Kaksipäisen kotkan varjossa eikä muutenkaan hyvin mene

Nyt se on sitten varmaan ne kaksi viimeistä kaunista päivää menossa. Että eläkää sen mukaan.

Olenko minä ainoa, jonka mielestä Blogistan on vaipunut syysmasennukseen. Ajoissa, niin kuin nykyaikana pitää tehdä. Minulla ei ole ainuttakaan ajatusta blogattavaksi, eikä tekemisissänikään ole paljon kehumista.

Kirjaa kirjoitetaan niin paljon kuin pystytään ja elokuvissa käydään. Eilen kolme elokuvaa: The Crash, joka antaa mahdollisuuden tarjota teille vinkin Amerikan parhaasta arvostelijasta.

The Crash oli loistava, mutta hankalasti tulkittava, joten Mr. Ebert, joka näyttää kirjoittavan lähes sanasta sanaan samaa mitä itsekin eilen alustavasti tuumailin kavereille ja vaimolle - olen harvasta elokuvasta puhunut niin paljon sen nähtyäni - saa näyttää taitonsa itseni sijaan. Saatan palata aiheeseen, sillä kyse on ensimmäisestä elokuvasta, joka asettaa maailman prioriteettien ykköseksi yksin ja ainoastaan etnisyyden/rodullisuuden. Eikä siitä hyvä seuraa. Siis maailmalle.

Rnskalaisvoimin kokoon kyhätty kamppailulajielokuva Danny the Dog oli lähinnä surkea ja Timo Koivusalon Kaksipäisen kotkan varjossa niin huono, että siitä ei ole mukava kirjoittaa.

Perushuomiot! Pyydän etukäteen anteeksi tekijöiltä seuraavaa muserrusta. Pariin tuntiin lähes juonetonta poljentoa on pilkottu 12 musiikkiesityksellä muodottomaksi: elokuvan rakenne, rytmi ja toteutus on suoraan sanottuna pielessä *ymmärrättehän tämä on lapsille sallittu blogi*. Se ei muistuta elokuvaa, se ei maistu sille, se ei ole elokuva. Mitä se sitten on? Jumalattoman pitkä musiikkivideo!

Mutta mitä musiikkia? Osa kokonaan esitettävistä kappaleista on Koivusalon ja apulaisohjaajan lallatuksia, väliin yksi kvasi-isänmaallinen marssi (hautajaiskohtaus) ja seassa kolme-neljä Disney-musiikkia. Musiikin käyttö on yliampuvaa, jopa miksauksen tasolla: tällaisen pompöösin viihdeorkesterin käyttö sopii Disney-animaatioon, mutta historiallisiin kulisseihin ei. Mitään muuta historiallista elokuvassa ei ole kulissien lisäksi. Eikä niissäkään ole kehumista.

Ohjaaja saa hyvätkin näyttelijät vaikuttamaan puupökkelöiltä. Siinä auttaa repliikkien pekkomainen tekopirteys ja viimeistelemättömyys. Kukaan ammattikirjoittaja ei sellaista päästäisi läpi ja ihmettelen, että näyttelijät ovat suostuneet ne sellaisenaan päästämään suusta. Hahmojen psykologisointi on nolla. Käsikirjoittaja ei ole siihen pystynyt. Hahmojen toiminnan psykologinen perustelu nolla. Jne. Yllättävää, kun tietää että Koivusalolla on alan koulutusta!

Elokuvan tarina ei ole mistään kotoisin ja se paitsi hylkää historian, kehtaa vielä vääristellä sitä. Uskottavan tarinan puuttuessa elokuva perustuu kymmeniin toistoihin venäläisvastaisuuden tunteella - tämän esittäminen on elokuvan ainoa poliittinen tarkoitus: ilmeisten rasistisyytteiden vuoksi juoni on lopussa kehitelty siten, että venäläisten pahojen tekojen sarja yksilöityy naiivisti. Paha ei saa palkkaansa vaan kunniallisen lopun!

Neuvostoliiton ja valkoisen Suomen tsaarin Venäjä-kuva oli tunnetusti sama: pahat, ylimieliset, ryyppäävät, tanssivat ja juonittelevat tsaarin upseerit ja heidän edustamansa yhteiskunta oli kukistettava neuvokkaiden sankareiden (joko puna-armeija tai kansasta nousseet) toimesta. Koivusalo pyrkii samaan, mutta ei sellaisenaan toista bolsevistisia ja suomalaisnationalistisia kliseitä tsaarinvallan ajasta.

Ja juuri tässä Timo Koivusalo tekee yllätyksen. Hänen nationalisminsa ei ole aktivismin sumentamaa. Hän osoittaa kannattavansa passiivista vastarintaa ja suoranaista pasifismia, jota höystetään ulkonaisesti lähes uskonnottomalla lapsenuskolla.

Koivusaloa voitaisiin pitää myöntyväisyys-suuntauksen kannattajana. Sellaiset on yleensä viime aikojen tulkinnoissa tervattu ja höyhennetty. Siksikin on vaikea keksiä, kuka tästä voisi pitää. Uusmyöntyväinen Suomen kansa?

Onkohan se terva, jota käytettiin kaksipäisen kotkan tervaamiseen - elokuvan tunnuksen kaksipäinen kotka on Uspenskin katedraalin Resvoi-kappelin aikoinaan nationalismiaatteen elähdyttämien nuorten tervaama kotka - tallessa.

Itse en ole Koivusaloa tervaamassa, ja itse asiassa ajattelen, että tuo terrorismin vastainen, myöntyväissuuntaukseen ripustautuva tulkintataso ei ole hullumpi ajatus. Mutta valitettavasti toteutus mättää kaikilla mahdollisilla tasoilla.

Tuosta Resvoi-kappelista vielä näin myöhempänä lisäyksenä. Se sai nimensä Helsingissä asuvasta venäläisestä kirjakauppias Nikolai Resvoista, joka 1908 teki aloitteen ortodoksisen kappelin pystyttämisestä Haminan rauhan kunniaksi. Haminan rauhan 100-vuotisjuhlassa 18.9.1909 kappelin peruskivi muurattiin, mutta rakennus valmistui vasta syksyllä 1913. Se sijaitsee Uspenskin kirkon vieressä ja se luovutettiin Uspenskin katedraalin omistukseen.

Riitta Pakarinen Helsingin kaupunginmuseosta on kirjoittanut kappelin myöhemmistäkin vaiheista. Palmusunnuntaina 1919 helsinkiläiset sitten näkivät kappelin tervalla tuhrittuna. Kappeliin johtaville portaille oli vedetty tervalla suuri luterilainen risti. Ulkoseinällä olevien ikonien ympärille ja itse ikoneihin oli maalattu sarvekkaita pirun päitä. Tekijät jäivät tuntemattomiksi, mutta tiettävästi asialla olivat kansallismieliset ylioppilaat.

Martti Haavio muistelee, miten hän oli vappuyönä 1919 ylioppilastovereineen marssinut Katajanokalle, jossa he Resvoin kappelin luona huusivat "Alas, alas, alas!"

Ylioppilaslehdessä ehdotettiin 1924 perustettavaksi seura "Ryssän muistot pois". Jäseneksi kelpuutettaisiin jokainen joka oli osallistunut venäläisvastaisiin toimiin, esimerkiksi Resvoin kappelin tervaamiseen. Seuran ohjelmassa oli mm. poistaa Aleksanteri I:n monogrammi yliopiston päätykolmiosta.

Kappeli puretttiin sisäasianministeriön käskystä 1920. Helsinkiin 1927 perustettu Yksityinen kreikkalaiskatolinen yhdyskunta osti rakennustarpeet 1930-luvulla Munkkiniemeen rakennettavaa kirkkoaan varten.

Helsingin kaupunginmuseon kokoelmissa on kaksoiskotka Rauhan kappelin aidasta. Kotkassa näkyy tervauksen jälkiä. Museoon kotka on saatu lahjoituksena. Lahjoittaja oli ostanut sen vanhaintavarainkaupasta. Se lienee elokuvan mainoksen kotka, toivottavasti laillisesti hankittuna kuvana.

Tarkemmin, ks. Riitta Pakarinen: "Tervasankonationalismia" - Rauhan kappelin kohtalo. Narinkka 1996.