Päiväkirjailua

Tilastoista huomaan, että tämä blogi tavoitetaan yhä useammin myös Agricolan arvovaltaisesta rss-hakemistosta. Tervetuloa sieltäkin tasapuolisesti.

Viime aikoina jumitelleen Blogilistan kautta tänne tulee noin 10-15 prosenttia kävijöistä, useimpina päivinä ei sitäkään. Se väylä on selvästi hiljentynyt. Syitä siihen keksin pari: tuoreita-listan nopea kierto jonotilanteissa ja etusivun nyt luetaan -listaukseen liittyvä väistämätön yksipuolisuus, joka heijastuu sekä sinänsä demokraattiselle top-listalle että luetuimpien listalle.

Vähintään viikottain blogissa käyviä Blogilista-tilaajia näyttää olevan tänä aamuna 227. Määrä on noussut tänä vuonna kymmeneksellä, mikä on positiivista, sillä luettavaksihan tämä on tarkoitettu, mutta aika vähän, kun ottaa huomioon listalle rekisteröityneiden määrän kasvun.

Tuolta blogin otsikon alta Blogilistalle rekisteröityneet eli tunnuksen omaavat ja sisään kirjautuneet voivat sen kätevästi lisätä omalle suosikkilistalleen.

Tavoite on entinen, 100000 lukijaa päivässä. Siihen asti on syytä petrata. (Tavoite voisi olla huomattavasti korkeampikin. En tiedä yhtään syytä, miksi tätä ja blogitovereitteni blogeja lukisi harvempi kuin esimerkiksi Helsingin Sanomia. Tänään minä en lue edes HS:ää, sillä lehteä ei ole tänä aamuna tullut. Maksettu se kyllä on. Vai onko?)

Viimeisistä kahdeksasta tuhannesta rekisteröityneestä Blogilistalla vain muutama näyttää tarttuneen tilaajaksi. Tai mistä minä tiedän. Voihan olla, että kaikki lukijat vaihtuvat aina muutaman viikon välein. Kommenttien kirjo ei hirvittävän montaa lukijaa ole tehnyt tutuksi, mutta onpahan joitakin - hei vaan! - ja samalla minusta on tullut usein kommentoijien blogin lukijoita.

Facebookin välityksellä tuli ihan aluksi enemmänkin väkeä, mutta ei enää parina viime viikkona. En tiedä kuinka hyväksi jakelukanavaksi sen voi kehittää.

Muitakin ulos meneviä syötevirtoja olen silloin tällöin pystynyt bongaamaan, hämmentävää kyllä myös maan rajojen ulkopuolella. Kerran olin jollakin Ruotsin toplistalla nro 35. En tiedä miten se oli mahdollista. Jaiku-jälkiä ei paljon näe, Technoratia samoin varsin harvoin ja FeedBurner sekä vastaavat syöteautomaatit eivät jätä käsittääkseni jälkiä tilastoihin, jotka ovat muutenkin varsin epäluotettavia.

Tällaiselle monisanaiselle googlettaminen tuo valtaisan määrän kävijöitä - iso osa käy varmaankin kääntämässä kantapäänsä porstuassa, varsinkin jos hakukone tuo blogin kuukausihakemistoon eikä suoran päivittäisen litanian ääreen.

Alussa mainitussa historiablogien rss-syötehakemistossa on mukana myös Kemppinen, joka taannoin tuota umpeen avautuvaa solmua mainostaessaan kirjaili: "Harmi että osa jengistä kirjoittaa päiväkirjaa. Blogina julkaistu päiväkirja ei kuitenkaan ole rehellinen eikä kattava. Tai ainakaan minun silmääni ei ole sattunut sellaista."

Tämä sai minut tietysti heti päiväkirjailemaan, sillä mikäs sen parempi dokumentti, kuin kirjaimiksi muunnettu palanen elävästä elämästä. Tuhat ja yksi sanaa kertoo enemmän kuin syntymäpäivävalokuva.

Eikä Vantaanjoki ehtinyt virrata hiljaksijaan pitkääkään, kun tänään Don Kemppinen itse loihe turinoimaan uudesta tyylikkyytensä lähteestä, kadonneesta kaulahuivista, kertoo lukevansa satuja ja tunnustaa harkinneensa pitsinnypläystä ja ostaneensa kudontapuikkoja Los Angelesista. Dekkareita, satuja ja nypläystä. Populismin vaara, populismin vaara!

Erityisen tärkeää päiväkirjaileminen on historian emeritusprofessori Matti Klingelle, joka on niitä yhteenkerättynä julkaissut kohta hyllymetrin.

Jossakin viimeisimmän julkaisun arvostelussa viitattiin jo edesmenneeseen valtakunnan päiväkirjailija Matti Kurjensaareen. En tiedä sykähdyttikö vertailu emerituksemme sydäntä.

Kurjensaarea ei tunneta siitä, että hän keksi ilmaisut "ensimmäinen tasavalta" ja "toinen tasavalta". Niistä on siitä huolimatta ollut paljon harmia historianymmärrykselle tässä maassa.

Muta se on selvää, että päiväkirja on ihan cool eli ihqu. Ajattelin suuntautua samoin sen jälkeen, kun parin vuoden päästä täytän 50 vuotta.

Klinge odotti eläkkeelle asti, enkä tiedä olisiko se minun kohdallani hyväksi. Minulle tosin tapahtuu paljon vähemmän kuin menevälle emeritukselle.

Klingen yhdessä yhtiössä julkaistujen päiväkirjojen lista on vakuuttava ja osoittaa, että hän kuuluu niiin, joille koko ajan tapahtuu jotakin. [Merkkaan ne tähän kannustaakseni itseäni lukemaan niitä. Vai joko kannustaminen on politisoitunut niin, että se tarkoittaa yksinomaan jotakin negatiivista. Se on vähän kuin tarkistus. Viimeksi tarkistivat vuokraa, perskutarallaa. Kiroileminenkin on pop. Johtajien aateli käyttää sitä, kertoo alan viimeisin tutkimus.]

Päiväkirjastani (Otava 1999)
Eurooppaa (Otava 2000)
Luen ja matkustan (Otava 2001)
Humanistin iltapäivä (Otava 2002)
Kirjoitan muistiin (Otava 2003)
Teetä ja suurmiehiä (Otava 2004)
Rooma, Moskova, Sesenheim (Otava 2005)
Miksi? (Otava 2006)
Savo, rajat, papukaija (Otava 2007)

Miksi kirjoitin tällaisia päiväkirjajuttuja tänään?

Jotta panisin paremmaksi. Tässä tallentamisen arvoinen ruokaohje:

Mtabbal (munakoisotahna)

1 kg munakoisoa
2 dl bulgarianjogurttia
1/2 tl suolaa
1 1/2 sitruunan mehu
1/2 lasillista tahinaa
3 valkosipulinkynttä
3-4 rkl oliiviöljyä
persiljaa

1. Laita munakoisot sellaisinaan uuniin 250 asteeseen noin tunniksi.
2. Jäähdytä munakoisot ja kuori sekä hienonna.
3. Valuta liika neste jogurtista (laita siivilään talouspaperia ja jogurtti sen päälle valumaan).
4. Lisää jogurtti munakoisohakkelukseen.
5. Lisää seokseen puristettu valkosipuli, suola ja sitruunan mehu.
6. Laita joukkoon tahina ja sekoita.

Levitä seos lautaselle ja koristele hienonnetulla persiljalla. Lorauta päälle myös vähän oliiviöljyä.

Turvallisuuspolitiikka

Ylen uutisen otsikon mukaan "Häkämies haluaa turvallisuuspoliittisen keskustelun pois eliitiltä", joka ei sentään voi pitää paikkansa, sillä kuten uutinen itse sanoo, jo "aiemmin Häkämies on puolustanut puolustusministerin oikeutta osallistua ulko- ja turvallisuuspoliittiseen keskusteluun".

Sama uutinen antaa kolmannenkin näkökulman asiaan, joka lienee lähinnä oikeaa: Häkämies nimittäin "korostaa, että turvallisuuspolitiikasta keskusteleminen ei saisi olla pelkästään eliitin oikeus".

Eipä niin. Mutta mille keskustelupalstalle tämä turvallisuuspolittinen keskustelu nyt sitten siirretään? Suomi24? Mtv3? Ja kukaa kerää siitä kommunikean julkistettavaksi seuraavan Häkämiehen ulkomaanmatkan päätteeksi.

Pelastakaa Jugendsali!

Agitaatiota, ystävät! Adressin voi allekirjoittaa osoitteessa Adressi

"Jugendsali, ainutlaatuinen helmi Helsingin sydämessä, on vaarassa.

Julkisuuteen on tihkunut tietoja aikeista siirtää Jugendsalin toiminnot kaupungintalon ala-aulaan ja muuttaa Lars Sonckin ja Walter Jungin suunnittelema, vajaa kymmenen vuotta sitten pieteetillä entisöity ja suojeltu Jugendsali ravintolaksi.

Empire-keskustan elävöittäminen avaamalla virastokäytössä olleet kiinteistöt yleisölle ravintoloina, kauppoina ja gallerioina, on tärkeä ja kannatettava hanke. Elävöittämisen tarve koskee erityisesti Unionikadun itäpuolisia kortteleita, myös kaupungintalon ala-aulaa.

Nyt kuitenkin elävöittämisen nimissä ollaan uhraamassa yksi alueen elävimmistä paikoista. Jugendsalin näyttelyt, jotka käsittelevät kaupunkilaisia lähellä olevia aiheita, ovat saaneet osakseen niin suuren yleisön kuin kriitikoidenkin kiitokset. Intiimi ja akustisesti miellyttävä tila on myös suosittu konserttien pitopaikka. Jugendsalissa vierailee vuosittain noin 100 000 kävijää, mikä tarkoittaa 350 kävijää päivässä.

Ajatus Jugendsalin toimintojen siirtämisestä sellaisinaan kaupungintalon valtavaan ja aivan erihenkiseen ala-aulaan on absurdi. Paikan henki ei siirry siirtämällä.

Suojellun jugendhelmen muuttaminen nykyajan vaatimuksia vastaavaksi ravintolaksi ilmastointeineen, keittiöineen, saostus- ja rasvakaivoineen kuulostaa yhtä absurdilta. Lisäksi ympäristö on jo täynnä ravintoloita. Parinsadan metrin säteellä Jugendsalista niitä löytyy vähintään kahden käden sormilla lueteltava määrä.

Voidaanko puhua kaupungin elävöittämisestä, jos kaupunkilaisia avoimin ovin palveleva yhteinen tila luovutetaan yksityisen liiketoiminnan käyttöön, vain maksaville asiakkaille?

Me allekirjoittaneet vetoamme Helsingin kaupungin päättäjiin, että Jugendsali säilytetään ”kaupunkilaisten olohuoneena” nykyisiä toimintoja kehittäen.

Berndt Arell
Museonjohtaja, Nykyaiteen museo Kiasma

Severi Blomstedt
Museonjohtaja, Rakennustaiteen museo

Kati Bergman
Muusikko

Wenzel Hagelstam
Antiikkikauppias

Marjatta Hanhijoki
Kuvataiteilija

Pertti Jenytin
Valokuvaaja

Matti Kassila
Elokuvaohjaaja

Jukka Karjalainen
Muusikko

Kari-Paavo Kokki
Museonjohtaja, Heinolan museo

Pekka Korvenmaa
Professori, Taideteollinen korkeakoulu

Pasi Mäenpää
Kaupunkisosiologi, Helsingin yliopisto

Vuokko Nurmesniemi
Akateemikko

Tapani Ruokanen
Päätoimittaja, Suomen Kuvalehti

Raili Tang
Kuvataiteilija

Jussi Tiainen
Valokuvaaja, kustantaja, Parvs Publishing

Jukka Yli-Lassila
Kulttuuritoimittaja, kuvataidekriitikko

SEKÄ

Jugendsalin ystävät pirkko.vekkeli[@]hotmail.com)"

Työjärjestysasioita

Lievästi levoton olo. Johtuu varmaankin työjärjestysasioista.

Olen viime aikoina katsellut dokkareita aikamoisen nivaskan. Syy: Järjestyksessä 24. Kettupäivät pidetään Helsingissä Kulttuurikompleksi Andorrassa (Eerikinkatu 11, Helsinki) 7.-10.11.2007. Tulin valituksi dokumenttituomaristoon, kun tarpeeksi moni kieltäytyi, eikä aikaa ole paljon. Katseltavaa on yhdeksän festarinäytöksen verran. Bloginpitäminen ei suju, kun niitä ei voi juuri nyt kommentoida. Ensin tuomaroidaan.

Samaan aikaan, mutta eri kanavalla tekisi meli lukea enemmän kuin ehtii. Käsillä on useita teoksia, sillä yhteen ei nyt mieli jähmety. Muutaman sivun jälkeen kuitenkin tekee mieli vaihtaa. [Yliväkeväksi yltynyt thai-curry on selvästi ollut liian vahvaa.]

Linda Colleyn Britons, Forging the Nation 1707-1837 on ollut jo vuosia kesken (ks. siitä perusteellinen Jameel Hamptonin arvostelu). Colleyn rinnalla toinen silmä lukee Patrick J. Gearyn teosta The Myth of Nations. The Medieval Origins of Europe. Nämä varmaankin ovat pelissä siksi, että Kemppisen kehotuksesta kävin hakemassa lainaksi C. A. Baylyn hienon teoksen The Birth of the Modern World 1780-1914. [Bayly globaalihistoriasta]

Eikä tässä kaikki. John Halen massiivinen The Civilization of Europe in the Renaissance on myös selailtavana. Se on niin painava, että vaatii erityisen lukuasennon.

Ja tietysti Vergiliuksen Aeneis (Aeneaan taru) on saatava luetuksi, kun kerran olen aloittanut.

Maatalous, viini ja kansanedustajat

Maalaisliiton eli Keskustan aikoinaan kunnianhimossaan hylännyt Veikko Vennamo syytti radikaalin 1960-luvun epäradikaaleja hallituksia "talonpojan tappolinjasta" ja oli ennen pitkää oikeassa. Vihjeitä tähän suuntaan antoi samalla vuosikymmenellä myös sosialidemokraattien johtaja Rafael Paasio: "Tulkaa Pohjois-Suomen asukkaat tänne Etelään, täällä teidät on helpompi elättää."

Ihmiset Suomen suuresta Pohjoisesta ja mahtavasta Idästä menivät mieluummin Ruotsiin, missä heidät oli vielä helpompi elättää. Monet jäivät sinne lapsineen, ja nyt meillä on työvoimapula.

Isien pahat teot kostautuvat, varsinkin kun ilmastonmuutos on tekemässä maastamme kaikille pelto-aatameille ja -eevoille Paratiisin, jota johtaa Suomen Keskusta.

Paasion wannseetyyppistä lausumaa voidaan pitää sosialidemokraattisena ehdotuksena lopulliseksi ratkaisuksi. Opiskeluajoilta muistan edistyneemmän toverin, joka oli työssä Suomen Pankissa. Hän oli saanut tehtäväkseen laskea, montako maanviljelijää jätetään jäljelle. Hän sanoi, että kyllä määrä olisi kutistettava kymmenesosaan.

Aika pitkälle siihen suuntaan on mentykin. Kun sadan tuhannen elossa olevan maanviljelijän haamuraja saatiin rikki, lukumäärästä ei tarvitse enää puhua, sen verran alas on jo menty, vaikka opiskelutoverin ilmoittamaan peruslukua ei ole vielä saavutettukaan. Sanomattakin on selvää, että luku on salainen, eikä sitä voi julkistaa.

Maanviljelijöiden määrästä on vaikea löytää tilastoja. Vuoden 2004 tulotilastoon oli laskettu mukaan 55 597 maanviljelijää. Reilu prosentti väestöstä, jos oikein tulkitsen. Veikkaus on, että vielä se puolittuu. Sanottakoon, että opiskelijatoverini laskema luku ei sillä vielä toteudu. Keskimääräinen tilatulo oli vuonna 2004 reilut 15000 euroa vuodessa.

Sillä rahalla ei sokerijuurikasta paljon viljellä. Kansallista tukea myönnetään vuonna 2008 peräti 350 euroa hehtaarilta. Netistä on turha hakea sitä maa- ja metsätalousministeriön tiedotetta vuodelta 2006, jossa Valtion maa- ja puutarhatalouden kansallisen tuen neuvottelijat esittävät tueksi 60 euroa hehtaarilta, joka tuli olemaan myös vuoden 2006 tukimäärä. Tämän mukaisesti hammaslääkäreiden määränkin voisi kuusinkertaistaa. Helsinki tosin alkaa antaa omaa hammastukeaan hammaslääkäreille, sillä se lievittää jono- ja jomotustuskaa palveluseteleillä, jotka siis menevät yksityisten hammaslääkäreiden vielä yksityisempien purjeveneiden maksamiseen. Me voimme ylpeillä melkein ilmaisella hammashoidolla, paitsi että sitä ei ole.

Ehkä yllätytte, jos sanon, että tarkoitus ei ole luennoida historiasta. Syy kirjoitukseen on Helsingin Sanomien jutussa, jonka otsikko on Suomen viinimaahanke vastatuulessa eduskunnassa. Enkä edes aio harjoittaa mediakritiikkiä. Pekka Vuoriston juttu oli selkeä.

EU:n viinimaihin pyrkiminen ei ole ainoa ilmastonmuutoksesta todistava poliittinen aloite, sillä muitakin tähän suuntaan valtiolaivaa ohjaavia argumentteja on ollut ilmassa jo pitkään. Mitäs sanotte tästä jutusta: "YLE Radio 1 Aamun peili 8:00, 29.9.2005. Tryffelinviljely kiinnostaa Juvan maanviljelijöitä. Suomessa tutkitaan mahdollisuuksia tuottaa tryffeleitä kaupallisesti. ”Meillä ei ole perinteitä tryffelien käytöstä keittiössä”, sanoo tryffelien käyttöä tutkiva tekniikan tohtori Salem Shamekh Helsingin Teknillisestä korkeakoulusta." Tämä oli koko uutinen.

En tiedä missä on vika, mutta jotenkin maatalousuutisoinnista saa kuvan, että kukaan ei oikeasti tiedä mistään mitään. Ei maanviljelijöiden parissa, ei Eduskunnassa ja varsinkaan sen maatalousvaliokunnassa, puhumattakaan nyt EU:sta, vaikka kaikki tunnustavat, että se on olemassa, ei suinkaan hiili- ja teräsyhteistyön vuoksi, vaan maataloustukien vuoksi. Maataloustuet yhdistävät meitä eurooppalaisia enemmän kuin mikään muu.

Suomi on tiedottanut EU:lle uusien tukineuvottelujen yhteydessä, että Suomessa vallitsevat epäedulliset ilmasto-olosuhteet muuhun Eurooppaan verrattuna. Tämä ei tule yllätyksenä kenellekään Suomessa käyneelle, paitsi ruotsalaisille, kuten hyvin tiedämme. Skånen näkökulmasta Suomessa vallitsee ikuinen kesä, eikä erityistä kansallista tukea kannata Suomen maanviljelijöille enää antaa. Tähän menettelyyn on saatava lupa EU:lta, ja Kepun kansalliset neuvottelijat ovat sen aina määräajaksi saaneet - tosin aina sujuvasti lupaillen, että se jatkuu valtakunnassa tuhat vuotta tai vielä useammin, että ikuisestihan se, maataloustuki.

Esi-isien virheeksi tänne Pohjolaan sitoutumista ei voi enää antaa, sillä suunnistusvirheet eli vaellusteoriat on hylätty ja olemme päätyneet olettamukseen, että suomalaiset ovat asuneet täällä ikuisesti, vaikka eivät olleetkaan silloin suomalaisia. DNA-tutkimukset ovat varmistaneet, että tässä suhteessa suomalaisilla on todellinen identiteettikriisi.

Meidän vähenevä maatalousväestömme on siis pidetty hengissä EU-tuilla, mikä ei ole ongelmatonta. Ymmärrän kyllä, että Esko Seppäsen kolme vuotta vanha selostus 141- ja 142 -tuista ei ole paras mahdollinen lähde, mutta kyllä sen silti voi täkypalana lukea: "Ongelma on, että Vanhasen hallitus on ulottanut etelän 141-tuen leikkaukset myös pysyväisluonteisen artiklan 142-mukaisiin pohjoisiin tukiin solidaarisuussyistä: jos etelän viljelijöiden tuki alenee, alennettakoon myös pohjoisen viljelijöiden tukea."

Tästä tukipolitikan erikoispiirteestä on lehdistä turha lukea, kun sitä ei ole, kuten ei vanhoja tiedotteita maatalous- ja metsäministeriöstäkään.

Hallitus siis todistelee, että maassamme vallitsevat epäedulliset ilmasto-olosuhteet maanviljelykselle. Silti sitä pitää harjoittaa kriisiaikojen varalta. Suomen ainoa sokeritehdas on säilytettävä hinnalla millä hyvänsä. Näin muistaakseni sanottiin aikoinaan telakoistakin, eikä rahan menolla ollut mitään rajaa.

Epäedullisen ilmasto-olosuhteiden maan hallitus on anonut samaan aikaan Suomen pääsyä EU:n virallisten viinintuottajamaiden joukkoon. Tämä siis samaan aikaan kun Euroopan parlamentin tavoitteena viininviljelyn rajoittamiseksi ovat vaiheittainen vähentäminen ja "maltillisuus ylituotantoviinin tislauksen lopettamiseksi ja istutusoikeuksien vapauttamiseksi".

Parlamentti vaati taannoin, että jäsenvaltioiden tulisi saada mahdollisuus rajoittaa viiniköynnösten juurimista, sillä pysyvä viininviljelystä luopuminen ei saa olla uudistuksen keskeinen osa. Samalla parlamentti puolsi viinin maantieteellisiä alkuperämerkintöjä ja nykyisten valmistustapojen säilyttämistä. EP korosti myös sitä, että viininvalmistusmenetelmät, joita ei sallita EU:ssa ja jotka viittaavat mielikuvaan viinistä, on merkittävä selkeästi tuontijuomiin. En tiedä moniko suomalainen alkoholipitoinen marjamehu tähän kategoriaan asettuisi.

Eikä EP:n tavoitteista tietenkään tullut mitään, sillä uutinen komission politikanteosta tältä vuodelta sen kertoi: "Euroopan komission kunnianhimoiset suunnitelmat saada eurooppalaisen viinin ylituotanto kuriin eivät näytä toteutuvan. " Vaikka 400 000 hehtaarin leikkaus ei olisi ollut suurta EU-maiden viininviljelyyn käyttämästä 3,6 miljoonasta hehtaarista, se sai Etelä-Euroopan maat vastarintaan. Ranskalaiset, espanjalaiset ja italialaiset viinitilat tuottavat suurimman osan EU:n halvasta pöytäviinistä, joka päätyy EU:n rahoittamilla hätätislauksilla teollisuusviiniksi ja jopa norjalaisten joukkoliikennevälineiden polttoaineeksi. [Taloussanomat viinireformista]

Viininviljelymaissa ei ole tapana, että niiden ilmasto-olosuhteita sanottaisiin epäedullisiksi. Tämä ristiriita epäedullisen maatalousmaan ja viinintuottajamaan statuksen välillä sai EU:n maatalouskomissaari Mariaan Fischer Boelin irvailemaan, että eivät asiat Suomessa voi olla kovin huonosti, kun Suomi pyrkii viinimaaksi.

Irvailut irvailuna, mutta Eduskunnan - kyllä, se on vielä olemassa - maatalousvaliokunnan valopäät ovat nyt keksineet "painaa hätäjarruja" tämän vuoksi.

Viinimaa-hakemus pitää kuulemma perua, koska se antaa väärän kuvan Suomen ilmasto-olosuhteista. Valiokunta aikoo jättää pulaan kaikki 20 Ahvenanmaan viininviljelijää. Tästä ei hyvä seuraa.

Eduskunnan maatalousvaliokunta ajattelee siis niin, että EU:n politiikka - Suomen EU-politiikasta puhumattakaan - perustuu vain ja ainoastaan mielikuviin. Toisin sanoen todelliset ilmasto-olosuhteet a) eivät ole EU:n tiedossa, b) eivät vaikuta, koska on olemassa mielikuva Viinimaan ilmasto-olosuhteista.

Eduskunnan maatalousvaliokunta on selvästikin niin propagandistinen instituutio, ettei se enää muuta ymmärräkään. Tosiasioilla ei niin väliä, kun propagandistinen mielikuvapolitiikka vain pysyy hallinnassa. Siksi Kimi Räikköstäkään ei kutsuta Viinimaan pojaksi vaan Jäämieheksi.

Maatalousvaliokunta on ottanut oppinsa selvästi nimeään muuttaneesta Grönlannista. Sehän oli aikaisemmin Viinimaa.

Liekö Tanskan kansallinen tukipolitiikka syynä siihen, että sen nimi on nykyään tuo Vihermaa? Kelpaisiko se viinintuottajamaaksi?

Päätän raporttini maatalousasiantuntijana tähän.

Alekirjailija

Kirjamessuilla pahin tungos oli lounasjonossa.

Kävin tsekkaamassa omat ja kaverien kirjat Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran osastolla. Minusta oli tullut alekirjailija!

Käykää ihmeessä ostamassa Taistelu elokuvasensuurista (SKS 2006) pois, sillä hinta oli vain 5 euroa. Alle sentin sivu. Ovh oli 36 euroa.

Muitakin elokuvakirjoja oli tarjolla poisvientihintaan. Divareissa hinnat ovat vähintään kolminkertaiset, joten tässä on chäänssi kätevälle bisneshenkiselle toimijalle.

Ostin omaa kirjaani viisi kappaletta. Niitä voi vaihtaa toisiin kirjoihin ja/tai antaa lahjaksi.

Kun tapasin toisen tuoreen ja onnesta säihkyvän alekirjailijan - hänen teostaan myytiin kuulemma yhdellä eurolla - ehdotin Suomen Alekirjailijat ry:n perustamista.

Nykyisellä kirjan kierrolla siitä tulisi nopeasti kirjallisuusalan mahtavin järjestö. Semmoisia painosten sankareita olemme, että melkein kaikkien kirjoja myydään ale-hintaan jossakin vaiheessa kiertoa. Ja mitä isompi nimi, sitä varmemmin.

Tämän toisen SAK:n pitäisi tietysti jakaa vuosittainen Alekirjailija-palkinto. Ovh:n lasku antaisi pisteitä, ja tietysti julkisesti tunnustettu häpeä nostaisi pistekertoimia.

Bongattuja bloggareita oli monta Karri Kokosta juttuja metsästävään Kirsi Myllyniemeen ja sädehtivään Minyaan ja tietysti mukana menossa oli Istori. Tämän lisäksi vanhoja tuttuja eri vuosikymmeniltä vaelsi vastaan messualueen käytävillä. Jo senkin vuoksi messuilla on hieno pistäytyä.

Messut suljettiin jo kuudelta, joten iltaolunen oli paikallaan. Se tuotti sekä jälleennäkemisiä että uusia tuttavuuksia. Pöydässä istuivat eri aikoihin Tuomas Nevanlinna, Silja Hiidenheimo, Lauri Törhönen, Kaarina Hazard ja pistäytyjiä tietysti tämmöiseen seuraan riitti. Pidempään jutustelin vanhan opiskelukaverinini Ruben Stillerin kanssa ja Mia Paju Ylestä jäi myös toiselle oluelle. Pari sanaa vaihdoin ulkona tupakalla kirjailija Tuomas Kyrön kanssa, uusi tuttavuus hänkin minulle.

Tänään Radion sinfoniaorkesteri säestää Chaplinia Finlandia-talossa iltaseitsemältä. Ajattelin käydä siellä. Kirjamessubileitäkin olisi näemmä Facebook-ilmoitusten mukaan luvassa, mutta ehtiiköhän sinne asti...

Varhaisimpia muistikuviani

Heikki-ukki kuoli, kun olin muutaman kuukauden alle kolmevuotias. Muistan kyllä elävänkin ukin istumassa Muonan portailla piippua polttelemassa edelliseltä kesältä, siis alle kaksivuotiaana. Jäin siihen katseleaan pitkäksi aikaa, ukki vain poltteli piippua. En muista, että tilanteessa olisi puhuttu.

Senkin muistan kun isän maalatessa ukin muotokuvaa tepastelin - uudet kengät jalassa - märän maalauksen päälle. En mennyt tahallani, vaan menin vain eteenpäin. Muistan kun isä kaappasi minut pois ja huudahti jotakin. Maalauksessa näkyy kengän jälki.

Ennen kolmatta ikävuotta muistikuvia on jo useampia. Eikä vain muistikuvia, vaan myös tunnemuistoja ja hajuja. Mutta tämän kuvan tilaisuuden muistan hyvin. En muista valokuvan tilannetta, enkä edes tiedä, olenko tuossa vasemmalla jonkun sylissä. Mutta sen kävelyn loputtoman pitkän ja pimeän "maanalaisen käytävän" kautta hämärään halliin, jossa arkku oli auki ja ukki siinä, muistan sekä kuvina että tunteina. Kävely sinne pelotti, koska oli pimeää. Muistan, että joku piti kävellessä kädestä kiinni. Muistan harmaan valon ja epävarman lähenemiseni arkun luokse. Pelko oli silloin jo mennyt ohi, se johtui vain käytävän pimeydestä.

Jo sitä aikaisemmin muistan, kuinka menin olohuoneen auki olevasta ovesta koulun puolelle. Isä oli siellä lyyhistyneenä harmonia vasten. Hän itki isänsä kuolinuutista, ymmärrän näin jälkeen päin.

Muistan olohuoneen tuolit, joita oli monessa rivissä. Siihen tuli kyläläisiä katsomaan televisiota. Niitä ei vielä monella ollut ja ohjelmat olivat tapahtumia kaikille. Muistan kuinka istuin yhdellä niistä ja kun näin kirahvin, opin uudelleen r-kirjaimen ääntämisen. Olin alkanut "sortaa" ärrää, koska olin rakastunut naapurin tyttöön, joka särki ärrää. Ärrän sortaminen on kyllä sukuvika ja varsinkin väsyneenä se särähtää melko helposti. Isä oli särkenyt omaa ärräänsä 16-vuotiaaksi ja setä taitaa sen vieläkin. Minäkin voin matkia sitä kovin helposti.

Muistan miltä tuntui kun yritin sytyttää nuotiota johdonpätkistä kirjastossa. Sitä että se todella syttyi, en muista. Muistan vain sen järjestämisen ilon.

Ja muistan kuinka kiipesin palotikkaita pitkin kaksikerroksisen koulun katon rajaan ja sen, kuinka minua kismitti kun tajusin, että käsi ei yltäisi palotikkaan kaareutuvan kaiteen päälle, enkä voisi mennä katolle asti. Palotikkaille olin mennyt parvekkeelta. Tipahduspelkoa ei ollut lainkaan, vain harmistusta, etten voinut jatkaa. Onneksi isä huomasi minut ja kävi hakemassa pois. Tipahtaminen olisi tiennyt alle kolmivuotiaalle kuolemaa tai pahaa vammautumista. Se oli korkea koulu.

Muistan kuinka kävin yläkerrassa laittamassa lieteen puita ja sytyttämässä tulen kahvia varten. Muistan kuinka laitoin huopatossut väärään jalkaan ja koulun tytöt nauroivat horjuvalle kululleni. Muistan kesäisen nurmikon ja piknikin. Muistan vieraat. Muistan olohuoneen ja tulisijan, mutta en voi piirtää pohjapiirustusta.

Aitan muistan. Kun opin lukemaan kunnolla nelivuotiaana, sulkeuduin sinne usein käymään läpi sanoma- ja aikakauslehtiä. Niitä oli siellä paljon. Se on kai yksi syy historioitsijan ammattiin. Oppi käymään materiaalia läpi. Aina välillä ihmettelen asioita, jotka ovat minulle tuttuja. Kai ne on silloin jo luettu. Tämä tapa penkoa vanhoja lehti- ja kirjakasoja on jatkunut nykypäiviin.

Tytär täyttää vuosia

 

Riva del Garda, kevät 2007.

 

Kyllästyneen hetken kuva Garda-järven laivasta viime keväänä.

Murhaavaa

Kas. City-lehti kirjoittaa elokuvasta.

Liisa on onnistunut tekemään hyvän dokkarilistan.

Mutta olettekos tätä tempausta nähneet. Burnt by the Sun 2, kuulemma.

Elokuva viittaa tietysti Nikita Mihalkovin elokuvaan Burned by the Sun (RU 1994), josta tarjoilenkin teille vaihteen vuoksi aidon maolaisen arvostelun.

Attac ja Räikkönen

Pistäydyin eilen Attacin koulutustilaisuudesta. Claes Anderson, Outi Alanko-Kahiluoto ja Eetu Viren keskustelivat paneelissa siitä, miten "uusliberalismia" vastaan voitaisiin parhaiten käydä. [Ks. Neoliberalism ja Social liberalism eli New liberalism ja Classical liberalism]

Keskustelu kävi moneen suuntaan. Claes Andersson pudotteli tavallisiaan ja radikaaleimmillaan päätyi vastustamaan Eetu Vireniä, joka oli valmis hylkäämään arvot ja moraalin kokonaan ja sanoi olevansa mieluummin "kyynikko". Psykiatrin kuullen sanottu tietysti rohkeata tunnustuksellista menoa.

Itsekin kuuntelin Virénin kirjallista litaniaa kiinnostuneena. Lukulista vaikutti tutulta: Marx, Engles, Lafargue, anarkistiklassikot - joista erityisesti painottui anarkokommunistien suosikki Bakunin, jonka työ-käsitteen kritiikki oli omaksuttu. Proudhon on varmaan jo listalla...

Itsekin käytin tämän aivojumppaluennon jälkeen pienen puheenvuoron, jossa muistelin saksalaisten vihreiden - nykyään sanoisimme anarkovihreiden - laajaa keskustelua "vihreistä saarekkeista". Siellä keskusteltiin utooppisessa hengessä tehdastyön / liukuhihnatyön ongelmallisuudesta ja poistamisesta tällaisten paratiisimaisten saarekkeiden luomiseksi. Keskustelu päättyi, kun ihmiset tajusivat, ettei sairaaloita ja ambulansseja voi oikein tuottaa tarpeeksi ilman liukuhihnoja. Viren totesi vain provosoineensa puhuessaan tehtaiden lopettamisen tarpeesta. Näitä provosointitunnustuksia tulikin sitten eri puheenvuoroissa useita.

Viren on nähdäkseni kouliintumassa lukuoperaationsa kautta melko perinteiseksi kollektivistiseksi anarkistiksi, jonka puheessa on näihin verrattuna uusi [feministeiltä opittu] sukupuolen painotus.

Outi Alanko-Kahiluoto vastusti jostakin tarkemmin määrittelemättömästä syystä useaan otteeseen "sosiaalidemokratiaa" ja varsinkin sitä edustavaa puoluetta, jota hän ei ole "pitänyt työväenpuolueena enää pitkään aikaan". Monien vihreiden (usein epärationaalista) antisosialidemokratiaa kuunnellessa tulee aina jotenkin omituinen olo.

Kritiikin säilä kävi myös ammattiyhdistysliikettä kohtaan, vaikka Alanko-Kahiluoto totesi itsekin tulleen politiikkaan ammattiyhdistysten kautta. Hän puhui myös vastakkainasetelun tarpeellisuudessa julkisessa keskustelussa, jotta tällä provosoitaisiin esiin aitoa poliittista keskustelua. Syitä keskustelemattomuuteen hän ei halunnut nähdä politiikasta vieraantuneissa ihmisissä vaan kansanedustajissa itsessään. Monet aiemmat aktivointihankkeet ovat kääntyneet ihmisten syyttelemiseksi.

Ehkä aktivoijilla on ollut mielessä John F. Kennedyn kuulut sanat: "Älkää ajatelko, mitä Isänmaa voi tehdä teidän hyväksenne, ajatelkaa mieluummin sitä, mitä te voitte tehdä Isänmaan hyväksi." Mutta nyt uhrautumisen aika on ohi.

Puheenjohtaja Sauli veti aivan oikein yhteen sen, mitä itse sanoin mainostoimistoista ja poliittisista kampanjoista. Media on aihe, josta tämmöisessä yhteydessä pitää keskustella. Media määrittelee poliittisen agendan puheenaiheita aika rankalla tavalla. Lähinnä keskittymällä epäolennaisiin asioihin.

Viime aikaisia mielettömyyksiä median kentiltä [laittakaa kommentteihin lisää, minulta loppuu kirjoitusaika juuri nyt]:
1) Väite, että pääministerin tyttöystävistä, suhteista ja yksityiselämästä puhuminen olisi [tässä erityisessä tapauksesssa] poliittisesti merkittävää. Se, että keksitään tapauksia, jossa se voisi olla poliittisesti merkittävää, ei oikeuta tähän päätelmään.
2) Se jatkuva vaatimus, että sosiaalidemokraateilla ei saisi olla mitään tekemistä ammattiyhdistysliikkeen kanssa. Tai ay-liikkeellä sosiaalidemokraattien kanssa, joka taitaa olla se todellinen vaatimus.
3) Se, että lakolla uhkaaminen olisi jotenkin väärin. Lakon organisoinnin demonisointi - työpaikoilla on painostettu - kuuluu tähän.
4) Lehdistön jatkuva tapa kritikoida/sensationaalistaa ekstremistisesti sekä sitä että tätä niin, että mielekkäälle politiikalle ei jää enää mitään hyväksyttävää sijaa. Eli lunta tulee tupaan teetpä niin tai näin. [On vaikea kuvitella täysin kritiikittömästi hyväksyttävää poliittista aktiota, painotus onkin tässä sanalla ekstremistinen.] Tähän liittyy poliittisten mainoskampanjoiden hyödyntäminen sensationalistisesti: kun puhutaan kampanjoista, ei tarvitse puhua politiikasta (SAK:n vaalimainos, 500 euron lupaus esimerkiksi)
5) Lehdistön uskomaton tapa takertua omaan mustasukkaisuuteensa (toisten kirjoittamien blogien vastustaminen, julkisen sanan neuvoston asema, omaehtoisen mediakritiikin puute)
6)sananvapauden äärimmäinen korostaminen aika mitättömissä asioissa ja väärissä paikoissa (pilapiirroskeskustelu; sen unohtaminen että sananvapaus kuuluu yksilölle, ei lehdille tai korporaatioille). Todelliset sananvapauden sankariteot ovat jääneet lehdistöllä vähiin, vai muistatteko heti edes jotakin? (tutkivan journalismin asema)

Niin ja se Räikkönen. Helsingin Sanomien Juha Päätalo on ollut Brasiliassa, mutta ei selvästikään ole oppinut maan tavalle. Hän nimittäin raportoi Räikkösen voitonjuhlista: "Tukeva Ferrarin työntekijä vihelteli poliisin pilliä matkien ja teki tilaa. Hänen perässään marssi Räikkönen nauraen hulvattomasti tilanteelle."

Poliisin pilli? Brasiliassa? Ei taatusti. Sambapillihän se, ja Räikkönen sambaa mukana.

EDIT: Katsokaapas, mitä ruotsalainen Expressen kirjoittaa Suomesta.

"Eiköhän tässä ole jo aamiaisen verran." [Alexander Dumas jr. kirjoitettuaan lehteen rivipalkkiolla yksisanaisia keskustelupuheenvuoroja palstallisen]

Kekkosta radiossa

Urho Kekkosen hahmon tunteminen kuuluu Suomessa historialliseen yleissivistykseen. Hän oli Suomen presidenttinä 1.3.1956 - 26.10.1981 [vaikka linkattu Wikipedia-artikkeli hänelle suo olemattoman ylimääräisen vuoden tässä tehtävässä], mutta luettiin poliittisesti merkittävien henkilöiden joukkoon jo parikymmentä vuotta ennen sitä.

Tänään Radio Suomessa on kuunneltavissa YLE:n teemailta, joka on otsikoitu Kysykää Urho Kekkosesta!

"Mitä olet aina halunnut tietää Urho Kekkosen poliittisesta elämästä? Sankari, konna, valtiomies, agentti, näkijä, takinkääntäjä...???", hehkuttaa mainos kysymysmerkeillä. Jukka Kuosmanen on tuonut studioon on kolme poliittisen historian miestohtoria Mikko Majander, Kimmo Rentola ja Timo Soikkanen, joiden repertuaari kyllä riittää vastaamaan katsojien kinkkisempiinkin kysymyksiin. Helsingin yliopiston poliittisessa historiassa pitkään aiemmin työskennellyt Mikko Majander kirjoittaa paraikaa SDP:n historiaa, Kimmo Rentola on Turun poliittisen historian professori ja kansainvälisesti tunnettu kylmän sodan tutkija. Timo Soikkanen tunnetaan parhaiten ehkä ulkoministeriön historiastaan ja hänkin on toiminut professorina Turun poliittisessa historiassa.

Kannattaa varmaankin avata radio illan alussa: Kysymyksiä, vastauksia ja keskustelua UKK:n politiikan kaikista puolista sunnuntaina 21.10. alkaen kello 18.06 tai 18.07 riippuen siitä, mitä mainospuffin riviä uskoo.

"Juomarajat tuulesta temmattuja"

Times Online kertoo tänään, että brittejä on höynäytetty. "Ihmisille vuodesta 1987 lähtien suositellut viikottaiset juomarajat, jotka ovat enintään 21 yksikköä alkoholia miehille ja 14 naisille, eivät perustu mihinkään tieteelliseen näyttöön."

Lehden mukaan uusimmat tutkimukset osoittavat, että rajoja pitäisi nostaa, mutta ministeriötason määräyksillä niin ei ole tehty. Suositukset annettiin aikoinaan, koska "tuntui siltä, että jotakin pitää tehdä". Nyt asianomaiset tunnustavat, että ne olivat "tuulesta tempaistuja".

Täydentävästä artikkelista saa tietoja eri tutkimuksista eri maissa.

Rankasti ryyppäämään ei kannata tämän perusteella ryhtyä. Newscastlen yliopiston maksaspesialisti Christopher Record sanoo, että näillä "rajoilla" ei ole merkitystä. "Tiedämme sen, että mitä enemmän juot, sitä suurempi riski. Ongelma on siinä, että meillä on erilaiset geenit. Jotkut ihmiset voivat juoda huomattavasti enemmän eivätkä he joudu minkäänlaisiin ongelmiin." Tämä on tuttua tekstiä Suomessakin silloin, kun argumentoidaan asiallisesti eikä vain valisteta.

Eri maiden suosituksissa käytettävä "alkoholiyksikkö" vaihtelee kooltaan. Kun suosituksia vertaillaan samankokoisilla annoksilla, on turvallisuusraja Puolassa 12.5, Britanniassa 21, Kanadassa 23.75, Yhdysvalloissa 24.5, Etelä-Afrikassa ja Tanskassa 31.5 ja Australiassa 35.

Kanada, Hollanti ja Espanja eivät tee eroa miesten ja naisten juomisen välillä. Muut maat tekevät. Ehkä olisi syytä tehdä lopuissakin.

Mailman Terveysjärjestö WHO jakaa alkoholia juovat kolmeen ryhmään: miehille alle 35 alkoholiyksikköä (8 g) merkitsee matala-riskisyyttä, 26-52.5 yksikköä ja yli 53 korkeaa riskiä. Naisilla vastaavat luvut ovat alle 17.5, 18-35, ja yli 36 yksikköä.

Suomessa ei suositella, vaan puhutaan, testataan ja varsinkin erilaisissa valistuskampanjoissa pelotellaan termillä suurkuluttaja. Suomessa alkoholin suurkulutus määritellään puhtaan alkoholin kulutuksena viikossa, jotka miehillä yli 280g/vko ja naisilla yli 140g/vko[ja viitteet alkoholiongelmasta CAGE-pistemäärän avulla (CAGE≥2)]. Rahat ovat siis täsmälleen samoja kuin WHO:n omaksumat matalan riskin rajat.

Asiaa sotkee kuluttajan näkökulmasta se, että Suomessa käytetään yleisesti termiä "ravintola-annos": Yksi ravintola-annos on pullo olutta, lasillinen (12 cl) viiniä tai 4 cl väkeviä alkoholijuomia. Ne sisältävät alkoholia 12–14 grammaa. Kuluttajan on siis oltava tarkkana ja pidettävä sopivaa laskulaitetta mukanaan viikkoannosta siemaillessaan.

Usein tähän "ravintola-annoksista" puhuvaan valistukselliseen linjaan - erotuksena lääketieteellisestä - liittyy suosituksen omainen maksimi: 2 ravintola-annosta päivässä tai 14 viikossa.

Kaksi ravintola-annosta päivässä tarkoittaa n. 180 g viikossa eli se on todella reilusti alle miesten matalariskisen juomisen alarajan ja kuitenkin yli naisten kansainvälisen suosituksen. Sitä voidaan siten pitää yhtenä suomalaisena "tuulesta temmattuna" suosituksena.

Kuitenkin on huomattava, että suuri osa juo tuon miehelle matalariskisen viikkoannoksensa kerralla. Se ei välttämättä ole riskitöntä, kun ottaa huomioon muutkin onnettomat tilanteet kuin pelkkä juomisen kautta terveydelle aiheutettu pitkäaikaisseuraamus. Tämäkin antaa aiheen olettaa, että kahden päiväannoksen ja 14 viikkoannoksen määrä "suosituksena" tai "suurkulutuksen rajana" on syytä korjata, sillä ne eivät oikein vertaudu toisiinsa.

Mr 48

48 vuotta on 2 x 24. Siis aika paljon. Facebookissa kun vähän vihjaisi, tuli kymmenen ystävällistä onnittelua nopeasti.

Mutta alla olevasta kuuluu tämän päivän meininki lyhyesti ja ytimekkäästi (kiitos Mikko videovinkistä!)

Talvisodan katsaukset -dvd ilmestyy

Yhteistyötä tehneet Finnkino Oy julkaisee Suomen elokuva-arkiston kokoaman dvd:n Talvisodan katsaukset periaatteessa huomenna. Saimme eilen arkistoon pikalähetyksenä kyseistä dvd:tä peräti kaksi kappaletta, tosin ilman kansia, koskapa Saksassa lakkoillaan ja toimitukset ovat viivästyneet.

Tänään käyn levyn kanssa vierailulla Suomalaisen klubin klubi-illassa, jossa aiheesta puhuvat aineiston koonneen toimikunnan jäsenet sotahistorian professori Ohto Manninen Maanpuolustuskorkeakoulusta ja fil.maist. Kauko Rumpunen Kansallisarkistosta.

Toimikuntaan kuuluin minäkin, joten ehkä pari sanaa sanon itsekin. Nythän on niinkin, että jos dvd ilmestyy huomenna, sitä voidaan pitää myös syntymäpäivälahjanani, kun kerran samalle päivälle sattuu.

Isoimman työn aineiston parissa käytännössä tekivät arkistonhoitaja Tommi Partanen ja tutkija Ilkka Kippola SEA:sta.

Toimikunnan jäsenet osallistuivat dvd:n tekoon myös asiantuntijoina levyllä extrana julkaistavassa dokumenttihaastattelussa. Kyse on lähdejulkaisusta - elokuvat ovat mukana sekä kuvansa että äänensä perusteella niin alkuperäisinä kuin vain mahdollista. Vain ruotsin- ja osin suomenkielinen tekstitys on nykyaikaa.

Tutkimuksellista tekstiä katsauksista on odotettavissa ensi vuonna, kun Kippolan ja minun yhdessä kirjoittama teos lyhyt- ja dokumenttielokuvan historiasta Suomessa toivottavasti saadaan julki.

"Syksyllä 1939 Suomi valmistautui järjestämään vuoden 1940 olympialaisia. Mutta unelma urheilevan nuorison juhlasta särkyi suursodan uhkakuvien edessä. Kansallinen lehdistö keskitti voimansa henkiseen maanpuolustukseen, ja kamerat valjastettiin kuvaamaan urheilukenttien sijasta sotatantereita. Elokuvien alkukuvina esitetyt uutiskatsaukset muodostivat peilin, josta taisteleva kansakunta saattoi nähdä itsensä ja samastua talvisodan sankaritarinaan. Alkuperäiset talvisodan uutiskatsaukset nähdään nyt ensimmäistä kertaa sodan valkokangasesitysten jälkeen.

Mukana ovat kaikki kymmenen talvisodan aikaista Puolustusvoimien uutiskatsausta ja yhdeksän Suomi-Filmin uutiskuvaa vuodelta 1939. Oman lisänsä antavat 15 muuta teattereissa esitettyä alkukuvaa, mm. neljä hersyvää sotilaspilaa, kaksi ulkomaista uutisfilmiä sekä nostalginen Vanha Viipurimme kommenttiraidalla varustettuna. Talvisodan filmit ja faktat valottaa tapahtumien ja elokuvien taustoja asiantuntijoiden sanoin ja sodan autenttisin kuvin. Talvisodan ainutlaatuisiin filmeihin sisältyy yhteensä yli 5 1/2 tuntia kansakunnan kohtalon koskettavaa historiaa."

Valkoinen totuus

 

Emeritusapulaisprofessori Esko Salminen perää tämän päivän Helsingin Sanomissa (HS 17.10.2007, C1) valkoista totuutta vuoden 1918 tapahtumista.

"Valkoisia teloittajia on taas alettu jahdata punaisen totuuden merkeissä", Salminen pudottelee haastattelijalle. Taas? kysyy hämmentynyt lukija.

Hesarin artikkelin kirjoittanut Jyrki Räikkä tiivistää, että esimerkiksi valkoisten tekemät teloitukset esitetään Salmisen mielestä niin tutkimuksessa kuin romaanikirjallisuudessakin kärjistetysti.

"Vuoden 1918 tapahtumia ei pitäisi nostaa esiin irralleen sen ajan todellisuudesta ja demonisoida niiden tekijöitä", Salminen sanoo ja korostaa sodan julmuutta. "Monissa tapauksissa teloitukset olivat tarkoituksenmukaista sodankäyntiä. Taistelukykyiset viholliset piti eliminoida."

Poliittisen historian edesmennyt professori L. A. Puntila tuntisi Salmisen historiankirjoituksen metodin. Hän luonnehti tämänkaltaista kritiikittömyyttä ja problematisoimattomuutta sanonnalla "bäst som sker".

Sekä kirjallisuutta että tutkimusta vuodesta 1918 on emerituksen mukaan tehty "punaisten ehdolla". Muutos alkoi heti jatkosodan jälkeen, kun "poliittiseksi voimatekijäksi palautunut äärivasemmisto" vaati vuoden 1918 historian kirjoittamista uudelleen.

Salminen sanoo, että siihen asti Suomen historiankirjoituksessa oli ollut vallalla valkoisten voittajien versio. Ilmeisesti vain se on emerituksemme mielestä sallittua? Pitäisikö muiden kärsiä kohtaloansa hiljaa?

Salmisen uusimman projektin ideologinen ulottuvuus on kummallinen. Ensimmäinen asia joka kiinnittää huomiota on täydellinen vivahteettomuus - sotapropagandaa tutkineen ja sen kielenkäytön omaksuneen emerituksen nykylukijaa ällistyttävä viholliskuva on selvä: on olemassa 1918-asioista kirjoittava paha vasemmisto ja hyvä oikeisto.

En usko että ketään keskeisistä 1918-tutkijoista voisi tämä jaottelu mielessään edes arvostella pätevästi. Romaanikirjailijoiden motiiveja en ala tässä setvimään, vaikka Väinö Linnan syyttäminen kommunistien myötäilijäksi panee mietityttämään emerituksemme kirjallisuushistoriallisia ja muitakin avuja.

Mutta Salmisen maailmankuvalle kaikessa kummallisuudessaan on looginen selitys.

Itse asiassa Salminen ideologisoi nykyaikaisen historiankirjoituksen käsittelytavat. On selvää, että varsinkin paikallisella tasolla tapahtumia tarkoin setvivä mikrohistoriallinen ote on ollut valkoiselle emerituksellemme liikaa. Vaiettu ja pois painettu valkoinen väkivalta sattuu lähes sadan vuoden takaakin eikä voitonriemusta ole päästy nauttimaan. Nationalistinen paatoskin on poissa.

Tutkimusta on tehty liikaa hävinneiden ehdolla ja väkivaltaa kärjistäen, Salminen sanoo ja valittaa suuren kertomuksen puutetta sanomalla, että tutkimuksessa ja 1918-romaaneissa kerrotaan hyvin vähän siitä, että valkoisten voitto oli itsenäisyyden säilymisen edellytys.

Salminen siis perää voittajien historiaa. On totta, että tätä yksipuolista maailmankuvaa julistavaa voittajan näkökulmaa ei ole juuri arvostettu viime vuosikymmenten historiankirjoituksessa missään päin akateemista maailmaa.

Historiantutkijan mielestä on nimittäin muutakin tekemistä kuin toistaa voittajien propagandaa, joka kyllä saa sanansa sanotuksi kaikkialla maailmassa. Tässä yhteydessä on kyllä pakko sanoa, että häviäjä ei saa läheskään aina omaa ääntänsä esille.

Yksipuolisuutta vastustavat nykyisin lähes kaikki historiankirjoittajat, eivätkä siksi vaikene häviäjästäkään ja voi olla, että on niitäkin, jotka haluavat nostaa usein väkivallalla vaiennetun häviäjän äänen kuuluville. Historiantutkimuksessakin kun eettiset kysymykset ovat olleet esillä jo vuosikymmenen. Niihin ei kuulu häviäjän vaientaminen.

Jos kuitenkin katsomme 1918-historiankirjoitukseen, voimme hyvin todeta, että voittajien näkemys tuli hyvin selväksi ns. vapaussotakirjallisuudessa ja kaunokirjallisuudessa sadoin teoksin 1920- ja 1930-luvulla, eikä sitä ole kukaan estänyt sen jälkeenkään kirjoittamasta.

Sanattomaksi eivät ole jääneet sellaiset tunnetut, aivan viime aikoina 1918-aiheitakin käsitelleet historioitsijat Mikko Uola, Martti Häikiö ja Juhana Aunesluoma tai Ohto Manninen. Suojeluskuntatutkimus on paremmalla tolalla kuin koskaan.

Salminenkin myöntää, että toisen maailmansodan loppuun asti oli vallalla "valkoisten voittajien versio". Hänen purkauksensa luettuaan on pakko kysyä, että sitäkö hän kaipaa takaisin? Vai onko hänellä mielessään jokin uusi valkoinen totuus? Mikä se mahtaa olla? Ja miksi hän vaikenee siitä?

Mikrohistoriallisia painotuksia ennen nationalistista tai muuta suurta - tässä valkoisen voittajan - kertomusta korostavaa tutkimusta on ajanut eteenpäin juuri vaikeneminen.

Nykyajan historiantutkija on kiinnostunut myös siitä, mistä ei kerrota, mistä vaietaan tai mikä jää epäselväksi. Se tarkoittaa myös vaikeiden asioiden setvimistä. Ratkaisevaa on hyvien kysymysten keksiminen ja niihin pätevästi vastaaminen.

Sitä tavoitetta tuskin voivat valkoista totuutta paapovat profeetat nykyajan historiantutkijoilta himmentää.

Nokkela älykkö

Hieman ihmetytti, kun Yleisradio uutisoi:
"Oscar Wilde on kaikkien aikojen brittiälykkö [Julkaistu 15.10.2007, klo 16.05 (päivitetty 15.10.2007, klo 16.08)]

Ajattelin, että ei nyt sentään edes brittihuumorilla varustetut noin voi äänestää.

No, asia selvisi. Telegraphin otsikko oli jo valaisevampi: Oscar Wilde voted greatest British wit.

Silminnäkeminen ammattina

 

Kuvat voivat kertoa enemmän kuin tuhat sanaa." (Kurt Tucholsky)

Tämä päivä tulee olemaan sekoitus kirjoittamista, lukemista ja arkistotutkimusta. Elokuvia en katso ennen iltaa vaikka olenkin silminnäkemisen ammattilainen. Silminnäkijä voisi painaa käyntikortteihin, joista tosin on tähänkin asti puuttunut se ystävän oivallus ammattinimikkeeksi: "Travelling historian".

Vaikka Martti Ahdin Elmo Kaila -elämäkerta on vielä kesken, otin jo esille kirjan, jonka kannessa hyväryhtinen hyväntekijä, Josif Stalin katselee valkeassa generalissimuksen - ja silti arvo- tai kunniamerkittömässä - takissaan oikealle kaukaisuuteen. Oikean käsivarren ympärille on siististi kiedottu takki.

Stalinin taustalla on maisema, jonka juuri hän on saanut aikaan. Luonto on muovannut punamultaisen perustan, tuon loputtoman pitkän, viljelyyn täydellisesti sopivan tasangon, mutta Stalinia voimme kiittää siitä, että silmänkantamattomilla pelloilla liikkuu kolme traktorimallista, jättiläiskokoista puimakonetta. Koneiden takaa erottuu Stalinin infrastuktuuriuudistusten tunnusmerkkinä ja modernin edistyksen symbolina horisontaalinen sähkölinja. Jokaisessa sähköpylvästornissa on kuusi haaraa ja ennennäkemättömän paljon sähkölankaa. Linjan takana näkyy uusi, yhtenäineksi rakennettu valoisa kaupunki, joka on vastakohta maaseudun perinteiselle takapajuisuudelle Venäjällä ennen Stalinia. Takavasemmalle on maalattu joitakin maatyöläisiä pellolla, kuitenkin jo niin pieninä, ettei varmasti voi sanoa. Ne edustavat massaa, sillä Stalin voi olla etualalla niin tyynenä, valloittavana ja vastustamattomana vain suuren massan tuella. Tässä kuvassa riittää massan edustaja, sillä Stalin on raamatullinen hahmo, hän täyttää ja hedelmällistää tyhjyyden pelkällä olemassaolollaan.

Kirjan nimi on Eyewitnessing. The Uses of Images as Historical Evidence.[Reaktion Books, 2001] Kirjoittajana vanha tuttu Peter Burke. [Burke Wikipediassa]

Burke ajaa kuvien käyttöä historiantutkimuksen jälkenä ja juonteena ("trace", joka siis jotakin muuta kuin lähde, "source"), toteaa, ettei historiankirjoituksen kuvitus saa olla vain kuvitusta vaan kuvien analyysi on olennainen osa historiantutkimusta. Kuvat voivat kertoa asioista, joista sanat eivät kerro. Kuvat ovat paitsi suora todiste menneisyydestä, myös aktiivinen instrumentti tai väline niin historiallisissa neuvottelu- ja vastarintatilanteissa, puhumattakaan nyt niiden kyvystä parodioida, tehdä naurunalaiseksi, ironisoida ja vähän satirisoidakin. Ja tämä kaikki tilassa, jossa historiaa tehdään ja toteutetaan sekä myös pannaan kirjoihin. [Tunnustan mielihyvin, että en ole oikein sisäistänyt tätä tila-käsitteen käyttöä historiantutkimuksen teoriassa. Se ei lopulta tainnut tuoda juuri mitään käyttökelpoista mukanaan, sillä olihan arkkitehtooninen, elokuvallinen tms. tila otettu toki huomioon jo paljon aiemmin. Mutta ehkä olen tässä väärässä.]

Kirja vaikuttaa kiintoisalta, eikä ole edes paksu.

EXTRAA: Huomasin, että Burke on tenttikirjakin. Tässäpä muita tuon kohdan kirjoja, jos jotakuta kiinnostaa:

* Peter Burke: Eyewitnessing. The Uses of Images in Historical Writing
* Norman Fairclough: Miten media puhuu
* Larry J. Griffin and Marcel van der Linden (eds.): New Methods for Social History
* Einar Hreinsson och Tomas Nilsson (red.): Nätverk som social resurs. Historiska exempel
* Pat Hudson: History by Numbers. Introduction to Quantitative Techniques
* Markku Hyrkkänen: Aatehistorian mieli
* Jorma Kalela: Historiantutkimus ja historia
* Anu Kantola, Inka Moring, Esa Väliverronen (toim.): Media-analyysi: tekstistä tulkintaan
* Marianne Liljeström (toim.): Feministinen tietäminen. Keskustelua metodologiasta
* Kari Palonen ja Hilkka Summa (toim.): Pelkkää retoriikkaa. Tutkimuksen ja politiikan retoriikat
* Matti Peltonen: Mikrohistoriasta
* Magnus Perlestam (red.): Genusperspektiv i historia. Metodövningar
* Paula Saukko: Doing Research in Cultural Studies. An Introduction to Classival and New Methodological Approaches
* Quentin Skinner: Visions of Politics. Regarding Method vol. 1

Laitan vielä itselleni muistiinpanon, että Burken kirjan arvosteluja näyttäisi olevan ainakin lehdissä:

Paul Betts: The Journal of Modern History, volume 75 (2003), pages 662–663.

Helena Waddy - Eyewitnessing: The Uses of Images as Historical Evidence (review) - Journal of Social History 36:3 Journal of Social History 36.3 (2003) 767-768 Eyewitnessing: The Uses of Images as Historical Evidence. By Peter Burke (Ithaca: Cornell University Press, 2001. 224pp. $35.00)

Sharon Corwin - Eyewitnessing: The Uses of Images as Historical Evidence (review) - Technology and Culture 43:4 Technology and Culture 43.4 (2002), 830-831.

Sol Cohen: An Innocent Eye: The "Pictorial Turn," Film Studies, and History. History of Education Quarterly Vol. 43 Issue 2 Page 250 June 2003

Opettavainen päivä

Hesarissa aamulla ollut kuva Jean Sibeliuksesta johtamassa konserttia ensimmäisillä Suomen Messuilla 1920 sai minut heti inspiroitumaan. Töissä kaivoin sitten esiin elokuvan kyseisiltä messuilta: mietin olisiko siellä sittenkin liikkuvaa kuvaa Sibeliuksesta. Ei ollut. Olivat kuvanneet vain avajaispäivänä.

Armeijan ja suojeluskunnan silloisesta johdosta löytyi lyhyt kuva (von Essen ja Berg ainakin), Rudolf Holstin tunnistin ministereistä, joita oli mukana melkomoinen rivi.

Katselin saman tiensä pari muutakin messuelokuvaa ja kuvia Turusta ja Naantalista 1920-luvulta. Opettavaista. Olen melko varma, että Elmo Kaila - luen juuri hänen elämäkertaansa - on yhdessä ylioppilasrivistössä vuonna 1923 tai -24 tehdyssä elokuvassa. Hänestä tuli sinä vuonna Akateemisen Karjala-Seuran puheenjohtaja, joten aktiviteettia tämmöiseenkin esiintymiseen konspiraattorilla saattoi olla.

Mutta on kyllä vaikea tunnistaa ihmisiä: kuvatietämys itsenäisyyden ensi vuosista on niin vähäistä. Pitäisi opetella aikansa eliitti ulkonäöltä, mutta mistäs semmoisia kuvamatrikkeleita harjoittelua varten repäisee.

Pienten konspiraatioiden kertomuksia

Päivä on kulunut lukiessa Martti Ahdin kirjoittamaa elämäkertaa (WSOY 1999) Elmo Edvard Kailasta, valkoisesta konspiraattorista ennen ja jälkeen itsenäistymisen.

Tiiliskivimäisen, 525 sivuisen teoksen nimi on Ryssänvihassa. Elmo Kaila 1888-1935. Aktivistin, asevoimien harmaan eminenssin ja Akateemisen Karjala-Seuran puheenjohtajan elämäkerta.

Ostin Martin kirjan tuoreeltaan, mutta jotenkin se ei silloin pärähtänyt lukukokemuksena käyntiin. Hyllyssä se on kököttänyt ja vasta Kemppisen blogin taannoinen maininta Eino Suolahden unohdetusta asemasta oikeistoradikaalien kuvioissa sai minut ottamaan sen luvun alle. Ja kyllähän mies aina silloin pungertaa esiin Martti Ahdin tekstissä.

Nämä ammattivallankumouksellisten juonittelut ovat hienoja pieniä kertomuksia juuri siinä mielessä, että niissä yleensä yritettiin suurempaa kertomusta, kuin mikä lopulta saatiin aikaiseksi. Samalla ne ovat avain kontrafaktuaalisiin [jos-niin]kysymyksiin. Entä jos kaikki olisikin mennyt toisin?

Elmo Kaila Wikipediassa

Symboliikkaa II

 

Symboliikkaa

 

Vapaa päivä

Harjoittelen vapaan päivän salaista tunnusmerkkiä:
1) Purista käsiesi peukalon ja pikkusormen kärjet kiinni toisiinsa,
2) nosta ne lähelle korviasi,
3) ääntelehdi voimakkaasti osapuilleen tai suurin piirtein "bzzzz",
4) pyydä ystävääsi tekemään samoin yhtä aikaa.

It connects people.

Rauni Mollberg (1929-2007)

 

Kirjallisuutta ja elokuvaa

Kirjallisuuden Nobel-palkinto meni Doris Lessingille. Lessingin omaelämäkerralliset, usein Afrikkaa sivuavat teokset ovat täynnään Wikipedia-tekstiä lainaten "politiikkaa, sosiaalisia suhteita, kulttuurien yhteenottoa, rotusyrjintää ja rotujen eriarvoisuutta, 'kamppailua vastakkaisten elementtien lomassa omana yksilöllisenä persoonallisuutena' sekä konfliktia 'invidualistisen omantunnon ja kollektiivisen hyvän' välillä.

Suomessahan mikään kirja ei ole koskaan tarpeeksi hauska, jollei sitten kyse ole, niin kuin nykyään kaikkein useimmin, dekkarista. Kirjallinen keskustelukin on tietysti pohtinut kaikkein eniten kysymystä ovatko dekkarit kirjallisuutta. Sen mukaisesti sitten nimetään jo yliopistolliset oppituolitkin kirjallisuudessa. Mieluummin katselee maailmaa historioitsijana, vaikka syntinsä toki siinäkin, eivätkä ihan vähäisetkään.

Lessingin palkintokaapin lukeminen kertoo, kuinka menestyvän kirjailijan vakava - se on tässä todellakin humoristisen vastakohtana -, kuinka siis vakava ura palkitaan tihentyvällä tahdilla: Somerset Maugham Award (1954), Prix Médicis étranger (1976), Österreichischer Staatspreis für Europäische Literatur (1981), Shakespeare-Preis der Alfred Toepfer Stiftung F. V. S., Hamburg (1982), W. H. Smith Literary Award (1986), Palermo Prize (1987), Premio Internazionale Mondello (1987), Premio Grinzane Cavour (1989), James Tait Black Memorial Book Prize (1995), Los Angeles Times Book Prize (1995), Premio Internacional Catalunya (1999), David Cohen British Literary Prize (2001), Companion of Honour from the Royal Society of Literature (2001), Premio Principe de Asturias (2001), S.T. Dupont Golden PEN Award (2002), Nobel Prize (2007).

Näitä katsoessa on kiva seurata suomalaisten Internet-keskustelupalstojen pohdintaa seuraavasta suomalaisesta kirjallisuuden Nobelin saajasta.

Elokuvassakin on palkintoja jaettu. On kiintoisaa vertailla sitä tosiasiaa, että Pohjoismaiden elokuvapalkinto annettiin tanskalaiselokuvalle Kunsten at græde i kor (suom. "Kuorossa itkemisen taito"). "Elokuva on yhtä aikaa järkyttävä ja viihdyttävä ja käsittelee lasten hyväksikäytön kaltaista vaikeaa aihetta terävästi mutta inhimillisesti", kiittelee jury.

Suomi osallistui kilpailuun elokuvalla, joka käsitteli humoristisesti miesprostituutiota.

Valokuvatorstai: Arki

 

Valokuvatorstain haaste tällä viikolla on arki. Mikäpäs sen parempi kuin läväyttää kehiin reilun vuoden takainen kuva arjen keskellä raatavista työtovereistani Suomen elokuva-arkistossa. Vasemmalta Kai Vase, Satu Laaksonen ja Ilkka Kippola.

AGIT-INFOA: Helsingissä näytetään kohta ilmaiseksi espanjalaisia elokuvia ja kauhuelokuvafestarikin on tulossa. Niistä löydätte tuoreet tiedotteet mm. elokuvablogistani. Älkääkä unohtako arjestanne Suomen elokuva-arkiston ohjelmistoa.

Uusi Uusi Suomi

Nettijulkaisu uusisuomi.fi on sitten aloittanut toimintansa.

KIRJOITIN ALUKSI: "Blogeja siellä pitää kolme jyrmyä miestä: Jukka Relander, Jari Tervo ja Pekka Kostamo. Olisi sinne ehkä yksi nainenkin voinut päästä. Vai olisiko?"

EDIT: Olin tietysti väärässä. Samasta aiheesta tänään kirjoittanut Kari Haakana korjasi onneksi parissa minuutissa, että blogeja pitävät myös Reetta Rönkä, Elina Hirvonen, Päivi Munter, Merja Myllylahti ja Katriina Perkka-Jortikka ja muitakin bloggareita riittää.

Mogani johtui siitä, että en havainnut ylänurkasta otsikkoa "Kaikki blogit". Etusivulle oli tällä kertaa nostettu kolme miestä kuvineen, eikä siinä sivupalkissa ollut linkkiä muihin blogeihin. Ainakin minun tapauksessani olisi pitänyt olla, sillä aikaa menee, ennen kuin täyden sivun kaikki vakiolinkit ja niiden paikat oppii.

Tälle kirjalle on tilausta: Punavankileirit

Murheelliset kirja-aiheet lukulistalla jatkuvat. Posti toi eilen Tuulikki Pekkalaisen ja Seppo Rustaniuksen myyntimenestyksen Punavankileirit. Suomalainen murhenäytelmä 1918 . (Tammi 2007. Kiitos tekijöille ja kustantajalle lahjoituksesta. Sain kirjan, kun moitin Seppoa, ettei kutsua kirjan julkistamiseen kuulunut. Etiikkaediittorin huom.)

Lähdeluetteloansa katselin hieman murheellisin mielin, tämmöiseen kun pitäisi yrittää aina kerätä mukaan kaikki oleellinen, vaikka kyseessä ei olekaan akateeminen tutkimus. Sieltä puuttui monta alan keskeistä teosta, jotka opastaisivat kiinnostuneita jatkolukemisiin.

Valokuvatodellisuus on sitten jo toista. Sellaista ei akateemisista tutkimuksista koskaan löydä. Tiedän, että näiden eteen on tehty lujasti töitä. Seppo Rustanius on varmasti 1918-valokuvien paras asiantuntija maassamme.

En ole vielä edes puolessavälissä, kirja on yli 400-sivuinen luetteloineen ja hakemistoineen, joten tarkempi kommentointi tässä jää. Punavankileirit on pääosin erittäin hyvin kirjoitettu, eikä edes painovirheitä ole paljon. Lukeminen on helppoa, jollei aihe kurista mieltä, sillä yksittäiset tarinat voivat olla aika karmeitakin.

Kun kysymys on monin jaksoin kokoelmasta tarinoita, niin editoiminen on vaikeaa. Kyllä sen joistakin kohdista huomaa, että ylijääneistä osista on jokin erityinen lyhyt kappale väännetty. Toistoa löytyy silti aika vähän ja teemoittainen käsittely toimii, vaikka esimerkiksi saman muistelijan paluu kehiin aina uudelleen historioitsijaa hermostuttaakin.

Mistäkö tämä johtuu? Tietokirjassa asia toimii toisin päin kuin mihin historioitsija pyrkii. Tietokirjassa otsikko kertoo teeman ja alla ovat sitten keissit. Tieteessä nimetään aihe, johdatetaan kontekstiin, väitetään, todistetaan ja lopuksi argumentoidaan kokoonpanevasti. Jotkut pitkätkin jaksot kirjassa täyttävät nämä jälkimmäisetkin kriteerit, osa kirjan alaluvuista jää kertomusten kompiloinniksi.

Tämä ei tarkoita, etteivätkö ne olisi paikkaansa ansainneet kertomuksina. Kyse on enemmänkin metodista, joka tuntuu vaihtelevan (tieteelliseltä) laadultaan enemmän kuin tasalaatuisessa tieteellisessä kirjoituksessa. Päättelevä argumentointi ei ole Punavankileirin pääasia, niin kuin vastaavasti kompiloitujen tapauskertomuksien varaan rakentuvassa tutkimuksessa olisi, ja päättely saa aina välillä tunteikkaita ja kysymysmerkillisiä, siis journalistisia muotoja.

Kustaa H. J. Vilkunan Isoviha on taitavasti tehty esimerkki tieteen keinoista vastaavan aineiston parissa, paljon taitavampi kuin oma sensuuriväitöskirjani Filmi poikki..., jossa metodi on itse asiassa sama.

Siis paljon tapauksia ja niistä pitäisi järjestelmällisesti sanoa jotain viisasta tutkijan huolellisesti valikoimina ja järjesteleminä kokonaisuuksina ja onnistua vielä synteesissäkin eli johtopäätöksissä, joka esitetään, päin vastoin ja ehdottomasti toisin kuin lukujen tiivistykset, niitä korkeammalla abstraktiotasolla. Eikä ole haitaksi, vaikka tässä yhteydessä sormella osoittaa, mitä vielä kannattaisi tutkia. (Kas tässä yhdessä kappaleessa graduopas, jolla saa väitöskirjojakin aikaan.)

Kirjoitan tästä näin monta riviä siksi, että tekijät eivät kerro, onko kyseessä enemmän tietokirja kuin tutkimus. Apurahaa he ovat saaneet tietokirjailijoina. Tähän tietokirjaan on lisätty tutkimuksen tavoin runsaasti viitteitä. Se on hyvä, sillä näistä mielen kohua herättävistä asioista puhuttaessa - esimerkiksi netissä - viitteitä ei koskaan ole liikaa.

No palataan metodista kirjaan. Vaikka lukeminen on kesken, sen verran kuitenkin voi sanoa, että keskiössä kirjassa ovat tapahtumakertomukset, kaiken kokeneet, silminnäkijät ja kuulija-kertojat. Ja syventävinä teemoina ne vähemmän käsitellyt: naiset, lapset, papit, kasvattajat.

Jo niiden uusien aihealueiden käsittelyn vuoksi voi sanoa, että tälle kirjalle on tilausta.

Puhumaan, puhumaan

Polvi ei ole parantunut, vaan puukon kärki rapsuttelee sen sisuksia edelleen. Yritän silti kömmeltää naapurikaupunginosan opinahjoon nimeltään Brändö gymnasium.

Lupauduin heikkona hetkenä Reykjavikin matkalla puhumaan siellä suomalaisesta lyhyt- ja dokumenttielokuvan historiasta. Aikaa on vain niukalti, 40 minuuttia. Siinä ei paljon ehdi. On paljon helpompaa puhua kaksi tuntia kuin vain reilu puoli tuntia, jossa ei ehdi kuin aloittaa ja sitten pitäisi jo lopettaa.

Mutta emmeköhän jotain keksi, kun oikein improvisoidaan.

Ylikangas ja teloitetut

Sunnuntai-iltana laitoin kipeytyneen polven oikeaan asentoon, katsoin Murnaun Auringonnousun ja luin Heikki Ylikankaan teoksen Romahtaako rintama? Suomi puna-armeijan puristuksessa kesällä 1944 (Otava 2007).

Lappeenrannan Huhtiniemessä tapahtuneeksi arvellut teloitukset kesällä 1944 nostattivat suuren historiakeskustelun vuonna 2006. Huhut, salamyhkäiset paljastukset ja niiden pohjalta syntynyt kansalaiskeskustelu, jota journalismi ja kaunokirjallisetkin esitykset mieluusti avittivat, johtivat arkeologisten kaivausten aloittamiseen. Nämä kaivaukset eivät tähän mennessä ole tuoneet valaistusta itse asiaan kumpaankaan suuntaan. Myös asian tiimoilla julkisuudessa paljon esintyneen Syväkurkun tedot Ylikangas tuomitsee väärennöksiksi. Asiaan liittyneen sotatuomari Tapanaisen osuuden hän arvioi merkityksettömäksi.

Ylikankaan teoksen keskeisenä tavoitteena on laajentaa keskustelua yhteen aikaan ja paikkaan eli kesään 1944 ja Lappeenrantaan paikallistunutta keskustelua yleisemmäksi. Samalla huomiota kiinnitetään siihen, että aiemmissa tutkimuksissa esitetyt luvut, 46 kenttäoikeuksien kuolemanrangaistukseen tuomitsemaa ja 11 upseerin aseenkäyttöoikeudella teloitettua, siis yhteensä 57 tapausta, eivät selvästikään ole karkuruudesta teloitettujen todellinen kokonaisluku - kyse on luvusta, jonka armeijan virallisesta dokumentaatiosta voidaan selvittää. Ylikankaan mukaan "89 nimeltä mainittua karkuria ja kieltäytyjää on Sota-arkiston ja Tilastokeskuksen arkistolähteiden mukaan ammuttu tai kenttäoikeuden päätöksin teloitettu", minkä lisäksi nimeltä tunnetaan vielä kaksi muuta surmattua. Näistä Ylikangas esittää yksilöidyn nimilistan.

Lähinnä silminnäkijäkertomusten, muistitiedon ja sukulaisten sodanjälkeisten selvityspyyntöjen analyysillä sekä taistelussa kadonneiden tilastollisella analyysilla todellisten tapausten määrä nousee merkittävästi. "Etsivän keskuspoliisin lähteissä, viranomaisille tehdyissä ilmiannoissa, kirjallisuudessa ja kertovissa lähteissä mainitaan lisäksi lukumäärinä ilman nimiä parisenkymmentä teloitus- tai ampumistapausta."

Tilastollisen analyysin avulla Ylikangas tulee siihen johtopäätöksiin, että kadonneiksi merkittyjen kuolleiden joukossa "omien aseiden kautta sai surmansa viitisenkymmentä karkuria".

Ylikangas tunnustaa, että näin arveltuna joitakin päällekkäisiä tapauksia voi tulla. Hän ei pyri esittämään teloitettujen eksaktia lukumäärää, vaan arvioi perustellen määräksi noin 250.

Oleellista on se, että tunnetut tapaukset moninkertaistuvat, mikä tuo ne lähelle niitä arvioita, joita Ruotsiin heti sodan jälkeen muuttaneet kenttätuomari ja pääesikunnan oikeudellinen asiantuntija (Larvia, Enckell) ovat muisteloissa 1990-luvulla arvioineet.

Mutta takaisin Lappeenrantaan. Siellä kaiken kaikkiaan teloitettujen määräksi Ylikangas arvioi neljäksikymmeneksi, todisteluun liittyvässä silminnäkijäkertomuksessahan (Lauri Lindqvist) mainittiin hänen nähneen noin 40 ruumista, jotka sitten haudattiin "toiseen kertaan" Taipalsaareen.

Teloitusten toteuttajana ei ole "kenttäoikeus", vaan Henkilötäydennyskeskus 1:n yhteyteen perustettu seulontaelin: "Sen tehtävänä oli palauttaa siihen halukkaat karkurit joukko-osastoihinsa ja ampua ne, jotka kieltäytyisivät kahdesti toistetusta kehotuksesta palata linjoille. Kyseinen elin ei tuntenut vankeusseuraamusta lainkaan. Kiinni otettu karkuri joutui valitsemaan kuoleman ja linjoille palaamisen välillä."

Henkilötäydennyskeskusten luonteesta tiedetään vain vähän. Heinäkuulta 1944 on olemassa 10. sotapoliisikomppanian päällikön selonteko. Hänen raportissaan todetaan sotapoliisien palauttaneen karkurit kuulustelujen jälkeen joukko-osastoihinsa, "paitsi muutamia, joiden osalta meneteltiin eri määräyksestä toisin". Tämän Ylikangas katsoo viittaavan juuri teloituksiin.

HTK-elimet saivat tällaisen oikeuden 20.6.1944 Erich Heinrichsin käskyssä, kuten kirja yksityiskohtaisesti selittää. Teoksen oikeudellinen analyysi on varsin kiinnostavaa, sillä se selittää tarkoin upseerin aseenkäyttöoikeuden oikeudelliset perusteet ja sen, kuinka sitä kesäkuun 20. päivästä lähtien laajennetaan rintaman taakse, alueelle, jonne laki ei silloin vielä yltänyt. Vasta heinäkuun alussa pikavauhtia valmistelunsa, käsittelynä ja hyväksymisensä suhteen läpi viety laki korosti kuolemanrangaistuksen soveltuvuutta kurin ja järjestyksen palauttajana. Lain läpimenosta annettiin rintamalle yksityiskohtaista etukäteistietoa.

HTK-tapausten määrä rajoittuu Ylikankaan mukaan "korkeintaan joihinkin kymmeniin, ei missään tapauksessa noussut satoihin". Kokonaisluvusta 250 voimme päätellä, että joihinkin kymmeniin viittaaminen tarkoittaa käytännössä noin viittäkymmentä.

Kuten huomaatte, keskityn tässä lähinnä vain määrään liittyviin tutkimustuloksiin. Niitä vastaan on esitetty jo vasta-argumenttejakin.

Maanpuolustuskorkeakoulun sotahistorian laitoksen johtaja everstiluutnantti Jarmo Nieminen vastustaa Ylikankaan luonnehdintaa, jonka mukaan Puolustusvoimien henkilöt ylläpitävät virheellistä totuutta asenteellisesti ja varautuneesti.

Etelä-Saimaa lehden mukaan Nieminen toteaa: "Osoitin mielestäni juuri päinvastaista asennetta, kun keväällä osoitin tutkimuksellani Viipurin murtumiseen liittyvät huhut sadoista kadonneista vääräksi. Väitteet sadoista kadonneista eivät pidä paikkaansa."

Nieminen toteaa, että kirjan konteksti leimaa Ylikankaan 91 teloitettua käsittävän listan henkilöt syyttä teloitetuiksi karkureiksi. Listalla on Niemisen mukaan monin eri syin teloitettuja tai ammuttuja. "Listan tarkistus on ilmeisesti jäänyt tekemättä", Nieminen sanoo.

Pari nimeä Ylikankaan listasta ponnahtaakin heti esille, kuten Tikkurilassa ammuttu kommunisti Veikko Pöysti, joka oli myös aito aseellinen vastarintamies, ja samaa voi sanoa monista Hämeenkyrön "metsäkaartilaisista". Ylikankaan listalla mainitaan V. Vettenranta Hämeenkyröstä. Metsäkaartilaisia käsittelevistä tutkimuksista tiedämme, että Hämeenkyrössä menehtyivät metsäkaartilaisina ainakin Toivo Kallio, Aleksi Kilpinen, Olavi Hellman, Niilo Lammela, Eino Ponki, Jooseppi Salomaa, Uuno Salomaa, J.Vettenranta ja Kauno Wessman. Onko mainittu J. Vettenranta sama kuin Ylikankaan V. Vettenranta? Entäs muut tapetut metsäkaartilaiset / vastarintamiehet? Kuuluisivatko Mouhijärven Uuno Salomaa ja Arvi Koivisto oikeastaan samaan listaan? (Ks. esim. (http://www.ksl.fi/files/muisti/sakari12.htm).

Listasta löytyy mm. Kalle Valkama, jonka Kansan Lehti tiesi 28.10.1943 kertoa sarretun korsuunsa isä-Kallen kanssa Lempäälässä Höytämöjärven lähistöllä. Poika ammuttiin "yrittäessään paeta". Isä ja poika olivat olleet metsässä jo vuoden ajan, sillä he välttivät Takatalon ryhmän pidätyksen lokakuun lopussa 1942 . Vuonna 1944 heinäkuussa Valkaman ilmiantaja löydettiin ammuttuna Lempäälästä. (Ks. http://www.ksl.fi/files/muisti/sakari12.htm). Takatalon ryhmästä ks. http://www.ksl.fi/files/muisti/sakari10.htm.

Nämä vain helposti löydettyinä pohdiskelunaiheina kehiin. Vastarintaliikkeen ja metsäkaartilaisuuden (sen myötä karkulaisuuden yms.) pohtiminen liittyy mielestäni tähän problematiikkaan. Niissäkin pidätettäessä tapahtuneita kuolintapauksia on runsaasti. Osa on löytänyt tiensä Ylikankaan listaan, osa ei.

Ylikangas täsmensi Niemistä kuultuaan kritiikkinsä kohdistuvan sotilasasiantuntija, eversti evp Ilmo Kekkoseen, joka samaisessa Etelä-Saimaa lehden artikkelissa kiittää "vaikean asian" esille ottamista, mutta kritisoi Ylikangasta kahdesta asiasta: pelkkien aihetodisteiden käytöstä ja siitä, ettei tämä ota huomioon mielipiteitä, jotka käyvät vastoin hänen omia näkemyksiään. Eikä Kekkonen malta olla puukottamatta artikkelin mukaan: "Ehkä nyt myös pätevät tutkijat ottavat kantaa esitettyihin asioihin, Kekkonen sanoo."

Jukka Kemppinen on edellä mainitussa Etelä-Saimaan lehtiartikkelissa peesannut lukumäärän (250) suhteen Ylikangasta, jonka kirjan oikeudellisena asiantuntijana hän on Otavalle toiminut. Mutta blogissaan hän kirjoitti syyskuun lopussa hieman toisin: "Ammuttuja on enemmän kuin tutkimuksissa on todettu – karkea kokonaismäärähän on ollut tiedossa sodista alkaen – noin 550 teloitettua kaikkiaan. Siihen on lisättävä pari sataa, ei enempää." Liekö lyöntivirhe pahassa paikassa tuo 550? Eli viitonen kahdentunut.

Lisättäköön vielä siteerauksena tekstiä, jonka ehdin kirjoittaa Markku Jokisipilän blogin kommentteihin:

"Ylikangas osoittaa selvästi sen, minkä toki jo aiemmatkin tutkimukset, että puolustusvoimat ilmoittivat heti sodan jälkeen tahallisesti väärän luvun mm. eduskunnalle, joka niitä tivasi. Salailunhalua siis oli. [- -] Hämmentävää on myös se vaikutelma, joka tulee aikalaisdokumenttien sisäisistä ristiriitaisuuksista. Teloitustapausten kohdalla merkinnät ovat järkijään silmiinpistävällä tavalla ristiriitaisia. Kaikki heittää normaalista proseduurita: ajat, paikat, kuolinsyyt, selostukset ja nihkeys vastata uteluihin. Niissä on, kuten Ylikangas toteaa, en kyllä siteraa tässä suoraan häntä, salailun makua. Tämähän ei vaikeiden asioiden käsittelyssä ole uutta: asiaa koskevat käskytkin piti yleisen ohjeistuksen mukaan aina polttaa, kun ne oli luettu."

Näiden lukujen, salailuargumenttien ja historian metodeja koskevan pohdiskelun lisäksi kirjassa on monta muutakin mielenkiintoista asiaa, mm. teloitettujen poliittinen tausta, mutta aloittakaamme tästä.

Retkiä Helsingissä

Aamu oli aurinkoinen ja teimme kävelyretken eteläiseen Helsinkiin. Sinne päästyämme pilvet olivatkin karanneet yllemme ja rannalla tuuli ikävän voimakkaasti. Hieman sisempänä kaupungissa oli kyllä varsin mukavaa.

Mutta hieman hulabaloomaisen täyden Cafe Ursulan korvapuustit, munkit ja leivokset olivat priimatavaraa. Niistä saisivat muut kahvilat ottaa oppia, sillä kaupungissa taso vaihtelee rajusti.

Kala-allergikkona kiersin Silakkamarkkinat kaukaa. Meteli kuului hyvin Tähtitorninmäelle ja kalan haju Unioninkadulle. [Tiesittekö muuten, että 1819 perustettu Union gatan viittaa Suomen ja Venäjän kymmentä vuotta aikaisemmin syntyneeseen ihasteltavaan unioniin.]

Teini kulki koko matkan mukana ja huudatti kännykkäkaiuttimestaan omaa rämäläläbämbäm-musikkiaan vain osan aikaa. Vaikka nuori kapinallinen kaikin tavoin yritti osoittaa, ettei ole kiinnostunut historialuennoistamme - vaimo on ollut aikoinaan vuosikausia Helsingin kaupungin oppaana enkä minäkään ole jäänyt aihepiiristä täysin oppimattomaksi - aina silloin tällöin katse kääntyi kuin ohimennen kiinnostuneena sormemme osoittamaan suuntaan.

Paniikkiin hän joutui vain silloin, kun totesin, että viisitoistavuotisna hän tulee osaamaan kaikki kaupungin patsaat ja rakennukset ulkoa. Siis hänkö, joka aina sanoo, että ei hän tule mukaan katselemaan "joitakin taloja". Jotakin tarttuu aina matkaan...

Berliinin munkki on kuitenkin tehokas lahjus tulevaisuudenkin kävelyretkillä, joiden valistusosuus osoittaa selvästi postmodernin historiatajuttomuuden harhan.

Olen ollut huomaavinani, että blogimiittien luonne kestää erilaisia vaihteluja.

Mikä ettei sellaista voisi joskus rakentaa "opastetun" tai ehkä paremmin sanottuna kommentoivan kävelyretken ympärillekin? Siihen voi sitten piknikin tai baarikierroksen yhdistää varsin sujuvasti ken haluaa.

La Venexiana Helsingissä

Helsingissä on meneillään Vanhan Musiikin Viikko. Tänä vuonna se on omistettu barokin kaupungeille ja musiikille.

Italiaa edustavat Venetsian kaupunki ja La Venexiana -yhtye, joka on erikoistunut italialaiseen, erityisesti Monteverdin, D'Indian, Luzzaschin, Marenzion ja Gesualdon madrigaalimusiikkiin. Ryhmä on levyttänyt kaikki Claudio Monteverdin madrigaalit.

La Venexiana on saanut nimensä nimettömästä renessansiajan komediasta, jossa puhutaan monen muun esityksen tavoin useita kieliä tai murteita. Venetsiassa on perinteisesti kirjoitettu ja puhuttu omaa kieltään.

Mainoksen mukaan "ryhmä pyrkii tuomaan musiikin tulkintaan näyttämöllisyyttä ja ottamaan huomioon kielellisen ilmaisun kaikki vivahteet".

Me parikymmentä euroa lippuun uhranneet kuulemme tämän illan konsertissa Vanhassa kirkossa Helsingissä ainakin Claudio Monteverdin, Sigismund II Wasan hovissa Varsovassakin työskennelleen Tarquino Merulan (1594/1596 - 1665), Venetsiassa työskennelleen Giovanni Legrenzin (1626-1690) ja sopraanolaulaja-säveltäjän Barbara Strozzin (1619-1677) musiikkia.

Muut saavat tyytyä tähän hätään YouTube-näytteisiin:

Ensin Orfeo:



ja sitten Ballo delle ingrato:

Reykjavik

Blogimiitti

Eilinen blogimiitti Luftissa ja sen jatkot Populuksessa oli mukava kokemus. Kiitos kaikille juttuhetkistä, lyhyemmistä ja pidemmistä. Niin kuin aina, kaikkien kanssa ei ehtinyt jutella. Täsmäraportteja odotellaan.

Minulle, joka olen käynyt miiteissä harvakseltaan, tämä oli ensimmäinen jossa en ajatellut ihmisiä heidän bloginsa nimen kautta. Olisikohan sillä tekemistä Facebookin kanssa? Siellä ihmiset esiintyvät pääsääntöisesti omalla nimellään ja naamallaan.

Dokumentin ytimessä 38: Suomen itsenäisyys 90 v

Tänään perjantaina 5.12.2007 Orionissa alkaen kello 17.00

I dokumentens kärnä: Finlands självständighet 90 år

Ylimääräisten valtiopäivien avaus Helsingissä 16.9.1910

Suomi 1979. Tuotantoyhtiö: Suomen elokuva-arkisto ja Yleisradio / TV 1.Ohjaus ja käsikirjoitus: Jukka Mannerkorpi. Asiantuntijat: Jussi Kuusanmäki ja Kalevi Rumpunen. Leikkaus: Kaija Ahopelto. Musiikki: Pekka Jalkanen. Ääni: Antero Honkanen. Selostus: Leena Uotila ja Asko Sarkola. 16 mm / 485 m. Orionin esitys: Osa I: Ylimääräisten valtiopäivien avaus Helsingissä 16.9.1910. 20 min. SP betacam.

Vuonna 1910 nykyinen Tasavallan Presidentin linna palveli tehtäväänsä Suomen suurruhtinaskunnan kenraalikuvernöörin palatsina. Elokuva tuolta vuodelta käynnistyy, kun venäläistämispolitiikan edusmies, vuosien 1909-17 kenraalikuvernööri, kenraaliluutnantti Frans Albert Seyn (1862-1918) nousee kieseistään ja astelee palatsiinsa eduskunnan ylimääräisten valtiopäivien aattona 15.9.1910.

Ilmiriita suurruhtinaskunnan oman senaatin ja asemiaan lujittavan keisarillisen Venäjän hallituksen välillä oli leimahtanut liekikiin. Aiemmin kesäkuussa tsaari Nikolai II (1868-1918) oli vahvistanut Venäjän valtakunnanduuman valmisteleman säädöksen, joka päätti Suomen suvereniteetin omien lakiensa toimeenpanossa. Tämän säädöksen yhteydessä venäläinen nationalisti, äärioikeistolainen monarkisti ja suomisyöjäksi haukuttu Vladimir Mitrofanovitš Puriškevitš (1879-1920), joka edusti Bessarabiaa, oli lohkaissut duumassa venäläistämispolitiikan ikimuistoiset avaussanat "Finis Finlandiae" – Suomen loppu.

Suomen suuriruhtinaskunnan ylin instanssi, senaatti oli tehnyt omat johtopäätöksensä jo vuotta aikaisemmin. Se lähetti tsaarille osoitetun erokirjeen. Tekstin muotoilusta vastasi senaattori ja Valtiollisen konttorin ylitirehtööri Juho Kusti Paasikivi (aik. Johan Gustaf Hellstén, 1879-1956), joka samalla luopui omaksumastaan vanhasuomalaisesta myöntyväisyyspolitiikasta. Hänestä tuli Pehr Evind Svinhufvudin (oik. Svinhufvud af Qvalstad, 1866-1941) rinnalle itsenäisen tasavallan aikaa enteilevän - vaikkakaan ei itsenäisyyttä julkisesti ajavan - protestiliikkeen keulahahmo.

Ylimääräiset valtiopäivät komennettiin keisarin käskyllä koolle käsittelemään kolmea Suomelle kielteistä artiklaa. Niistä vastenmielisin käsitteli Venäjän kansalaisten nostamista Suomessa suomalaisten kanssa yhdenvertaiseen asemaan suuriruhtinaskunnassakin. Artikla olisi antanut venäläisille oikeuden tarttua Suomen senaatissa vallan kahvaan, ja alistaa autonomisuudestaan ja valtiomaista tunnustusta vaativa maa kenraalikuvernöörin edustamaan yleisvenäläiseen määräysvaltaan.

Aiemmin tuntematon filmi valtiopäivien suomalaisista edustajista löytyi vuonna 1979 suojeluspo-liisin hallusta. Kuvasarjan oli tehnyt senaatin tilauksesta tamperelainen yhtiö Maat ja Kansat. Sen kameramiehet olivat saaneet tehtäväkseen kuvata tuomiokirkon portaita astelevat edustajat, jotka epäilemättä tiedostivat asemansa kenraalikuvernöörin käynnistämän venäläistämispolitiikan pelinappuloina.

Filmaus oli monessakin mielessä historiallinen. Sen dokumentaarielokuvamaisuudesta kehkeytyi myöhemmin Suomen ja sosialistisen Neuvostoliiton suhdediplomaattisten julkilausumien elokuva-taide. Näitä tehtailivat sekä itäisen naapurin dokumenttielokuvastudio että kotikansallinen Suomi-Filmi.

Nyt esitettävä otos on oivallinen elokuva elokuvahistoriallisesta analyysista. Vuonna 1979 Suo-men elokuva-arkiston ja Yleisradion yhteistyöhankkeena toteutetussa Jukka Mannerkorven ohjaa-massa dokumenttielokuvassa asiantuntijat avaavat aktuellikuvien maailmaa tunnistamalla filmissä esiintyviä henkilöitä, jotka ensimmäistä kertaa esiintyvät valkokankaalla.


Svinhufvudin virkaanastujaispuhe

Suomi 1936. Tuotantoyhtiö: Suomi-Filmi Oy. Tilaaja: Kansallinen Kokoomus. Kuvaus: Charles Bauer, Erik Blomberg, Uno Pihlström. Ääni: Aga Baltic / Pertti Kuusela. Helsingin ensiesitys: Kino-Palatsi 8.12.1936 - VET 698 – 420 m. Orionin esitys: Svinhufvudin virkaanastujaispuhe. 2 min 40 sek. SP betacam.

Lapuan liikkeen tuella vuoden 1931 maalisvaaleissa presidentiksi valitun Pehr Evind Svinhufvudin (1861-1944) puhe parlamentissa jäi mykkäkameralle puhumatta. Siihen asti Svinhufvudin urakehitys oli ollut särmikästä vuoristorataa. Kenraalikuvernööri Seynin Siperiaan karkoittama kiihkonuorsuomalainen oli saanut sankarin vastaanoton palattuaan maaliskuussa 1917 itsenäisyyssenaatin puheenjohtajaksi. Vuoden 1918 sisällissodan hän hoiteli valtionhoitajan asemassa menestyksellä keisari-Saksan tuella. Saksan tappio maailmansodassa katkaisi kahdeksi vuosikymmeneksi Svinhufvudin uran. Hän palasi Kansallisen Kokoomuksen ehdokkaana politiikan huipulle, mutta pidetyn Ukko-Pekan aika presidenttinä päättyi jo vuonna 1937 yhteen kauteen, kun Maalaisliitto ja SDP:n pääsivät sopimukseen Kyösti Kalliosta (aik. Kyösti Kalliokangas, 1873-1940).

Vaalivuonna 1936 olivat toiveet vielä korkealla Kokoomuksen ja Suomi-Filmin tehdessä oletetusta presidentistä henkilökuvaa Pehr Edvin Svinhufvud. Veteraanipolitiikko sai tilaisuutensa toistaa äänikameran edessä vuoden 1931 virkaanastujaispuheensa, jonka säilyneistä poistopätkistä ei huumoria puutu.

Svinhufudin muotoilema doktriini oli nostanut ulkopolitiikan kulmakiveksi pohjoismaisen yhteis-työn. Sitä myös presidentti Kallio myöhemmin toisti samoin sanakääntein. Retorinen testamentti välittyi edelleen Kyösti Kalliolta Risto Rydille, vaikkakin uudelleen lämmitetty suhde Saksaan oli jatkosodan alkaessa retoriikkaa vahvempi realiteetti. Presidenttinä Lapuan liikkeestä irtautunut Svinhufvud arvosti myös kansallista yheisymmärystä ja eduskunnan vahvaa asemaa, ainakin puheen tasolla, kuten myös hänen kaksi seuraajaansa.

Rytin virkaanastujaispuhe

Suomi 1940. Tuotantoyhtiö: Suomi-Filmi Oy. Kuvaus: Uno Philström. Ääni: Aga Baltic / Pertti Kuusela. Orionin esitys: Käyttämättömät poistot. 2 min 32 sek. SP Betacam.

Tasavallan presidentti Kyösti Kallion traaginen kuolema, "hänen joka oli horjumattomalla rohkeudella ja velvollisuuden tunnolla täyttänyt tehtävänsä voimiensa äärimmäiseen rajaan saakka", jätti varjonsa talvisodan pääministerinä "rintamakarkuruuden" välttäneen Risto Rydin (1889-1956) presidentilliseen virkaanastujaispuheeseen.

Presidentiksi jo nimitetty Ryti toisti myöhemmin virkaanastujaispuheensa ydinkohdat Suomi-Filmin elokuvakameralle. Tilaisuus oli vartavasten lavastettu, minkä tyhjä eduskuntasali tarkkaavai-selle katsojalle paljastaa. Puheen pateettiset sävyt välttelivät selkokielisyyttä sen verran kuin oli aiheellista.

Rytin käyttämä poliittinen liturgia perustui Kallion jättämälle punamultaperinnölle ja uuden presidentin henkilökohtaisesti omaksumalle kristilliselle johdatukselle, josta ei puuttunut mystisiä ja spiritualistisia piirteitä.

Ryti verhoili kansalliseen mystiikkaan sotaa käyvän Suomen todelliset tavoitteet: "Luottaen korkeimman johdatukseen, ryhdyn vaativaan tehtävääni varmasti vakuuttuneena sittä, että elinkelpoinen kansamme, joka historian kuluessa on aina osoittanut olevansa suurin vastoinkäymisissä ja kärsimystensä hetkillä ja sellaisista selvinnyt voittamattomiltakin näyttäneistä vaikeuksista ja vaaroista, nytkin kykenee ponnistelemaan onnellisempiin oloihin."


J. K. Paasikivi

Suomi 1945. Tuotantoyhtiö: Finlandia-Kuva Oy. Tuottaja ja ohjaus: Holger Harrivirta. Käsikirjoitus: Pekka Peitsi (Urho Kekkonen). Kuvaus: Unto Kumpulainen. Leikkaus: Kalevi Lavola. Selostaja: Carl-Erik Creuz. Esiintyjiä:: J. K. Paasikivi (pääministeri) ja muut hänen hallituksensa ministerit. VET 2131 – S – 210 m / 8 min

Lyhytkuva valmistui viikkoa ennen valtioneuvoksen ja hallitustaan pääministerinä ohjastaneen Juho Kusti Paasikiven syntymäpäivää, joita vietettiin näyttävästi 27. päivänä marraskuuta 1945 elokuvanäytöksen juhlistamana.

Syntymäpäiväfilmi saattoi verhota taakseen muitakin tavoitteita, vaikkakaan suoranaista näyttöä ei ole. Alkuperäinen synopsis puuttuu tuotantoyhtiön lyhytkuvakansiosta, joten oletukset Suomalaisuuden liiton kynäilijän ja sotavuosina Suomen Kuvalehden pakinoitsijan "Pekka Peitsen" osuudesta jää valistuneiden arvailujen varaan. Vahvimmin tähän suuntaan on argumentoinut Kansallisarkiston tutkija Kauko Rumpunen.

Finlandia-Kuvan ohjaaja Holger Harrivirta muistelee hallituksen iltakoulun kuvauksia, jotka tehtiin kiireisesti Smolnassa. Ärtyneelle Paasikivelle kameraryhmän saapuminen oli ilmeisesti yllätys: "Herrat siristelevät silmiään voimakkaassa valossa. Paasikivi murisee: ´Mitäs täällä oikein hommataan? Jaa, jokos ne filmarit taas meidän kimpussamme? Mitä varten? Silloin ministeri Kekkonen selittää, että tarkoitus on filmata herra pääministeriä syntymäpäivän johdosta. – Jaa. En minä ole antanut vielä mitään lupaa tähän".

Otteesta käy selville, että Paasikiven kolmanteen hallitukseen oikeusministeriksi ja samalla vallan sisärenkaaseen päässyt Kekkonen tiesi kuvauksista etukäteen. Neuvonantajan läsnäoloon elokuvaa suunniteltaessa viittaa myös sisäpiirimäinen tietämys Paasikiven tottumuksista. Elokuvan henkilökohtaisimpaan sisältöön kuuluvat kuvat päiväkirjaa pitävästä valtiomiehestä sekä näyttö ja toteamus siitä, miten sikarin tupruttelu iltaisin tuottaa "valtioneuvokselle verrattoman nautinnon". Nämä asiat ovat konsultoitu elokuvaan olennaisesti kuuluviksi jo ennen kuin Harrivirta käynnisti filmauksensa, joka on tulkittavissa ulkopuolisen tahon tilaukseksi.

"Saimme tehtäväksemme valmistaa elokuvan työnimellä Pääministerin päivä, muistelee Holger Harrivirta. Rouva Alli Paasikiven opastuksella ja suostuttelun tuloksena Juho Kusti suostui kotonaan kuvattavaksi, mutta vain "yhtenä iltapäivänä".

"Etäisyydet mitattiin muistiin etukäteen, ja kameran paikka suunniteltiin niin, että se tavoittaa tärkeimmät paikat samoilta sijoilta", kirjoittaa Harrivirta. Elokuvauksen nyt nähtävät poistot esittelevät projektin raadollisemmin. Itse kukin voi nähdä kuvaaja Unto Kumpulaista metrittämässä Paasikiven jykevän kallon etäisyyttä kamerasta oikein mittanauhalla.
Elokuva piirtää kuin ennakoiden henkilökuvaa sodanjälkeisen hallituksen pääministeristä tulevana valtiomiespresidenttinä. Tämä toteutui keväällä 1946 poikkeuslailla C. G. E. Mannerheimin erottua Paasikiven toivomalla tavalla virastaan.

Kodin, harrastukset ja valtiomiestehtävät yhdistävä laatukuvaus sai myöhemmin jatkoa, kun Urho Kekkosesta luotiin Paasikiven veroista valtiomiespresidenttiä useissa Maalaisliiton vaalielokuvissa 1960-luvulla.


Urho Kekkonen

Suomi 1961. Tuotantoyhtiö: Suomi-Filmi Oy. Tuotantojohto: Orvo Saarikivi. Tilaaja: Urho Kaleva Kekko-sen Vaaliliitto. Ohjaus: Harry Lewing. Käsikirjoitus: Eino S. Repo ja Jouko Loikkanen. Kuvaus: Niilo Heino. Leikkaus: Armas Laurinen ja Allan Pyykkö. Ääni: Heikki Laakkonen. Orionin esitys: Paasikiven patsaan paljastuspuhe. 3 min. 40 sek. SP Betacam.

Urho Kekkonen (1900-1986) kiinnittyi J. K. Paasikiveen tämän politiikan toteuttajana useissa uutisfilmeissä ennen vuoden 1961 presidenttivaalielokuvaansa. Tässäkin elokuvassa Paasikiveltä peritty poliittinen testamentti ja retoriikka pitävät liikettä yllä linjalla, jota oli alettu kutsua Kekkosen tukijoiden joukossa nimellä Paasikiven-Kekkosen linja, mikä korvasi pitkään käytetyn Paasikiven linjan.

Suomen ulkopolitiikan fundamentaalinen teksti, YYA-sopimus, siihen liittyvät julkilausumat ja valtiovierailut "ystävyyden, yhteistoiminnan ja keskinäisen avunannon" lauselmien alla saavat elokuvalta eläväksi tekevän evidenssin. Avainasemissa olivat Suomi-Filmin kamerat, jotka kuvasivat valtiovallan kanssa yhteisymmärryksessä valtiovierailujen huippuhetket vuosikymmenten läpi.

Elokuvan vaikuttavin kohtaus näytellään kuitenkin Juho Kusti Paasikiven nuoruusvuosien kaupungissa Lahdessa. Tasavallan Presidentti pitää Paasikiven patsasta paljastettaessa vakaumuksen sävyttämän puheensa. Kekkoselle edesmennyt valtiomies oli myöntyväisen ulkopolitiikan arkkitehti, mutta myös kansallista etua edistävä taloumies, senaatin entinen valtiovarainhoitaja ja Kansallis-Osake-Pankin pääjohtaja, jolle sodanjälkeinen hyvinvointi ja YYA olivat toisiaan tukeva yhtälö.

"Sotakorvaukset maksettiin, siirtoväki asutettiin, Lappi rakennettiin. Jo vuonna 1948 pääsimme sodan aikana alentuneessa elintasossa vuoden 1938 tasolle. Ja vuodesta 1948 on elintasomme nous-sut yli 60 prosenttia. Tämä kaikki ei tietenkään ole Paasikiven ansiota. Mutta Paasikivi, enemmän kuin kukaan toinen, oli luomassa pohjaa maan rauhanomaiselle politiikalle, joka on myös ollut kaiken taloudellisen kehityksen edellytys," Kekkonen kehuu ystäväänsä eikä unohda antaa ymmärtää omankaan panoksensa mittavuutta.

Tiernapojat UKK:n luona

Suomi 1960-luku. Tilaaja: Unicef. Ohjaaja ja kuvaaja: Tuntematon. 16mm / 40 m. Orionin esitys: 2 min 38 sek. SP betacam.

Tällä purkkinimellä Suomi-Filmin kellareista löytynyt filmi paljastui uutispätkäksi, jossa Unicefin keräyksen suojelijaksi lupautunut Kekkonen luovuttaa presidentillisen roponsa "murjaanien kunin-kaalle". Unicefin toimittama apu Kainuun lapsille sodan jälkeen oli ehkä tuolta seudulta eduskuntaan ponkaisseen valtiomiehen mielessä.

Suunta oli nyt toinen Kekkosen käynnistäessä Unicfin keräyksen kolmannen maailman hädässä oleville lapsille. Urho Kekkosen toisella kaudella polkaistiin myös pystyyn Ulkomaalaisinstituutti. Lisäksi hyvinvointiinsa tyytyväinen Suomi määritteli kehitysavun tavoitetason, jota se ei kuitenkaan koskaan ole nähnyt aiheelliseksi saavuttaa. "Kaikille säädyille" esiintyvät tiernapojat ovat vaihtuneet kansainvälisesti tunnettuihin hyvän tahdon lähettiläisiin. Kerjuu vähäosaisen maailman auttamiseksi kuitenkin jatkuu ja jatkuu.


Vaalit 1970

Suomi 1971. Tuotanto: Taideteollinen oppilaitos / Kamerataiteen osasto. Ohjaus: Anssi Blomstedt. Käsikirjoitus: Kari-Juhana Koski. Leikkaus: Kristina Schulgin. Kuvaus: Esa Vuorinen. Ensiesitys: 20.1.1971. VET 2105 – 10% - 16mm / 375 m. 16 min.

Maalisvaalit 1970 olivat ensimmäinen kolahdus Kekkosen junailemalle kansanrintamalle. Porvaristo vyörytti eduskuntaan enemmistön selvin lukemin 112 – 88. Tämä oli myös ilmeinen järkytys Taideteollisen korkeakoulun kuvausryhmälle, joka oli valmistautunt tekemään edistyksen kannattajille ikimuistoisen dokumentin. Utopia demokraattisten voimien voitosta siinteli ajatuksissa ja silmissä loppuun asti. Toisin kävi. Veikko Vennamon parjattu protestiliike seljätti opiskelijoiden ja työväestön unelmat yhteirintaman kautta toteutuvasta kansanvallasta.
Vaalit merkitsivät päätöstä pitkään jatkuneelle kansanrintamayhteistyölle. Elokuva kertoo sanatarkasti politiikan silmäätekevien suulla porvariston ja vasemmiston fraasit. Suuret taustat ja seuraukset jäävät ymmärrettävästi näyttämättä.

Kekkonen oli tuona vuonna ilmoittanut venäläisille, ettei jatka presidenttinä, mikäli YYA-sopimukseen ei liitettäisi Suomen puolueettomuutta korostavaa lauselmaa "sisäisiin asioihin puuttumattomuuden" tueksi. Keskustan ja vasemmiston kansanrintamayhteistyö oli ollut reaalipoliittinen puuttumattomuuden tae. Mitä kärsityn tappion jälkeen? Kekkosen oli jatkettava ja osallistuttava sisäpolitiikkaan lähes pääministerin syrjäyttävällä tavalla. Vasta huhtikuu 1981 pani presidentin suvereenille vallankäytölle pisteen.

Elokuva, aikansa tuote, näyttää vuonna 1970 sen nuorehkon poliittisen eliitin, joka luotti Kekkoseen ja ne jotka eivät. Tuona vuonna vain Suomen Maaseudunpuolueen julkimo uskalsi sanoa, ettei Kekkosen ulkopolitiikka ole Paasikiven politiikkaa. Kokoomuksen Pertti Salolaiselle radikalismi yhteiskunnassa oli hyvä asia, mutta vasemmistoradikalismi vain nuorsuomalaista toimintaa, joka on etäistä käytännön realiteeteille. Hänelle ja valtiotieteen maisteri Harri Holkerille Kokoomus on ainoa vaihtoehto vasemmiston ideologista jyskettä vastaan. Tuon jyskeen tueksi Suomen Kansan Demokraattisen Liiton Ele Alenius ja Ilkka-Cristian Björklund rummuttivat liikepankkien kansallistamisen puolesta. Paasitalon holveissa raikui rento ja voitonvarma "karaoke-meininki". Arvo Salo laulaa säkenöivästi radikaalin Lapualaisoopperan biisejä, kuten myös vielä tuolloin hyvän lauluäänen omaava Erkki Tuomioja.
Vuonna 2001 näemme useat heistä edelleen eduskunnan parrasvaloissa valitsemassa Mauno Koi-vistoa toiselle kaudelleen. Tämän toteamme ohjelmamme päätteeksi Lauri Törhösen dokumentista Meiltähän tämä käy eräänä osoituksena politikoinnin pitkästä linjasta ja poliittisten käytäntöjen päättymättömästä mammutologiasta.


Krepnet sovetsko-finljandskaja druzhba
Suomen ja Neuvostoliiton ystävyys lujittuu

Neuvostoliitto 1984. Tuotantoyhtiö: Tsenralnaja Studija Dokumentalnih Filmov, Moskva. ("Dokumenttielo-kuvien keskustuottamo", Moskova). Ohjaus: O. Revtova. Kuvaus: L. Maksimov, E. Fedjajev. Leikkaus: A Vorontsova. Muut tekijät: B. Guseva, J. Ogandštšanov. Kesto 9 min.

"Neuvostoliiton ja Suomen ystävyyssuhteet lujittuvat", vakuuttaa elokuvan selostaja aloitukseksi elokuvan nimen mukaisesti. "Hyvät naapuruussuhteet, molemminpuolisesti edullinen yhteistyö ja puuttumattomuus toistensa sisäisiin asioihin. Yksinomaan nämä periaatteet voivat muodostua siunaukseksi tehokkaassa kanssakäymisessä valtioiden kesken."

Eletään lokakuuta 1984, aikaa ennen Neuvostoliiton luonnetta perinpohjin muuttanutta perestroikaa. Suomesta on lähetetty Neuvostoliiton valtiollisen johdon vieraaksi arvovaltainen delegaatio, mukana pääministeri Martti Miettunen, joka ei kuitenkaan ole delegaation johtaja. Puheenjohtajuus on annettu "pääministerin ulkoministerille" Paavo Väyryselle, joka onkin etualalla delegaation noustessa Leningradin Suomen-asemalla junasta neuvostoisäntien käteltäväksi. Neuvostoisännät ovat korkean tason hahmoja,vaikkakin Neuvostoliiton korkeimman neuvoston varapuheenjohtaja Nikolai Talyzin, liikenneministeri Kondratjev ja 1. varaulkoministeri Maltseva tai Neuvostoliiton ystävyysseurojen liiton puhemiehistön naispuheenjohtaja eivät olleetkaan Suomessa kovin tunnettuja. Vaikka matka jatkuu välittömästi Moskovaan, Leningradiin on saapunut myös Suomen Moskovan-suurlähettiläs Aarno Karhilo.

Vierailulla Neuvostoliittoon ei ollut tällä kertaa ajettavanaan tärkeitä poliittisia tai taloudellisia päämääriä, sillä kyse oli lähinnä juhlista, jotka pidettiin 40 vuoden takaisten tapahtumien vuoksi. Sekä Suomen ja Neuvostoliiton välisestä välirauhansopimus että Suomi-Neuvostoliitto-Seuran perustaminen viettivät juhlapäiväänsä, minkä yhteydessä ulkoministeri Väyrynen piti oman sodanjälkeistä sukupolvea kunnioittavan puheen.

Juhlallisuuksien jälkeen matka jatkui Kremliin, missä Väyrysen johtama delegaatio tapaa Neuvostoliiton Kommunistisen Puolueen poliittisen toimikunnan jäsenen, Neuvostoliiton ministerineuvos-ton ensimmäisen varapuheenjohtajan, ulkoministeri Andrei Gromykon.

Veteraanipoliitikko esiintyy tottuneesti kameroiden edessä, ja tuskin muistaa ensimmäistä poliittista raporttiaan nuorena YK-diplomaattina 1940-luvun lopun New Yorkissa. Gromykon ensimmäinen raportti koski kaupungissa esitettävien elokuvien poliittista luonnetta – neuvostolähetystössä tiedettiin, että kylmän sodan asiaa ajettiin myös kulttuurituotteiden voimalla.

Delegaation kättelijöistä kolmantena voimme nähdä ulkoministeriön kokeneen virkamiehen Juhani Suomen, joka tuli tunnetuksi Urho Kekkosen elämäkerran kirjoittajana.
Paavo Väyrysen matka vie myös rakennustaiteen ja "muinaisen taidon historiallisille muistomerkeille".

Glasnost oli laajentanut poliittista kenttää myös uskontojen suuntaan. Vierailu kohdistuu Sergei Radonesilaisen noin vuonna 1334 perustamaan Pyhän Kolminaisuuden luostariin, jossa niin ikään pyhä Andrei Rublev kehitti lahjojaan ikonitaiteen alalla. Rublev tunnettiin toki Suomessa myös Andrei Tarkovskin joulukuussa 1972 maahantuodun nimikkoelokuvan perusteella. Suomalaiset vieraat ihastelevat kultaan käärittyä luostaria ja osallistuvat neuvostotovereiden kanssa yhteiseen ortodoksiseen jumalanpalvelukseen hartaudella. Erityisen hartaita ilmeitä voimme nähdä sosialidemokraattisen ministeri Pirkko Työläjärven ja Suomen asiaa jo pitkään vahtineen Juri Derjabinin alias Juri Komissarovin ylösluoduilla kasvoilla.

Kremlissä delegaation johto voi mielihyväkseen tavata vielä kerran NKP:n poliittisen toimikunnan ministerineuvoston puheenjohtajan, missä yhteydessä viitataan myös aiemmin saman vuoden huhtikuussa onnistuneesti päättyneeseen presidentilliseen tapaamiseen kahden keskenään ystävällismielisen valtion päähenkilön Konstantin Tshernenkon ja Mauno Koiviston välillä.

Elokuvan mielipainuvaa tekstiä voidaan pitää opetuselokuvamaisena lyhyenä johdatuksena Suomen ja Neuvostoliiton väliseen ystävyyden ja keskinäisten poliittisten suhteiden liturgiaan ja sen yhä vakiintuneempiin äänenpainoihin.

President Finljandii v Sovetskom Sojuza
Suomen Tasavallan Presidentti Neuvostoliitossa

Neuvostoliitto 1987. Tuotantoyhtiö: Tsenralnaja Studija Dokumentalnih Filmov, Moskva. ("Dokumenttielokuvien keskustudio", Moskova). Ohjaus: C. Lebedjanskaja. Käsikirjoitus: L. Kamjinin. Kuvaus: E. Akkuratov, K. Durnov. Leikkaus: T. Semenova. Muut tekijät: I. Ginger, T. Kononova. Kesto 21 min.

Tasavallan Presidentti Mauno Koiviston virallinen vierailu Moskovaan alkoi ensimmäisen presi-denttikauden lopulla, lokakuun 5. päivänä 1987. Vierailulla oli merkityksensä myös Mauno Koiviston toiselle kuusivuotiselle presidenttikaudelle, joka alkoi maaliskuussa 1988.
Vierailun muistoksi lahjana Koivistolle luovutettu elokuva alkaa dokumentinomaisesti katsauksella presidentin henkilöhistoriaan, jonka voi tulkita symbolisesti tarkoittavan myös sitä, että Neuvostoliitto virallisesti jatkoi jo Urho Kekkosen aikana omaksuttua linjaa, jonka mukaan valtion päämies henkilökohtaisesti takaa maiden välisen suhteen jatkuvuuden.

Suhteiden tiivistyminen Koiviston persoonaan oli ymmärrettävää. Suomeen oli keväällä 1987 ni-mitetty kokokoomuslaisen Harri Holkerin pääministerinä johtama sinipunahallitus. Asiaa oli val-misteltu sen verran salassa, että Kokoomuksen puheenjohtaja Ilkka Suominen, nyt presidentin delegaatiossa ministerinä mukana, oli saanut kuulla tämän kansallisen hallituskoalition synnystä Neuvostoliiton Helsingissä toimivan salaisen palvelun residentiltä eli johtajalta. Ulkopoliittisesti kokematon Holkeri ei ollut merkittävä hahmo: ulkopoliittinen vastuu oli siirtynyt SDP:lle, jonka puheenjohtaja Kalevi Sorsakin esiintyy myhäilevänä merkkimiehenä elokuvan takariveissä. SDP:n ulkopoliittista vaikutusvaltaa lisäsi Kokoomuksen reaalisen kokemattomuuden lisäksi se, että ulkoministerinä pitkään toiminut Keskustan Paavo Väyrynen oli joutunut huonojen tähtimerkkien alle sen jälkeen, kun Keskustan ja Kokoomuksen kassakaapista oli tuotu esiin salainen sopimus porvarihallituksen puolesta. Neuvostoliiton suostumuksen tuntien ja Holkeria hyväksikäyttäen Koivisto murskasi ulkopolitiikallaan nämä sisäpoliittiset aikomukset, vaikka se merkitsikin entistä tarkempaa henkilökohtaista sitoutumista neuvostosuhteiden ylläpitämisessä. Tämä elokuva on yksi osoitus sen onnistumisesta – Koiviston maine maiden välisten suhteiden normalisoijana tunnustetaan yleisesti.

Mauno Koiviston henkilön jälkeen esitellään lentokentällä delegaatiota vastaanottavat isännät, Neuvostoliiton Kommunistisen Puolueen poliittisen toimikunnan jäsenen, Neuvostoliiton Korkeimman Neuvoston puheenjohtaja Andrei Gromyko ja NKP:n poliittisen toimikunnan ehdokasjäsenen, Korkeimman Neuvoston ensimmäinen varapuheenjohtaja Nikolai Talyzin.

Lentokentällä ei ole niin laajaa tuhatmääriin kasvanutta kunniavartiostoa kuin Paasikivellä vuonna 1955, mutta Moskovan varuskunnan kolmen aselajin kunniavartiosto on sekin valtava näyttö Koiviston arvovallasta uudistuksiin tähtäävään Kremlin vanhoilla mittapuillakin mitattuna.

Lentokentältä tie vie Kremliin, neuvostohallinnon ytimeen. Siellä pitkän punaisen maton keski-vaiheilla vastassa on maan uusi johtaja, sosialistista uudistuspolitiikkaa, perestroikaa ajava Neuvostoliiton Kommunistisen Puolueen pääsihteeri, Mihail Gorbatshov. Liturgiaakin oli hieman uusittu, jos kohta vanhakin oli esillä: "Molempien maiden kansoja ja johtajia sitovat perinteisen ystävyyden, keskinäisen yhteisymmärryksen ja yhteistyön siteet." Varsinaista tapaamista neuvottelupöydässä kuvataan jo uudistuspolitiikan sanoin: esillä ovat perestroikan tuomat "suuret mahdollisuudet" ja "ulkotaloudelliset suhteet". Keskinäisestä taloudenpidosta ja vaihdosta oltiin siirtymässä laajaan, entistä globaalimpaan kauppaan: siinä Suomen välittäjän osuus tarjosi huimia näköaloja. Delegaation jäseniin kuuluvat Kalevi Sorsa, Pekka Vennamo, Kristoffer Taxell, Martti Miettunen, ulkoasiainministeriön osastopäällikkö Åke Wihtol, Ilkka Suominen sekä presidentin kanslian kansliapääl-likkö Jaakko Kalela ja Suomen Moskovan-suurlähettiläs Aarne Karhilo, jotka kukin saavat itsensä kuviin Kremlin pöydissä.

Koiviston puhe oli arkisempaa: se keskittyi perinteisellä tavalla rauhan kysymyksiin, mutta nosti esille entistä tärkeämmäksi ymmärretyt turvallisuushaasteet "maapallon pohjoisosassa", joihin lukeutuivat tuolloin nykyiseen tapaan erityisesti pohjoiset merialueet.

Neuvottelujen kommunikeat eivät olleet ongelmallisia ja vuoron saikin monipuolinen kulttuuriohjelma. Koivisto laskee ylevän pianomusiikin pauhatessa sinivalkoisen seppeleen Leninin mausoleumin edustalle – sillä juhlistettiin elokuvan mukaan sekä mausoleumin 70-vuotista olemassaoloa – todellisuudessa sillä oli ikää naftisti 65 vuotta – että Suomen tasavallan muodostumisen samaten 70-vuotiasta taivalta. Koivisto laskee seppeleen myös neuvostosotilaiden muistomerkille.

Elokuva pohdiskelee Suomen suurta merkitystä "ydinaseonnettomuuden vastustamisessa". Sitä suoraan sanomatta selostus viittaa tässä yhteydessä sekä SALT–neuvotteluihin että ETYK:iin ja niiden myötä Suomen rooliin kansainvälisten liennytysprosessien isäntämaana. Suomen politiikan linjaus oli onnistunut hyvin, sillä maalla oli sijansa tässä roolissa myöhemminkin, kun se sai kunnian olla Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton johdon puolueettomana tapaamispaikkana monia kertoja.

Delegaation matka jatkuu Kazakstanin pääkaupunkiin Alma Ataan, jossa kulttuuristen nähtävyyksien lisäksi keskustellaan tasavallan johdon kanssa perestroikasta, "suurimittaisesta parantamisohjelmasta" ja isännät saavat esitellä näkemyksiään "tehostuneesta väestön internationaalisesta kasvatuksesta", jota Kazakstanissa oli onnistuneesti perestroikan nimissä ajettu. Alma oli Medeon luisteluratansa myötä ainoa paikka, missä presidentti Koivisto suostui – varmaankin virallisesta proseduurista poiketen - luistelemaan liukkaalla jäällä.

Matka jatkui toiseen Keski-Aasian keskukseen, Kirgisian pääkaupunkiin Frunzeen. Sotilasasiat ovat esillä, kun Koivisto käy laskemassa seppeleen vallankumoustaistelijoiden muistomerkille: siellä punakaartilaisten veljeshaudan obeliskin juurella palaa ikuinen tuli. Kulttuuriohjelman ytimessä oli tällä kertaa ratsastusurheilu ja tasavallan kestävä ylpeydenaihe, kirgisialainen siitosori, jonka jälkeläinen saa tuta Koiviston kannukset kyljessään. Kamera panoroi tunnelmallisesti myös Frunzen kaupungin keskustassa sijaitsevassa Ystävyyden puistokujalla, johon Koivisto edeltäjänsä Urho Kekkosen tavoin istuttaa ystävyyden kuusipuun.

Etelä-Venäjältä delegaatio palaa vielä neuvotteluihin Kremlin kruunujen alle, jossa talousasioihin hyvin perehtynyt pääministeri Nikolai Ryžhkov tarjoaa sopimusta, jota ei ole syytä vastustaa: keskinäinen tavaravaihto laajenee, kuten tapaamisen päätteeksi julkaistu kommunikea muistaa korostaa, merkittävästi.

Gromyko ja Koivisto tapaavat elokuvan päätteksi vielä Kremlissä. Puheet nostavat esille molemminpuoliset arvostuksenkohteet, joiden parissa on käyty "vakavuuden hengen läpitunkemia" keskusteluja. "Viralliset saattajaiset" osoittavat vierailun asialuonteen. Presidentti Koivisto puolisoineen tapaa Mihail Gorbatshovin puolisoineen koruttomasti Yrjönsalin loppumattoman pitkän punaisen maton keskustassa.


Meiltähän tämä käy

Suomi 1988. Tuotantoyhtiö: Jörn Donner Productions Oy. Tuottaja: Jörn Donner. Ohjaaja: Lauri Törhönen. Kuvaus: Esa Vuorinen, Petri Mäkinen. Leikkaus: Tuula Mehtonen. Musiikki: Pedro Hietanen. Järjestäjä: Stiina Laakso. Kesto: 16 mm, väri. 145 m / 12 min.

Elokuvataiteen opetuksen kehittämisestä äskettäin palkittu Lauri Törhönen on myös itse dokumentaristi, jonka pedagoginen silmä paljastaa aina olennaiseksi jotain epäolennaista. Tämä koskee myös totuuselokuvaa presidentin valitsijamiesten ja –naisten liikahduksista eduskuntasalissa, kun Koivistoa valittiin toiselle kaudelleen maaliskuussa 1988.

Eduskunnan tähtikaarti on julkisuushakuisempi mutta myös kulttuuripitoisempi kuin koskaan. Ismo Kallio, Seela Sella, Veikko Sinisalo, Heikki Harma ja muka oman kuvausryhmänsä läsnäolosta tietämätön tuottaja Jörn Donner kantavat kortensa kekoon ja jättävät lippunsa maljaan. Taustalta kuullu taukoamaton luenta: Koivisto, Koivisto, Koivisto.

Alkaa säihkysäärien paraati esiintyjinä luun kovat politiikan naiset. Anneli Jäätteenmäen verkkosukka-look herättää hetkeksi hajamielisen Donnerin. Velvollisuutensa täyttänyt Elisabeth Rehn siirtyy eduskuntatalon kahvilaan toimittajien kameratulen lämmitettäväksi. Viattoman raikas Hjallis Harkimo seuraa kintereillä kuin hainpoikanen Silja-Linen laivaa. Kalevi Sorsa puree herkkupalaa sokerimunkistaan ja synkkaa hymynsä yhteen suosikkityttönsä Ulpu Iivarin kanssa.

Vain politiikassaan kolhiintuneet konkarit kyräilevät. Puhemies Harri Holkeri hieroo nenäänsä ja raapii leukaansa. Valitsijamiesäänien luenta hänen osaltaan pysähtyy jo numerossa 18. Lehterillä istuva Paavo Väyrynen mutristelee edeltäjältään Virolaisen Jussilta opitulla tavalla, vaikka mainitaan nimeltä kunnioitettavat 68 kertaa. Vasemmistoa vaaleissa ylläpitänyt Kalevi Kivistö on ilmeetön, kun saa 26 ääntä. Matti Ahteen Hilkka-puoliso hymyilee vieressä, kun tietää olevansa kaunis.

"Asiat ovat juuri sellaisia kuin miltä ne näyttävät." 189 ääntä kalastaneen Koiviston kerran fundeeraama miete pätee myös poliittiseen tilauselokuvaan: Koiviston filmien pianonsoitolla sävytetty fraseologia kuten myös Törhösen tirkistelyn sietämätön keveys kuuluvat primaaritasoon. Sen taakse tyhjyyteen on turha mennä. "Bäst som sker".

– Ilkka Kippola ja Jari Sedergren 5.10.2007