Blogistan ja tsunami

Kuten arvata saattaa, yksi ihmiskunnan historian suurimmista luonnonkatastrofeista nostattaa keskustelua ja myös auttamishalua. Tsunami on tappanut tätä kirjoitettaessa 120 000 ihmistä ja jatkaa vielä oman kuolemansa jälkeen tuhoja sairauksien muodossa, vaikka tapahtumista yhtä lailla järkyttänyt kansainvälinen yhteisö onkin lähettänyt paikalle paljon apua. Esimerkiksi World Health Organization toimii alueella täysin palkein, kuten linkkiin pujahtavat voivat lukea. Kyse ei ole kansallisesta ajattelusta. Muun muassa Yhdysvallat on monin tavoin mukana avustustoiminnassa, vaikka sen kansalaisia menehtyy enemmän Irakissa, johon maa on valtiollisesti mennyt omatoimimatkalle.

Benrope arveli, että tapahtuman suuruusluokasta huolimatta suomalaiset tiedotusvälineet olisivat sijoittaneet tämän kehitysmaihin sijoittuvan katastrofin omassa uutisoinnissaan vähemmän huomiota herättäviin kohtiin, ellei mukana olisi ollut suomalaisia. Tähän arvioon voi yhtyä, sillä semmoinen on uutisen logiikka. Kyse ei ole kansallisesta tavasta. Mutta on selvää, että suomalaiseen uutisvälitykseen kuuluu suomalaisten elämän käsittely ulkomaillakin. Se tuo oman näkökulmansa uutisointiin. Kun on nyt katsonut Ruotsin, Norjan, Tanskan, Saksan, Englannin, Ranskan ja Italian uutisointia asiasta, niin samansuuntaista asioiden käsittely on ollut. Suomessa kyllä tämä kadonneiden lista on nyt noussut ykkösuutiseksi.

Uutinen menettää merkitystään pitkittyessään. Itse asiassa pitkien prosessien kuten sotien yhteydessä toimituksilla on ongelmana pitää joku asia riittävän näyttävästi esillä. Näin kävi esimerkiksi Kosovon sodan yhteydessä. Syy on yksinkertainen: kun tuntuu siltä, että kaikki on jo sanottu, eikä toisto kuitenkaan ole se tiedonvälityksen perusasia. Yleisö eli me "kyllästymme" siihen, että samoja asioita jauhetaan viikoista toiseen - asian tärkeydestä välittämättä. [Jätämme tässä sivuun sen, että rahahan se on se pääasia.]

Kun kuolema on läsnä, on musta huumorikin. Mustassa huumorissa on usein se asiakin, johonka kalikka kalautetaan. Niinpä uskallan sanoa, että medianationalismia vastusti, mielestäni jo hieman kyyniselle puolelle livahtaen yhtenä monista kirjoittajista Kilpirauhasen vajaatoiminto.

Se, että nationalismi vedetään esille, ei ole minulle yllätys. Mutta keskustelun tietynlainen aggressiivisuus on - ja se, että juuri nationalismin vastustajat ovat yllättävän ärhäköitä ja ohittavat usein sen mikä teemassa on vielä tärkeämpää.

Eräässä sotapropagandaa käsittelevässä artikkelissa kirjoitetaan osuvasti: "Sotien lisäksi myös muut inhimilliset tragediat tulevat nykyään tehokkaasti uutisoiduiksi." Mutta asiassa on toinenkin puoli, kuten tuo samainen juttu osoittaa: "Jolon saarelta vapaiksi päässyt entinen panttivanki Risto Vahanen totesi vapauduttuaan olevansa nyt median panttivankina." Tämä vaara on olemassa nykyisessäkin katastrofissa, kun kuolleiden listoja aletaan julkaista. Media haluaa yksilöllistää ja vähäkään tunnetumpi kasvo tulee saamaan julkisuutta.

Minua askarruttaa se, olenko vähän syypää tähän nationalismikritiikkiin, sillä kirjoitin Helsingin Sanomissa, Aamulehdessä ja näytin naamaani televisiossakin tästäkin teemasta Jolon panttivankisattumusten yhteydessä. Taidan olla ensimmäisiä tutkijoita Suomessa, joka kiinnitti Suomessa huomiota median nationalistisuuteen jonkun tietyn uutisprosessin yhteydessä.

Vuonna 2000 STT:n kautta sotapropagandaseminaarissa sanotusta sivulauseesta tuli ihan lähes kaikkiin lehtiin mennyt uutisjuttu, jonka kärjeksi nousi juuri väittämäni tästä median nationalistisesta piirteestä Suomessa. Median logiikka näkyy seuranneesta ketjusta: Uutisjutusta seurasi HS:n pyyntö kirjoittaa alakerta, ja kun juttu oli Hesarissa, halusi Aamulehti samanlaisen jutun ja televisio seurasi perässä. Tuossa linkissä on oma HS-juttuni viimeistelemättömänä ja oikolukemattomana.

Tämä median panttivankina oleminen on ehkä kytköksissä toiseen asiaan. Media dramatisoi tapahtumia ehkä liikaakin. Kirjoitin silloin Helsingin Sanomissa:

"Kyse on myös uutistoiminnan viihteellistymisestä. Juuri siksi panttivankien kaappausta nimitetään panttivankidraamaksi. Draama - ja vielä jatkokertomus - on nykyisen uutistoiminnan muoto. Se käyttää surutta hyväksi emotionaalista kiristystä ja esimerkiksi kuvallisia keinoja kuten saippuaoopperoista tuttuja erikoislähikuvia. Samaa viihteellisyyttä - tunteiden ja elämyksien luomisen teknologiaa - on siinä, että tapahtumien päähenkilöiden psykologiset reaktiot ovat erityisen kiinnostuksen kohteena."

Kari Haakana oli keskustellut asiasta ystävänsä Jukan kanssa juuri tästä emotionaalisesta kiristyksestä viittaamalla pienten lasten käyttöön televisiojutuissa Aasian luonnonkatastrofista. Tästä seuraa tietysti syyttävä katse toimittajiin:

"Kari Lumikeron ja muiden journalistien syyllistäminen on yksi osa syyttelystä, jota tämän tapahtuman osalta jo käydään ja tulla käymään pitkään. Täpärästi kuolemalta pelastuneet matkailijat syyttävät viranomaisia siitä, että on toimittu väärin tai liian vähän. Journalistit yhtyvät tähän syyttelyyn ahnaasti; tämän päivän Ilta-Sanomissa syyllistettiin jo ulkoministeri ja presidentti. Lisäksi toimittajat syyttelevät toisiaan: liian suomalaiskeskeisen uutisoinnin kritiikki tulee varmaan ihan kohta, jostain. Mutta kuten Jukka minulle sanoi: kuka kertoisi suomalaisten kohtaloista jos ei suomalainen media?"

Syyllisten hakeminen on perinteikästä toimintaa, johon median ei pitäisi mielestäni liikkaa osallistua. Matkaoppaat nousivat lähes jumalalliseen arvoonsa heti tapahtuman jälkeen: kun opas ei tuhansien ruumiiden keskellä tullut kertomaan jokaiselle, mitä on tapahtunut ja miksi, matkailijat ottivat nokkiinsa ja haukkuivat oppaat. Media olisi voinut jättää nämä lausumat käyttämättä. Ruotsalaisia oppaita Thaimaassa jopa pahoinpideltiin, kun eloonjääneet paniikissa löivät ja repivät heitä. Kuitenkin uskon että juuri (eloonjääneiden) oppaiden järjestelytaidoilla on ollut pelastustöiden alussa merkitystä. Inhimillistä lienee, että hekin olivat tilanteessa vähintäänkin pöllämystyneitä.

Tämä syyllistäminen on sitten jatkunut eri muodoissa. MTV3 yritti aluksi nostattaa rasistista argumenttia paikallisten asukkaiden järjestelykyvyn puutteesta ja "tehottomuudesta": vasta katastrofista selvinneen Sauli Niinistön kertomus uhrautuvista auttajista muutti sanoman juuri päinvastaiseksi. Nyt hallinto joutuu puolustautumaan syytöksistä toiminnan hitaudesta - mitä se ei asiallisesti ottaen ole ollut, kuten pääministeri tiedotustilaisuudessa tänään kertoi.

MTV3:n journalistinen etiikka asetti seuraavaksi syytelistalle ulkoministeriön, jonka toiminnan muotoja ja rajoituksia ei aluksi kunnolla esitelty, niin kuin olisi pitänyt. Unohdamme pöllölaakson ja totean vain, että netin kansalaiskeskusteluista hyvin esille tuleva syyttely ulottuu pääministerin puheisiin ("uhreja tulossa"), joka oli muuten sisällöllisesti sama kuin Ruotsissa sikäläisen pääministerin antama lausuma (mihin yksikään tiedotusväline ei kiinnittänyt huomiota!) ja presidenttiin, jonka lausuntoa saatiin odotella "liian pitkään." [Näistä järjestetään jo nettiäänestyksiä!]

Sisäasiainministeriö on tänään antanut luvan julkaista kadonneiden listan. Se on Keskusrikospoliisin sivuilla tiedottajan mukaan tänään. Listaa ei saa julkistaa miten vain ja sen käytössä on oltava etiikka mielessä: toivottavasti sitä ohjetta noudatetaan Blogistanissakin. Listalla ovat mukana vain ne, joiden omaisiin on saatu ilmeisesti tämän päivän aikana yhteys ja katoamisen todenmukaisuus on saatu varmistetuksi yhteydenottojen puuttumisen kautta. Listalta puuttuu sen vuoksi ilmeisesti vajaa sata nimeä. [Päätös oli sittemmin semmoinen, että tuli kaksi listaa. Ne löytyvät esimerkiksi YLE:stä]

Karuselli laittoi tapahtuman - kuten humoristin kuuluukin - Jumalan syyksi. Samaa pohti sattumoisin Suomesta Thaimaahan lähetetty naispappi tv-uutisissa eilen tai toissapäivänä. Päätelmä oli, että Jumala on tarpeen juuri niille, jotka ovat ilmeisen sattumalta selvinneet elossa, ja kiittävät siitä sitten korkeampia taustavoimia. Realistinen asenne papilla.

[Lisäys: Television suora lähetys viranomaistoiminnasta on hieno osoitus siitä läpinäkyvyyden periaatteesta, jota suomalainen hallintojärjestelmä nykyään useimmiten noudattaa. Asiat puhutaan selviksi, ne perustellaan ja oikeastaan vastataan mieleen nouseviin kysymyksiin jo etukäteen. Lukekaa myös Juuso Hyvärisen hieno blogikirjoitus asiasta.]