Minulla ne jäävät aina kesken.

Keskeneräiset romaaninalut ovat aina olleet hobbyni. Tässä eräs arkistojen kätköistä vahingossa löytynyt, peräisin noin vuodelta 1995. Siitä voi helposti päätellä miksi minusta ei tullut fiktion parissa työskentelevää kirjailijaa. Tuomiot kommentteihin.

LUKU 1

Alexilla ja minulla oli yksi tärkeä ero.
Hänellä oli ollut vain yksi isäntä. Ja nyt kun isäntä oli kuollut, Alex kertoi itsekin kuolleensa. Ihmettelin kyllä, olisiko se niin helppoa? Voisiko uskollinen koira noin vain kuolla pois sillä perusteella, että isäntä oli kuollut?
Alexin peite oli tavanomainen. Hän saapui Suomeen opiskelijana, oppi kielen ammatille tyypilliseen tapaan nopeasti ja sijoittui kansainvälistyneen yrityksen markkinointiosastolle koordinoi­maan ja vetämään erilaisia ulkomaankaupan projekteja.
Kahden sihteerinsä turvin -- molemmat Alexin itse valitse­mana pätevämpiä kuin hän itse -- Alex pääsi asemaan, jossa saattoi hyvinkin tehdä semmoisia palveluksia, joita minäkin tein elääkseni.


LUKU 2

Avonaisesta ikkunasta kantautuvat äänet ja kovakantaisten kenkien kopina sekoittuivat sisäisen vasaran kalkkeeseen. Hälyn kohi­naa ja kiviseinissä kaiku­via huutoja säestivät viipyilevät ääni­mer­kit. Vihdoin äänet muodostivat puhetta, se oli kreikkaa, joka tottumattoman korvassa helisi italial­ta. Yksityiskohdat täsmä­sivät epävarmaan mieliku­vaan.
Hämärän huoneen leveät kattopalkit olivat ensituntumalta liian lähel­lä enkä päässyt irti harmaiden lankkujen irvistelevistä kosteusläikistä. Veto hartioissa ja kylmän­kel­meät sormet kuin vieraan antoivat tuta ettei minul­la jostakin syystä ollut vaattei­ta, mutta keskivartaloa sentään peitti kostea kan­gas. Käteni olivat levällään kuin ristinpuul­la.
Kun yritin paeta kalloon sinkoutuvia säkenöitä, kipu naulasi minut paikoilleen enkä päässyt ylös. V­asemmasta silmästä taka­raivoon puhkoi polttava sahalaitai­nen laser? Ennen kuin ehdin ähkäistä kivusta tuli muisto: tämä oli tapah­tunut aiem­min­kin. Silmään pistetty tikari tuli tutusti.
Kään­nyin kuolemaa säi­käh­täneenä kyljel­leni ja tunsin miten kapean sän­gyn rosoinen metalli­reuna painoi kupeitani ki­peäs­ti. Kie­rähdin vingahtaen laidan yli ja hetkistä myöhemmin tömähdin ras­kaasti lattial­le keskel­le pullojen ki­linää. Lopullista helpottavaa räsähdystä ei sydämen pamppailun yli kuulu­nut. Kiusa jatkui.
Lattialta löysin silmälasini ja yritin vaivalloisesti taivuttaa löysät sangat korvien taakse. Ulkopuoli­sen maail­man kirkas­tuessa lievästi roosaiseksi mutta samalla hämmentävän sameaksi silmäi­lin edes­säni aukeavaa näkymää. Se oli mitä mainioin kokoelma eksoottisten ouzopullo­jen etikettejä.
Haparoin etsimää­ni, löysin­kin pian ja join pit­kän siivun lämmin­tä anispolttavaa. Haukoin hen­keä kuin olisin vasta maailmaan tullut. En silti huutanut ääneen, niin kuin tämän maan ahdis­tetut joskus ennen.
Kohottauduin lopulta takaisin sän­kyyn, sillä kivilattian jäänkylmyys poltti, mutta toiviomatkalla minun piti pysähtyä hetekan rautaiselle reunalle. Niskaa verryttäessä huone näytti hotellihuo­neel­ta, vieläpä hyvin halvalta hotellihuoneelta, ja muuta ei ollut tarjolla kuin sänky, pöytä, tuoli ja pienen pieni lavu­aari. Vaat­teet olivat huoli­matto­masti viskattu tuolin karmille. Mutta ne­ olivat jumalankiitos talles­sa, juolahti mieleeni, ja vaikka housuni prässit olivatkin menneet, niin taskuista löysin Amos Ajohurjal­le kirjoi­tetun Suomen Tasavallan passin, matkalip­puja ja rahaa.
"Minä" olin "mi­nä", olin mitä todennäköisimmin Krei­kassa, mi­nul­la oli lailliselta tuntuva vaikka vähän turhan korkeakirjalli­nen nimi, käteistä rahaa, luotta­musta herättävä luottokort­ti, kelvollinen passi, ja käytettyjä ja käyttämättömiä matkalippuja vähän joka puolelle Euroop­paa. Ennen kaikkea minulla oli elävä elämä.
Olin oikeastaan ansainnut toisenkin ouzoku­lauk­sen.
Kun sitten raaskin luopua katselemasta pullon vartta, huomasin, että kauan sitten maalatussa puuovessa ei näyttänyt olevan lukkoja. Mitäs siitä, ei minulla koskaan ollut matkatava­roita. Paksulla lompakolla voi aina pyytää.
Kolkon käytävän toisesta päästä laskeutuivat portaat, josta pääsin aulaan -- amerikkalainen vinosta suusta huudet­tu "Hi" -- ja ulos hirvit­tävään kirk­kauteen, kuivuuttaan pölyävälle ja tunkkaiselle kadun­pätkäl­le, jossa yksikin karamellipaperi seinustalla näytti saastaiselta kuin urbaanin perkeleen tunkio ja kään­nyin kohta vasemmal­le, turkki­laisen Musta­fan baa­riin aamiaiselle niin kuin ilmeisesti eilenkin, huo­men­na ja kolmen viikon pääs­tä. Se on minun Ateenaani, oikein tai väärin.
Maitokah­via ja kaksi paistet­tua mu­naa, "please", ja huimauksen kadottua hiivin takaisin kapei­ta kujia pitkin hotelliin, suih­kuun ja petiin. Ja vain kol­me tuntia myöhemmin matka­sin juma­laiselle Sokra­teulle, rähjäisen turis­tiho­tel­lin vie­reen. Työnnyin sisään sanomaan terveiset tytöille jotka olivat punaisella sametilla vuoratussa lämpi­mässä huoneessa jo viik­koja hiero­neet jäsenistäni pois ylimääräi­set jännitykset vuositu­hanti­sen tiedon anta­malla varmuudella.
Paria tuntia myöhemmin maailma pyöri lähes entiseen mal­liin. Istuin syrjäisessä kahvilassa ja hankasin lasin reunalla ympyrää pöydän silopintaan. Tuijotin rypistynyttä pape­riark­kia, jonka edellisenä päivänä olin hakenut poste restan­testa. Se oli sinetöi­ty kirje Helsingistä, päivätty pari viik­koa aiem­min.
Alex oli tappanut itsensä.
Mustiin pukeutunut baarimikko havahdutti minut takaisin tähän maailmaan, kun hän murteellisella englannillaan tiedusteli, oli­ko minul­la jokin hätänä.
Sanoin kulmakarvojaan ammattimai­sesti nos­telleelle mikolle, että itkin muuten vain, janooni itkin.
- "One more, please", sanoin ja työnsin setelin hänen liivintaskuunsa ja viitoin kädelläni poispäin. Ja kun horjuin maja­taloon, tuoksuisa ilta oli jo mustunut, mutta oli yhä lämmintä. Siitä olin aina pitänyt, mustasta pimeästä ja lempeästä lämpi­mästä. Hotelliin sisälle kolistelles­sani olin niin väsynyt etten jaksanut rea­goida edes vas­taan­oton miehen type­rään pään­puis­teluun. Tipeis­tään ne sen sitten muistavat.


LUKU 2

Helsinkiin tuleminen on talvella aina yhtä vastenmie­listä. Luonnosta löyhysi jumalaapelkämätön pakkanen, joka ei säästä­nyt ketään. Pakkasta ei päässyt pakoon sisätiloissakaan, sillä kaik­kial­la vaani­vat töykeät "palvelijat". Veroilla he kaiken selittivät.
Verojen pelisääntöjen mukainen mak­sa­minen on tälle vero­jen maksamiseen spesialisoi­tuneelle kansa­kunnal­le harvinaisen vaikeata. Ehkä he eivät pitä­neet itses­tään? Suomes­sa vakituisesti asuvat ovat siihen toki tottu­neet. He osasivat kuin luonnostaan suhtau­tua kehen tahansa ystäväl­liseen ihmiseen epäillen.
Helsinki-Vantaan lentokentällä ei ollut tungosta, ja löydettyäni pitkän kaivelun jälkeen niin sanotun kotimaisen passin saatoin ohittaa unionin ulkopuolelta tulleet. He jäivät odottamaan viisikymmenmetriseen jonoon tulotar­kas­tusta. Huomasin kuitenkin salamavalon räpsähdyksen vapaakäytä­vää pitkin kulkiessa­ni, joten ilmeisesti joku oli katsonut tarpeel­liseksi painaa nappia minun koh­dallani.
Kyllä viranomaisilla kuviani riitti, se ei ollut suurin ongelmani.
Bussissa kaupunkiin köröttäessä minulla oli tovi aikaa miettiä, mitä tässä jumalattomassa maassa kuin satatuhatta jäätynyttä järveä oikein tekisin. Minulla ei ollut mitään "työmääräystä", tai ainakaan ku­kaan ei maksaisi oleskelua­ni. Saatoin yhtä hyvin viettää päivän pari Helsingis­sä "tutki­mas­sa" Alexin itse­murhaan liittyviä olosuhteita.
Soitin Jannille Ateneumin nurkalla olevasta puhelinkopista jonka lasit oli lyöty pirstoiksi. Oliko hän kuullut mitään Alexista? Hän sanoi kiihtyneenä ettei tiennyt eikä erityisemmin halun­nutkaan tietää missä on "se saatanan sovinistimulkku, joka nussi Nuuksion hirvetkin". Janni kertoi, että Alexin "siroääniset sihteerit" olivat sanoneet Alexin lähteneen lomalle jo silloin, kun Janni oli lähte­nyt hänen luotaan "lopullisesti".
- "Ja siitä minä olin varma, ettei minun tarvitsisi koskaan enää nähdä sinun kaltaistasi rottaa", Janni sylki luuriin.
Paiskasin puhelimen kiinni tuntematta suurta myötätuntoa. Silti vain varttituntia myöhemmin marssin kukka­kaup­paan ja annoin tehtä­väksi viedä "rakkain terveisin Jannille" jäähyväisiksi ja kiitokseksi biologian oppitunnista tiun tulipunais­ia ruusuja.
Isäntien uhreja on aina hyvitettävä.
Maa oli muuttunut sitten edellisen vierailuni. Tavallista ruoka­paikkaa sai kaupungin keskustasta etsiä, kun kaikki keskustan ravintolat tarjosivat vain olutta ja saa­tanallisia säkeitä sadan desibelin voimalla
. Amerikkalais­baarissa vauh­dikkaasti lörpötellyt baarimikko kertoi minul­le, että lama kuin nälkäkurki oli tappanut kes­kustan työ­pai­kat ja siten ravin­toloiden ruokai­levat asiak­kaat. Ihmiset nakersi­vat pork­kanaa ja keittivät suuren suosion saaneita pussikeittoja työpaikkojen tauko­huoneissa yleistyneillä mikroaaltouuneilla. Jopa toisten rahoilla syövät olivat saaneet havaita heille niin rakkaiden tuhlaus­paikko­jen häviävän katukuvas­ta.
Helsinki oli muutamassa vuodessa alkanut muistuttaa katukuvan monikansallisuu­dellaan mitä tahansa läntistä suurehkoa kaupunke­ja. Niinpä puistonpen­kille -- vuodenaika oli toki syytä ottaa huomioon -- tai pieneen baariin puikahtavan free lance -vakoojan työ oli entistä helpompaa. Kukaan ei kiinnittänyt vieraaseen aksenttiin ja pukeutumiseen enää huomiota.
Asialla oli varjopuolensakin. Kuka tahansa saattoi ymmärtää puhettasi. Oikealla hetkellä vaikenemisesta oli tullut entistäkin paremmalla karaattiluvulla varustettua jalometallia. Tuppisuiden maassa se ei ollut ongelma.
Tapasin perinteisessä ravintolatapaamisessa suomalaistuneen pietarilaismiehen, jonka tiesin silloin tällöin toimineen Alexin apuna, siis free-lance vailla eläketurvaa hänkin. Erinomaisen kateenkorva-annoksen jälkeen kahvia ja konjakkia siemaistessa Juri kertoi Alexin hoita­neen viimeisenä työnään isännän käteisvarojen siirtoa maailmalle.
- Kun isäntä kuoli, kukaan ei halunnut odottaa perinnönjakoa, Juri sanoi.
- Siinä olisikin jäänyt epäilemät­tä luu vetävän käteen, naurahdin.
- Totta. Kaikki irtoava siirrettiin pois.
Tällekin alueelle, jota Juri ei maantieteellisesti täsmentänyt, jättiläisen aarrekammiosta lohkais­tiin reilu pino vaihdettavia valuuttoja obligaatioihin, säätiöihin, velka­kirjoi­hin, ja myös pieniä investointivaroja yksityisyrittäjiksi siirty­neille todelli­sille ystäville, joiden apua vielä joskus tarvit­taisiin. Ketju kattoi sopivas­ti koko maan eikä oikeas­taan minkäänlaisia takais­kuja ollut koettu, vaikka huhujen vuoksi asia periaatteessa tunnettiinkin kovin hyvin.
Hoidettuaan työnsä perusteellisesti Alex kuoli. Hän saattoi olla haudat­tuna yhteen satojen iäti vaikenevien ystäviensä takahuoneeseen.
Puolituntisen tapaamisen lopussa Juri katsoi parhaaksi varoit­taa minua.
- "Alexin ystävät saattavat olla ronskeja", hän sanoi huolenrypyt otsallaan ja jatkoi samaan hengenvetoon:
- "Nuuskijoilta ei välttämättä kysellä ensin, vaan käydään suoraan toimeen. Mutta sinun ei tarvitse huolehtia tästä tapaamisesta, sillä vaikenen kuin Kiinan muuri."
- "Olen varovainen", vakuutin minäkin puolestani.
- "Sinä olet jo yli kolmenkymmenen," Juri sanoi hymyillen tietävästi, "sinun täytyy tuntea rajoituksesi".
- "Mutta kyllä yli kolmekymppisetkin voivat olla huipulla, ainakin Bulgariassa", sanoin.
Juri räjähti kaksimetrisellekin hirvittävään nauruun.
Olin varma siitä, että tehtäväni oli juuri tullut vaikeaksi. Nyt Alexin ystävät tiesi­vät, että olin etsimässä hänen hautaansa.


LUKU 4

Vanhat rutiinit vaivasivat minua kuin Koivuniemen konduktööriä. Minun oli pakko tarkastaa huone mikrofoneista, niin turhaa puuhaa kuin se nykyaikana onkin, skrämblätä puheluni ja laittaa hius työpöydän laatikkoon, jotta näkisin olisiko sitä availtu poissa ollessani. Viimeisimmän tempun olin oppinut akateemiselle uralle siirtyneeltä entiseltä suomalaiselta diplomaatilta.
Pöydällä lojuvaan tietokoneeseen oli turha asentaa salasanaa, sillä kuka tahansa ymmärtäisi viedä mukanaan koko kovalevyn johonkin rauhallisempaan paikkaan tutkittavaksi. Sieltä sitten löytyisi tämäkin teksti tiedustelijan iloksi. Mutta minullapa on varmuuskopio.
Aloin jäljittää Alexia hyviksi opituilla keinoilla. Kutsuin näpsäkästi sähköpostilla iltapalalle luottoyhtiössä työskennelleen ystäväni. Olin tutustunut "luottomieheen" yksityisellä turistimatkalla vasta syntyneisiin valtioihin muutama vuosi sitten, ja juttua riitti, kutsuimmehan noita edullisen valuuttakurssin maita "poikamiehen paratiisiksi".
Mutta tärkeintä kysyin ensin. Oliko tätä luottokorttia käytetty viime aikoina? Niin ystäväni kuin Alex olikin, olin pitänyt muutaman kopion hänen lukuisista luottokorttilaskuistaan voidakseni tällaisessa tilanteessa palata tavalla tai toisella asiaan.
Luottomies ei nikotellut, hän tunsi taustani ja oli muutenkin tottunut tekemään tällaisia palveluksia sekä virallisille että epävirallisille tahoille, kunhan vain maksuista sovitaan. Sitä paitsi hän tiesi, että poliisin kautta voisin tehdä saman -- hän piti minua vain hieman tavallista enemmän salailevana poliisina -- siihen menisi vain liian pitkä aika.
Alex oli hyljännyt korttinsa viisaasti kuolemansa aikoihin, mutta mitkä uudet kortit oli otettu käyttöön samanaikaisesti?
Lista oli loputtoman pitkä, mutta lyheni jonkin verran, kun naiset jätettiin pois. Annettuja ikätietoja vertailemalla saimme jo sopivan otoksen; luottohäiriöiset ja ne, joilla oli samalla nimellä aiemmin ollut kortteja, saatoimme tiputtaa laskelmista oletusarvoisesti ja puhelinluettelojen selailu ja pari varmistussoittoakin tarjosi aikamoisen määrän pikkukaupunkien asukkaiden nimiä, jotka epäilemättä eivät olleet Alex.
Lopulta minulla oli kolme nimeä. Yhden tai useamman heistä täytyi olla ylösnousseen Alexin uunituore nimi. Ei hullumpaa.
Ilta on vielä nuori, ajattelin täyttäessäni revolverin panosrumpua.
Minun ei kuitenkaan kannattanut suinpäin syöksyä ensimmäisen nimen perässä Tampereelle, entiseen työläiskaupunkiin, josta oli tullut työttömien kaupunki. Täällä ei sentään vaihdeta koko kansaa kerralla.
Näissä puuhissa ennaltaehkäisevä terveydenhuolto on kaikkein tärkeintä. Minun oli saatava ensin selville jälkeenjääneiden rahoilla rakennettu agenttiverkko ja verkon valvojat apulaisineen. Sitten vasta olisi aika ilmestyä halvan henkeni kanssa nyssestadiin. Mutta miten minä sen saisin selville?
No, olen sentään ammattitaitoinen free lancer enkä mikään Pölläsen akan poika.
Merentakaiset olivat olleet kiinnostuneita jättiläisen kuolemasta ja kaksinkertaistaneet mobilisointinsa täällä. Finanssiliikkeet eivät olleet jääneet huomaamatta. Kun olin nuorempana ollut tekemisissä heidänkin kanssaan, minun ei ollut vaikea verestää muistoja asiasta. He tiesivät yhtä ja toista ja minä lupasin heille lisää, mutta luonnollisesti vain jos saisin siitä kohtuullisen korvauksen.
Se taas oli neuvottelukysymys, sillä he näyttivät yllättäen olevan hyvin kiinnostuneita kuoleman jälkeisestä elämästä entisessä puolueettomassa maassa.
Frank sanoi viihtyisän iltaravintolan syrjäpöydässä sikariaan edestakaisin vispaten suoraan, että jokainen tunnettu agentti olisi suuri askel yhä vapaammalle maailmalle, siitäkin huolimatta että historia oli jo loppunut.
Valehtelija ei liikuta käsiään, muistin sanotun, joten mitä siinä muuta kuin nyökyttelemään. Kaikille muille se saattaisi olla pieni askel ja vieläpä viimeinenkin.
Frank jatkoi, että he olivat menettäneet jo kaksi naista yrittäessään ottaa selville ketkä kaikki sotkuihin olivat sekaantuneet. Toisen pään oli vastapuolen agentti sokaissut lemmenkutsuillaan ja toinen oli hieman vakavampimielisenä kadonnut tietymättömiin. He olivat yrittäneet selvitellä suomalaisen veljesjärjestön taloussuhteita jo edellisellä vuosikymmenellä murtautumalla näiden taloon ja onnistuneet kuvaamaan salaa kassakaapissa lojuneet tilikirjat ja talousdokumentit.
Frank valitti, ettei siitä ollut heille mitään hyötyä. He olivat menneet vielä enemmän sekaisin kuin asioita pari vuotta myöhemmin -- toisin sanoen rahojen loputtua -- asiaa tutkineet suomalaiset poliisit ja veroviranomaiset.
Mannerten välinen miehemme oli epätoivoinen.
- "Täällä hoidetaan puolueenkin bisnestä ronskimmalla kapitalistisella vireellä kuin Chigagon syrjäkaduilla", Frank melkein itki. Sikarin pää oli puruina, kun hän aloitti:
- "Me emme petä ystäviämme koskaan", hän vakuutti minulle toisesta suupielestään.
- "Vain siat pettävät aina", vastasin liiankin nopeasti. Mutta Frank ja minä ymmärsimme toisiamme vaikka emme tuijottaneetkaan toistemme silmiin.
Minä ymmärsin ennen muuta heidän luottokorttiaan ja he taas tiesivät milloin sille ei kannata asettaa ylärajaa.
Ilta oli päätöksessä. Hotellihuoneessa iltarukoukseen kumartuessani -- tavoittelin sängyn alta tohveleitani -- mietin, että tämmöistäkö tämä free lancerin elämä nykyisellään on. Ruusuilla tanssimista.
Aamulla katselin järkyttyneenä hotellihuoneeni minibaarin ovea.
Se oli lukittu munalukolla. Sellainen vitsi olisi ollut Alexin mieleen. Oliko hän käynyt täällä itse vai oliko joku hänen entisistä tai nykyisistä juoksupojistaan yrittänyt pelotella minua?
Napsautin ketjun poikki Frankin antamasta urheilukassista löytyneillä putkipihdeillä. Katsoin huolestuneena jääkaapin sisälle, mutta mitään ei ollut viety. Paitsi suolapähkinät. Ne olivat Alexin herkkua. Se sai minuun vauhtia. Minunhan piti löytää hänet eikä päinvastoin.
Aamuinen rautatieasema oli hämmästyttävän ruuhkainen. Ravintola Elielin pelipuolen käsitavaran tasoinen huumekauppa oli sekin vilkastumaan päin. Markkinatouhun näki puolisokeakin jo puolen tunnin kahvittelun jälkeen. Asemalla partioiva poliisi, suomalaisen kurin ja järjestyksen selkäranka, ei tietystikään huomannut mitään poikkeuksellista, arvattavasti riittävää korvausta vastaan.
Käytännön kansainvälistyminen oli tapahtunut niin, minulle kerrottiin supisten, että arabit ja berberit olivat viisaasti palkkatyötä vältettyään naineet kaikessa hiljaisuudessa baaripuolen naiset. Nyt he sitten viheltelivät ja viittoilivat nyttemmin suuressa salissa isännän elkein. Pitkänhuiskeat somalialaiset olivat ottaneet vähän vaatimattoman paikkansa stadin olohuoneessa hekin. Vain Bertold Brecht ja venäläiset olivat poissa.
Junan ensimmäinen luokka oli mainio, jollei ottanut huomioon sen vakioterroristia, noin viisivuotiasta huliviliä. Hän oli niitä poikia, jotka jo päiväkodissa pannaan näyttelemään leikin alussa töihin lähtevää ja leikin lopussa töistä palavaa isää, mutta useimmiten hän saa näytellä perheen koiraa.
Päinvastoin kuin koiraa, häntä ei tietenkään voinut päiväkodin ulkopuolella komentaa, eivät siihen kyenneet hänen vanhempansakaan, minkä helposti huomasi. Mutta kun hän osoitti minua taas kerran rätisevällä konepistoolillaan ja kiljui "kuole, kuole" kumarruin nopeasti hänen puoleensa ja murisin paljastaen kulmahampaani.
Vanha konsti tepsi taas kerran. Kakara vaikeni vartiksi.
Olin juuri nukahtamaisillani, kun silmäripsieni lomitse käytävää pitkin horjahteli tuttu nainen. Hyvä jumala, älä anna hänen tuntea minua, ajattelin, ja siinä siunaamalla sekunnilla hän kääntyi puoleeni ja tervehti minua entisellä -- oikealla -- nimelläni.
Sen alastomammaksi en ollut tuntenut itseäni edes silloin, kun ylioppilaslakkeihin ja serpentiineihin sonnustautuneena hyväilin häntä opiskelijaboksissani satakunta vuotta aiemmin.
Muutu pian sammakoksi, muutu sammakoksi, aivoissani kihisi. Nainen horjahti junan kallistuessa syliini.
- "Prinssini", sulotar kuiskasi nenä värähtäen.
- "Lena, tämäpä yllätys", kurnutin takaisin punaposkisena.


LUKU 5

Lena oli tämän vuoden Miss Internet ja matkalla Tampereelle ravintolailtaan, jossa tietoverkkonörtit sosiaalistuivat kapakkaan silmänlumeeksi tuotujen tietokoneiden varjolla.
- "Sinua on onnistanut, kun sinulle maksetaan kapakkakäynneistä", kähisin junan keikkuvassa baarissa.
- "No, ei se nyt ihan ensimmäinen kerta ole", Lena vastasi punastumatta.
- "Ei varmasti", myönsin. "Vieläkö olet naimisissa sen insinöörisi kanssa?" - "Etkö muka tiedä, että missit ovat aina naimattomia", Lena kysyi viattoman näköisenä. Ja jos jokin vanhaan free lance vakoojaan puree, se on viattomuus. Vaikenin ja siemaisin kultaisena kiiltelevää siideriä.

[Joku Tamperetta hyvin tunteva voisi jatkaa... Ehkä saamme tästä aikaiseksi blogiromaanin...]