tiistaina, maaliskuuta 22, 2005

Kylmän sodan sensuuria Suomessa I

Kylmä sota muutti Neuvostoliiton politiikkaa. Se ei Suomen kannalta ollut enää vain Pariisin rauhansopimuksen ja YYA-sopimuksen jälkeen voittajavalta, vaan myös kylmää sotaa käyvä suurvalta. Kylmän sodan luonteen vuoksi Neuvostoliiton painostus saattoi koskea yhtä hyvin kulttuurisia kuin poliittisia tai taloudellisia asioita. Kysymys siitä, oliko kyseessä suuri vai pieni asia, oli kerta kerralta ratkottava erikseen. Kulttuuriasiat kuuluivat suomalaisviranomaisten kategorioinnissa pieniin asioihin, mutta neuvostoliittolaiset ottivat ne paljon vakavammin.

Välirauhanteon jälkeen neuvostoliittolaiset - elokuvien omistajan edustaja oli Sovexportfilm - eivät aluksi hyväksyneet lainkaan, että heidän elokuviaan olisi sensuroitu. Valtion filmitarkastamon edustajat saivat Sovexportfilmin Helsingin-edustuston kuitenkin hyväksymään sen, että tarkastamo tarkastaisi elokuvat samojen periaatteiden mukaan kuin kaikki muutkin filmit. Neuvostoliittolaisten oli suostuttava määrättyihin leikkauksiin, jotta tarkastamo voisi määrätä niille ikärajan ja veron kuten muillekin filmeille. Neuvostolaiset perääntyivät vaatimuksissaan eikä neuvostofilmeihin tehty juurikaan leikkauksia muutamaa väkivaltaista kohtausta lukuun ottamatta - poliittisista leikkauksista puhumattakaan.

Suomen ja Neuvostoliiton väliset elokuvaa koskevat ongelmat tulivatkin vakaviksi vasta sen jälkeen, kun ne saivat poliittista luonnetta. Sen jälkeen, kun heinäkuun 1948 vaalien tuloksena valtaan astui K.-A. Fagerholmin sosiaalidemokraattinen vähemmistöhallitus, melkein kaikki oli poliittista. Neuvostoliitto rummutti sanomalehdissään Suomen hallitusta, ei omin sanoin, vaan Suomesta lainatuin argumentein.


Jääkärin morsian

Neuvostoliiton kulttuurispoliittinen painostus ulottui ensimmäisen kerran elokuviin teatterin kautta. Yhtenä monista vaatimuksista Neuvostoliiton Helsingin-lähetystö puuttui nootillaan 5.12.1948 kahteen näytelmään. Kansallisteatterissa esitetyn Jean-Paul Sartren Likaiset kädet -näytelmän lisäksi kiellettäväksi vaadittiin Samuli Sihvon Jääkärin morsianta, jota esitettiin Punainen Mylly -teatterissa. Näytelmien lisäksi kommunistien Työkansan Sanomissa nostettiin 17.12. esiin myös Jääkärin morsiamen elokuvaversio, jota pidettiin neuvostovastaisena. Suomen kommunistien ja Moskovan yhteisestä julkisuuspelistä on osoituksena myös se, että Pravdalle Moskovassa tämä riitti jo kahta päivää myöhemmin aiheeksi juttuun, jonka nimenä oli raflaavasti "Suomessa jatketaan neuvostovastaisten filmien esitystä".

Ulkoministeriö oli heti nootin jälkeen hälyttänyt oikeus-, sisä- ja opetusministeriön toimiin puhdistamaan kulttuurikenttää neuvostovastaisuuksista. Ministeriöt eivät niitä löytäneet. Pravdan kirjoituksen jälkeen ulkoministeriö kehotti opetusministeriötä kiinnittämään huomiota myös elokuviin. Tulos oli, että opetusministeri R. H. Oittinen määräsi 20. 12. 1948 elokuvatarkastamon kieltämään "maaseudulla esitetyn" Jääkärin morsiamen. Asia lienee ollut esillä myös valtioneuvoston ulkoasiainvaliokunnassa, jossa samana päivänä muotoiltiin vastausta neuvostonoottiin. Tarkkuutta tarvittiin siksi, että nootti oli ensimmäinen puhtaasti kulttuuriasioihin keskittyvä sitten sodan jälkeisten kirjakieltojen. Jääkärin morsian oli ennakkotapaus.

Tarkastamon 9.1. 1949 "toistaiseksi hyllylle" paneman eli kieltämän Jääkärin morsiamen sensuurihistoria avautuu, kun se ymmärretään esimerkkitapaukseksi. Vuodesta 1955 lähtien Jääkärin morsiamessa ei sinänsä ollut elokuvatarkastamon mielestä mitään erityistä kiellettävää. Samaa näytelmää esitettiin pitkin maita ja mantuja, enemmän tai vähemmän kieleltään ja kohtauksiltaan puhdistettuina ja siten propagandistista elokuvaa harmittomampina versioina. Mutta Jääkärin morsian pysyi kiellettynä, vaikka elokuvan ohjannut Risto Orko yhtiöineen esitti sen vapauttamisen puolesta lukuisia suullisia ja kirjallisia pyyntöjä.

Alunperin elokuvatarkastamon puheenjohtajan Arvo Paasivuoren kehittelemä kiellon perustelu siirtyi sensuurin arsenaalista vuonna 1955 ulkoministeriölle, joka pysyi samalla linjalla pitkään. Sen mukaan Jääkärin morsiamen vapauttamisen myötä tarkastamo joutuisi tarkastamaan uudelleen paljon hankalampia tapauksia, mistä seuraisi väistämättä kiusallista julkisuutta. Perustelua ei annettu julkisuuteen, ja filmiyhtiökin sai kuulla monenlaisia selityksiä.

Teesi muuntui hieman vuonna 1964, jolloin tarkastuspyynnöissä vedottiin usein "muuttuneeseen ulkopoliittiseen tilanteeseen". Sotaa edeltävien aikojen elokuvien vapauttamisesta olisi voitu tehdä "niin kotimaassa kuin ulkomailla tehdä Suomen kannalta epäedullisia ulkopoliittisia johtopäätöksiä". Näiden elokuvien salliminen olisi voitu tulkita myös "vanhentuneiden ulkopoliittisten asenteiden henkiinheräättämiseksi". Ulkoministeriö ei ylipäänsä halunnut muuttaa ulkopoliittisesta syistä tehtyjä päätöksiä konjunktuurien mukaan, vaikkei mitään asiallista syytä kieltoon enää ollut.

Jääkärin morsian esitettiin kuusikymmenluvulla pari kertaan, ensin Kino-Palatsin purkamisen yhteydessä pidetyssä juhlassa ja toisen kerran Viipurilaisen osakunnan julkisessa elokuvaseminaarissa vuonna 1969. Vuonna 1968 esitetyn pyynnön yhteydessä erityisiä syitä kiellolle ei nähty ulkoministeriössäkään, mutta Suomi-Filmin näytökselleen valitsema esitysaika, YYA-sopimuksen 20-vuotispäivän tienoo, oli ministeriön mielestä "varsin kömpelö". Yhtiötä kehotettiin palaamaan asiaan myöhemmin, mutta joistakin yrityksistä huolimatta elokuva sallittiin lopulta vasta 1980-luvun puolivälissä.

[JATKUU...]

1 kommentti:

Sun äitis kirjoitti...

Ei ollu SääliKuukkeliehdotus (vrt. Sellistin kommentit). Eihän Sedis tietenkään mikään puhdas erikosalablogi ole (tai sitten aloja on useita!). Minä en ole niin leffaihmisiä, että jaksaisin lukea PELKKÄÄ elokuvablogia, mutta tämän perussediksen verran elokuvaa kestän kyllä. Ja nuo historiajutut on kyllä parasta.