. Ilman googletusta en olisi varmaankaan älynnyt tuota artikkelia lukea: pdf maksaisi 12 dollaria, joten matkaa kirjastoon se tietää.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)