sunnuntaina, toukokuuta 07, 2006

Tuhkaa pesässä

Makasiinit sitten paloivat, ja nyt meidän on katseltava näitä digitaalisen uusestetiikan mukaisia punasiirtymäisiä valokuvia valtavina suurennoksina.

Vaikka roihut, savu ja ympäristöjätteet ovat poistuneet nenäkanavista, lehdistö jatkaa. Voin vain kuvitella mitä Suomen journalistien parhaimmisto on saanut asiasta irti.

Köyhyydestä on puhuttu. Itse katselin Yleisradiosta aamukeskustelua, jossa syyttäjälaitoksesta ikänsä ja toivottavasti myös asenteidensa vuoksi pois siirtynyt R. Santavuori ei tunnustanut Suomessa olevan köyhiä. Järjellä ajatellen tämä tuntuu mahdottomalta. Santavuori ei ole niin tietämätön tai pöljä, etteikö hän olisi heistä kuullut. Mutta miksi hän ei halua tietää, kuulla, nähdä tai haistaa? Hyvin huonosti käyttäytyvänä naisena hän keskeytti Claes Anderssonin tilastolliset esitykset Suomen köyhistä. Andersson on harvinainen runoilija. Harvat heistä osaavat tilastoja ulkoa.

Satojen miljoonien kaltaistensa porvarillisten kohtalotovereidensa tavoin Santavuori implisiittisesti - siis ääneen sanomatta - myöntää, että köyhillä on oikeus kapinoida.

Se on 1700-luvulta peräisin olevaa rousseaulaista ajattelua, jossa periaatteessa myönnetään oikeus tyytymättömän kansan vallankumoukseen. Huonojen hallitsijoiden on väistyttävä, koska he pitävät yllä köyhyyttä ja kurjuutta omassa yhteiskunnassaan.

Rousseaullakin tämä oli tietysti vain teoreettinen mahdollisuus. Oli nimittäin olemassa jo myyttisinä aikoina syntynyt ikiaikainen yhteiskuntasopimus, jonka mukaan käytännössä näin ei tehdä. Mutta silti sen mahdollisuus kummittelee suomalaisten porvarisnaisten päässä. Siksikään vallankumous ei koskaan häivy mahdollisuuksien joukossa. Ja jos on mahdollisuus on myös niitä, jotka elävät sen vastustamisesta. Heilläkin on monia nimiä.

Palatkaamme Suomen köyhiin, jotka eivät kapinoi, mellakoi tai tee vallankumousta. On jotenkin hämmentävää, että ikänsä oikeuslaitoksessa palvellut Santavuori ei ole köyhistä kuullut, ei nähnyt eikä halua edes näkevän - tätähän yksi keskustelijoista, Ville Blåfeld, yritti hänelle tarjota.

Vaikka olikin toisesta maailmasta, Santavuoren logiikka oli täysin pätevää. Hän nimittäin piti köyhyytenä sitä, että ihmiset kuolevat nälkään. Ja kun näin ei tapahdu Suomessa, ei ole köyhyyttäkään. Logiikka on pätevä senkin vuoksi, että niin ajateltuna köyhyyttä toki voi olla maailmassa, mutta ei köyhiä. Koska kuollut ei ole köyhä vaan kuollut. Anna mun kaikki kestää.

SMP:tä lähellä oleva nuorisotutkija Arto Lindholm taas sanoo varmaankin Moskovan olympiakisojen maskotin mukaan nimensä saaneen Miska Rantasen haastattelussa tänään Helsingin Sanomissa: "Tiettävästi ensimmäisen kerran sitten 1930-luvun mielenosoituksissa yritettiin tahallaan vahingoittaa ihmisiä." Arto tietysti tarkoitti mielenosoittajia. Sen sijaan poliisit ovat yrittäneet vahingoittaa mielenosoittavia ihmisiä aivan jatkuvasti. Muutama on 1940-luvulla ammuttukin. Sivullinen siis. Pamppua on tullut, on pahoinpidelty autossa ja putkassa, pantu tyttösiä jalkarautoihin ja sitä rataa.

Kotipaikkakuntani poliisilaitos kuului vuosikymmeniä sitten näihin jalkapohjaan pamputtajiin. Muhoksen lisäksi sitä tapahtui laajemmassa mitassa ainakin Oulussa ja Nokialla. Olen tavannut kohtelun kokeneita. Kerran eräs turvallisuusalan kouluttajaksi siirtynyt entinen poliisi näytti minulle erästä mustalaismiestä. "Katso kuinka iloisesti tervehtii. Sekin oli aiemmin renttu. Mutta sitten kerran otin pampun, läimäytin sitä pari kertaa, käskin polvilleen ja heitin pampun menemään. 'Hae'. Ja mies haki kontillaan kulkien, toi sen pamppu hampaissaan. Hänen tuotuaan sen löin pari kertaa pampulla. Ja sama uudestaan. Muutaman kierroksen jälkeen hänestä tuli nöyrä mies loppuelämäkseen. Aina tervehtii iloisesti..." Niin tervehtii. Näin itse omin silmin. Poliisin tietoisia väkivallantekoja Lindholm ei haastattelussaan mainitse, mutta niitäkin riittää.

Monet väkivalta-alalla toimivat ihmiset ovat taipuvaisia väkivaltaan, eivätkä suinkaan minimilinjalta. Ja väkivaltaan taipuvaiset tai siihen määrätyt kohtaavat helposti väkivaltaa. Mellakkapoliisi, jota taidettiin nyt esitellä ensimmäisen kerran täydessä kuntoisuudessaan, kokee sitä takuuvarmasti. Muiden tavoin ennustan kuumaa kesää. Eli mielenosoituksiin meneviä on varoitettu monin tavoin. Siellä voi nähdä väkivaltaa, kokea väkivaltaa ja joutua myös sen uhriksi. Etukäteen ei voi tietää onko tekijänä tällöin poliisi vai mielenosoittaja, provokaattori ja rauhanhäiritsijä.

Katselin televisiosta (keskiviikon A-studio, YLE TV1) myös prekariattijengin henkisen johtajiston edustajia, Anna-Reetta Korhosta ja Eetu Vireniä. Molemmat esiintyivät nöyrästi, pyhäkoulumaisesti pää alaspäin painettuna. Täysi vastakohta esimerkiksi Thomas Wallgrenille, joka on ollut harvoja blairilaisittain pää pystyssä esiintyviä, lähes saarnaavia hahmoja. Kun aktivisti painaa päänsä alas, mietin aina, kuinka tummia he ajattelevat. Siitä sisäänpäin kääntymisestä syntyy paljon tuhmempia ajatuksia kuin pään pystyssä pitämisestä. Ei ihme, että Wallgren - globalisaatiokriitikkojen ykkösiä Suomessa - on liittynyt SDP:hen. Se ei ole mikään teiniratkaisu, mutta kun pitäisi saada jotakin aikaiseksikin.

Viren - joka näyttää kirjoittaneen lähes samanlaisen artikkelin Ranskasta kuin minäkin - esitteli ohjelmassa tulevaisuuden näkymänsä kansalaispalkalla sinnittelevästä uusköyhästä, joka ei tekisi palkkatyötä ja lähinnä kirjoittelee päivät pitkät. Ehkä kannattaisi opetella kirjoittamaan jotain myyntiinkin. Ilmaista julkisuutta ei varmaankaan ole pitkään tarjolla.

Viren lanseerasi käsitteen "paskaduuni". Minä olen sellaisista kuullut, ja joskus tehnytkin. Muutamaa todellista työhullua lukuunottamatta esimerkiksi kaikki ravintolan tiskarit pitävät duuniaan paskaduunina. Se nimittäin on sitä. Voin sanoa kokemuksesta. Paskan työnjohdon alaisuudessa tehtävää paskaduunia, josta ei makseta juuri mitään. Sitä ei kukaan halua tehdä, mutta monien on pakko. Minäkin tulin erotetuksi Hotelli Rosendahlin tiskarin paikalta luvattoman poissaolon jälkeen. Se, että olin ilmoittanut työnjohdolle kolme viikkoa aikaisemmin, ennen työlistojen tekoa, että tulen tuolloin olemaan poissa, ei työnjohtoa haitannut. Olin listalla. En mennyt töihin ja sain potkut. Aivan pelisääntöjen mukaista. Ei tosin järin oikeudenmukaista eikä armoakaan tunnettu. Tosin lukukausi alkoi juuri, joten palasin Helsinkiin "opiskelemaan".

Samanlaista yksinkertaista porvarillisuutta kuin Santavuori näyttää edustavan myös Miska Rantanen jutussaan, jossa hän nostaa esille Virenin luonnehdinnan siitä, että siivojien ja hampurilaisravintoloiden työntekijöiden ammatit ovat "paskaduuneja". "Näistä puheista siivoojat tai ravintolatyöntekijät eivät välttämättä syty", Rantanen kommentoi journalistin varmuudella. Ei sitä varmaan agitaatioksi ollut tarkoitettukaan, vaan ilmoitusasiaksi.

Miksi Miska Rantanen ja Santavuori ja miljoonat muut porvarilliset ajattelijat eivät tätä tajua? Se johtuu heidän luokkakantaisuudestaan. Oman porvarillisen ammattinsa ja myös kasvatuksensa perusteella he ovat oppineet ajattelemaan ja uusintamaan ajattelua kirjoituksissaan, että omaa ammattia on kunnioitettava: ihmiset nyt vain sattuvat olemaan niin erilaisia, että toiset ajaantuvat "likaisiin" ja huonosti palkattuihin, raskaisiin, fyysisyyttä vaativiin toimiin, ja toiset yhtä luonnollisesti, luonnonmukaisesti ja ongelmattomasti johtaviin asemiin, fyysisesti helppoihin, älyllisesti vaativiin - ja asenteita mukanaan kantaviin, minkä he aina unohtavat - tehtäviin, joista on hyvä kommentoida maailmaa. Lyhyesti: tämä on luokka-ajattelua. Ihmiset kuuluvat kahteen luokkaan, hyvin menestyneihin ammatteihin ja sitten niihin toisiin.

Nämä toisetkin ovat saman ajattelun mukaan sidottuja ammatteihinsa. Tämähän on jäänne feodaalisesta ajattelusta: sukupolvesta toiseen, isältä pojalle siirtyy paskaduuniammatti kuin jumalan tahto. Säätykiertoa ei ole - kyllä, asenne tulee jo aiemmilta sukupolvilta ja vuosisadoilta, eikä se ole lainkaan muuttunut matkalla näiden feodaaliporvarien mielessä. Ja koska he ovat sidottuja ammatteihinsa, heillä on ammattiylpeyttä. Ammattiylpeys on asia, joka on pyhä ja loukkaantumaton (niin kuin heidän oma porvarillinen asemansa yhteiskunnassa). Siksi "paskaduuni" ei sovi heidän sivistyneisiin suihinsa. Ja siksi kansaa on valistettava ajattelemaan niin, että paskaduuneja ei ole.

Mutta kun niitä on. Työ, jolla ei elä. Työtä, joka ei juuri palkitse ja jota pitää tehdä kaksin verroin. Työt jotka ovat fyysisesti äärimmäisen raskaita, ja joita palkka ei korvaa. Ne ovat (mm.) paskaduuneja.

Miska Rantanen ja kanssa-ajattelijansa eivät oman porvarillisen, luokkakantaisen maailmankatsomuksensa vuoksi osaa erottaa toisistaan paskaduunia ja paskaduunin tekijää. Heidän luokkanäkemyksensä on niin vahva, ettei tämä erottelu tule edes heidän mieleensä. Ihminen on sitä mitä tekee. Ihmisen identiteetti on hänen keskiluokkaisessa ammatti-identiteetissään. Mutta kun paskaduuneja tehdessä ei läheskään aina ole. Sanoisin, että useimmiten ei ole. Olen tavannut tyytyväisiä siivoojia, mutta enemmän olen tavannut ei-tyytyväisiä siivoojia. Olen tavannut erotettuja siivoojia, ulkoistettuja siivoojia, väliaikaisia siivoojia ja yksityisyrittäjäsiivoojia. Epäkohtien luettelo on pitkä ja verinen. Useimmiten se kohdistuu lähimpään työnjohtoon, mutta myös meihin sikaileviin ihmisiin, jotka kohtelevat heitä paskaduunareina eikä vain paskaduunin tekijöinä. Tämä erottelu on siis tärkeä.

Prekariaattiset ovat tämän erotellessaan oikeilla jäljillä. He löytävät sitä mainitsematta marxilaiseen tapaan sorretun työväenluokan, jolta on viety oikeus jopa oman työvoimansa myyntiin. Ostaja on nimittäin ryhtynyt pätkimään työtä välttääkseen sosiaali- ja eläkemaksuja, osakkeenomistajien voittoja varmistaessaan. Tämä prosessi on edennyt myös aiemman keskiluokan duuneihin. Tällä pätkimisellä, epävarmuuksilla pelaamista ja suoranaisella pelottelun ilmapiirin maailmalla - ihimiset eivät uskalla sairastaa erottamista ja työsuhteen lakkaamista pelätessään - prekariaattinen maailma on tullut keskiluokan ammateihinkin. Mutta sen porvarillisesti, luokkakantaisesti ja vanhanaikaisesti ajattelevat toimittajat jättävät näkemättä, kuulematta. Se että he jättävät ymmärtämättä, on täysin ymmärrettävää.

15 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Johanna Korhosta????

Nyt meni korhoset sekaisin.

Sedis kirjoitti...

Olisit nyt edes sinä sanonut sen oikean etunimen...

Sedis kirjoitti...

Yle käyttää näemmä Anna-Reettaa ja Hanna-Reettaa, ensimmäinen taitaa olla useammin sanottu.

Korjaillaan.

Helen kirjoitti...

Hyvin sanottu ja asian ytimeen.

edsel kirjoitti...

Muutama ammuttu mielenosoittaja tarkoittanee Felix Pietilää ja Anni Kontiokangasta Kemissä vuonna 1949? Itse asiassa Kontiokangas jäi kuorma-auton yliajamaksi ja tutkimusten mukaan Pietilän tappanut luoti ei tullut poliisin aseesta. Ainakin ns. "virallinen totuuden" mukaan. Mielenosoitusta väkivalloin taltuttaneet poliisit toimivat (silloinkin) SDP:läisen ministerin johtaman ministeriön alaisena.

Sedis kirjoitti...

Wikipedia Kemin veritorstaista.

Petja Jäppinen kirjoitti...

Ymmärtääkseni vuonna -56 Turussa oli tilanne, jossa mielenosoittaja puukotti poliisin hevosen.

Minä en menisi sanomaan Santavuoren ajattelua porvarilliseksi. Enkä siitä ajattelustakaan oikein ole varma.

Porvarillinen ajattelu edellyttäisi porvarillista sivistystä. Sitä vastoin Anderssonin ajattelu saattaisi porvarillista ollakin.

Keitäs porvarillisen sivistyksen omaavia henkilöitä tulee mieleen?
Andersson
Donner ja

kuka piru se Suomen kolmas porvari olikaan?

PA kirjoitti...

Katsoinpa minäkin tuon pätkän. Onhan Santavuori kovin höppänä [muistutti pahimmillaan Jukka Virtasta skarpeimmillaan...], mutta minusta päinvastoin yllättävän ymmärtäväinen mellakoitsijoita kohtaan. Olisin olettanut kovasti tylympää linjaa.

Ja köyhyysasiassakin myönsi lopulta olevansa kovin tietämätön asioiden tolasta ja yllättävän auliisti ilmaisi huolensa kansan kahtiajakautumisesta.

Panu kirjoitti...

Tällä pätkimisellä, epävarmuuksilla pelaamista ja suoranaisella pelottelun ilmapiirin maailmalla - ihimiset eivät uskalla sairastaa erottamista ja työsuhteen lakkaamista pelätessään - prekariaattinen maailma on tullut keskiluokan ammateihinkin.

Minun äitimuorini joutui tekemään prekaari- ja pätkäduuneja kieltenopettajana koko työuransa. Mies oli jättänyt ammattikoulutuksen hankkimatta ja luuhasi nurkissa. Minä olin isovanhempien hoivissa ja sisarukset äidin mukana kiertämässä pitkin maata, vuosi siellä, toinen täällä. Jotenkin ei hirveästi jaksa järkyttyä siitä, että "prekaarius tulee keskiluokan ammatteihinkin". Meikäläisten lapsuus oli sitten ilmeisesti kauheinta ja hirveintä, mitä hemmotellut kermaperseet voivat kuvitella.

Anonyymi kirjoitti...

Viren - joka näyttää kirjoittaneen lähes samanlaisen artikkelin Ranskasta kuin minäkin - esitteli ohjelmassa tulevaisuuden näkymänsä kansalaispalkalla sinnittelevästä uusköyhästä, joka ei tekisi palkkatyötä ja lähinnä kirjoittelee päivät pitkät.

Tuollaiselle on selvä nimikin nykyään: apurahatutkija.

Sedis kirjoitti...

Onneksi ne ajat ovat ohi!

Miss Foxy kirjoitti...

lukekaapa millä innolla ja rakkaudella kirjallisesti (en tiedä kuka) lahjakas on asiasta innostunut ja taivutellut mainoksen tulevaisuuden johtamisesta, aiheena tietysti Billy-boyn tämänpäiväinen vierailu Tampereella:

http://www.trainershouse.fi/
yritys/uutiset/tarina_tapahtuman_takana/index.html

"Parhaat voimat synnyttävät sinfonian, joka toistaa James Finlaysonin 190 vuoden takaisen hyvinvointi-ihmeen sävelideaa. Kapellimestarina presidentti Bill Clinton."

"Me puhumme luovuuden, laupeuden ja lämmön johtajuudesta"

Jeesuksestako on kyse?

Juri kirjoitti...

Totta kai pätkätöitä tehtiin aiemmin hyvinkin paljon. Olen itse asiassa ajatellut, että 1960-1980-luvut ovat jonkinlainen poikkeama pätkätyöläisyyden vuosisadalla (tai -tuhannella), mutta eihän se tarkoita sitä, että tämän tulisi olla tilanne aina ja jatkuvasti. Yhteiskunta kehittyy, valtiomuodot kehittyvät, yhteiskunta vaurastuu - luulisi olevan mahdollista hoitaa hommat niin että ihmisten ei tarvitsisi elää epävarmuudessa ja pelossa. Aivan yhtä lailla olen sitä mieltä, että jos kerran voidaan hyväksyä tämä epävarmuus, sitä voidaan helpottaa. Näinhän yhteiskunta tekee esimerkiksi tuoreiden vanhempien kohdalla ja myöntää vanhempaintukea ja maksaa äitiyspakkauksen. Eikö se ole juuri samanlainen asia kuin vaatimus kansalaistulosta? Yhteiskunta tulee ihmistä vastaan ja auttaa tätä elämään. En ymmärrä, miksi ajatusta vastustetaan niin paljon.

Liekkiö kirjoitti...

Sedis sanoi:

Monet väkivalta-alalla toimivat ihmiset ovat taipuvaisia väkivaltaan, eivätkä suinkaan minimilinjalta. Ja väkivaltaan taipuvaiset tai siihen määrätyt kohtaavat helposti väkivaltaa. Mellakkapoliisi, jota taidettiin nyt esitellä ensimmäisen kerran täydessä kuntoisuudessaan, kokee sitä takuuvarmasti.

Jouha kai perustettiin jo viime vuosikymmenellä. Tositoimissa he ovat olleet melko vähän, mitä nyt jossain itsenäisyyspäivän pikkurähinöissä.

Kymmenisen vuotta sitten eräs poliisin palvelukseen erehtynyt sukulaiseni oli jonkinlaisilla poliisimessuilla, muistaakseni Joensuussa. Siellä esiteltiin näytösluontoisesti ratsupoliisin toimintaa. Yleisö katseli ja kuuluttaja kuulutti kovaäänisestä. Kuuluttaja sanoi muun muassa: "Ratsupoliisit voivat olla erittäin käyttökelpoisia mielenosoitustilanteissa ja niiden hajoittamisessa. Meillä Suomessa ei onneksi vielä ole mielenosoituksia nähty, mutta on todennäköistä että niitä vielä tulee, jolloin ratsupoliisille on käyttöä."

Mitä profetiointia. Mielenosoituksia tulee... Vaan en muista kuulleeni Suomessa käytetyn vaikkapa 90-luvun mielenosoituksissa hevosia, mutta poliisit kyllä aika raa'asti ja silmittömästi ovat esim. eläinoikeusliikkeen mielenosoittajia kohdelleet jo silloin. Ilman jouhavarusteitakin.

Jokunen tuttu on ollut poliisihevosen kanssa tekemisissä. On kuulemma melkoisen pelottavaa, eikä asiaa auta se, että koulutetutkin hevoset säikkyvät kaaoottisessa tilanteessa. Hevonen on käytännössä ase, joka ei erottele mellakoijaa ja sivustakatsojaa.

Ernroothin Vihan vallassa -kirjassa on muistaakseni elävää kuvausta reilun sadan vuoden takaisesta ratsupoliisin käytöstä "mielenosoitustilanteessa". Muistaakseni jonkin painiseuran jäsenet (vaiko ylioppilaat? ehkä painivat ylioppilaat) houkuttelivat näitä Tuomiokirkon rapuille, missä hevoset oli helppo saada nurin. Silloin ratsupoliiseja kutsuttiin kasakoiksi.

kervå kirjoitti...

"prekariaattinen maailma on tullut keskiluokan ammateihinkin."

On se vaan hianoo, kun löytää uuden sanan vielä näin elämän ehtoopuolellakin. Vaikka tuo sana sitten olisikin aivan älyttömän epämiellyttävä suussa ja päässä.

Ja perkele viäköön, olenkin sitten ollut prekariaattia (vittu, miten paska sana) viimeiset 25 vuotta tietämättäni.

No okei, yhdessä työpätkäsuhteessa on vedätetty pahasti, mutta luulen saavani sovituksen siitä vielä joskus ihan puhtaalla turpaanvedolla.

Muuten on tämä pätkätyöläisyys tuntunut sinänsä ihan mukavalta. Ei vaan haluttais niitä töitä tehdä, mutta se on vissiin ns. henkilökohtainen ongelma.

Eipä mulla mitään pointtia taaskaan ollut. Mutta pikkasen hämäs se P kun ois pitänyt olla R tuolla postauksen alkuosassa.