lauantaina, syyskuuta 03, 2005

Analyysin kohteena

Blogistan on sitten saanut oman Analyytikkonsa.

Hänen "analyysinsa" minusta perustui yhteen postaukseen, mikä on tietysti huolestuttavaa: halu on näin suuri ja aikaa niin vähän. Onneksi se ei estä hänen hybristä haluaan jopa epäeettiseksi luonnehdittavaan neuvomiseen.

Siteeratkaamme Analyytikon kirjoitus kokonaisuudessaan:

"Sedis aloittaa viittaamalla masennukseen ja jatkaa pitkän pitkällä kirjoituksella elokuvasta. Tässä tulee esiin tyypillinen tapa torjua masennusta älyllistämällä. Viisaampaa olisi pysähtyä, antaa masennuksen tulla ja katsoa mihin se johtaa.

Onko ylettömällä touhuamisella tarkoitus estää depression nousu pintaan? Äärimmäisyyksiin mennessään tällainen toimintatapa johtaa maniaan, lievemmissäkin muodoissa psykosomaattisiin oireisiin.
"

Analyytikon esiintymistapa on ollut ristiriitainen, mikä kertoo mielestäni hänen pohjimmaisesta epävarmuudestaan alan valinnan suhteen; hän alkoi jo ensimmäisten postausten ja niihin tulleiden kommenttien jälkeen valittaa: "Valitettavasti eräs henkilö pyrkii jonon ohi jatkuvasti vastaanotolle [...]", ja päätyi sulkemaan kommentointimahdollisuuden.

Nimim. Analyytikon oma defenssimekanismi on siis selvä kielto: kieltämisen lisäksi hän asettuu marttyyriksi saamiensa kommenttien vuoksi, siitä huolimatta, että hänellä on röyhkeyttä valita "potilaansa" - asiakkaitahan me emme ole - täysin satunnaisesti, ilman, että kukaan olisi sitä pyytänyt. Näin Analyytikko tekee potilaistaan eräänlaisia pakkohoitopotilaita ja kirjoittaa blogiaan kostoksi. Se on ihan hyvä kirjallinen lähtökohta: Italo Svevon Zenon tunnustuksia on mukava esimerkki samansuuntaisesta käytännöstä.

Analyytikko puhui älyllistämisestä, joka tässä yhteydessä tarkoittaa psyykkistä puolustusmekanismia, defenssiä, jonka avulla henkilö pyrkii välttämään häiritseviä tunnetiloja pyrkimällä ratkaisemaan omia ongelmiaan vain käsitteellisen ajattelun keinoin. Muita torjunnan keinoja - ne hän siis varaa itselleen - olisivat tietysti esimerkiksi kielto, vastareaktio, repressio eli tukahduttaminen, regressio (taantuma) ja sublimaatio (ylentäminen tai jalostus). Nehän ovat Blogistanin arkipäivää, kuten me kaikki tiedämme, eikä Analyytikon blogi ole jättänyt käyttämättä yhtäkään niistä. Analyytikko on siis inhimillinen olento, päinvastoin kuin hän haluaisi oman blogikuvansa perusteella oletettavan. Parta ei ole musta eikä tiheä, piippu on vain nysä (tähän voi lukea kaikki! sivumerkitykset) ja mieli epävarma ja tasapainoton. Näiden ominaisuuksien vuoksi analyytikon ammatti on niin vaikea, heidän kun on peitettävä ne kaikki pakonomaisesti.

Älyllisyyden ymmärtäminen defenssinä pakottaa meidät rajaamaan järjen käytön pelkäksi "ylirationaalisuudeksi" - en usko, että rationaalisuutta kukaan haluaisi kieltää kokonaisuudessaan, ei edes omiin teksteihinsä uskova Analyytikko - ja tämä ajatusmekanismi kulkee (rationaalisuutta tavoitellen!) niin, että ihmisen toimeen panevat rationaaliset resurssit supistavat, rajaavat ja osoitettavat selkeät mahdollisuuden ja mahdottomuuden väliset rajat todellisuudelle.

Älyllisyyden ymmärtäminen defenssiksi vaatii aika tiukkaa kantaa todellisuuteen: se nimittäin tarkoittaa, että mahdottomalla ja mahdollisella ei ole tällaista rajaa todellisuudessa. Tätä korostetaan yleensä sillä, että asia retorisoidaan. Sanotaan, että tietenkään tällaista rajaa ei ole. Meidän analyytikoillemme mahdoton on tietysti mahdollista - luonnonlakien sitä estämättä!

Tämä paheksuttava älyllistäminen eli rationaalisuus on nimittäin oleellisesti sitä, että rationaalisesti ajattelevat ovat päätelleet, että todellisuuden hallinnan mekanismit ovat palautettavissa ns. luonnonlakeihin: mm. kaikenlainen asiantuntijuus, teknologian hallinta ja tieteen tekeminen perustuvat tähän. Tämä huolestuttaa Analyytikkomme lailla ajattelevia.

Mutta tiivistäkäämme vähän pitkää ajatuskulkua: sitä mitä rationaalisuudella defenssinä perustellaan, on asia, joka on tiivistettävissä sanaan tiedeusko. Toisin sanoen yksilön älyllistäminen suhteessa tunteisiinsa rinnastuu tiedeuskovaisuuden suhteessa tieteeseen, usein tieteen teknisen intressin korostamiseen (Horkheimeria lainaten). Tämä rinnastus meidän on nieltävä ilman perusteluja, sillä perustelut eivät ole vihjauksien salapoliisitieteen parasta antia. [Oikeasti niitä kaivellaan vuorovaikutuksessa, jonka Analyytikko siis kieltää.]

Tiedeuskovaisuuden ja rationaalisuuden yhdistäminen tai analogia on tietysti jo ongelma, mutta sysätkäämme se hetkeksi syrjään (aaargh, tunteisiini koskee) ja jatkakaamme älyllistämistä defenssiksi kutsuvien taustaoletusten setvimistä: emmehän voi antaa heille oikeutta yksipuolisesti kertoa, mikä on oikein ja ennen kaikkea mikä on meille hyväksi vai pahaksi, vaikka Analyytikollemme juuri tämä on kaiken toiminnan lähtökohta, ydin ja toteutus.

[Tämä on tietysti vaarallista: meidän lacanilainen hissianalyytikkomme - harrastus näkyy taustalla - nimeää vähänkin pidemmän postauksen epäilemättä maniaksi, tieteellistyyppisen pohdiskelun juuri tiedeuskovaiseksi rationaalistamiseksi; oikeaksi toimintatavaksi jäljelle jää vain analyytikon jumalallinen sanoma, ohjeet ja varoitukset, jotka ilmestyvät silmiemme eteen yhtä varmasti kuin iltapäivälehden horoskooppi ja jota vastaan voidaan esittää vain alistuvia kommentteja nahkasohvalta]

Kun rationaalisuutta defenssinä pitävälle analyytikollemme ei tieto ja tiede kelpaa lähtökohdaksi, niin mikä sitten. Mistä hän oman tietonsa ammentaa ellei rationaalisuudesta? Ja kun hän rationaalisuuden sitten vaivautuu kiistämään, niin mitkä hänen lähtökohtansa ovat tai edes voivat olla?

Tiede vihastuttaa analyytikkoamme siksi, että hän kohottaa taikasauvansa niiden alueiden ylle, josta emme voi saada ns. varmaa tietoa. Kun ihminen ei tiedä, mikä on varmaa tietoa, ja mikä ei, hän ei lopulta tiedä kuinka paljon sellaista mikä pitäisi tietää, on lopulta tietojemme ulkopuolella. Tällä alueella voi huseerata vain Analyytikko ja hänen toverinsa - joiden kanssa näistä asioista keskustellessaan hän on tietysti defenssimekanismien rationaalisen käytön mestari - ketkään muut eivät riitele kuten psykoanalyytikot ja tässä riitelyssä kehdosta hautaan ei riitä, vaan riita jatkuu vielä kuoleman jälkeenkin, eivätkä analyytikon kaltaiset ns. jungilaiset ole tässä vähemmälle jääneet.

Tieteen luoma todellisuuskuva on niin ahdas, kuin pakkopaita ihmisraasun yllä, että analyytikkomme on valmis kehottamaan - epäilemättä sitoakseen potilasuhrinsa loputtomaan ja hävyttömän kalliiseen terapia- ja analyysiketjuun - ohjaamalla avutonta analyysiuhriaan: "Viisaampaa olisi pysähtyä, antaa masennuksen tulla ja katsoa mihin se johtaa." Veikkaanpa, että minulle lyhytterapia ei riittäisi, jos analyytikkomme saisi siitä määrätä. Parasta olisi ikuinen analyysi. [Mutta mistä löytyisi tarpeeksi älykäs analyytikko, joka ei haukottelisi tai peräti kuorsaisi turhan kuuluvasti sen jälkeen kun masennus on tullut ja hän olisi pakotettu vaatimatonta palkkiota vastaan muka seuraamaan kaikkea sitä mihin hänen kehotuksensa on johtanut... Pienet nokoset eivät ole pahasta. Aina voi palata mihin tahansa teemaan terävällä kysymyksellä... Ja muistuttaa uudelleen palaamisen rationaalisuudesta lopuksi...]

Erityisen huolestuttavia näiden rationaalidefentikkojen mielestä ovat tietysti skeptikot, jotka edustavat älyllistämisen ääripäätä. Hehän ovat kaikkein huonoimpia arvioimaan näitä tuntemattomia alueita, koska he eivät niiden olemassaoloon edes usko.

Tämän kertainen analyytikko ei tietysti lausu tuomiotaan minulle - yleistäen, se saattaisi johtaa ikuiseksi tarkoitetun analyysisuhteen purkautumiseen rationaalisista syistä -, vaan avaa lyhytsanaisen arkkunsa kysymällä ilmeisesti viikkolehti Seiskasta oppimallaan tavalla: "Onko ylettömällä touhuamisella tarkoitus estää depression nousu pintaan?"

Jos tähän vastaisi rationaalisesti kyllä - onhan depression pahin tulos näin vaatimattomassa muodossa juuri toimintakyvyn menetys, mitä pitää välttää ennen muuta rationalisoimalla (ja analysoimalla itse) depression kaikkein mitättömimpiä syitä -, johtaa se tietysti siihen, että analyytikkomme on kovin tyytymätön: hän kaipaa potilaansa masennusta, hän haluaa sitä lisää, hän suorastaan taikoo potilaansa toimintakyvyttömäksi höpsönlaarumillaan, hän vihaa ajatustakin, että hänen hybrisyydestään - mitä muuta blogien meren analysoiminen on - kumpuava holhoamisenhimonsa ei saavuttaisi lamauttavaa vastakaikua uhrissaan. Hänen on oltava ylempänä, enkä ihmettelisi vaikka hän mittaisi tuolinsa korkeuden hieman sängyn korkeutta ylemmäksi - pedanttihan analyytikon pitää omissa pakkomielteissään olla.

Hyvä. Pituutta tuli standardimitta. Mutta varaan vielä pari riviä kaikille pitkien postausten vihaajille.

Mutta entä jos Analyytikko kaikessa kykenemättömyydessään, puoskaroinnissaan ja huumorintajuttomuudessaan tarttuukin blogiin, jonka kirjoittaja oikeasti tarvitsisi terapiaa eikä "analyysia"? Miten semmoisen voisi saada anteeksi? Mutta toisaalta tämmöinen blogi tulee haudatuksi Analyytikon takapihalle joka tapauksessa. Siellä se sitten kummittelee hänen ammatillisen suuntautumisensa kaappiin suljettuna luurankona nyt ja aina.

16 kommenttia:

christer sundqvist kirjoitti...

Kiitos loistavasta kirjoituksestasi! Tosin samalla kun kehun sinua, olen äärimmäisen kiukkuinen juuri sinulle, Sedis! Varastit taas minulta (ja ties kuinka monelta muulta!) arvokasta työaikaa. Minulla meni yli 15 min aikaa lukea loistava kirjoituksesi. Kommentoimaan en sitä ryhdy vaikka sormet pyrkivät väkisin kirjoitusasentoon ja pää on ajatuksia täynnä. Voisitko jatkossa kirjoittaa arkipäivisin vähän tylsemmin ja mielenkiintoiset jutut säästää esimerkiksi sunnuntaiksi?

Jari Sedergren kirjoitti...

Se viisitoista minuuttia oli lahja sinulle itsellesi raskaan työpäivän keskellä.

Anonyymi kirjoitti...

Hieman epäreilua Lacania kohtaan tuo "lacanilainen hissianalyytikko" - Lacan teki pika-analyysinsä sentään Jaguarinsa takapenkillä... /jt

Timo kirjoitti...

Älyllistämistä voi pitää haitallisena defenssinä myös vastakkaisesta, "todellisuusperiaatteen" avaamasta käytännöllisen järkevyyden näkökulmasta. Tällöin älyllistäminen nähdään yrityksenä paeta konkreettisia toimia vaativaa tilannetta yliajallisiin ja epäpersoonallisiin abstraktioihin, toisin sanoen "humanismina".

Jari Sedergren kirjoitti...

Jes. Mutta nämä haitalliset defenssit työllistävät meidät ihan mukavasti niin tai näin.

Jari Sedergren kirjoitti...

Lacan oli tunnettu siitä, että hän antoi (maksullisen) analyysin hississä matkalla alakerrasta ylös.

Erittäin hyvä tekniikka hotellin baarissa.

Jari Sedergren kirjoitti...

Tai siis matkalla baarista yläkertaan.

Anonyymi kirjoitti...

Se koira älähtää johon kalikka kalahtaa.

Jari Sedergren kirjoitti...

Sinähän se koiranleuka olet! Kysehän oli analyysista eikä kalikalla hakkaamisesta. Tai piti olla?

Rauno Rasanen kirjoitti...

Kiitti vaan taas Sedis. Oikke hyvä juttu.

Olen itse kurkkua myöten täynnä kaiken maailman terapioita tutustuttani niihin vuosien mittaan suureksi osaksi lähinnä itseopiskelun kautta.

Minuun psykoanalyysi ei ole koskaan kolahtanut terapiana, mutta sen metapsykologiset ja kulttuuriantropologiset implikaatiot kyllä kiinnostavat edelleen - kuten blogiani lukeneet ovat saattaneet päätellä.

Noiden implikaatioiden ydin voitaneen tiivistää kysymysteesiin: onko yhteiskunnallisten rakenteiden ja normien kautta tapahtuvalla paineella todella vakava repressiivinen (tukahduttava) vaikutus seksuaalisuuteen ja onnellisuuden tavoitteluun?
Tai onko sillä joskus ollut? Ja jos ei nyt enää, niin miksi?

Kumpaa tilaa länsimaisen yhteiskunnan eetos nykyään muistuttaa: Durkheimin anomiaa vai Weberin byrokraattista, rationalisoitua "rautahäkkiä", "pehmeää hirmuvaltaa", josta "lumous (mytologia) on haihtunut"?
(Weberin entzauberung ja Durkeimin anomia ovat mielestäni analogisia käsitteitä).

***
Jos pitäisi valita, niin ennemmin hyväksyn "pitkin hampain" Ben Fuhrmanin "diagnoosittoman lyhytterapian" neuroosi- ja rajatilatason tapauksissa kuin psykoanalyyttisen jargonin.

Psykoosit ja skitsofrenia eivät ole parannettavissa millään terapialla.
Niihin tehoaa (jos tehoaa) vain lääkitys ja kontrolli. Päinvastaistakin on kokeiltu - kohtuullisin tuloksin (antipsykiatria).

Pitkin hampain siksi, että pelkkä elämänhallinnan periaate (jota Fuhrmankin myöntää edustavansa) viestii meille liian usein pikemminkin Nokian lobbausperiaatteista kuin vakavasta dissonanssien purkamisesta.

Viittaan edellisellä Esa Saarisen, Jari Sarasvuon ja muiden henkistä kasvua ja luovuuden profetiaa saarnaaviin "raha-automaatteihin", jotka ovat sekoittaneet "analyyseihinsa" top-pintaliitäjien tavoin "minulla menee hyvin, miksei sinulla mene?"-distinktioitaan.

Tällainen on uuden rankijärjestyksen muokkaamista.

Luulenpa kuitenkin, että Nietzsche olisi pitänyt juuri tällaista toimintaa halveksumiensa "viimeisten ihmisten" älyllisenä ja emotionaalisena velttoutena: väittävät löytäneensä onnen, kun muoviraha vinkuu!

***
Psykoanalyysi on kvasimetafyysisten järjestelmien viimeinen "dinosaurus" libidon ja tiedostamattoman käsitteillä operoidessaan...

Rasismi eri muodoissaan on aina "viimeinen mytologia." Perusteltiinpa se sitten miten tieteellisesti tahansa...

***
Mutta blogianalyytikolta toki sopii kysyä vakavasti: mihin rationaalisuus defenssinä lopulta perustuu? Miten sen voi erottaa ei-repressoivasta realiteettiperiaatteesta?

Ylipäätään: onko ei-repressiivinen sublimaatio (viettipaineen ei-tukahduttava laukaiseminen/purkaminen muullakin tavalla kuin biologisesti) lainkaan mahdollista psyoanalyysin periaatteista lähtien?

Summa: mikä on ihmimillisen ajattelun vastakohta?
Tämä erottelu pitää määritellä, jotta analyytikon rationaalisuus/defenssi-erottelullakaan olisi mitään mieltä.
Siitä vaan yrittämään...

Anonyymi kirjoitti...

Tämä oli lystiä!

Anonyymi kirjoitti...

Siinä kansantajuinen artikkeli aiheesta:

http://www.kela.fi/in/internet/kelansanomat.nsf/NET/240805150806HL?OpenDocument

Jari Sedergren kirjoitti...

Sitähän minäkin. Pesen siis käteni asiasta.

Rauno Rasanen kirjoitti...

Mitä tulee prof. Raitasalon sinänsä asialliseen ja selkeään yleiskatsaukseen defensseistä, minkä nyt miltei lapsikin varmasti ymmärtää, niin sopii kuitenkin kysyä, mitä konkreettista meille oikeastaan jää siitä käteen?

Minä sanon mitä. Olen sanonut tämän ennenkin ja tulen sanomaan vielä myöhemminkin: "sikaa voi rapsuttaa sekä oikealla että vasemmalla kädellä - ja lopulta jopa molemilla käsillä!

Mielenkiintoista - retorista - jaarittelua. Ei muuta.

Hyvä ystävä voi kuunnella ja jopa auttaa meitä ahdistuksissamme ja ongelmissamme aivan yhtä hyvin kuin sikakalliisti palkattu psykiatri tai psykoanalyytikko - ja ilman korvausta!

*
Mutta okei. Pesen käteni minäkin. Olen kai kyynistynyt ja turhautunut liikaa mth-alan suhteen.
En kuitenkaan periaatteessa kiellä, etteikö Raitasalon määritelmissä siis olisi järkeä.

Mutta psykologiaa ja psykoanalyysia pidän Foucault´n tavoin - "tuotetieteenä" - eräänä tietyn historiallisen "epistemen" lähtökohdista suollettuna rahakoneena...

Ai niin mitäkö ne tuottavat? - vastaus: diagnooseja...loputtomiin uusia diagnooseja vanhojen tilalle....ja lääketehtaat näihin diagnooseihin sopivia mömmöjä.

Money talks...

Rauno Rasanen kirjoitti...

Tarkennettakoon vielä.

Psykoterapiassa ei niinkään ole kysymys tieteestä vaan legitimoidun tieteen arvovallasta sekä "kysynnän ja tarjonnnan" laista.

Ystäväni kuuntelee minua ja voi antaa minulle hyviäkin neuvoja sekä esimerkkejä ongelmieni ratkaisumahdollisuuksista, mutta häneltä puuttuu alan koulutetulle ("initioidulle") "poppamehelle" - psykiatrille - annettu valtuutus kirjoittaa minulle esim. reseptilääke unettomuusoireisiin tai vaikkapa lausunto Kelalle väliaikaisesta työkyvyttömyydestäni - yhtenä puoltavana diagnoosina vaikkapa unettomuutta aiheuttava depressio (tai hypomania...).

Minä edustan tässä kysyntää ja psykiatri tarjontaa.
Sitäpaitsi kaupankäynti-analogia on muutenkin toimiva.

Psykiatri tarjoaa minulle maksullisia palveluja, jotka hyödyttävät minua lääkemääräyksen ja Kela-lausunnon muodossa.

Hän siis tarjoaa minulle "etuja", joista Ambomaan asukas ei edes pysty näkemään unta tai joita ilman joku ghetto-New Orleansilainen juuri NYT on jäänyt - jos hän niistä aiemminkaan on päässyt nauttimaan.

***
Edellinen - ja muuallakin esittämäni kritiikki positiivisen elämänhallinnan ja sisäisen sankaruuden "myyntimiehiä" kohtaan fokusoituu lähinnä heidän "vapaaseen ja lobbaushenkiseen manager-henkisyyteensä" - ei niinkään heidän legitimoituun poppamiehisyyteensä, jota toki tarvitaan kaikissa yhteiskunnissa.

"Elämäntapalobbarit" myyvät jotain sellaista, mistä ei voi jälkeenpäin valittaa (Jari Sarasvuo).

He siis ovat huuhaa-saarnamiehiä lähes koko lauma - PAITSI Ben Fuhrman ja Tapani Ahola (sekä mm. Milton H. Erikson, double-bind-Gregory Bateson, Weakland, Watzlawick, Fish, Hoffman jne jne).

Huomataan, että olen lyhytterapian ja systeemisen perheterapian/paradoksiterapian kannattaja - yhdistettynä common sense terapia-asenteeseen (jonka asenteen nero Suomessa on juuri Ben Furman).

25-vuotta sitten lukemani "Muutoksen avaimet" (Change) - johdatus paradoksiterapian teoreettisiin perusteisiin ja soveltaviin esimerkkeihin - merkitsi minulle vallankumousta terapia-ajattelun kentällä, enkä ole siitä luopunut tänäkään päivänä.

Sitäpaitsi - tiedän lyhyen kokemuksen perusteellakin, että Ben Fuhrman on työtoverina reilu ja "naivista" pehmonallekarhumaisuudestaan huolimatta huipputerävä ja itsenäinen ajattelija - myös psykoanalyyttisesti koulutettu psykiatri.

Mutta Sarasvuon ja Saarisen kohdalla (huolimatta heidän verbaalivirtuoosisuudestaan ja oppineisuudestaankin) näen punaista...

Mediaterapia-sirkusta on monenlaista ja he edustavat yhtä lajia.

*
Mutta kertauksen vuoksi: kritiikkini olennainen ydin kiteytyy tällä erää psykoterapian tuotetiede-ja poppamiesluonteeseen sekä siihen, miten sitä lopulta voi tarkastella myös pelkästään kysynnän ja tarjonnan näkökulmista ja unohtaa kaikenmaailman tieteelliset innovaatiot.

Palauttakaamme psykoterapia taloustieteen, kulttuuriantropologian ja etnologian alueelle, niin tulemme havaitsemaan, että näistä näkökulmista käsin psykiatrisen diskurssin ihmistieteellinen luonne tulee paljon ymmärrettävämmäksi kuin a) alan mediatoimittajien tai b) jopa tiedeohjelmien tekijöiden a) poleemis-moralisoivasta tai b)"lappusilmä"-perspektiivistä.

Toki ns. antipsykiatrinen suuntaus on tällaista kritiikkiä esittänytkin, mutta se meni joskus aivan liian kauas käytännön realiteeteista psykkisten häiriöiden hoidossa.

PS. Mitä tulee diagnoosien tarpeellisuuteen, niin on selvää, että esim. selkeästi neurologisten syiden aiheuttamat oireilut esim. lapsella on syytä tutkia ja anlysoida mahdollisimman perusteellisesti, ettei tarvitsisi tietämättömyyttä peitellen käyttää sitä kuuluisaa mappi Ö:tä (esim. kehitysvammaisuus), mikäli tarkempi diagnoosi voidaan määritellä.

Se on edistystä sekä asiakkaan/potilaan hoidon, että vanhempien jaksamiskyvyn ja ylipäätään vanhempi-lapsi suhteen kannalta.

Anonyymi kirjoitti...

Niin, kuka sanoikaan, että psykoanalyysi on ikuinen...

terv. adorno