keskiviikkona, lokakuuta 04, 2006

Matti-setä

Posted by Picasa

Matti, pesueen toiseksi vanhin, oli isoisäni Heikin kaikinpuolinen suosikki, työteliäs, toimeentulonsa hankkiva ja osaava nuori mies, jonka matalassa varressa oli sinniä raskaisiinkin työsuorituksiin.

Hänessä eli Heikin toivo saada omaa maata ja poika jatkamaan isän työtä. Toisin kuitenkin kävi.

Maata tosin saatiin, Mattikin oman selkänsä pituuden verran Pielaveden kirkon kirkkopihasta.

Tuli valkoinen puuristi, sitten graniittikilvet kullattuine kirjaimineen, graniittia myös harmaa sotilas konepistooleineen sankarihautarivistön lounaispäässä katsomassa kaakkoon.

Kolmen viikon koulutuksessa Oulun kasarmeilla nuoresta miehestä tuli rintamamies Rukajärvelle, missä Matti palveli syksystä 1941 vuoden 1943 marraskuiseen haavoittumiseensa asti panssaritorjuntajoukkueessa Kpk 3 PstK 4324, kuten tässä muistinvaraisesti kirjoitettu kenttäpostiosoite sen ilmoitti. Saatujen sotataitojen piti riittää.

Kotilomalla hän ehti käydä kolme kertaa, viimeksi toista kuukautta ennen haavoittumistaan.

Se oli odotettu tapahtuma Jokelassa. Kun oli edessä se, mitä jokaisen rintamamiehen kotona pelättiin, uskallettiin muistaa, että hän kätteli lähtiessään jokaisen kotiin jäävän eikä vaihtanut Anna Kustaavan vaatimuksestakaan hyvästiään niissä tilanteissa vakiintuneeksi "näkemiin"-tervehdykseksi, vaan hyvästeli loputkin kotiin jäävät.

Panssaritorjuntajoukkuetta pidettiin muita osastoja vaarattomampana, sillä varsinaisiin tankkien torjuntaan joukkueelle ei uskottu löytyvän tarvetta Rukajärven korvissa, vaikka olikin etulinjan kenttäpalvelua vartio- ja taistelutilanteissa, joita sanottiin asemavaiheeksi.

Tulitaisteluiden jälkeen oli lepojakso, jolloin taistelijat jättivät etulinjan korsut ja siirtyivät selustaan taaemmaksi asemista. Lepovuorolla he majoittuivat tilapäisesti telttoihin.

"Eldanka-järven jäätä" ja "Kis Kis-kukkulaa", "Röhön rantaa" taikka "Äänisjärven aaltoja" niissä ei voinut kuunnella veivigrammaristakaan, siksi lähellä oli taistelulinja, jonka vihollispartio saattoi puhkaista ja tunkeutua selustaan.

Vartiomies oli todellinen niissäkin oloissa, joten sodan jälkeen työväen lauluihin paneutunut Reijo Franck ei jatkanut kestovartiotaan vain radiossa.

Marraskuussa 1943 oli vielä jo lokakuussa alkaneita pakkasia, lunta ohuesti.

Joukkueen lepopaikka oli kuivaa kangasmaata, jossa kasvoi vähäistä mäntymetsäharveikkoa. Vihollinen oli havainnut liikehdinnän, tähystäjä nähnyt teltoista kajeaan pakkasilmaan nousseen savun.

Aamutervehdykseksi alkoi tykistökeskitys. Kranaatit viuhahtelivat ja räjähtelivät ja hetkessä luminen männikkökangas oli soran ja sammaleiden peitossa. Teltassa yöpyneet miehet levittäytyivät maastoon pakoon tulen alta.

Isoisäni Heikki tapasi poikansa Matin Lieksan kenttäsairaalassa, minne hän matkusti ilman vaadittavaa lupaa. Sotilasalueille sai mennä vain litterat hankkineet.

Semmoinen olisi pitänyt kuulua Heikinkin matkapapereihin, jotka hänelle annettiin suojeluskunnan paikallisesta toimistosta. Kun sitä ei löytynyt, kirjoitti sotapoliisi miehen ensimmäisen sakkolapun, josta hän oli myöhemmin enemmänkin ylpeä, kuin olisi kokenut rangaistun häpeää.

- Kai tätä ei olisi sattunut, jos olisin ollut yhtä kiireinen kuin toiset, Matti kertoi isälleen. - Toiset pötkivät sukkasillaan, mutta minä sanoin, ettei niin kiirettä, että paljain jaloin. Olin vetämässä kenkää jalkaan, kun kaikki sumeni.

Miten pitkään Matti joutui odottamaan keskityksen loppumista ennen kuin ensiapumiehet pääsivät haavoittuneen luokse, sitä ei häneltä kyselty eikä kerrottu.

Teltassa mukana ollut koulutoveri oli vaitonainen, kun sitä kysyttiin sodan jälkeen. Sodassa se ei ollut ainutkertainen tilanne.

- Sirpale oli osunut Matin selkärangan viereen, muisti tilanteessa lääkintämiehenä toiminut Tauno Tikkanen Heinämäen Koivulasta. - Minä kiersin verenvuodon estämiseksi siihen sidetulpan, kuin korkin pullon suulle ja kiristin ympäri kiedotulla siteellä. Varaa verenhukkaan ei enää ollut.

Nurmeksen kenttäsairaalasta Matti siirrettiin toukokuun lopussa 1944 Siilinjärven sotilassairaalaan, joksi Harjamäen piirimielisairaala oli muutettu sodan jatkuessa.

Hänet leikkasi sairaalan ylilääkärinä toiminut Veikko Kolehmainen, joka oli kirurgiaan erikoistunut Pielaveden kunnanlääkäri ja näyttelijä Seppo Kolehmaisen isä.

Leikkaus onnistui ja mies selviytyi hengissä.

Paranemisennuste ei kuitenkaan tiennyt hyvää. Vamma olisi pitänyt hänet pyörätuoliin sidottuna invalidina alaraajojen halvaannuttua. Elpyminen keltakuumeesta, joka oli ollut leikkauksen edellys, oli kuluttanut miehen painon ja voimat.

Kun kesän 1944 loppurutistus alkoi, sairaalat täyttyivät uusista potilaista ja toipilaat siirrettiin varhaiskesän viileään ulkoilmaan päivittäisten sijajärjestelyjen ajaksi. Matti ei ollut yksin, sillä sänkyjä oli pihalle laitettu kolmeen kerrokseen.

Matin kunto ei kestänyt. Tila huononi. Leikkaushaava osoitti ärtymystä ja kuumeilu jatkui. Ennen lopullista hetkeä ehti äiti tavata poikansa, mikä Anna Kustaavan matkoihin nähden oli saavutus.

Siilinjärvellä käyntiinkin oli varattava vähintään päivä, sillä linjavuorot vaativat auton vaihdoksen Pielavedellä, josta mentiin Kuopion linjakkaassa Siilinjärvelle ja takaisin. Hänhän ei erityisemmin pitänyt kyläilyistä eikä vieraillut sukulaisissaan, vaikka tunnesiteissä ei ollutkaan säröjä.

Matin elämä päättyi sodan uhrina 28. kesäkuuta 1944. Hänet lienee tuotu ja peitelty kotipitäjän kirkkopihan hiekkoihin muiden kaatuneiden riviin heinäkuun kuluessa, sillä sankarihautajaiset olivat vasta elokuun alussa, samana aurinkoisen leppeänä sunnuntaina, jolloin haudattiin myös Matin mummo ja Anna Kustaavan äiti Anna Lovisa Herranen, o.s. Sonninen, joka kuoli Mattia myöhemmin 30. heinäkuuta 1944.

Kun muu hautajaisväki siirtyi paluumatkalle hautajaisautoksi kuusennäreillä muutettuun kuorma-autoon, Anna Kustaava lapsineen vaelsi äitinsä ja lastensa mummon haudalle kirkkotarhaan, jossa hänen leposijansa on yhä ilman muistokiveä.

Muistona Matista on kaksi neljännen luokan vapaudenristiä miekkojen kera.

Toinen, punanauhainen valkoisin juovin ehdittiin myöntää ja luovuttaa hänelle itselleen haavoittumisen jälkeen, toisen vapaudenristin sururistiksi nimetyn mustanauhaisen sai Anna Kustaava suomenmarsalkaksi kohonneen sota-ajan puolustusvoimien ylipäällikön Carl Gustaf Emil Mannerheimin sukunimellä tunnustettuine luovutuskirjoineen, jonka allekirjoitus on yhtä aito kuin sen leimasinväri.

Anna Kustaava piti sururistiä rintapielessään kerran äitienpäiväjuhlassa.

(Pentti Sedergrenin mukaan)

1 kommentti:

Eliisa kirjoitti...

Pysähdyttävän herkkä pieni tarina.