Sotasyyllisyys-seminaari

Sotasyyllisyys-seminaari Säätytalolla, joka lähetettiin digikanavalla Yle24 suorana lähetyksenä, oli oikein kelpo seminaari. Edellisessä kirjoituksessani pelkäämä linjanveto ei toteutunut lainkaan. Esitelmien ote oli tutkimusta kunnioittava, ajoin rohkeaakin eikä juhlepuhetunnelmiin sorruttu juuri lainkaan.

Ensimmäisen puheenvuoron piti Venäjän tiedeakatemiaa edustava suurlähettiläs Juri Derjabin alias Suomenkin historiaa tulkinnut nimimerkki Juri Komissarov. Hänen puheenvuoronsa oli venäläiseen tapaan pidättyväinen, mutta toi esille selkeästi keskeiset argumentit.

Derjabinin puheenvuorosta kävi ilmi, että Venäjä ei hyväksy näkemystä, jonka mukaan jatkosota ei olisi hyökkäyssota Neuvostoliittoa vastaan. Tämän näkökulman hyväksyvät Suomessa kakistelematta vain nuoret tutkijat, muut vaikenevat historiapoliittisesti. Se on asia, josta ei enää puhuta.

Sen sijaan suomalaiseen puheenparteen näyttää uponneen sana torjuntavoitto. Se vilahteli joka toisella puhujalla, minulle yllättävästi myös Hannu Soikkasella ja Mikko Majanderilla. Majanderin persoonaan kohdistuva Tanner-ylistys vaikutti ajoin jopa juhlapuheelta, mihin ei olisi ollut tarvetta: muutenkin juuri hän oli puheenvuoroissaan selvimmin ideologista hehkutusta kannustava - tuore väitöskirja argumentteineen taitaa vielä painaa punteissa. Myös Martti Turtolan puheessa "isänmaalliset voimat" saivat vähän turhankin hehkuttavan painotuksen, mikä ei olisi tänään ollut tarpeen - seminaarin viileydessä oli sen voima.

Venäläiseen kannanottoon kuuluu myös argumentti siitä, että sotaa ei voi nimittää jatkosodaksi. Siinä Derjabin itsekin antoi periksi ja suostui sitä käyttämään vuosien 1941-44 sodan sijaan. Suomessahan poliittisen historian professori L. A. Puntila aikoinaan yritti lanseerata termiä hyvityssota, mutta se ei yleistynyt.

Jatkosota-termin ongelma on sen poliittinen kytkös talvisotaan, sillä talvisodan oltua Neuvostoliiton hyökkäyssota, ajattelevat jatkosota-termin käyttäjät joko tietäen tai tietämättään, että jatkosota tulisi siten oikeutetuksi. Hyvityssota-termillä lienee samanlainen painolasti.

Venäläinen argumentti tunnustaa nykyään Neuvostoliiton hyökkäyksen talvisodassa, mutta ei anna sen kautta oikeutusta sille, että Suomella olisi ollut oikeus aloittaa oma hyökkäyssotansa osana Saksan ja sen liittolaisten hyökkäystä. Juuri tähän sodan aloittamiseen, rauhan vastustamiseen, liittyy sotasyyllisyys-argumentti, kuten tri Jukka Tarkka selkeästi jo väitöskirjassaan ja taas tänään osoitti.

Tarkan esitys oli päivän parhaimpia: kansainväliseen juridiseen tulkintaan perustuva, selkeä ja johdonmukainen. Vielä uusimpien tutkimusten jälkeenkin juuri Tarkan työ on johtava sotasyyllisyystutkimus Suomessa, vaikka uusien lähteiden esiintulo on toki tarkentanut ennen muuta valvontakomission osapuolten ja myös suomalaisten ja neuvostololiittolaisten keskinäisiä suhteita. Politbyroon arkistossa sijaitsevien Stalinin mappien (usein nimellä Stalinin arkisto) salaisena pitäminen on yhä tässä mielessä ongelma, vaikka ei ole varmaa, että sekään lähdeongelmia ratkaisee.

Takaisin Derjabiniin. Suomen asemasta käytetään usein eri termejä: nuoret tutkijat ja venäläiset puhuvat suoraan Suomesta Saksan liittolaisena (de facto), yleinen termi on kanssasotija (ja aseveli), ja suhteen poliittisen (ja joskus jopa sotilaallisen) merkityksen kiistävät käyttävät termiä erillissota.

Itse olen edustanut kantaa, että Suomi toki teki erillisrauhan, mutta ei lähtenyt jatkosotaan erillissotijana. Erillissotaa painottava ja sitä toteuttava kanta muotoutui vastan sodan kestäessä, pääosin jo tammikuuhun 1942 mennessä, mutta lopullisesti vasta 1944 loppukeväällä.

Derjabinin esitys päättyi hieman ironiseen kommenttiin suomalaisten halusta tehdä demonstraatioita ja reaalisesta haluttomuudesta toimintaan. Siihen liittyi myös hänen reaalijuridinen kannanottonsa sotasyyllisten rehabilitoinnista. Hän tarkoitti oikeudellista rehabilitointia, tuomioiden kumoamista ja syyllisten julistamista syyttömiksi. Tätähän ei Suomessa ole koskaan kukaan esittänyt, sillä Suomessa riittää demonstrointi, ts. hyvä puhe, eikä aina vähiten historiapoliittisten päämäärien puolesta.

Professori Henrik Meinanderin suora puhe oli juuri tämän historiapoliittisen puolen paljastamista. Hän totesi Eirik Hornborgin komitean tavoitteet osin poliittiseksi, Lasse Lehtisen ja Hannu Rautkallion kunniaan palauttaman Yrjö Soinin teoksen pamfletiksi ja ajopuuteoriat tarkoitushakuisiksi. Yllättäin hän nosti (amerikkalais-ruotsalaisen) prof. Lundinin teoksen (n. 1957) keskeiseksi ja toisen amerikkalais(-norjalaisen) Hans-Peter Krosbyn teoksen ratkaisevaksi - Arvi Korhosen lopulta muotoileman - ajopuuteorian upottajaksi. Meinander korosti, että aktiivisen ulkopolitiikan aikana ajatus vain suurvaltioiden koskessa ajautuvasta ajopuusta ei olisi sopinut myöskään uuden ulkopolitiikan kuvaan: ajopuuteorian aika oli siltäkin kannalta ohi. Suomi halusi olla historiassaan ja nykyhetkessä aktiivinen toimija.

Meinander ihmetteli perustelluksi, miksi suomalaisille historiantutkijoille on niin vaikeaa irtaantua historiapoliittisista näkemyksistä - ts. mikä ajaa historiantutkijat ennemmin isänmaan kuin historian asialle. Miksi historiallisen totuuden esiin tuominen on suomalaisille historioitsijalle niin vaikeaa? Toivottavasti en kovin kärjistä hyvän puheenvuoron antia, vaikka aina välillä tekeekin mieli kysyä, miksi historioitsija valehtelee. Siitäkin kun aina välillä on ollut kysymys.

Seminaarissa käytettiin toki monia muitakin puheenvuoroja. Mannerheim, Ryti (prof. Turtola - ei siis emeritus, kuten televisio kirjoitti), Tanner (tri Mikko Majander) ja Linkomies (tri Markku Jokisipilä) saivat osansa, mutta niistä ei pääkysymyksiin löytynyt juurikaan valaistusta, vaikka hienoja historiallisia tuokiokuvia tarjosivatkin: Hannu Soikkasen (emeritus talous- ja sosiaalihistorian professori, tästä se emeritus oli jäänyt pois televisiossa) Mannerheim lisäksi laajan katsauksen asiaa koskevaan tutkimukseen.

Max Jakobsonin, jonka nimen kirjoittaminen ei YLE:n toimitukselta onnistunut ennen esityksen loppua, tiivistelmä kulki tuttuja latuja, joskin sen painotus oli uusi. Se todisti kaikilla mahdollisilla tavoille, että Suomi oli erityistapaus Euroopan sotia käyvien valtioiden joukossa.

Niin, juuri senhän professori Jukka Nevakivi aikoinaan sanoi toisin sanoin: "Suomi pääsi toisesta maailmansodasta kuin koira veräjästä." Niin pääsivät sotasyyllisetkin, kuten tänään niin monin tavoin todistettiin.

Jos jotakin, sotasyyllisten myyttinen sankaruus ja sokerikuorrutus rapisi pois. Sotasyyllisyydestä, sotasyyllisyysoikeudenkäynnistä ja sen merkityksestä silloin ja nyt voi puhua aidosti ja tieteellisesti historia mielessään. Se on hienoa.

Itse luonnehdin oikeudenkäynnin merkitystä viime vuonna artikkelissani Tammen julkaisemassa Suomen kulttuurihistoriassa (osa IV):

"Sodan aikana poliittisista syistä vangitut vapautettiin pian välirauhan jälkeen ja he palasivat julkisuuteen. Sotien aikaisten poliittisten johtajien sotasyyllisyysoikeudenkäynti, jossa sodan aikaisia johtajia tuomittiin helmikuussa 1946 vankeusrangaistuksiin, jätti pysyvän kammon poliittisia tuomioita kohtaan. Sitä osoittavat vielä 2000-luvulla tapahtumiin liittyvät poliitikkojen ”maineenpalautukset”, jotka ovat osa ajan poliittista kulttuuria ja osoituksia historiapolitiikan olemassaolosta."