Sen täytyy olla kesä vaikka varpaita palelee. Haahuilen levottomasti ylicoolilta parvekkeelta lukemattomien kirjojen kirjahyllylle ja hurisevalle tietokoneelle. Kolmiodraama siis. Luin uusimman Parnasson ja huomaan sen mitä olen aiemminkin epäillen mietiskellyt: kirjallisuuskeskustelun keskiössä ovat Suomessa suuret tuntemattomat - kustannustoimittajat. Haamukirjoittajat eivät tähän numeroon vielä ehtineet. Ovat varmaan tulossa. Siunausta vain sillekin hankkeelle.
Aina silloin tällöin mietii itsekseen, kuinka paljon maailmasta on tipahtanut. Lehdissä kerrottiin veneestä löydetystä miehestä, jonka pää roikkui vedessä. Ne muut veneestä tipahtaneet olivatkin tippuneet laiturilta tai menneet uimaan palaamatta. Tarinoita jotka liitetään juhannukseen automaattisesti, mutta jotka realisoituvat kun ne tulevat osaksi arkipiiriä. Yksi näistä neutraaleista uutisista oli tehty kotipitäjän tapahtumista.
Vaimo oli kantanut kotiin 769-sivuisen artikkelikokoelman Women, Gender and Enlightenment (toim. Sarah Knott ja Barbara Taylor, Palgrave 2005). Monikansallinen hanke kirjallisuudesta ja historiasta valistuksen aikana on saatu päätökseen. Toimittajat apulaisprofessoreita ja yliopistonlehtoreita Yhdysvalloista ja Englannista, kirjoittajat samoista maista, mutta myös Italiasta, Espanjasta, Hollannista. Siellä puhutaan kirjallisuudesta sujuvasti eikä kukaan valita, että historia on mukana. Ei paljon voi, kun itse teos jo tekee historiaa. Sen laajemmin, uusia tulkintoja tuoden, ei kukaan ole valistuksen maailmasta puhunut. Tästä kirjasta ei Parnassossa kuulla, mutta kuullaanko missään muuallakaan.
Toinenkin teos on ollut selattavana. Murray Pomerance on toimittanut teoksen American Cinema of the 1950's. Themes and Variations (Berg, Oxford 2005). Se on paljon vaatimattomampi kokoelma. Lyhyitä johdantoja ja yksittäisten elokuvien analyyseja, väliin jopa kronologisessa järjestyksessä. Vajaa kolmesataa sivua. Kymmenen kirjoittajaa, aiheina maisema (1950), maskuliinisuuden uudet kasvot (1951), naistähteyden paradoksit (1952), "meidän salaiset elämämme" (1953), yksityisyyden muurit (1954), elokuvat ja kasvaminen ... absurdi (1955), "Crack of Doom" (1956) [- miten tuon suomentaisi], suhteellisuuden etsiminen (1957), ambivalennsin allegoriat (1958), rotujaot (1959). Suurin osa kirjoittajista professoroi, loput opettavat.
Vaikka ovat eri maailmoista, molemmat kirjat ovat valtaisa kokemus ja opetus. Kun kaikkea ei voi keksiä itse, on syytä katsella, mitä maailmalla kysytään, miten luetaan, miten analysoidaan ja mitä saadaan tulokseksi. Ehkä niillä on relevanssia tässä maailmassa, Suomessa, jota voi katsella yhä pettyneemmin silmin.
Pidin vuosia yliopistolla eräänlaista nettikurssia. Käytin tilaisuutta hyväkseni ja kehotin ihmisiä lukemaan tieteellisiä aikakauskirjoja. Näistä kolmannen tai neljännen vuoden opiskelijoista käytännöllisesti katsoen kukaan ei koskaan viettänyt yhtään aikaa tieteellisten kirjastojen lehtihyllyillä katselemassa, missä maailma menee. Mitkä aiheet vetävät, mitä uutuuksia on ilmassa ja mikä tärkeintä, mihin ollaan menossa. Heitä ei kiinnostanut. Yritin tyrkyttää nettiä. Josko olisi helpompaa seurata?
Mutta tässä kaupalliset pyrkimykset taisivat lyödä korvalle ennen kuin sitä ehti höristää. Uusia lehtiä humanistisilla aloilla ei löydä netistä, ja ensi-innostus "sisällöntuottamisessa" on ohitse. Näyttää siltä ettei vanhoja vuosikertojakaan laiteta luettavaksi sen enempää kuin ennenkään. Vaikka varmaan sieltä muutama tuhat vuosikertaa löytyy. Siis muillakin kielillä kuin englanniksi. Ettei ihan menisi valitukseksi. Mutta kun varpaitakin palelee, vaikka pitäisi olla kesä kesän keskellä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti