Eilen siis juhlimme Henry Baconin kirjaa Seitsemäs taivas. Ajattelin että tänään saisi sentään olla rauhassa. Mutta ei. Keskipäivän jälkeen filmografiatyöryhmä kokoontui ehkä viimeiseen työryhmäkokoukseensa, jossa naurettiin enemmän kuin kymmenessä kokouksessa tavallisesti. Se tiukin miestä sanoi kahdesti - ja meitä nauratti - ettei sillä ole mitään väliä. Me muut näyttelimme, ettei sillä mitään väliä. Projekteissakin on lopun ajat ja lopun aikojen puheet.
Kansallisfilmografia on ensyklopedia ja sillä on aika paljon väliä tekijöilleen. Jos tietää ettei kaikkea voi tehdä, se vaivaa. Nyt se on loppu. 12 osaa ja reilusti yli puoli metriä hyllytilaa. Sivuja vajaat 10000. Viime vuodet painaneet jätkät, päätoimittaja Sakari Toiviainen, toimitussihteeri Jorma Junttila ja erinäisillä titteleillä painaneet työmyyrät Arto Haarala ja Juha Seitajärvi, aivan uskomattomia elokuvatietäjiä kaikki sekä yleisesti että erikoisalueillaan, uurastavat vielä painoteoksen eteen loppumattomia tunteja ennen kuolemanlinjaa. Olen ollut mukana kahdessa viimeisessä kirjassa - noin 1500 sivua - oppipoikana, eivätkä he ole antaneet tuntea muuta hetkeäkään. Ensyklopedioita tehdään paineella, ei tunteella. Kun Tanja Karpela tämän tammikuussa siunaa, me toivottavasti hymyilemme. Pitää meillä sen verran olla pokkaa. Ja ylepyttä. Onhan se sentään maailman paras kansallinen filmografia.
Menivät asiat niin tai näin olen katsonut kaikki julkisesti maksullisesti elokuvateattereissa esitetyt pitkät elokuvat vuodesta 1993 lähtien ja olen siitä ylpeä. Olen lukenut kaikki elokuva-arkistoon talletetut arvostelut ja tehnyt niistä lehdistökatsaukset mainittuun kirjaan. Sisältöselvitykset eli yhteen liuskaan puristettu tarina elokuvasta on minun työtäni, vaikka työryhmä on niitä - joskus loputtomiin - parannellut. Vastuu virheistä ja väärintulkinnoista on tietysti minun. Jos tehtävä tuntuu helpolta, tehkää elämässänne edes yksi: kirjoittakaa mikä tahansa elokuva yhteen liuskaan ja antakaa niin muotoilemanne tarina elokuvan juuri nähdeiden tarkkojen ystävienne lukemistoksi. Sen jälkeen otan suunsoiton vastaan. Yksityiskohtien äärellä voimme vain rukoilla.
Kun saimme tuon yhden projektin valmiiksi kävi johdolta käsky. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura pitää bileet julkaisemiensa kirjojen kunniaksi. Pomon määräyksestä sinne, vaikka avainhenkilöt näimme jo eilen Henryn kirjan julkaisutilaisuudessa.
Sadasta kirjantekijästä oli paikalla ainakin puolet ja siksi yleisö odotteli pari tuntia sitä, että A:sta Ö:hön käydyt kirjailijat saivat "parilla rivillä" esitellä kirjaansa. Vaimokin kävi stagella, mutta sen nimeä ei kukaan, ei hän edes itse, muistanut mainita. Itse harjoittelin tilaisuutta juomalla vuoroin punaviiniä ja vuoroin valkoviiniä, riippuen siitä, kumpi kauniilla talon kustannustoimittajilla ja muilla työntekijöillä oli ohi mennessään mukana. Talo oli ymmärtänyt, että kaksi tuntia kirjojen esittelyjä - niitä oli periaatteessa sata - on liikaa.
Asiaa en ehtinyt paljon puhua. Valitin jo aiemmassa postauksessa kertomaani kotisivuongelmaa. Miksi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran sivuilta on vaikea löytää tietoa heidän julkaisemastaan kirjallisuudesta? Tässä minulla on ensi vuonna siis oma nauta ojassa. Kun olin kehitellyt asian pontevoittamiseksi myös vitsin, kerroin sen myös ja sanoin Tuomas M. S. Lehtoselle kalkkunaa aterioidessamme, että hänen johtamansa firman nettisivupolitiikka näyttää siltä, että tuo MS tarkoittaa siellä Microsoftia. Asia meni perille. Hän käski kääntymään kustannusosaston puoleen. Siksi valitin asiasta myös entisen HYY:n hallitustoverilleni Ristolle, joka ei varmaankaan ole kustannusosastolla. Toivon silti, että viesti meni pidemmälle.
Risto nimittäin osoitti lahjakkuutensa jo aikoinaan, sillä hän jatkoi HYY:n hallituksen puheenjohtajana sen jälkeen kun minulle olivat kellot jo soineet ja lähtö edessä. Olin väärää ikäluokkaa eikä sukupuolenikaan ollut oikea. Samassa ylioppilaskunnan hallituksessa istui muuten aikoinaan Mikael Pentikäinen, jota kohtaan tunsin silloin - huomattavasti vanhempana - aina sympatioita, sillä Mika tiesi mitä teki, vaikkei se aina ollut helppoa rehelliselle miehelle. Ehkä juuri siksi sympatiani ovat kestäviä; olen varmis vannomaan hänen rehellisen luonteensa puolesta myös poliittisessa mielessä: hän on toimivien neuvottelualoitteiden mies, eikä semmoinen piirre ihmisessä muutu. Uskoisin.
Keskustelin tietysti monien paikalla olevien kanssa, Matti Klingellekin uskaltauduin jotain sanomaan kun aika kävi pitkäksi, ja Vesa Karosen kanssa kävimme pitkän loppupuheenvuoron sekä sotahistoriasta että Pentti Haanpäästä, ennen kuin oli aika lähteä päivittämään blogia. Vai oliko se näin yksinkertaista. Vai tapahtuiko jotain ennen sitä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti