Kävin eilen katsomassa Taru Mäkelän uusimman elokuvan Saalis. Elokuvasäätiölle tehdyn ilmoituksen mukaan "Saalis on kuvaus porvarissäädystä Mäkelän elokuvasuvun tarinan kautta. Saalis keskittyy yksityiseen, mutta sen kokonaisvaikutus avaa tämän yksityisen kautta näkökulman laajaan kokonaisuuteen, yleiseen, ihmisiin, elämäntapaan ja -arvoihin, porvariston yrittäjiin, joita ei suomalaisessa dokumentissa juurikaan ole kuvattu. Se kertoo myös maailmasta, joka on selkeästi jakautunut naisten ja miesten osiin, rajoista, joita on vaikea ylittää. Toisaalta se valottaa myös naisten merkittävää roolia taustavaikuttajina ja julkisuuteen näkymättöminä voimatekijöinä. Ainutlaatuisen arkistomateriaalinsa avulla Saaliista kasvaa sukutarinan elokuvallinen esitys."
Kuvaus on kattava, paitsi että sitä voisi lisätä ajatuksella henkilökohtaisesta elokuvasta. Se on nimittäin myös minä-muotoinen näkemys kuulumisesta elokuvabisnestä muodossa ja toisessa Suomessa harjoittaneeseen sukuun (mm. Kinosto, Fennada) 80 vuoden ajan.
Käytetty arkistomateriaali oli pääosin suvun omaa kuva-aineistoa: siinä toistuivat tietyt peruselementit kuten kenen tahansa kotielokuvissa; kesäiset ja talviset leikit ja kilvat, harrastukset (koirat, metsästys, veneily, autoilu) ja juhlat (syntymäpäivät, hautajaiset). Tällä suvulla kamera on pysynyt kädessä.
Se ei aina ole elokuvaihmisten parissa itsestään selvää: esimerkiksi Edvin Laineen kädessä kamera saa aikaan yllättävää liikettä huimaavalla tavalla - kuvaaminen ei ollut hänen alaansa.
Yllättävä ratkaisu oli vääristää käytetty arkistomateriaali kuvasuhteensa puolesta litistämällä kuva. Syntyy monia vaihtoehtoja.
Ensimmäinen mieleen tuleva on tietysti jokin hirvittävä virhe. Ei olisi ensimmäinen kerta, kun joku sössii laboratoriossa.
Mutta ne toiset vaihtoehdot. Tällainen kuva ei nosta ketään jalustalle, ratkaisu kiinnittää huomion kuvaan eri tavalla kuin jos se olisi ollut esillä "normaalisti".
Mutta ennen muuta tämä kuvan käsittelytapa antoi tietysti painoa ja nosti esiin ohjaajan omaa ääntä, kertomukselle, joka läpäisee elokuvan alusta loppuun.
Muistaakseni elokuvan motto olikin "Tarua ja totta Mäkelöistä", joka kertoo tietysti subjektiivisesta näkökulmasta, mutta antaa mahdollisuuden myös tulkintoihin, joita kaikki eivät hyväksy (Taru kertoo "Tarua").
Elokuvan historiallinen arvo on kiistaton, etenkin perhehistoriana. Porvariston elämänmuodon kuvauksena - historiallisena sosiologiana - elokuva toimii myös, jos ei muuta niin virikkeenä keskustelulle.
Yleisenä historiana olisin hiukan varautuneempi: puhetta oli enemmän kuin tulkintoja, ja kommentaatio historiallisiin tilanteisiin, esimerkiksi sodan ajan toimiin oli liian niukka. Tämä kritiikki johtuu tietysti siitä, että olen itse kirjoittanut Mäkelöiden osuudesta sodan aikana. Pohjatiedot ovat siis kohtalaiset, päin vastoin kuin suurimmalla osalla katsojista. En tiedä, mitä muut tästä ajattelivat. Varmasti eri lailla.
Elokuvahistoriallisesti vastakkainasettelu Orko (Su-Fi) - Mäkelä tuli esille, mutta vain hyvin vanhoilla ajoilla. Uudemman bisneksen kuvaus oli hieman ohutta, vaikka ensi-iltayleisölle varmaankin suurimmaksi osaksi riittävän viitteellistä - monet muistavat 20-30 vuoden tapahtumat - elokuvabisneksen suunnanmuutokset - hyvin.
Kaiken kaikkiaan elokuvasta jäi kohtuullisen hyvä maku ja toivottavasti ohjaajakin osaa nauttia pitkäaikaisen hankkeensa valmistumisesta. Rahoittajat löivät kapuloita rattaisiin vuosikausia siksi, että historiallinen elokuva oli jostakin syystä - ja joiden tekijöiden kohdalla eritoten - pannassa. Siihen ei syytä tule kukaan koskaan ääneen sanomaan ja todennäköisesti asianosaiset kaiken kiistävät. Aina on joku poikkeus joka rahaa sai.
Saalis rinnastuu monin tavoin Pia Andellin elokuvaan Viipuri- ja arkkitehtipariskuntaelokuvaan Hetket jotka jäivät, joka perustui kokonaan arkistofilmeille, vahvalle puheelle, ihmissuhteille ja elämäntavalle, mutta myös tietylle aikakaudelle. Ei tämä ole huono suuntaus suomalaisessa dokumenttielokuvassa. Kyllä sitä kannattaa tukea. Ehkä miehetkin pääsisivät kiinni tällaiseen moodiin vielä joskus.
Toisena elokuvana esitettiin Mika Taanilan kokeellinen elokuva auringonpimennyksestä, nimeltään Täydellisen pimennyksen vyöhyke. Lyhytkuva perustuu Risto Orkon Geodeettisen tutkimuslaitoksen tieteellisen kokeen yhteydessä tehtyyn kuvamateriaaliin vuodelta 1945.
Kinotar on onnistunut tästäkin elokuvasta sanomaan keskeisen visuaalisen annin napakasti. Lainaan siis sitä: "Taanilan teos esitetään kahdelta 16mm kelalta siten, että esityksen alussa vierekkäin ovat identtiset kuvat joista toinen on positiivi (aurinko) ja toinen negatiivi (kuu). Esityksen edetessä kuvat siirtyvät kohti valkokankaan keskustaa ja kun ne ovat täysin päällekkäin, muodostuu hypnoottinen, aavemaisesti lepattava vaikutelma." Äänimaailma tästä kuvauksesta jostakin syystä puuttuu: kyse on kokeen yhteydessä taltioidusta äänistä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti