Voitettuja taipaleita taas pari takana. Presidentinvaaleissa oli Iltalehden väittämästä huolimatta vain yksi voittaja. Onnittelut sydämen pohjasta Tarja Haloselle valinnasta kuusivuotiskaudelle.
Kun saattelin DocPointin portugalilaisvieraita Hotelli Tornin ulko-ovelle klubibileiden jatkopaikalta maanantai-aamuna klo 4.35, ajattelin olevani itsekin voittaja viimeistään tuntia myöhemmin. Siihen mennessä uskoin pääseväni petiin peiton alle.
Siihen nähden eilinen meni hyvin. Olin käynyt lauantaina lounaalla amerikkalaisen elokuvahistorioitsija, tri Betsy A. McLanen kanssa. Hän on juuri saanut valmiiksi yhteisteoksensa Jack Ellisin kanssa, kirjan nimi on A New History of Documentary Film, jonka John Anderson on arvostellut Variety-lehdessä. Betsyllä on takanaan erinäisiä johtajantitteleitä niin festivaaleilta kuin dokumenttielokuvajärjestöistä ja hänellä on myös merkittäviä akateemisia saavutuksia.
Tapasimme maanantaina uudelleen, kun Betsy tuli tekemään taustatutkimuksia paria uutta hankettaan varten. Suomalainen dokumenttielokuva upposi kuin veitsi sulaan voihin: erityisesti Sakari Pälsin arktiset matkakuvat innostivat Robert Flahertyn hyvin tuntevaa tutkijaa.
Portugalilaisvieraiden kanssa kiersimme lauantaina jopa pienen karaokekierroksen, kun Vanhan klubimaailma oli hieman nuorisopainotteinen. Illan väsymys muuttui reissussa aivan päinvastaiseksi. Edes aamukolmelta ei uni maistunut. Mukana kierroksella olleen Susana de Sousa Diasin elokuva Still life nähdään kevään aikana suomalaisissa televisioruuduissakin.
Voittoja olivat myös DocPointin kotimaiset ensi-illat, joista mieleen ensimmäisenä tulevat Mikko Pielan Väinö Auer, Arto Halosen Pavlovin koirat, Rostislav Aallon Ota minut syliin ja Pia Andellin Hetket jotka jäivät.
Lasse Naukkarisen Paanajärven Anni -elokuvaa katseli sunnuntaina mielikseen. Lassen notkean sujuva rytmitys ja elävä kamera pitivät yhdessä välittömien päähenkilöiden kanssa hengissä viimeisen festivaalipäivän keskelläkin. Näissä olosuhteissa kaksituntisella elokuvalla oli vaaransa. Dokumenttielokuvan huumorista ei ole paljon kirjoitettu, mutta tästä elokuvasta voisi aloittaa senkin juonteen.
Elokuvia en ehtinyt paljoa katsella: max. kaksi elokuvaa päivässä ja lauantaina en yhtään. Sen verran tehtäviä kertyi. Mukavimmasta päästä ja se mistä haluaisin nähdä yhteenvedon oli lauantainen paneeli: mukana olivat Frederick Wiseman, Arto Halonen, Susanna de Sousa, Silvia Firmino - joka muuten oli aika peto diskotanssin koreografian luojana kuten su-ma -yönä saatoimme havaita -, Arto Halonen ja Kazuo Hara. Johdin paneelissa puhetta.
Aiheenamme oli oikeastaan politiikan asema nykyisessä elokuvateossa. Kartoitimme kenttää jonka täyttää puhe moraalista ja etiikasta, ja jossa politiikka aika usein kielletään. Luulenpa, että monista eri tarkastelunäkökulmista huolimatta esiin tuli kiintoisiakin vaihtoehtoisia malleja politiikan tarkastelulle nykyelokuvassa. Puheenjohtajana toimiessa huomio kiinnittyy usein muualle kuin pääasiaan ja siksi yksityiskohdat unohtuvat pian. Siksi olisi mukava jos joku paikalla ollut olisi merkinnyt ne muistiin ja antaisi tiivistelmän minulle. Toivottavasti niin käy. Tietystä väsymyksestä kertoi sekin, että aloitin sujuvasti englanninkielisen paneelin suomeksi. Edessäni oli järjestäjien muistiinpanoja suomeksi, vieressä tulkki käänsi kaiken japaniksi ja minä mennä posotin. Vasta pari minuuttia puhuttuani ymmärsin, että vain harva ymmärsi minua. Toivottavasti kieliversio sentään tuli riittävän selväksi, ainakin muille kuin englantia äidinkielenään puhuville.
Iltoihin mahtui paljon punaviiniä ja hyvää ruokaa, käsittämätön määrä elokuvatarinointia, kulttuurisia vaihtojuttuja, keskustelua ihmisistä eri puolilla maailmaa. Hyvät festarit. Ihan voittajan olo.
tiistaina, tammikuuta 31, 2006
torstaina, tammikuuta 26, 2006
Festivaalikiireitä
DocPoint lähti liikkeelle jyräten. Vanhan kahvilan puitteissa seurasin iltapäivän vieraiden saapumista, infon järjestäytymistä ja lopulta festivaalijohtajiston kiirehtiessä juoksevia asioita yhytin Peter von Baghin ja Frederick Wisemanin niin onnekkaasti, että tulin kutsutuksi lounaalle heidän kanssaan Ruotsalaisen teatterin yhteyteen. EDIT torstaipäivällä: Lukekaa torstain Hesarista Wisemanin haastattelu.
Matkalla Vanhalta kävimme läpi Hotelli Tornin historian - Wiseman asuu siellä - ja Petteri muistutti ruokapaikaksi valitun Svenska Teaternin taustoista Mauritz Stillerin ja Victor Sjöströmin kautta.
Ruoka oli hyvää. Puhuimme kaiken muun ohella Wisemanin tavasta tehdä elokuvia valtavan aineiston äärellä: jopa nykyaikaiset digiaineiston käsittelijät hämmästelisivät sitä materiaalin määrää, mistä hän on elokuvansa työstänyt. Elokuvaan hän valitsee pitkän leikkausprosessin lopuksi noin 3 prosenttia kuvaamastaan. Aineistoa sitten saattaakin olla 75-120 kilometriä. Se on paljon filmiä.
Kysyin tietysti, miten hän aineistoaan jäsentää. Hän kertoi katsovansa aineistoa 6-8 kuukautta ennen kuin päättää mitään muodosta. Hänen tapansa kuvata prosessia sai minut kysymään siitä, onko hänen juristin koulutuksellaan merkitystä asiassa. Hän sanoi kuivasti, että sitä häneltä aina kysytään. "Ei, ei sillä ole mitään tekemistä". Hän tentti kaiken kolmessa vuodessa, sillä kirjallisesti lahjakkaana hän selvitti tentit helposti, mutta sillä ei ole mitään tekemistä hänen elokuviensa kanssa. Jos jollakin, kielellä on. English language. Erityisesti runoilla. Lukemalla syvällisesti runoja ja analysoimalla lukemaansa saavutetaan jotakin, joka on paljon tärkeämpää hänen elokuviensa tekemisessä kuin juridiikan opiskelu. Se muistuttaa sitä, miten hän tekee elokuvia suuren aineistonsa kanssa.
Wiseman pohdiskeli sitä, mitä tekee jättiläismaisella arkistollaan. Ehkä hän luovuttaisi sen Kongresssin kirjastoon. Sanoin sen olevan hyvän idean. Hän sanoi yhä miettivänsä tuhoaisiko kaiken. Minä sanoin, että se ei ole hyvä idea, historioitsijana vastustan tuhoamisprojekteja. Hän hymyili. Se on sama kuin murha, sanoin. Hän ei enää hymyillyt. Molemmat miehet hymähtivät yhtä aikaa. Hymähdyksen tavasta en osaa sanoa, vaikka yritin sitä seurata.
Frederick ja Peter alkoivat puhua amerikkalaisista arkistoista, niistä, jotka olisivat luovuttamisen arvoisia. He eivät olleet tavanneet aiemmin, mutta nyt he löysivät monia yhteisiä tuttavuuksia. Yhdysvalloissa on useita arkistoja, johon aineistoja kaivataan.
Kymmenen minuuttia ja monien keskustelujen jälkeen hän palasi tähän kysymykseen. Pitäisikö ne tuhota vai antaa arkistoon. Joka tapauksessa hän antaisi aineistolleen ikuisen käyttökiellon. Kysyin että sadan vuoden kuluttuakin. Hän ymmärsi oikein, ja sanoi että kuolemansa jälkeenkin hän haluaa ettei aineistoa käytetä mihinkään. Hänen luottamuksensa esiintyjiensä kanssa vaatii sitä. Hän piti hetken tauon. Toisti kantansa ja lisäsi, että hän ei myöskään halua että jälkeen tulevat tekisivät hänen aineistollaan asiat toisin. Hän on ne tehnyt, ne ovat niin, eikä sitä pidä muuttaa.
Eettisyydestä ei puhuttu sillä sanalla. Tekisi mieli sanoa, että narsismistakaan ei puhuttu. Kaikki me olemme narsisteja ja elokuvaohjaajilta, kuvan ja sanan luojilta, sitä ei ole koskaan puuttunut. Ei se välttämättä ole huonoa narsismia: luovan tekijän osa on niin vaikea, että sitä on vaikea sietää. Mutta ehkä se on lopulta kaiken luovan työn luonteenpiirre. Sietää ja toteuttaa omaa positiivista narsismiaan, loppujen lopuksi muista välittämättä - ja kaiken tämän kanssa pitää yllä tiukkaa eettistä kantaa. Ristiriitaistako? Ehkä, mutta toimii.
Kristina Schulgin toi jet lagin ja rankan ohjelman uuvuttaman Wisemanin vielä avajaisten ajaksi viereen istumaan. Itse näin Pia Andellin elokuvan jo toisen kerran, eikä sitä senkään jälkeen tarvitse tekijän hävetä: Ypyän arkkitehtipariskunnasta kertovan elokuvan aineisto ja sen käsittely kestää kriittisenkin katsomisen. Wisemanin saatoin tilaisuuden jälkeen hotellille ja olin yllättynyt, että hän vielä jaksoi käydä avajaisjatkoilla Vanhalla paria tuntia myöhemmin. Välillä hän oli käynyt puhelinkonferenssia Yhdysvaltoihin. Teräsmies. Kasvisruoalla ja tarkoin kunnostaan huolta pitävä mies. Siksi muistin aina korostaa synninteon tarvettani, kun sytytin tupakan ulos mennessämme.
Matkalla hotellin suuntaan saatoin esitellä hänet DocPointin grand young manille, Suomi-palkinnon viime vuoden lopulla kuitanneelle Arto Haloselle, jolla on ollut hirveä potku päällä koko edellisvuoden. Kolme elokuvaa. Jos nyt vähän vauhti stressaa, niin sitä ei kannata ihmetellä. Vaikka ei sitä päälle miehestä huomaa. Päin vastoin.
Vanhalla kävin monia hauskoja keskusteluja. Mukana oli fiktio-ohjaaja Markku Pölönen, jolle dokumenttielokuvafestivaaleille juuri tässä roolissa eksymisen kunniaksi tarjosi Koskenkorva-paukun Pirjo Honkasalo - joka toi Tarja Halosen kannustavan tervehdyksen festivaaleille.
Fiktio-ohjaajia ei dokkarifestareilla paljon näe, vaikka kyllä siellä Pölösen lisäksi ainakin Lauri Törhönen oli paikalla. Ja onhan fiktiota ainakin jossakin määrin tehnyt yksi jos toinen ohjaaja.
Karjalan perukoille asettautunut Pölönen kertoi tulevista hankkeista, uusi produktio käynnistyy juuri, mutta enimmäkseen puhuimme energiahuollosta kaskuja kertoen. John Webster kertoi tekevänsä elokuvaa juuri siitä, kuinka heidän perheensä koko asumisessaan ja olemisessaan pidättäytyy lähes täydellisesti kuluttamasta öljyä ja vastaavia tuotteita vuoden ajan. Siitä pitäisi elokuvankin tulla. Peter Kotwica kertoi tulevasta elokuvastaan Musta jää, joka on ilmeisesti saanut juuri rahoituksen. Rostislav Aaltokin pistäytyi pöydässä kertomassa omista hankkeistaan. Tuottaja Kalle Aho avasi sanaisan arkkunsa käynnissä olevasta Siperia-hankkeestaan ja ohjaaja Jouni Hiltusen kanssa - sen elokuvan leikkaus tulee kestämään pitkään sillä aineisto on mahtava - ja myös siitä, mikä heillä on mielessä jatkossa. Siinä pöydässä kävi tuottajia, tekijöitä, television sisäänostajia ja tuottajapuolen edustajia solkenaan. Seppo Rustanius kertoi tulevasta elokuvastaa Valkoiset teloittajat, mutta juttelimme tapojemme mukaan myös asiattomia. Mikko Pielan Väinö Auer-elokuvasta sanailin paitsi lievää vahvempaa hermostuneisuutta ensi-illan vuoksi osoittaneen ohjaajan kanssa myös hänen kuvaajansa Tahvo Hirvosen kokemuksista Argentiinan kylmillä vesillä ja sen loisteliaissa maisemissa, johon 35-millinen kamera tai edes HDTV-tasoinen kuvauskalusto olisi tehnyt sen lopullisen, kuvaajan silmää hiveltävän tason. Luotan silti siihen, että täydellistä vähäisempikin spektaakkeli tulee tyydyttämään. Dokumenttielokuvatekijän ja entisen YLE:n Moskovan kirjeenvaihtaja Reijo Nikkilän kanssa kävimme tiukan ja hauskoja uusia juttuja kertovan keskustelun Moskovasta, elokuvanteosta, dokumenttikirjoista ja muista yhteisistä intresseistämme. Ohimennen tapasin ainakin kymmenen muuta elokuvantekijää, ohjaajista nuoriin elokuvatyöntekijöihin. Kaikkia en ehtinyt nähdä.
Mutta huomenna festivaali jatkuu. Se onkin työteliäs päivä.
Matkalla Vanhalta kävimme läpi Hotelli Tornin historian - Wiseman asuu siellä - ja Petteri muistutti ruokapaikaksi valitun Svenska Teaternin taustoista Mauritz Stillerin ja Victor Sjöströmin kautta.
Ruoka oli hyvää. Puhuimme kaiken muun ohella Wisemanin tavasta tehdä elokuvia valtavan aineiston äärellä: jopa nykyaikaiset digiaineiston käsittelijät hämmästelisivät sitä materiaalin määrää, mistä hän on elokuvansa työstänyt. Elokuvaan hän valitsee pitkän leikkausprosessin lopuksi noin 3 prosenttia kuvaamastaan. Aineistoa sitten saattaakin olla 75-120 kilometriä. Se on paljon filmiä.
Kysyin tietysti, miten hän aineistoaan jäsentää. Hän kertoi katsovansa aineistoa 6-8 kuukautta ennen kuin päättää mitään muodosta. Hänen tapansa kuvata prosessia sai minut kysymään siitä, onko hänen juristin koulutuksellaan merkitystä asiassa. Hän sanoi kuivasti, että sitä häneltä aina kysytään. "Ei, ei sillä ole mitään tekemistä". Hän tentti kaiken kolmessa vuodessa, sillä kirjallisesti lahjakkaana hän selvitti tentit helposti, mutta sillä ei ole mitään tekemistä hänen elokuviensa kanssa. Jos jollakin, kielellä on. English language. Erityisesti runoilla. Lukemalla syvällisesti runoja ja analysoimalla lukemaansa saavutetaan jotakin, joka on paljon tärkeämpää hänen elokuviensa tekemisessä kuin juridiikan opiskelu. Se muistuttaa sitä, miten hän tekee elokuvia suuren aineistonsa kanssa.
Wiseman pohdiskeli sitä, mitä tekee jättiläismaisella arkistollaan. Ehkä hän luovuttaisi sen Kongresssin kirjastoon. Sanoin sen olevan hyvän idean. Hän sanoi yhä miettivänsä tuhoaisiko kaiken. Minä sanoin, että se ei ole hyvä idea, historioitsijana vastustan tuhoamisprojekteja. Hän hymyili. Se on sama kuin murha, sanoin. Hän ei enää hymyillyt. Molemmat miehet hymähtivät yhtä aikaa. Hymähdyksen tavasta en osaa sanoa, vaikka yritin sitä seurata.
Frederick ja Peter alkoivat puhua amerikkalaisista arkistoista, niistä, jotka olisivat luovuttamisen arvoisia. He eivät olleet tavanneet aiemmin, mutta nyt he löysivät monia yhteisiä tuttavuuksia. Yhdysvalloissa on useita arkistoja, johon aineistoja kaivataan.
Kymmenen minuuttia ja monien keskustelujen jälkeen hän palasi tähän kysymykseen. Pitäisikö ne tuhota vai antaa arkistoon. Joka tapauksessa hän antaisi aineistolleen ikuisen käyttökiellon. Kysyin että sadan vuoden kuluttuakin. Hän ymmärsi oikein, ja sanoi että kuolemansa jälkeenkin hän haluaa ettei aineistoa käytetä mihinkään. Hänen luottamuksensa esiintyjiensä kanssa vaatii sitä. Hän piti hetken tauon. Toisti kantansa ja lisäsi, että hän ei myöskään halua että jälkeen tulevat tekisivät hänen aineistollaan asiat toisin. Hän on ne tehnyt, ne ovat niin, eikä sitä pidä muuttaa.
Eettisyydestä ei puhuttu sillä sanalla. Tekisi mieli sanoa, että narsismistakaan ei puhuttu. Kaikki me olemme narsisteja ja elokuvaohjaajilta, kuvan ja sanan luojilta, sitä ei ole koskaan puuttunut. Ei se välttämättä ole huonoa narsismia: luovan tekijän osa on niin vaikea, että sitä on vaikea sietää. Mutta ehkä se on lopulta kaiken luovan työn luonteenpiirre. Sietää ja toteuttaa omaa positiivista narsismiaan, loppujen lopuksi muista välittämättä - ja kaiken tämän kanssa pitää yllä tiukkaa eettistä kantaa. Ristiriitaistako? Ehkä, mutta toimii.
Kristina Schulgin toi jet lagin ja rankan ohjelman uuvuttaman Wisemanin vielä avajaisten ajaksi viereen istumaan. Itse näin Pia Andellin elokuvan jo toisen kerran, eikä sitä senkään jälkeen tarvitse tekijän hävetä: Ypyän arkkitehtipariskunnasta kertovan elokuvan aineisto ja sen käsittely kestää kriittisenkin katsomisen. Wisemanin saatoin tilaisuuden jälkeen hotellille ja olin yllättynyt, että hän vielä jaksoi käydä avajaisjatkoilla Vanhalla paria tuntia myöhemmin. Välillä hän oli käynyt puhelinkonferenssia Yhdysvaltoihin. Teräsmies. Kasvisruoalla ja tarkoin kunnostaan huolta pitävä mies. Siksi muistin aina korostaa synninteon tarvettani, kun sytytin tupakan ulos mennessämme.
Matkalla hotellin suuntaan saatoin esitellä hänet DocPointin grand young manille, Suomi-palkinnon viime vuoden lopulla kuitanneelle Arto Haloselle, jolla on ollut hirveä potku päällä koko edellisvuoden. Kolme elokuvaa. Jos nyt vähän vauhti stressaa, niin sitä ei kannata ihmetellä. Vaikka ei sitä päälle miehestä huomaa. Päin vastoin.
Vanhalla kävin monia hauskoja keskusteluja. Mukana oli fiktio-ohjaaja Markku Pölönen, jolle dokumenttielokuvafestivaaleille juuri tässä roolissa eksymisen kunniaksi tarjosi Koskenkorva-paukun Pirjo Honkasalo - joka toi Tarja Halosen kannustavan tervehdyksen festivaaleille.
Fiktio-ohjaajia ei dokkarifestareilla paljon näe, vaikka kyllä siellä Pölösen lisäksi ainakin Lauri Törhönen oli paikalla. Ja onhan fiktiota ainakin jossakin määrin tehnyt yksi jos toinen ohjaaja.
Karjalan perukoille asettautunut Pölönen kertoi tulevista hankkeista, uusi produktio käynnistyy juuri, mutta enimmäkseen puhuimme energiahuollosta kaskuja kertoen. John Webster kertoi tekevänsä elokuvaa juuri siitä, kuinka heidän perheensä koko asumisessaan ja olemisessaan pidättäytyy lähes täydellisesti kuluttamasta öljyä ja vastaavia tuotteita vuoden ajan. Siitä pitäisi elokuvankin tulla. Peter Kotwica kertoi tulevasta elokuvastaan Musta jää, joka on ilmeisesti saanut juuri rahoituksen. Rostislav Aaltokin pistäytyi pöydässä kertomassa omista hankkeistaan. Tuottaja Kalle Aho avasi sanaisan arkkunsa käynnissä olevasta Siperia-hankkeestaan ja ohjaaja Jouni Hiltusen kanssa - sen elokuvan leikkaus tulee kestämään pitkään sillä aineisto on mahtava - ja myös siitä, mikä heillä on mielessä jatkossa. Siinä pöydässä kävi tuottajia, tekijöitä, television sisäänostajia ja tuottajapuolen edustajia solkenaan. Seppo Rustanius kertoi tulevasta elokuvastaa Valkoiset teloittajat, mutta juttelimme tapojemme mukaan myös asiattomia. Mikko Pielan Väinö Auer-elokuvasta sanailin paitsi lievää vahvempaa hermostuneisuutta ensi-illan vuoksi osoittaneen ohjaajan kanssa myös hänen kuvaajansa Tahvo Hirvosen kokemuksista Argentiinan kylmillä vesillä ja sen loisteliaissa maisemissa, johon 35-millinen kamera tai edes HDTV-tasoinen kuvauskalusto olisi tehnyt sen lopullisen, kuvaajan silmää hiveltävän tason. Luotan silti siihen, että täydellistä vähäisempikin spektaakkeli tulee tyydyttämään. Dokumenttielokuvatekijän ja entisen YLE:n Moskovan kirjeenvaihtaja Reijo Nikkilän kanssa kävimme tiukan ja hauskoja uusia juttuja kertovan keskustelun Moskovasta, elokuvanteosta, dokumenttikirjoista ja muista yhteisistä intresseistämme. Ohimennen tapasin ainakin kymmenen muuta elokuvantekijää, ohjaajista nuoriin elokuvatyöntekijöihin. Kaikkia en ehtinyt nähdä.
Mutta huomenna festivaali jatkuu. Se onkin työteliäs päivä.
keskiviikkona, tammikuuta 25, 2006
Pysyväistö kunniaan!
Tampereen yliopiston mediakulttuurin professori - se olisi muuten bloggarille suorastaan kadehdittava ammatti, jos siinä ehtisi mediakulttuuria tutkimaankin - Mikko Lehtonen ehdottaa tämän päiväisessä kolumnissaan (HS 25.1.2006, C1) orjuuden palauttamista.
Tämä on toimiva ratkaisu pätkälistön eli prekariaatin ongelmaan. Prekariaatti on tilapäisissä tai epätyypillisissä työsuhteissa olevien ihmisten luokka. Nimessä yhdistyvät englannin kielen sana precarious, joka tarkoittaa epävarmassa tilassa tai muiden armoilla olevaa, ja proletariaatti, perinteinen palkkatyöväestö. Prekariaatin ongelmia kuvaakin tyypillisesti taloudellinen epävarmuus, joka johtuu tilapäisistä työsuhteista saadun palkan ja sosiaaliturvan riittämättömyydestä ja epävarmuudesta. Prekariaatti ei samastu proletariaattiin, koska siihen voi kuulua perinteisen jaottelun puitteissa sekä proletaareja että kapitalisteja. Siksi prekaarisuus ja prekarisaatio, yhteiskunnassa esiintyvä toimeentulon epävarmuus, voi olla se toimivampi termi. Termin ympärille on rakentunut organisaatioita. Niillä on myös ideologinen ohjelma.
Tätä pätkätyön ongelmaa Lehtonen ehdottaa poistettavaksi ottamalla käyttöön orjuuden. "Pätkäläisten keskuudessa ehdotukseni saa taatusti kannatusta. Sosiaalinen nousu orjan asemaan ei voine prekariaatin näkökulmasta olla kuin hyvä asia. Pari raipaniskua tuolloin tällöin vain pitää työvirettä sopivasti yllä. Myös varakkaisto nyökyttelee ehdotukselleni tyytyväisenä. Orjien rekrytoinnista voi hyvinkin nopeasti tulla uusi sosiaalisen erottautumisen muoto."
Lehtonen kaskuilee cocktail-partystä, jossa vertaillaan filosofian tohtoreita kotiopettajaorjana tai päivitellään sitä, kuinka vaikea nykyaikana on saada kunnon orjaväkeä. Atk-tukiorjuus, pr-konsulttiorjuus, seksi- ja maanpuolustusorjuus ovat esimerkkejä siitä, että kotitaloudet eivät ole ainoa orjien käyttöalusta. Silti juuri kotitalousvähennys pitäisi nopeasti laajentaa orjuuden piiriin. Ehkä lanseerata pitäisi myös lapsilisän kaltainen orjalisä.
Koska orjuudella on jostakin syystä huono maine, Lehtonen ehdottaa neologismia. Kutsuttakoon orjia tästedes pysyväistöksi.
Mutta miksi maailmassa professori käytti juttunsa alun Jonathan Swiftin esittelyyn?
Tämä on toimiva ratkaisu pätkälistön eli prekariaatin ongelmaan. Prekariaatti on tilapäisissä tai epätyypillisissä työsuhteissa olevien ihmisten luokka. Nimessä yhdistyvät englannin kielen sana precarious, joka tarkoittaa epävarmassa tilassa tai muiden armoilla olevaa, ja proletariaatti, perinteinen palkkatyöväestö. Prekariaatin ongelmia kuvaakin tyypillisesti taloudellinen epävarmuus, joka johtuu tilapäisistä työsuhteista saadun palkan ja sosiaaliturvan riittämättömyydestä ja epävarmuudesta. Prekariaatti ei samastu proletariaattiin, koska siihen voi kuulua perinteisen jaottelun puitteissa sekä proletaareja että kapitalisteja. Siksi prekaarisuus ja prekarisaatio, yhteiskunnassa esiintyvä toimeentulon epävarmuus, voi olla se toimivampi termi. Termin ympärille on rakentunut organisaatioita. Niillä on myös ideologinen ohjelma.
Tätä pätkätyön ongelmaa Lehtonen ehdottaa poistettavaksi ottamalla käyttöön orjuuden. "Pätkäläisten keskuudessa ehdotukseni saa taatusti kannatusta. Sosiaalinen nousu orjan asemaan ei voine prekariaatin näkökulmasta olla kuin hyvä asia. Pari raipaniskua tuolloin tällöin vain pitää työvirettä sopivasti yllä. Myös varakkaisto nyökyttelee ehdotukselleni tyytyväisenä. Orjien rekrytoinnista voi hyvinkin nopeasti tulla uusi sosiaalisen erottautumisen muoto."
Lehtonen kaskuilee cocktail-partystä, jossa vertaillaan filosofian tohtoreita kotiopettajaorjana tai päivitellään sitä, kuinka vaikea nykyaikana on saada kunnon orjaväkeä. Atk-tukiorjuus, pr-konsulttiorjuus, seksi- ja maanpuolustusorjuus ovat esimerkkejä siitä, että kotitaloudet eivät ole ainoa orjien käyttöalusta. Silti juuri kotitalousvähennys pitäisi nopeasti laajentaa orjuuden piiriin. Ehkä lanseerata pitäisi myös lapsilisän kaltainen orjalisä.
Koska orjuudella on jostakin syystä huono maine, Lehtonen ehdottaa neologismia. Kutsuttakoon orjia tästedes pysyväistöksi.
Mutta miksi maailmassa professori käytti juttunsa alun Jonathan Swiftin esittelyyn?
tiistaina, tammikuuta 24, 2006
Vuosi 1977: glasnost
Suomalainen glasnost näyttää alkaneen Suomessa vuonna 1977. Silloin Kinolehden päätoimittaja Leo Nordberg pohdiskeli pääkirjoituksessaan Kielletty on: ”Minkä kerran kielsin, se aina kiellettynä pysyköön. Suomi on niin nuori maa, että täällä on vielä helppo tehdä ikuisuuspäätöksiä. Muuan sellainen on elokuvan saattaminen ulkopoliittisista syistä ikuiseen esityskieltoon. Tämän peruuttamattoman päätöksen kukkaset ovat jälleen kukkineet viimeaikaisessa keskustelussa kerrassaan surkuhupaisalla tavalla.”
Kirjoituksen taustalla oli järjestetty Risto Orko -viikko: "Ohjaaja itse olisi halunnut mukaan myös Jääkärin morsiamen tai Aktivistit, mutta VET ei vieläkään antanut lupaa niiden esittämiseen. Molemmat elokuvat ovat olleet esityskiellossa sodan päättymisestä lähtien eikä Filmiaura r.y.:n anomus esityskiellon purkamiseksi Orko-viikon ajaksi tuottanut tulosta."
Tai mitä sanotte tästä. M. A. Numminen antoi Suur-Seura -lehdelle haastattelun numerossa 50/1977: "Herra Huu oli totaalinen virhe, psykologinen väärinarviointi. Hannu Mäkelällä ja kumppaneilla oli sen tekemisen aikana jonkinlainen poliittinen pakkomielle päällä. He sijoittivat elokuvaan lapsen kannalta aivan mielettömiä kohtauksia. Esimerkiksi sellaisen, missä metsätyömies selostaa lakkotaktiikkaa viiden minuutin ajan."
MA kertoi Seuralle esittäneensä vielä päivää ennen kutsuvierasnäytäntöä leikkausta näihin kohtauksiin. Ne kuitenkin jäivät filmiin, ja kuten Numminen itse paikalla olleena toteaa, niitä surkuteltiin jopa Moskovan elokuvajuhlilla.
Kinolehden nimimerkki Tähystäjä oli myös Moskovassa seuraamassa, "miten lapsiyleisö pyrki sankoin joukoin pois teatterista kesken esityksen. Vain asettamalla ovien eteen vartijat heidät saatiin pysymään sisällä."
Huh.
Kirjoituksen taustalla oli järjestetty Risto Orko -viikko: "Ohjaaja itse olisi halunnut mukaan myös Jääkärin morsiamen tai Aktivistit, mutta VET ei vieläkään antanut lupaa niiden esittämiseen. Molemmat elokuvat ovat olleet esityskiellossa sodan päättymisestä lähtien eikä Filmiaura r.y.:n anomus esityskiellon purkamiseksi Orko-viikon ajaksi tuottanut tulosta."
Tai mitä sanotte tästä. M. A. Numminen antoi Suur-Seura -lehdelle haastattelun numerossa 50/1977: "Herra Huu oli totaalinen virhe, psykologinen väärinarviointi. Hannu Mäkelällä ja kumppaneilla oli sen tekemisen aikana jonkinlainen poliittinen pakkomielle päällä. He sijoittivat elokuvaan lapsen kannalta aivan mielettömiä kohtauksia. Esimerkiksi sellaisen, missä metsätyömies selostaa lakkotaktiikkaa viiden minuutin ajan."
MA kertoi Seuralle esittäneensä vielä päivää ennen kutsuvierasnäytäntöä leikkausta näihin kohtauksiin. Ne kuitenkin jäivät filmiin, ja kuten Numminen itse paikalla olleena toteaa, niitä surkuteltiin jopa Moskovan elokuvajuhlilla.
Kinolehden nimimerkki Tähystäjä oli myös Moskovassa seuraamassa, "miten lapsiyleisö pyrki sankoin joukoin pois teatterista kesken esityksen. Vain asettamalla ovien eteen vartijat heidät saatiin pysymään sisällä."
Huh.
maanantaina, tammikuuta 23, 2006
Viikon ohjelma
Menevän viikon ohjelma alkaa valmistua. Huominen vielä tavallista aherrusta aamusta iltaan, mutta keskiviikkona riittää se seitsemän tuntia ja vartti. Iltapäivällä pitäisi käydä Vanhalla (25.1. kello 15.15–16.45.), kun otsikolla Miten tähän on tultu? dokumenttielokuvia pohtii yhdessä yleisön kanssa Apollo-palkittu Jarmo Jääskeläinen, josta oli juuri iso juttu Hesarissa.
Torstaina ei sitten tiedä miten päin olisi. Kahdelta iltapäivällä kirjanjulkistaminen: Suomen kansallisfilmografian 12 osa (Suomalaiset näytelmäelokuvat 1996-2000), jota olen ollut mukana tekemässä, julkistetaan Smolnassa. Ilmeisesti kulttuuriministerikin on paikalla. Muut menevät varmaan cocktail-tilaisuudesta syömään, mutta minä lähden opettamaan yliopistolle pariksi tunniksi. Sieltä suoraan kahteen ensinäytökseen (klo 19 ja 21): Mikko Pielan elokuva Väinö Auerista ja Arto Halosen uusin Pavlovin koirat vuorossa. Sen jälkeen ilta varmaan jatkuu niin, että minäkin voin jo sen lasin nostaa.
Perjantaina töiden jälkeen - saatan käydä kyllä elokuvissakin, jos hyvin käy - kello 17 Portugalin suurlähetystön kutsut, mistä kiireesti klo 19 portugalilaisten, japanilaisten ja muutamien muiden kanssa syömään. Kuinka pitkään menee, riippuu porukasta. Toivottavasti Vanhalle ehditään: olisi mukava käydä klubilla. Lauantaina aamulla elokuvia, lounas noin klo 13 dokumenttielokuvan historiasta kiinnostuneiden ulkomaalaisten ja kotimaisten tutkijoiden kanssa, kuitenkin niin, että ehdin puheenjohtajaksi paneeliin Vanhalle (Lauantai 28.1. kello 15.15–16.45, Vanhan Keittiö): "Suomessa vierailevien ohjaajien kanssa pohditaan, onko kunnianhimoisen ja luovan dokumenttielokuvan luonne aina poliittista. Muun muassa portugalilaisvieraat kertovat elokuviensa lähtökohdista." Sinne olette kaikki tervetulleita! Paneelin jälkeen odottaa vielä päivällinen ulkomaisten ja kotimaisten yhteistyökumppaneiden kanssa. Ilta jatkunee tavallista pidempään, loppu ehkä klubilla Vanhalla.
Sunnuntaina aamulla ehtii käydä elokuvissa, iltapäiväksi on kutsu Lasse Naukkarisen elokuvaan Paanajärven Anni. Siitä alkaakin sitten loiventelu uuteen työviikkoon, josta ei alle 50 tunnin selvitäkään.
Torstaina ei sitten tiedä miten päin olisi. Kahdelta iltapäivällä kirjanjulkistaminen: Suomen kansallisfilmografian 12 osa (Suomalaiset näytelmäelokuvat 1996-2000), jota olen ollut mukana tekemässä, julkistetaan Smolnassa. Ilmeisesti kulttuuriministerikin on paikalla. Muut menevät varmaan cocktail-tilaisuudesta syömään, mutta minä lähden opettamaan yliopistolle pariksi tunniksi. Sieltä suoraan kahteen ensinäytökseen (klo 19 ja 21): Mikko Pielan elokuva Väinö Auerista ja Arto Halosen uusin Pavlovin koirat vuorossa. Sen jälkeen ilta varmaan jatkuu niin, että minäkin voin jo sen lasin nostaa.
Perjantaina töiden jälkeen - saatan käydä kyllä elokuvissakin, jos hyvin käy - kello 17 Portugalin suurlähetystön kutsut, mistä kiireesti klo 19 portugalilaisten, japanilaisten ja muutamien muiden kanssa syömään. Kuinka pitkään menee, riippuu porukasta. Toivottavasti Vanhalle ehditään: olisi mukava käydä klubilla. Lauantaina aamulla elokuvia, lounas noin klo 13 dokumenttielokuvan historiasta kiinnostuneiden ulkomaalaisten ja kotimaisten tutkijoiden kanssa, kuitenkin niin, että ehdin puheenjohtajaksi paneeliin Vanhalle (Lauantai 28.1. kello 15.15–16.45, Vanhan Keittiö): "Suomessa vierailevien ohjaajien kanssa pohditaan, onko kunnianhimoisen ja luovan dokumenttielokuvan luonne aina poliittista. Muun muassa portugalilaisvieraat kertovat elokuviensa lähtökohdista." Sinne olette kaikki tervetulleita! Paneelin jälkeen odottaa vielä päivällinen ulkomaisten ja kotimaisten yhteistyökumppaneiden kanssa. Ilta jatkunee tavallista pidempään, loppu ehkä klubilla Vanhalla.
Sunnuntaina aamulla ehtii käydä elokuvissa, iltapäiväksi on kutsu Lasse Naukkarisen elokuvaan Paanajärven Anni. Siitä alkaakin sitten loiventelu uuteen työviikkoon, josta ei alle 50 tunnin selvitäkään.
Tarja-tilaisuuksia
Tarja Halosta kannatetaan presidentiksi näinä päivinä Helsingissä monin tavoin. Tässäpä tiedoksenne joitakin tilaisuuksia. Kulttuuriareena Gloriassa tiistaina 24.1. klo 19-01 järjestetään Hyvien ihmisten juhla - Taiteilijat Tarjan puolesta ja Tavastialla keskiviikkona 25.1. klo 21-02 puolestaan TarjaRock. Molemmat tilaisuudet ovat äänestysikäisille. Muutoin niihin on vapaa pääsy.
Tiistaina Gloriassa klo 19-01 esiintyvät Jiri Nikkinen, Tumppi ja Problems vierailijana Freeman, Kimmo Pohjonen ja Heikki Laitinen, Galaxy Drums, Ilpo Tiihonen, Kulumo-kvartetti (Tegelman, Priha, Siitonen, Parkkonen), Tango Siboney orkesteri, Heikki Herala, Rainer Friman, Heinäsirkka, Control Top, Pete Nurmen Houseband ja vielä joukko yllätysesiintyjiä!
Keskiviikkona 25.1. klo 21-02 on Tavastialla Grandefinale TarjaRock 2006: Esiintymässä siellä ovat Dj Olenko, Valerian, Nine for 9+Jouni, Funky Dance Team, Remu & Hurriganes, M.A. Numminen & Pedro Hietanen, yllätysesiintyjä sekä tietysti Tarja Halonen. Tapahtuman juontaa Marco Bjurström.
Keskiviikkona on kuitenkin jo alkanut täysillä DocPOint, joten Remu ja MA jäävät tällä kertaa näkemättä,
Tiistaina Gloriassa klo 19-01 esiintyvät Jiri Nikkinen, Tumppi ja Problems vierailijana Freeman, Kimmo Pohjonen ja Heikki Laitinen, Galaxy Drums, Ilpo Tiihonen, Kulumo-kvartetti (Tegelman, Priha, Siitonen, Parkkonen), Tango Siboney orkesteri, Heikki Herala, Rainer Friman, Heinäsirkka, Control Top, Pete Nurmen Houseband ja vielä joukko yllätysesiintyjiä!
Keskiviikkona 25.1. klo 21-02 on Tavastialla Grandefinale TarjaRock 2006: Esiintymässä siellä ovat Dj Olenko, Valerian, Nine for 9+Jouni, Funky Dance Team, Remu & Hurriganes, M.A. Numminen & Pedro Hietanen, yllätysesiintyjä sekä tietysti Tarja Halonen. Tapahtuman juontaa Marco Bjurström.
Keskiviikkona on kuitenkin jo alkanut täysillä DocPOint, joten Remu ja MA jäävät tällä kertaa näkemättä,
sunnuntai, tammikuuta 22, 2006
Cacoethes scripendi
Kirja-alennusmyynnistä mukaan tarttui Predran Matvejevićin Välimeren brevaarion lisäksi Arto Kivimäen Suuri latinakirja, joka on kooste hänen kahdesta tiiliskivestään Carpe diem! ja Summa summarum. Meille joilla on tämmöinen sanoihin littyvä cacoethes ja cacoethes scripendi se on mukava kirja.
Hienoja sitaatteja. Esimerkiksi demokratian tulo: Eripuit caelo fulmen sceptrumque tyrannis eli Taivaalta hän tempasi salaman ja tyranneilta valtikan. (Filosofi d'Alembert Benjamin Franklinista). Tai mitä käärme lupaa Raamatun Vulgatassa (1. Moos.3:5) viettelynkohteilleen: "Eritis sicut dii, scientes bonum et malum" - "Teistä tulee samanlaisia kuin jumalat, jotka tietävät hyvän ja pahan".
Presidentinvaaleihinkin voi liittää muutaman lauseen, esimerkiksi Maior pars meliorem vicit - Enemmistö voitti parhaimmiston selittänee tappion kärsineelle osapuolelle kaiken. Liviuksen Rooman historiassa tuo on muodossa: Sed ut plerumque fit, mior pars meliorem vicit eli Mutta kuten usein käy, enemmistö voitti parhaimmiston.
Presidentinvaaleissa on myös harrastettu mustamaalausta, sekin on vanhaa perus vaikka "Audacter calumniare, semper aliquid haeret" eli Syyttele rohkeasti, aina jotakin tarttuu onkin Francis Baconin tunnetuksi tekemä. Kivimäki toteaa, että ajatus on peräisin Plutarkhokselta (Moralia 64d), joka on kertonut erään liehittelijän neuvoneen, että aina kannattaa viskellä ja nakella syytöksiä, sillä vaikka osuman saaneen haava paraneekin, jää loukkauksesta aina arpi. Semmoinen voisi olla vaikka Juvenaliksen naisvastaisen satiirin tokaisu: Quis feret uxorem qui constat omnia. Eli Kukapa sietäisi naista jolla on kaikki täydellistä.
Mutta on siellä taiteellisia aforismejakin: "Sed fugit interea, fugit irreparabile tempus". Se on tietysti Vergiliukselta (Georgica 3,284): Mutta sillä välin kiitää aika, pakenee peruuttamattomasti pois.
Niin ja sitten esimerkiksi Asterix Riidankylväjässä esiintyvä Auri sacra fames eli Kirottu kullanhimo. Sekin on Vergiliukselta (Aeneis, 3,56-7)
Servata fides cineri,
Sedis
Hienoja sitaatteja. Esimerkiksi demokratian tulo: Eripuit caelo fulmen sceptrumque tyrannis eli Taivaalta hän tempasi salaman ja tyranneilta valtikan. (Filosofi d'Alembert Benjamin Franklinista). Tai mitä käärme lupaa Raamatun Vulgatassa (1. Moos.3:5) viettelynkohteilleen: "Eritis sicut dii, scientes bonum et malum" - "Teistä tulee samanlaisia kuin jumalat, jotka tietävät hyvän ja pahan".
Presidentinvaaleihinkin voi liittää muutaman lauseen, esimerkiksi Maior pars meliorem vicit - Enemmistö voitti parhaimmiston selittänee tappion kärsineelle osapuolelle kaiken. Liviuksen Rooman historiassa tuo on muodossa: Sed ut plerumque fit, mior pars meliorem vicit eli Mutta kuten usein käy, enemmistö voitti parhaimmiston.
Presidentinvaaleissa on myös harrastettu mustamaalausta, sekin on vanhaa perus vaikka "Audacter calumniare, semper aliquid haeret" eli Syyttele rohkeasti, aina jotakin tarttuu onkin Francis Baconin tunnetuksi tekemä. Kivimäki toteaa, että ajatus on peräisin Plutarkhokselta (Moralia 64d), joka on kertonut erään liehittelijän neuvoneen, että aina kannattaa viskellä ja nakella syytöksiä, sillä vaikka osuman saaneen haava paraneekin, jää loukkauksesta aina arpi. Semmoinen voisi olla vaikka Juvenaliksen naisvastaisen satiirin tokaisu: Quis feret uxorem qui constat omnia. Eli Kukapa sietäisi naista jolla on kaikki täydellistä.
Mutta on siellä taiteellisia aforismejakin: "Sed fugit interea, fugit irreparabile tempus". Se on tietysti Vergiliukselta (Georgica 3,284): Mutta sillä välin kiitää aika, pakenee peruuttamattomasti pois.
Niin ja sitten esimerkiksi Asterix Riidankylväjässä esiintyvä Auri sacra fames eli Kirottu kullanhimo. Sekin on Vergiliukselta (Aeneis, 3,56-7)
Servata fides cineri,
Sedis
Varma presidentti
Monet uhkuvat Blogistanissa epävarmuuttaan, kun on muka vaikea valita omaa presidenttiään Suomelle seuraavaksi kuudeksi vuodeksi. Jos on epävarma, miksei valitsisi helpomman kautta:
1) ulkopoliittiselta osaamiseltaan ylivertaista,
2) parempaa sukupuoleltaan,
3) parempaa ja inhimillisempää elämänasennetta lähes kaikkiin asioihin mitä maailma tarjoaa vailla tarvetta mustamaalauksiin,
4) jo koetun kuuden vuoden kautta turvallista ratkaisua.
Eli jos on epävarma, voi aina äänestää Tarjaa, eivätkä asiat voi mennä huonosti. Hän on ollut hyvä presidentti. Ja on varmasti seuraavat kuusi vuotta.
Halosen kannatus ensimmäisellä kierroksella oli muistaakseni noin 46,4 %. Nyt gallupit näyttävät 53 tai 55 prosenttia. Aikamoinen nousu. Siis noissa prosenteissa nousu vaatii paljon. Ei ihme ettei siitä kukaan puhu.
1) ulkopoliittiselta osaamiseltaan ylivertaista,
2) parempaa sukupuoleltaan,
3) parempaa ja inhimillisempää elämänasennetta lähes kaikkiin asioihin mitä maailma tarjoaa vailla tarvetta mustamaalauksiin,
4) jo koetun kuuden vuoden kautta turvallista ratkaisua.
Eli jos on epävarma, voi aina äänestää Tarjaa, eivätkä asiat voi mennä huonosti. Hän on ollut hyvä presidentti. Ja on varmasti seuraavat kuusi vuotta.
Halosen kannatus ensimmäisellä kierroksella oli muistaakseni noin 46,4 %. Nyt gallupit näyttävät 53 tai 55 prosenttia. Aikamoinen nousu. Siis noissa prosenteissa nousu vaatii paljon. Ei ihme ettei siitä kukaan puhu.
torstaina, tammikuuta 19, 2006
Festarit alkavat viikon päästä
Ennakkojuttua ensi viikolla alkavasta DocPoint-festivaalista voi lukea
Ylioppilaslehdessä. Näytti jutteluni Matti Rämön kanssa päätyneen lehden palstoillekin.
Mutta on jo korkea aika suunnitella DocPoint-ohjelmansa. Kotisivulta löytyvät ohjelmistot ja ohjelmakartat. Lehteä pitäisi olla jaossa kaupungilla vähän joka puolella.
Sitten tiivis mainospaketti: DocPointin ennakkolippuja myydään 16.1.-24.1.2006 elokuvateatteri Forumissa (Mannerheimintie 16) ja Tennispalatsissa (Salomonkatu 15). Ennakkomyyntipisteiden aukioloajat ovat Forum: ma–pe klo 16.30–21.15 ja la–su 13.30–21.15 ja Tennispalatsi: ma-su klo 10.00-21.00. Lisäksi kaikkiin Forumin ja Tennispalatsin DocPoint-näytöksiin voi varata lippuja 16.1.2006 alkaen kaikista Finnkinon teattereista sekä Finnkinon verkko- ja puhelinpalveluista. [www.finnkino.fi; p. 0600 007 007, 0,99€/puh + pvm.]. Yksittäislippu DocPoint-näytökseen 5 euroa; 6 lipun sarjakortti maksaa 28 euroa ja 10 lipun sarjakortti 45 euroa sisältäen katalogin. DocPoint-katalogi maksaa erikseen ostettuna 6 euroa.
Festarilla on tietysti oma klubinsa: Perjantaina 27.1. on Vanhalla Japani! –ilta, eikä ole kallista, 4 euroa. Lauantaina 28.1. on vuorossa Lumo –klubi, ja maksaa 7 euroa. Ennakkomyynti Vanhan kuppilasta.
Katalogissa on tänä vuonna vain pari lyhyttä tekstiäni: tässäpä ne.
The Good People of Portugal / Bom Povo Português, jonka ohjasi vuonna 1980 Rui Simões. (mv/135 min) Se näytetään perjantaina 27.01.2006, 18:45, Forum 3
Rui Simõesin klassikoksi muodostunut elokuva Portugalin neilikkavallankumouksesta korostaa tunteita ja elettyä elämää 25.4.1974 ja 25.11.1975 välisellä vallankumousperiodilla. Tekijätiimi teki elokuvaa ihmisiltä ihmisille, unohtamatta aineksia poliittisesta pamflettityylistä ja runollisuudesta. Elokuvassa on käytetty runsaasti vallankumousaikana syntynyttä elokuva- ja uutisaineistoa. Se myös yhdistää musiikkiesityksiä tavallisten ihmisten haastatteluihin, unohtamatta satiirisiakaan äänenpainoja.
Salazarin 1933 pystyttämän diktatuurin korvasi 1974 edistyksellinen, demokratiaa ajanut sotilasvallankaappaus, mutta muutoshalu ei siihen pysähtynyt. Voimakkaimmaksi liikkeeksi kasvoi länsimaisen demokratian nimiin vannonut sosialistinen vallankumous, pääsanomanaan Portugalin eristyksen loppuminen. Elokuva nostaa esiin vallankumouksen johtohahmot, joista moni tuli tutuksi myös eurooppalaisessa kontekstissa.
Still Life (Natureza Morta, Portugali 2005). Ohjaus: Susana de Sousa Dias. 72 min. DigiBeta. MV.
Arkistoelokuvia ja -valokuvia hyödyntävä Still Life on katsaus Portugalin 48 diktatuurin vuoteen. Sanattoman elokuvan aineistoa ovat muun muassa ajankohtaisfilmit, sotareportaasit ja propagandaelokuvat, jotka ohjaaja on koonnut taidokkaaksi kokonaisuudeksi. Elokuva aktualisoi säilyneitä kuvia portugalilaisille arkaluontoisesta aihepiiristä. Diktatuurin ajoilta peräisin oleva kuva-aines nousee nykyhetken tulkinnaksi, mutta jättää runsaasti tilaa katsojan omille ajatuksille.
Elokuvan tulkinnan avain voidaan tiivistää sen motoksi: kuvan sisälle piiloutuu aina toinen kuva. Elokuvan tempo ja voimakas musiikin käyttö antavat tälle ajatustyölle aikaa: missä piilee kuvan merkitys ja kuinka monia niitä lopulta onkaan? Voimakkaasti elokuvallinen Still Life onkin ehdoton valkokankaan elokuva ja se palkittiin viime lokakuussa Portugalissa DocLisboa-festivaalin teatterilevitykseen oikeuttavalla palkinnolla.
Ylioppilaslehdessä. Näytti jutteluni Matti Rämön kanssa päätyneen lehden palstoillekin.
Mutta on jo korkea aika suunnitella DocPoint-ohjelmansa. Kotisivulta löytyvät ohjelmistot ja ohjelmakartat. Lehteä pitäisi olla jaossa kaupungilla vähän joka puolella.
Sitten tiivis mainospaketti: DocPointin ennakkolippuja myydään 16.1.-24.1.2006 elokuvateatteri Forumissa (Mannerheimintie 16) ja Tennispalatsissa (Salomonkatu 15). Ennakkomyyntipisteiden aukioloajat ovat Forum: ma–pe klo 16.30–21.15 ja la–su 13.30–21.15 ja Tennispalatsi: ma-su klo 10.00-21.00. Lisäksi kaikkiin Forumin ja Tennispalatsin DocPoint-näytöksiin voi varata lippuja 16.1.2006 alkaen kaikista Finnkinon teattereista sekä Finnkinon verkko- ja puhelinpalveluista. [www.finnkino.fi; p. 0600 007 007, 0,99€/puh + pvm.]. Yksittäislippu DocPoint-näytökseen 5 euroa; 6 lipun sarjakortti maksaa 28 euroa ja 10 lipun sarjakortti 45 euroa sisältäen katalogin. DocPoint-katalogi maksaa erikseen ostettuna 6 euroa.
Festarilla on tietysti oma klubinsa: Perjantaina 27.1. on Vanhalla Japani! –ilta, eikä ole kallista, 4 euroa. Lauantaina 28.1. on vuorossa Lumo –klubi, ja maksaa 7 euroa. Ennakkomyynti Vanhan kuppilasta.
Katalogissa on tänä vuonna vain pari lyhyttä tekstiäni: tässäpä ne.
The Good People of Portugal / Bom Povo Português, jonka ohjasi vuonna 1980 Rui Simões. (mv/135 min) Se näytetään perjantaina 27.01.2006, 18:45, Forum 3
Rui Simõesin klassikoksi muodostunut elokuva Portugalin neilikkavallankumouksesta korostaa tunteita ja elettyä elämää 25.4.1974 ja 25.11.1975 välisellä vallankumousperiodilla. Tekijätiimi teki elokuvaa ihmisiltä ihmisille, unohtamatta aineksia poliittisesta pamflettityylistä ja runollisuudesta. Elokuvassa on käytetty runsaasti vallankumousaikana syntynyttä elokuva- ja uutisaineistoa. Se myös yhdistää musiikkiesityksiä tavallisten ihmisten haastatteluihin, unohtamatta satiirisiakaan äänenpainoja.
Salazarin 1933 pystyttämän diktatuurin korvasi 1974 edistyksellinen, demokratiaa ajanut sotilasvallankaappaus, mutta muutoshalu ei siihen pysähtynyt. Voimakkaimmaksi liikkeeksi kasvoi länsimaisen demokratian nimiin vannonut sosialistinen vallankumous, pääsanomanaan Portugalin eristyksen loppuminen. Elokuva nostaa esiin vallankumouksen johtohahmot, joista moni tuli tutuksi myös eurooppalaisessa kontekstissa.
Still Life (Natureza Morta, Portugali 2005). Ohjaus: Susana de Sousa Dias. 72 min. DigiBeta. MV.
Arkistoelokuvia ja -valokuvia hyödyntävä Still Life on katsaus Portugalin 48 diktatuurin vuoteen. Sanattoman elokuvan aineistoa ovat muun muassa ajankohtaisfilmit, sotareportaasit ja propagandaelokuvat, jotka ohjaaja on koonnut taidokkaaksi kokonaisuudeksi. Elokuva aktualisoi säilyneitä kuvia portugalilaisille arkaluontoisesta aihepiiristä. Diktatuurin ajoilta peräisin oleva kuva-aines nousee nykyhetken tulkinnaksi, mutta jättää runsaasti tilaa katsojan omille ajatuksille.
Elokuvan tulkinnan avain voidaan tiivistää sen motoksi: kuvan sisälle piiloutuu aina toinen kuva. Elokuvan tempo ja voimakas musiikin käyttö antavat tälle ajatustyölle aikaa: missä piilee kuvan merkitys ja kuinka monia niitä lopulta onkaan? Voimakkaasti elokuvallinen Still Life onkin ehdoton valkokankaan elokuva ja se palkittiin viime lokakuussa Portugalissa DocLisboa-festivaalin teatterilevitykseen oikeuttavalla palkinnolla.
keskiviikkona, tammikuuta 18, 2006
Mielen kulttuuritekoja
Hyppäsin oravanpyörästä saldovapaalle ja syöksyin ostoskeskuksen hurveloon maailmaan. Kirjakaupassa oli ALE. Mukaan lähti Predran Matvejevićin (kuvassa) loistelias teos Välimeren breviaario (suom. Kari Klemelä). Esipuheen kirjaan on tehnyt Claudio Magris, jonka suurenmoista Tonava-kirjaa perheessämme luetaan samanaikaisesti. Italialainen kirjailija ja germanisti Magris (1939-) on kotikaupungissaan Triesten saksalaisen kirjallisuuden ja kulttuurin professori vuodesta 1978. Magrisilta on suomennettavana myös Italian tärkeimmän kirjallisuuspalkinnon saanut Microcosmi (1997). Näihin teoksiin on palattava vielä blogissakin, kun aikaa on paremmin.Minun kohdallani tällaisten intellektuaalisesti syvien kirjojen nautiskeleva lukeminen alkoi jo pikkupoikana Elias Canettista (1905-1994), vaikka hänen ei-fiktiiviset kirjansa olivatkin pitkälle henkilöhistoriallisia. Mutta voiko kukaan olla pitämättä niistä? Parempia fiiliksiä ne antoivat kuin Milan Kundera, jolla on myös tällaisia älyllisiä taipumuksia. Onko Suomessa sellaisia muita kuin Veijo Meri ja Johannes Salminen? Olavi Paavolainen aiemmin, ja Lauri Viljanen (Taisteleva humanismi, 1936) ehkä.
Historioitsijoista näihin on luettava Eric Hobsbawm, jonka teokset järkiään ovat nerokkaita. Itsekin olin suomentamassa hänen Nationalismi-teostaan. Age of Revolution, Age of Capital, Age of Empire muodostavat perustrilogian, Euroopan pitkän 1800-luvun historian, Ranskan vallankumouksesta ensimmäiseen maailmansotaan. Se sai jatkoa suomennetussakin - siinä olisi kyllä ollut vielä yksi tarkistuskierros tarpeen - Age of Extremes -teoksessa, joka on lyhyen 1900-luvun historia.
Simon Schama on ollut yhtä inspiroivan vaikuttava esimerkiksi teoksillaan Patriots and Liberators: Revolution in the Netherlands 1780-1813 (1977), The Embarrassment of Riches: An Interpretation of Dutch Culture in the Golden Age (1987); Citizens. A Chronicle of the French Revolution (1989), unohtamatta hänen huimaa tiiliskiveään Landscape and Memory (1995).
Tähän kun lisää David Cannadinen monine teoksineen - ne antavat ajatuksia yllättävän moneen suuntaan - ja Linda Colleyn (esim. Britons: Forging a Nation 1707-1837), niin monet intellektuaaliset vaikuttajani on tulleet mainituksi. Toki listaa pitäisi jatkaa esimerkiksi Ernest Gellnerillä, Hugh Trevor-Roperilla, E. H. Carrilla ja monella muulla. Ja vielä on monia yksittäisiä teoksia, jotka selittävät, miksi kannattaa lukea, kirjoittaa ja puhua elämäntehtävänään.
Salomon Volkovin Pietari oli aikanaan uusi kokemus ja jätti elinikäisen jäljen. Seppo Heikinheimo arvioi aikanaan suomentamaansa teosta hieman kalseasti: "Se on sinnikkään mutta keskinkertaisen puurtajan kooste, vaikkakin sinänsä pätevä lähdeteos". Kirjan mainos taas sanoo: "Elävä, henkevä ja runsaasti kuvitettu teos Pietarista 1700-luvulta nykypäivään kertoo 300-vuotisjuhliaan viettävästä suurkaupungista siellä eläneiden taiteen mestareiden ja kulttuurihenkilöiden kautta."
Volkovin pääteema on kaupungin myyttinen dikotomisuus. Kahtiajako perustuu niihin satoihin tuhansiin ihmisuhreihin, kun länsimaalaistuvan Venäjän ja uudenlaista tehokkuuden ideaa toteuttavan Pietari I:n unelmaa, uutta Venäjän pääkaupunkia rakennettiin Nevan suistoon. Pietari-myytin varsinainen isä on Aleksandr Sergejevits Pushkin ja erityisesti tämän vuonna 1833 kirjoittama eeppinen runo Vaskiratsastaja. Sen ytimessä on Pietarin skitsofreeninen vastakohtaisuus: yhtäaikainen loisto ja rappio, tavallisen ihmisen, armottoman luonnon ja säälimättömän valtiokoneiston yhteentörmäys. Etienne Maurice Falconetin veistämä Pietari I -aiheinen Vaskiratsastaja-patsas (1782) on yhä paikoillaan.
Volkov liittää tähän Pietarin myyttiin maailmankuulut taiteilijat: kirjailijat, runoilijat, maalarit ja säveltäjät. Hän rakentaa näiden ympärille pitkän kaaren myös Pietarin ja Moskovan vastakkainasettelusta, ja myös Pietarin sosiaalisesta sekä taloudellisesti kehityksestä. Henkilökohtainen ote syvenee, kun Volkov kertoo tapaamisistaan säveltäjä Dmitri Shostakovitsin, runoilija Anna Ahmatovan ja kirjailija Joseph Brodskyn kanssa.
Mutta laittakaapa kommentteja vastaavista kokemuksista inspiroivien teoksien äärellä. Niitä kannattaa aina mainostaa!
tiistaina, tammikuuta 17, 2006
Yksi kierros - kaksi kierrosta
RR kiinnitti huomiota Harakan nauruun.
"Näköjään en ollut ainoa, joka ei halunnut Suomeen pohjoiskorealaista presidenttiä. Enkä olisi millään kestänyt demarien omahyväistä pullistelua voittonsa jälkeen. Hyvä presidentti saa kärsiä typerän puolueensa takia", Timo Harakka pullistelee itse. Ja jatkaa: "Samaan aikaan me mediassa koetamme tasoittaa matsia, siis pudottaa Halosta ja pönkittää Niinistöä – vain “jännitysnäytelmä” saa lehtiä kaupaksi ja yleisöä ruutujen eteen. Lisäksi Halosen kampanjaryhmä haluaa ampua vielä toiseenkin jalkaansa: nyt keskitytään köyhän asiaan, jota presidentti ei voi auttaa, sen sijaan että korostettaisiin ulkopolitiikkaa, jossa presidentti on tyrmäävän ylivoimainen. Peli tasoittuu, väkisin. Halosen toista presidenttikautta se ei estä, vain lykkää."
Hyvä, että näin kuin kävi - kaksi kierrosta vaalia -, mutta ei hyvä suinkaan siksi, että lapset ja lapsenmieliset saavat kolistella tyhjiä tynnyreitään Pohjois-Koreasta ja opettaa itse keksimillä säännöillään demokratiaa asiansa paremmin hallitseville -, vaan siksi, että sitä 50 % äänistä ei tullut. Jos olisi tullut, olisi homma selvä, eikä kenenkään tarvitsisi puhua epädemokraattisuudesta. Yksittäiset ihmiset sen äänestivät.
Ja se logiikka, jota seuraan itse, seuraa tässä teille. Ja tämä on armotonta logiikkaa:
1 400 000 ääntä Haloselle ei ollut epädemokraattista. Niinpä on selvää, ettei 1 600 000 ääntäkään olisi ollut.
Ja melkein se 1 600 000 ääntä tarvitaan. Yksi kerrallaan. Demokraattisesti.
"Näköjään en ollut ainoa, joka ei halunnut Suomeen pohjoiskorealaista presidenttiä. Enkä olisi millään kestänyt demarien omahyväistä pullistelua voittonsa jälkeen. Hyvä presidentti saa kärsiä typerän puolueensa takia", Timo Harakka pullistelee itse. Ja jatkaa: "Samaan aikaan me mediassa koetamme tasoittaa matsia, siis pudottaa Halosta ja pönkittää Niinistöä – vain “jännitysnäytelmä” saa lehtiä kaupaksi ja yleisöä ruutujen eteen. Lisäksi Halosen kampanjaryhmä haluaa ampua vielä toiseenkin jalkaansa: nyt keskitytään köyhän asiaan, jota presidentti ei voi auttaa, sen sijaan että korostettaisiin ulkopolitiikkaa, jossa presidentti on tyrmäävän ylivoimainen. Peli tasoittuu, väkisin. Halosen toista presidenttikautta se ei estä, vain lykkää."
Hyvä, että näin kuin kävi - kaksi kierrosta vaalia -, mutta ei hyvä suinkaan siksi, että lapset ja lapsenmieliset saavat kolistella tyhjiä tynnyreitään Pohjois-Koreasta ja opettaa itse keksimillä säännöillään demokratiaa asiansa paremmin hallitseville -, vaan siksi, että sitä 50 % äänistä ei tullut. Jos olisi tullut, olisi homma selvä, eikä kenenkään tarvitsisi puhua epädemokraattisuudesta. Yksittäiset ihmiset sen äänestivät.
Ja se logiikka, jota seuraan itse, seuraa tässä teille. Ja tämä on armotonta logiikkaa:
1 400 000 ääntä Haloselle ei ollut epädemokraattista. Niinpä on selvää, ettei 1 600 000 ääntäkään olisi ollut.
Ja melkein se 1 600 000 ääntä tarvitaan. Yksi kerrallaan. Demokraattisesti.
Ne kuuluisat omituiset piirteet
Juuri kun olin päässyt vaalien innoittamana tiheän poliittisen vaiheen eteen, minut haastettiin joutavanpäiväisyyksiin. Olin kyllä tähän Menopaussi-iskuun jo varautunut, sillä uskalsin julkisesti epäillä Mean menettäneen kykynsä hallita rakkaintaan Marttia, jota hän sitä paitsi aika rumasti kolhii, eikä ole vieläkään luultavasti lakannut kolhimasta, mikäli tuon kiihkeän naisen tunnen. Kyllä sellaiseen pitää puuttua! Ystävänä ja viranomaisena.
Vaikka olin törmännyt näihin omituisiin ihmisiin muuallakin, olin ajatellut itse pääseväni kuin koira veräjästä.
Minussahan ei sillä-näet-nimittäin ole varsinaisia omituisia piirteitä, sillä olen keskiluokkaisuuteni hyvin harjaannuttanut.
Mutta harjoitellaan nyt tämmöisiä intiimien omituisuuksien paljasteluja. Tiedä vaikka naistenlehdet haastattelisivat joskus, ja harjoittelematta tulisi omituinen olo:
1) Minä en pidä sukkasillaan olosta. Monillahan jalat palelevat, minulla yleensä eivät. Sukat menettelevät kengissä, mutta sisätiloissa ilman kenkiä ne ovat kiusallisia. Minusta on monia valokuvia opiskelijabileistä ja muista nuoruuden kotkotuksista, joissa näkyvät paljaat jalkani. Heitän sukat menemään heti kun sisälle pääsen.
2) Vastaavan koulutusrumban tai "virkauran" käyneet ihmiset pitävät hyvin omituisena harrastustani karaokea [Sic! Kaupallinen linkki]. Olen saanut oppia ja kuulla, että se ei ole sosiaalisesti sopivaa: "ethän sinä voi", "kuinka ihmeessä" ja "vai niinkö" nousevalla intonaatiolla. Näistä puheakteista tarkkailijat voisivat helposti bongata kymmeniä väistelyyn liittyviä ruumiineleitä, sanatonta viestintää.
Vaikka käyhän se kansanedustajiltakin ja kansan harrastus se on. Ehkä nämä elitistiset ja elitistisöityvät ystäväni, tuttavani ja kylänmieheni haluavat viestiä, että emme me kuulu kansaan. Ei se kyllä aina niin helppoa ole samastuminen niinkään päin - kommentaation suunta on kyllä tavallisesti aivan toinen. Kansa tietää ja sanoo sen ääneen. Ja yritäpä sanoa tietäväsi paremmin. Siinä meinaa käydä omituisesti jollei ihan ohraleivästi.
Ja onhan se omituista, että suomalaisista sosiaali- ja kulttuurihistorioitsijoista niin harva käy karaokessa! Mutta tosiasia on sekin, että karaoke on sosiaalisesti leimaavaa ja sillä on erittäin matala status paremmin asemansa kanssa toimeen tulevan väestönosan piirissä. Minua kauhistuttaa ajatuskin niistä vaihtoehdoista, jotka sitten sopisivat paremmin tähän oletettuun statukseeni. Herrainsyöttölöitä? Julkkisbaareja? Anna mun kestää mieluummin tämä omituisuuteni.
3) Sanaleikkini ovat omituisia. Näitä kirjoituksiani olen puulannut niin, ettei leikinhiventäkään ole jäänyt jäljelle, mutta suustani olen aika paha. Muistan ikuisesti kuinka äidinkielenopettajani ja luokanvalvojani Raili Mujunen varoitti minua kielenkäytöstäni Muhoksen lukion kopiohuoneessa. "Sinulle tulee vielä vaikeuksia elämässäsi kielesi vuoksi." Jes: hän ei sanonut kielenkäyttösi vaan kielesi. Jos joku Railin tuntee, lähettäköön minulta rakkaita terveisiä! Kai minä jonkinlainen lempioppilas olin? Vai pelkästään omituinen?
Mutta kyllä hän siihen käyttöön viittasi, sillä olin juuri kirjoittanut sanat potkiaisbiisiin, joka oli siis kisällisrunopläjäys vuoden takaiseen Sex Pistols -hittiin Anarchy in the UK. Se kääntyi tietysti lauluksi Anarkiaa lukiossa. Alkuperäisethän menivät näin:
Right ! now ! ha ha ha ha ha
I am an antichrist
I am an anarchist
Don’t know what I want but
I know how to get it
I wanna destroy the passer by cos i
I wanna be anarchy !
No dogs body
Anarchy for the u.k it’s coming sometime and maybe
I give a wrong time stop a trafic line
Your future dream is a shopping scheme cos i
I wanna be anarchy !
In the city
How many ways to get what you want
I use the best I use the rest
I use the enemy I use anarchy cos i
I wanna be anarchy !
The only way to be !
Is this the m.p.l.a
Or is this the u.d.a
Or is this the i.r.a
I thought it was the u.k or just
Another country
Another council tenancy
I wanna be an anarchist
Oh what a name
Get pissed destroy !
Suomennokseni ja muunnelmani sanat arastuttivat puolta luokkaa, eivätkä he kömpineet lavalle ennen toista kappaletta, mistä muistin heitä kevyellä kielellä pilkata on-line. Se toinenkin ja kolmas kappale opettajista olivat minun sanoittamiani, joten osasin olla myös hellä, herkkä ja pörröinen. Paitsi siellä esiintymislavalla, jolloin minut valtasi aina piru, kuten Sauli Niinistönkin. Pörröinen viittaa myös siihen, että silloin tällaiset blonditkin ottivat välillä minivoguet ja väliin kunnon blondiafron. Punatukkaiseksi muutuin vasta yliopistoon tultuani: kerran värjätty jätti iäksi punertavan sävyn. Se on ainakin omituista. Punaiseen vivahtava parta on äidin puoleisen suvun geenejä, eikä siinä ole mitään omituista.
Mutta sutkaukset, one-linerit ja siihen liittyvä kielenkäyttö ovat omituinen piirteeni. Voin istua seurassa koko illan sanomatta yhtään ainutta järkevää virkettä. Kerran matkustin Ouluun junalla sattumoisin vieruspaikan saaneen nuoren sanavalmiin runoilijan Jari Tervon kanssa. Hän oli matkalla Rovaniemelle. Havaitsimme pian, että edessämme istui kaunis mustiin pukeutunut nuori opiskelija-nainen, joka ei liene unohtanut ja voinee todistaa, että tuon kahdeksantuntisen aikana hän ei juuri henkeä saanut vedetyksi. Kuulemma nauratti vielä vuosia jälkeenkin päin. Ja niinhän se oli. Kun toinen lopetti toinen aloitti. Tälle lahjakkaalle nuorelle runoilijalle muuten kiitos avusta - jalkani oli silloin paketissa ja sain kantoapua matkatavaroilleni. Mitäköhän hänestäkin on tullut? Itse en lue juurikaan runoja. Ja tehdäänkö niitä edes niin karuissa olosuhteissa kuin mitä Rovaniemellä vallitsee? Eikös se sopisi enemmän veijaritarinoiden lähtökohdaksi?
4) Omituisten piirteiden kaivaminen esiin on tietysti jo omituista, mutta vaikea niitä on näemmä keksiä. Olin kerran koulussa opettajana. Siellä oli poika, joka laittoi ketsuppia kaikkiin ruokiin. Aivan kaikkiin. Kyllä, myös vaniljajäätelöön. Se oli omituista.
Erilainen tunnen kyllä olevani. Ajattelen toisin, usein jopa enemmän - tapasin sanoa kyynisessä nuoruudessani että ajatteleminen kannattaa ja siihen sitä paitsi tottuu -, teen toisin ja suunnittelen toisin kuin useimmat muut. Mutta minulla on käynyt hyvä tuuri: tästä huolimatta olen useimmiten riittävän sosiaalinen. Monilla vastaavilla ominaisuuksilla varustetuilla on huomattavia ongelmia sosiaalisuutensa kanssa - tai sen puutteen kanssa. Monet heistä ovat oikeasti omituisia.
Älyn kanssa ei ole niin itsestään selvästi helppo elää: jos sitä on sattunut yksilölle tuntemattomasta lähteestä ropsahtamaan pari ylimääräistä kauhallista ja sitä pääsee harjoittamaan ja koulimaan aktiivisesti, tekee se erilaiseksi halusi sitä tai ei. Mutta siitä ei voi eikä kannata puhua. Ihmiset tulevat aihepiirin kuultuaan niin omituiseksi ja lopulta aina vihaiseksi. Mutta tärkein vaikutus sillä on siinä, että haluaa valita seuransa ihan itse. Kokeilla aina voi, sillä on helppo pysyä pari siirtoa edellä. Jollei sitten sorru niihin sanaleikkeihin. Miksi sanot niin mielelläsi ET? [Kaikki mitä tästä seuraa, on sinun syytäsi, Mea...]
5) Kuinka ihmeessä ihmisillä voi olla viisi omituista piirrettä. Olisi nyt edes kuusi varvasta, niin voisi sillä yhden kuitata. Vaan kun ei ole. Ihan tasapaksusti viisi. Siis viis veisataan niistä. Se on viides omituisuuteni.
Vaikka olin törmännyt näihin omituisiin ihmisiin muuallakin, olin ajatellut itse pääseväni kuin koira veräjästä.
Minussahan ei sillä-näet-nimittäin ole varsinaisia omituisia piirteitä, sillä olen keskiluokkaisuuteni hyvin harjaannuttanut.
Mutta harjoitellaan nyt tämmöisiä intiimien omituisuuksien paljasteluja. Tiedä vaikka naistenlehdet haastattelisivat joskus, ja harjoittelematta tulisi omituinen olo:
1) Minä en pidä sukkasillaan olosta. Monillahan jalat palelevat, minulla yleensä eivät. Sukat menettelevät kengissä, mutta sisätiloissa ilman kenkiä ne ovat kiusallisia. Minusta on monia valokuvia opiskelijabileistä ja muista nuoruuden kotkotuksista, joissa näkyvät paljaat jalkani. Heitän sukat menemään heti kun sisälle pääsen.
2) Vastaavan koulutusrumban tai "virkauran" käyneet ihmiset pitävät hyvin omituisena harrastustani karaokea [Sic! Kaupallinen linkki]. Olen saanut oppia ja kuulla, että se ei ole sosiaalisesti sopivaa: "ethän sinä voi", "kuinka ihmeessä" ja "vai niinkö" nousevalla intonaatiolla. Näistä puheakteista tarkkailijat voisivat helposti bongata kymmeniä väistelyyn liittyviä ruumiineleitä, sanatonta viestintää.
Vaikka käyhän se kansanedustajiltakin ja kansan harrastus se on. Ehkä nämä elitistiset ja elitistisöityvät ystäväni, tuttavani ja kylänmieheni haluavat viestiä, että emme me kuulu kansaan. Ei se kyllä aina niin helppoa ole samastuminen niinkään päin - kommentaation suunta on kyllä tavallisesti aivan toinen. Kansa tietää ja sanoo sen ääneen. Ja yritäpä sanoa tietäväsi paremmin. Siinä meinaa käydä omituisesti jollei ihan ohraleivästi.
Ja onhan se omituista, että suomalaisista sosiaali- ja kulttuurihistorioitsijoista niin harva käy karaokessa! Mutta tosiasia on sekin, että karaoke on sosiaalisesti leimaavaa ja sillä on erittäin matala status paremmin asemansa kanssa toimeen tulevan väestönosan piirissä. Minua kauhistuttaa ajatuskin niistä vaihtoehdoista, jotka sitten sopisivat paremmin tähän oletettuun statukseeni. Herrainsyöttölöitä? Julkkisbaareja? Anna mun kestää mieluummin tämä omituisuuteni.
3) Sanaleikkini ovat omituisia. Näitä kirjoituksiani olen puulannut niin, ettei leikinhiventäkään ole jäänyt jäljelle, mutta suustani olen aika paha. Muistan ikuisesti kuinka äidinkielenopettajani ja luokanvalvojani Raili Mujunen varoitti minua kielenkäytöstäni Muhoksen lukion kopiohuoneessa. "Sinulle tulee vielä vaikeuksia elämässäsi kielesi vuoksi." Jes: hän ei sanonut kielenkäyttösi vaan kielesi. Jos joku Railin tuntee, lähettäköön minulta rakkaita terveisiä! Kai minä jonkinlainen lempioppilas olin? Vai pelkästään omituinen?
Mutta kyllä hän siihen käyttöön viittasi, sillä olin juuri kirjoittanut sanat potkiaisbiisiin, joka oli siis kisällisrunopläjäys vuoden takaiseen Sex Pistols -hittiin Anarchy in the UK. Se kääntyi tietysti lauluksi Anarkiaa lukiossa. Alkuperäisethän menivät näin:
Right ! now ! ha ha ha ha ha
I am an antichrist
I am an anarchist
Don’t know what I want but
I know how to get it
I wanna destroy the passer by cos i
I wanna be anarchy !
No dogs body
Anarchy for the u.k it’s coming sometime and maybe
I give a wrong time stop a trafic line
Your future dream is a shopping scheme cos i
I wanna be anarchy !
In the city
How many ways to get what you want
I use the best I use the rest
I use the enemy I use anarchy cos i
I wanna be anarchy !
The only way to be !
Is this the m.p.l.a
Or is this the u.d.a
Or is this the i.r.a
I thought it was the u.k or just
Another country
Another council tenancy
I wanna be an anarchist
Oh what a name
Get pissed destroy !
Suomennokseni ja muunnelmani sanat arastuttivat puolta luokkaa, eivätkä he kömpineet lavalle ennen toista kappaletta, mistä muistin heitä kevyellä kielellä pilkata on-line. Se toinenkin ja kolmas kappale opettajista olivat minun sanoittamiani, joten osasin olla myös hellä, herkkä ja pörröinen. Paitsi siellä esiintymislavalla, jolloin minut valtasi aina piru, kuten Sauli Niinistönkin. Pörröinen viittaa myös siihen, että silloin tällaiset blonditkin ottivat välillä minivoguet ja väliin kunnon blondiafron. Punatukkaiseksi muutuin vasta yliopistoon tultuani: kerran värjätty jätti iäksi punertavan sävyn. Se on ainakin omituista. Punaiseen vivahtava parta on äidin puoleisen suvun geenejä, eikä siinä ole mitään omituista.
Mutta sutkaukset, one-linerit ja siihen liittyvä kielenkäyttö ovat omituinen piirteeni. Voin istua seurassa koko illan sanomatta yhtään ainutta järkevää virkettä. Kerran matkustin Ouluun junalla sattumoisin vieruspaikan saaneen nuoren sanavalmiin runoilijan Jari Tervon kanssa. Hän oli matkalla Rovaniemelle. Havaitsimme pian, että edessämme istui kaunis mustiin pukeutunut nuori opiskelija-nainen, joka ei liene unohtanut ja voinee todistaa, että tuon kahdeksantuntisen aikana hän ei juuri henkeä saanut vedetyksi. Kuulemma nauratti vielä vuosia jälkeenkin päin. Ja niinhän se oli. Kun toinen lopetti toinen aloitti. Tälle lahjakkaalle nuorelle runoilijalle muuten kiitos avusta - jalkani oli silloin paketissa ja sain kantoapua matkatavaroilleni. Mitäköhän hänestäkin on tullut? Itse en lue juurikaan runoja. Ja tehdäänkö niitä edes niin karuissa olosuhteissa kuin mitä Rovaniemellä vallitsee? Eikös se sopisi enemmän veijaritarinoiden lähtökohdaksi?
4) Omituisten piirteiden kaivaminen esiin on tietysti jo omituista, mutta vaikea niitä on näemmä keksiä. Olin kerran koulussa opettajana. Siellä oli poika, joka laittoi ketsuppia kaikkiin ruokiin. Aivan kaikkiin. Kyllä, myös vaniljajäätelöön. Se oli omituista.
Erilainen tunnen kyllä olevani. Ajattelen toisin, usein jopa enemmän - tapasin sanoa kyynisessä nuoruudessani että ajatteleminen kannattaa ja siihen sitä paitsi tottuu -, teen toisin ja suunnittelen toisin kuin useimmat muut. Mutta minulla on käynyt hyvä tuuri: tästä huolimatta olen useimmiten riittävän sosiaalinen. Monilla vastaavilla ominaisuuksilla varustetuilla on huomattavia ongelmia sosiaalisuutensa kanssa - tai sen puutteen kanssa. Monet heistä ovat oikeasti omituisia.
Älyn kanssa ei ole niin itsestään selvästi helppo elää: jos sitä on sattunut yksilölle tuntemattomasta lähteestä ropsahtamaan pari ylimääräistä kauhallista ja sitä pääsee harjoittamaan ja koulimaan aktiivisesti, tekee se erilaiseksi halusi sitä tai ei. Mutta siitä ei voi eikä kannata puhua. Ihmiset tulevat aihepiirin kuultuaan niin omituiseksi ja lopulta aina vihaiseksi. Mutta tärkein vaikutus sillä on siinä, että haluaa valita seuransa ihan itse. Kokeilla aina voi, sillä on helppo pysyä pari siirtoa edellä. Jollei sitten sorru niihin sanaleikkeihin. Miksi sanot niin mielelläsi ET? [Kaikki mitä tästä seuraa, on sinun syytäsi, Mea...]
5) Kuinka ihmeessä ihmisillä voi olla viisi omituista piirrettä. Olisi nyt edes kuusi varvasta, niin voisi sillä yhden kuitata. Vaan kun ei ole. Ihan tasapaksusti viisi. Siis viis veisataan niistä. Se on viides omituisuuteni.
maanantaina, tammikuuta 16, 2006
Porvariyhteistyötä ja juhlakaluja
Halos-sivuilla viitataan professorien lausumiin porvariyhteistyöstä. Valtio-opin professorit Heikki Paloheimo (TamY) ja Jan Sundberg (HY) eivät usko porvariyhteistyöhön presidentinvaalien toisella kierroksella. Paloheimo sanoo, että kokoomuksen ja keskustan kannattajien arvot erovat toisistaan liian paljon: "Kokoomuksen kannattajien arvot ovat eteläsuomalaisen teollisen yhteiskunnan asukkaiden arvoja. Keskustan kannattajien arvostukset ovat maaseudun perinteisiin arvoihin liittyviä. Eri arvostukset kohtaavat todella huonosti". Helsingin yliopiston professori Sundberg muistuttaa lisäksi, että suuri osa porvarillisista naisäänestäjistä seisoo Halosen takana.
Mielenkiintoinen oli myös Villiina Hellstenin kommentointi Verkkouutisissa pari päivää ennen vaalia. Hän ennusti toisen kierroksen tulon, Niinistön nousun ja Vanhasen laskun aivan oikein: "Nuorta tutkijapolvea edustava Hellsten ei pidä oikeistopuolueiden tekemää sopimusta porvariehdokkaan tukemisesta toisella kierroksella Halosta vastaan nykyaikana. Äänestäjät ovat eri tavalla liikkuvia ja vähemmän puoluesidonnaisia kuin joskus 1970-luvulla, hän sanoo. On äänestäjiä aliarvioivaa luvata ääniä toiselle puolueelle. Äänestäjiä ei voi ohjailla." [Juttu Eeva Haltsonen]
"Hellstenin mukaan vasta kakkoskierros paljastaa vaalien lopullisen luonteen. Tällä hetkellä Halonen on odotustilassa. Niinistön joukkojen voimakas motivoituminen lupaa hyvää äänestyslukuihin. Oikeiston ja keskustan äänestäjät ovat muutenkin ahkeria äänestäjiä ja kun vaalien tulos ei näytäkään ennakkoon selvältä, äänestysvilkkaus voi nousta", Haltsonen kirjoittaa. Tämä on Halosen vaaliryhmän syytä panna mieleensä.
Niin ja sitten kaupallinen tiedote suoraan Satakunnan Kansasta:
"Pääministeri Matti Vanhasen Vihreä tuuli -kampanjatuotteita on ainakin Satakunnassa aivan turha odottaa talven alennusmyyntien loppurysäykseen. Keskustan Satakunnan piirin toiminnanjohtaja Kaija Huida vakuuttaa, että Vanhasen kampanjan paitoja, pipoja tai kaulahuiveja ei myydä poistohintaan, vaikka Vanhanen ei selvinnyt vaalien toiselle kierrokselle. – Pieni käsivarasto vaalituotteita oli varattu lopputaisteluun, mutta kasapäin niitä ei ainakaan piiritoimistossa loju."
Aamulehti raportoi harvinaisen tarkasti Vanhasen vaalikiertuetta viime viikolla Kajaanissa
"Nuoria Vanhanen houkuttelee elokuviin. Hän tarjoaa uutuuskomedia FC Venuksen. Minna Haapkylän ja muiden valkokangasihmisten lisäksi Vanhasen tukena on rap -laulaja Pikku G eli Henri Vähäkainu.
– Kiitos Henkka, Vanhanen heittää artistin kehuttua presidenttiehdokasta, joka ei kelpaa kaikille.
– Miks toi poliitikkopamppu on täällä, kysyy lävistyksiä ottanut nuori.
– V...u, ärsyttää tuollaiset juhlakalut, samainen nuori sanoo jättäessään Venuksen ja Vanhasen väliin."
No nyt on kuusi juhlakalua poissa.
Mielenkiintoinen oli myös Villiina Hellstenin kommentointi Verkkouutisissa pari päivää ennen vaalia. Hän ennusti toisen kierroksen tulon, Niinistön nousun ja Vanhasen laskun aivan oikein: "Nuorta tutkijapolvea edustava Hellsten ei pidä oikeistopuolueiden tekemää sopimusta porvariehdokkaan tukemisesta toisella kierroksella Halosta vastaan nykyaikana. Äänestäjät ovat eri tavalla liikkuvia ja vähemmän puoluesidonnaisia kuin joskus 1970-luvulla, hän sanoo. On äänestäjiä aliarvioivaa luvata ääniä toiselle puolueelle. Äänestäjiä ei voi ohjailla." [Juttu Eeva Haltsonen]
"Hellstenin mukaan vasta kakkoskierros paljastaa vaalien lopullisen luonteen. Tällä hetkellä Halonen on odotustilassa. Niinistön joukkojen voimakas motivoituminen lupaa hyvää äänestyslukuihin. Oikeiston ja keskustan äänestäjät ovat muutenkin ahkeria äänestäjiä ja kun vaalien tulos ei näytäkään ennakkoon selvältä, äänestysvilkkaus voi nousta", Haltsonen kirjoittaa. Tämä on Halosen vaaliryhmän syytä panna mieleensä.
Niin ja sitten kaupallinen tiedote suoraan Satakunnan Kansasta:
"Pääministeri Matti Vanhasen Vihreä tuuli -kampanjatuotteita on ainakin Satakunnassa aivan turha odottaa talven alennusmyyntien loppurysäykseen. Keskustan Satakunnan piirin toiminnanjohtaja Kaija Huida vakuuttaa, että Vanhasen kampanjan paitoja, pipoja tai kaulahuiveja ei myydä poistohintaan, vaikka Vanhanen ei selvinnyt vaalien toiselle kierrokselle. – Pieni käsivarasto vaalituotteita oli varattu lopputaisteluun, mutta kasapäin niitä ei ainakaan piiritoimistossa loju."
Aamulehti raportoi harvinaisen tarkasti Vanhasen vaalikiertuetta viime viikolla Kajaanissa
"Nuoria Vanhanen houkuttelee elokuviin. Hän tarjoaa uutuuskomedia FC Venuksen. Minna Haapkylän ja muiden valkokangasihmisten lisäksi Vanhasen tukena on rap -laulaja Pikku G eli Henri Vähäkainu.
– Kiitos Henkka, Vanhanen heittää artistin kehuttua presidenttiehdokasta, joka ei kelpaa kaikille.
– Miks toi poliitikkopamppu on täällä, kysyy lävistyksiä ottanut nuori.
– V...u, ärsyttää tuollaiset juhlakalut, samainen nuori sanoo jättäessään Venuksen ja Vanhasen väliin."
No nyt on kuusi juhlakalua poissa.
Strategia selvenee
"Näin kyse on Vanhasen äänisaaliin jaosta. Sinne Halosella on tie vain naisena. Sukupuoli tulee nämä vaalit ratkaisemaan" tulin kirjoittaneeksi vaalien jälkeisissä tunnelmissa jutun päätteeksi ja loppuanalyysiksi.
Ja mitä ehdokkaat vastaavat: "Vasemmiston presidenttiehdokas Tarja Halonen yrittää hakea vaalien toiselle kierrokselle lisää tukea etenkin lähiöiden nukkuneilta äänestäjiltä ja pääministeri Matti Vanhasta tukeneilta maaseudun naisilta. Halonen muistuttaa, että hän on tehnyt keskustan kannattajien kanssa hyvää yhteistyötä jo kuuden vuoden ajan. Hän sanoo myös, että on pyrkinyt aina kuulemaan maaseudun asukkaita maakuntakierroksillaan."
Se, että Halonen kaipaa nukkuvia äänestämään ei ole mikään yllätys. Puhe lähiöistä on tietysti suunnattu suoraan Timo Soinille viime hetkellä menneisiin Halos-ääniin. Tämä on tietysti riskaabelia, sillä samastumisen vaara on suuri, ja populismi on kuin imartelu, mikään ei riitä tai ole tarpeeksi.
Sen sijaan Halosen taustavoimia ammattiyhdistysliikkeestä voisi pistää töihin patistamaan ihmisiä äänestämään parasta ehdokasta. Ja siinä ei sanan laittaminen kiertämään riitä, sen verran laiskaksi ja pullakaksi ay-toiminta on tässä maassa mennyt. Se on kuin suomalainen nuoriso: "Mä en tee mitään ylimääräistä." Ja siltä ay-tuki on käytännössä näyttänyt. Niin paljon sinivalkoinen vaalikampanja vei hampaita suusta. Lopussa se näytti jo profiilittomalta. Siksi vaaliyön vetäisy siitä, että Halonen näyttää "työväen presidentit", oli paikallaan. Huvittavinta on, että Niinistö aikoo Ruotsista kopsatulla kampanjallaan jatkaa samalla linjalla. Niinistön työväenpresidentti on samaa presidenttiydelle kuin työreformi työlle. Valheellista ja vaarallista sisältönsä suhteen.
Myös ennustukseni Niinistön kampanjan suunnasta tärppäsi: "Kokoomus ja keskusta ovat jo käyneet ensimmäiset neuvottelunsa yhteistyöstä. Sauli Niinistön kampanjapäällikön mukaan suunnitteilla on muun muassa puolueiden yhteisesiintymisiä." Niin tyhmään vetoon kuin "työväen presidentti" -kampanjan jatkaminen en olisi uskonut edes Niinistön mainostoimistoilta. Näissä housuissa se lisää voitonvarmuutta: tuskinpa niin keskustan naisilta Halos-ääniä irtoaa.
Mutta ketkä ryhtyvät tämän vaalitappion jälkeen Kepun bulvaaneina Niinistön leipiin mannekiineiksi? Niitä kasvoja katsellessa hymyä riittää joka leirissä, eikä se rooli kenenkään tulevaisuutta mukavammaksi tee - niin luonnollista kuin porvariyhteistyön sanotaankin olevan... Ja töniikö Kepun tappiota mylvivä lehdistö Vanhasen selkä edellä omien puukotettavaksi, sillä Brutuksien vallanahneus on niin suuri, niin suuri ettei siihen kansan valtuutusta vaalien kautta jaksa odottaa... Ja työväen titaanien kohtaaminen peräti kuusi kertaa vaatii sitkaammaltakin politiikanrakastajalta venymiskykyä...
Kaksi viikkoa poliittista lähetysaikaa siis tulossa...
Ja mitä ehdokkaat vastaavat: "Vasemmiston presidenttiehdokas Tarja Halonen yrittää hakea vaalien toiselle kierrokselle lisää tukea etenkin lähiöiden nukkuneilta äänestäjiltä ja pääministeri Matti Vanhasta tukeneilta maaseudun naisilta. Halonen muistuttaa, että hän on tehnyt keskustan kannattajien kanssa hyvää yhteistyötä jo kuuden vuoden ajan. Hän sanoo myös, että on pyrkinyt aina kuulemaan maaseudun asukkaita maakuntakierroksillaan."
Se, että Halonen kaipaa nukkuvia äänestämään ei ole mikään yllätys. Puhe lähiöistä on tietysti suunnattu suoraan Timo Soinille viime hetkellä menneisiin Halos-ääniin. Tämä on tietysti riskaabelia, sillä samastumisen vaara on suuri, ja populismi on kuin imartelu, mikään ei riitä tai ole tarpeeksi.
Sen sijaan Halosen taustavoimia ammattiyhdistysliikkeestä voisi pistää töihin patistamaan ihmisiä äänestämään parasta ehdokasta. Ja siinä ei sanan laittaminen kiertämään riitä, sen verran laiskaksi ja pullakaksi ay-toiminta on tässä maassa mennyt. Se on kuin suomalainen nuoriso: "Mä en tee mitään ylimääräistä." Ja siltä ay-tuki on käytännössä näyttänyt. Niin paljon sinivalkoinen vaalikampanja vei hampaita suusta. Lopussa se näytti jo profiilittomalta. Siksi vaaliyön vetäisy siitä, että Halonen näyttää "työväen presidentit", oli paikallaan. Huvittavinta on, että Niinistö aikoo Ruotsista kopsatulla kampanjallaan jatkaa samalla linjalla. Niinistön työväenpresidentti on samaa presidenttiydelle kuin työreformi työlle. Valheellista ja vaarallista sisältönsä suhteen.
Myös ennustukseni Niinistön kampanjan suunnasta tärppäsi: "Kokoomus ja keskusta ovat jo käyneet ensimmäiset neuvottelunsa yhteistyöstä. Sauli Niinistön kampanjapäällikön mukaan suunnitteilla on muun muassa puolueiden yhteisesiintymisiä." Niin tyhmään vetoon kuin "työväen presidentti" -kampanjan jatkaminen en olisi uskonut edes Niinistön mainostoimistoilta. Näissä housuissa se lisää voitonvarmuutta: tuskinpa niin keskustan naisilta Halos-ääniä irtoaa.
Mutta ketkä ryhtyvät tämän vaalitappion jälkeen Kepun bulvaaneina Niinistön leipiin mannekiineiksi? Niitä kasvoja katsellessa hymyä riittää joka leirissä, eikä se rooli kenenkään tulevaisuutta mukavammaksi tee - niin luonnollista kuin porvariyhteistyön sanotaankin olevan... Ja töniikö Kepun tappiota mylvivä lehdistö Vanhasen selkä edellä omien puukotettavaksi, sillä Brutuksien vallanahneus on niin suuri, niin suuri ettei siihen kansan valtuutusta vaalien kautta jaksa odottaa... Ja työväen titaanien kohtaaminen peräti kuusi kertaa vaatii sitkaammaltakin politiikanrakastajalta venymiskykyä...
Kaksi viikkoa poliittista lähetysaikaa siis tulossa...
Pettymyksiä ja pilkahduksia
Demarit ovat tietysti iloisia selvästä pistevoitosta presidentinvaaleissa - heillä on reilusti yli puolen miljoonan äänestäjän etumatka kakkosiksi jääneisiin - ja jokainen ääni on vastustajan hankittava erikseen muiden jäämäsaaliista. Se maksaa työtä ja rahaa. Kyllä Halosen kannattajat voivat 1 400 000 annetun äänen kanssa olla paitsi tyytyväisiä myös luottavaisia tulevaan, vaikka yli 200 000 uutta ääntä on vielä saatava ja entiset pidettävä. Niinistö tarvitsee voitoon melkein 1 000 000 uutta ääntä.
Mutta painitermein sanottuna ylivoimainen pistevoitto jäi saamatta. Menneet ovat menneitä, ja nyt edessä on uusi kansanvaali. Mutta kyllä ne, jotka pitivät teoreettisessa propagandassaan yhden kierroksen voittoa demokratian vastaisena, ovat väärässä. Vaalilakihan siitä määrää ja eka kierroksen voitto on aivan yhtä demokraattinen kuin kahden kierroksen jälkeen saavutettu. Se nimittäin olisi ollut mahdollinen äänestämällä. Ja järkikin sanoo, että yli 50 % kannatus riittää takaamaan demokraattisen päätelmän. Kaksi kertaa ei ole välttämättä sen parempaa kuin yksikään.
Mutta näin ei tällä(kään) kertaa käynyt: Halosen prosentuaalinen äänisaalis edellisvaaleista kasvoi silti lähes kuusi prosenttiyksikköä. Huolimatta Ahtisaaren ja omasta huippusuosiosta edelliskerroilla, heidän äänisaaliinsa jäi ensimmäisellä kierroksella 40 prosentin pintaan. Nyt keikutaan aivan toisissa sfääreissä, yli 46 prosentissa. Se oli sentään enemmän kuin kahdella päävastustajalla yhteensä!
Halosen kotisivulla Halosen kampanjapäällikkö Jääskeläinen arvioi, että suomalaiset pitävät presidenttiä suoraan kansan valitsemana ja sillä tavalla politiikan yläpuolella olevana toimijana. Tähän perinteeseen sopii huonosti se porvaripuolueiden toista kierrosta varten laatima sopimus, jolla pyritään ohjailemaan äänestäjiä. Yllättävän selvää tällainen testamenttaaminen on ollutkin. Sen toteuttaminen on sukupolvenvaihdoksissa kouliintuneen keskustaväen parissa varmasti hieman hankalaa.
Matti Vanhanen tunnustaa blogissaan pettymyksen, mutta kertoo saaneensa valtavasti tekstiviestejä: "Lämmin kiitos sadoista viesteistä. Jos jossain vaiheessa kampanjaa sanoin, ettei minulla oikein ole ystäviä, niin en tiennyt mitä sanoin. Huomaan, että olen saanut ystäviä ympäri maata." Mikähän Matin näin yksinäiseksi on vallan huipulla tehnyt?
Kaikki eivät ole pettyneitä. Heidi Hautala suorastaan sädehtii, kun häneltä kysyttiin blogikokemuksista: "Huomaan, että blogini kansalaiskeskustelu on kovasti vilkastumaan päin, ja aion aivan ehdottomasti jatkaa tätä myös vaalien jälkeen. Blogi on ollut kerrassaan hieno kokemus! Kiitos siitä."
Sauli Niinistö ei ole vielä reagoinut blogissaan menestykseensä. Kokoomus näyttää aluksi keskittyvän Keskustan äänestäjiin, sillä aikaa sitten tehty johtajien kassakaappisopimus oman puolueen kannattajien tulevasta äänestyskäyttäytymisestä on nyt pantava toteen kaikkien demokraattisten taiteiden sääntöjen mukaan. Yksilöä näistä sopimuksista on turha hakea kuin luontevasti hymyilevää keskustalaista näinä päivinä. "Yllättävän helppoa tämä on", Keskustan kansanedustaja Mari Kiviniemi tosin tunnusti aamutelevisiossa saatuaan poskilihaksensa kuriin.
Mutta painitermein sanottuna ylivoimainen pistevoitto jäi saamatta. Menneet ovat menneitä, ja nyt edessä on uusi kansanvaali. Mutta kyllä ne, jotka pitivät teoreettisessa propagandassaan yhden kierroksen voittoa demokratian vastaisena, ovat väärässä. Vaalilakihan siitä määrää ja eka kierroksen voitto on aivan yhtä demokraattinen kuin kahden kierroksen jälkeen saavutettu. Se nimittäin olisi ollut mahdollinen äänestämällä. Ja järkikin sanoo, että yli 50 % kannatus riittää takaamaan demokraattisen päätelmän. Kaksi kertaa ei ole välttämättä sen parempaa kuin yksikään.
Mutta näin ei tällä(kään) kertaa käynyt: Halosen prosentuaalinen äänisaalis edellisvaaleista kasvoi silti lähes kuusi prosenttiyksikköä. Huolimatta Ahtisaaren ja omasta huippusuosiosta edelliskerroilla, heidän äänisaaliinsa jäi ensimmäisellä kierroksella 40 prosentin pintaan. Nyt keikutaan aivan toisissa sfääreissä, yli 46 prosentissa. Se oli sentään enemmän kuin kahdella päävastustajalla yhteensä!
Halosen kotisivulla Halosen kampanjapäällikkö Jääskeläinen arvioi, että suomalaiset pitävät presidenttiä suoraan kansan valitsemana ja sillä tavalla politiikan yläpuolella olevana toimijana. Tähän perinteeseen sopii huonosti se porvaripuolueiden toista kierrosta varten laatima sopimus, jolla pyritään ohjailemaan äänestäjiä. Yllättävän selvää tällainen testamenttaaminen on ollutkin. Sen toteuttaminen on sukupolvenvaihdoksissa kouliintuneen keskustaväen parissa varmasti hieman hankalaa.
Matti Vanhanen tunnustaa blogissaan pettymyksen, mutta kertoo saaneensa valtavasti tekstiviestejä: "Lämmin kiitos sadoista viesteistä. Jos jossain vaiheessa kampanjaa sanoin, ettei minulla oikein ole ystäviä, niin en tiennyt mitä sanoin. Huomaan, että olen saanut ystäviä ympäri maata." Mikähän Matin näin yksinäiseksi on vallan huipulla tehnyt?
Kaikki eivät ole pettyneitä. Heidi Hautala suorastaan sädehtii, kun häneltä kysyttiin blogikokemuksista: "Huomaan, että blogini kansalaiskeskustelu on kovasti vilkastumaan päin, ja aion aivan ehdottomasti jatkaa tätä myös vaalien jälkeen. Blogi on ollut kerrassaan hieno kokemus! Kiitos siitä."
Sauli Niinistö ei ole vielä reagoinut blogissaan menestykseensä. Kokoomus näyttää aluksi keskittyvän Keskustan äänestäjiin, sillä aikaa sitten tehty johtajien kassakaappisopimus oman puolueen kannattajien tulevasta äänestyskäyttäytymisestä on nyt pantava toteen kaikkien demokraattisten taiteiden sääntöjen mukaan. Yksilöä näistä sopimuksista on turha hakea kuin luontevasti hymyilevää keskustalaista näinä päivinä. "Yllättävän helppoa tämä on", Keskustan kansanedustaja Mari Kiviniemi tosin tunnusti aamutelevisiossa saatuaan poskilihaksensa kuriin.
sunnuntai, tammikuuta 15, 2006
Vastakkainasettelun aika
Politiikka voitti kaksi viikkoa lähetysaikaa. Tarja Halonen sai ensimmäisen kierroksen äänistä 46,3, Sauli Niinistö 24,1 prosenttia. Niinistölle edes äänten kaksinkertaistaminen ei riitä, vaikka sen hän varmaan tulee tekemään. Se tulee maksamaan paljon ja vaatii aktiivista työtä vastakkainasettelun puolesta. Epäilen, että tuosta sovituksen teemasta ei ole vaikea luopua. Työväenpresidentiksikään hänestä ei liene, joten Niinistö joutuu lähtemään liikkeelle puhtaalta pöydältä ja tekee sen varmaan mielellään.
Keskustan Matti Vanhanen jäi hoitamaan pääministerin tehtäviä toiselta kierrokselta 18,6 prosentilla äänistä. En muista milloin olisin "ennustanut" tuloksen näin pahasti pieleen. Viimeisen viikon yllätyskiepsahdukset romahduttivat Keskustan kannatuksen. Kun Halonen ja Niinistö onnistuivat kampanjassaan, Vanhanen epäonnistui. Olisi vahinko, jos se synnyttäisi valtataistelun Keskustassa. Vanhanenhan on ensimmäinen jämerä keskustapoliitikko pitkään aikaan. Oli ehkä ennenaikaista testamentata oma ääni Niinistölle noin nopeasti vaalin jälkeen. Yön yli nukkuminen olisi ollut parempi ratkaisu puolueen näkökulmasta. Ehkä sen tarkoituksena oli estää katkerien tunteiden kokeminen porvarikumppanin suhteen: kokoomus on tämän tuloksen jälkeen kepun maakunnassa kirosana, jonka tuomia ryppyjä ei helpolla silotella.
Mikä sitten tipautti Halosen kannatuksen alle 50 prosentin, vaikka yksikään gallup ei sitä ennustanut. Lehdet tosin antoivat surutta ymmärtää että näin itse asiassa oli. Silti tässä ei ole syytä lähteä liikkeelle tiedotusvälineiden, ennen muuta sanomalehtien tiiviistä halusta tehdä puoliväkisin kahden kierroksen vaalit, vaikka viittaus mainostulojen roimaan kasvuun tekee sen niille kannattavaksi. Mutta kyllähän Halosen kannatuksen "laskua" mainostettiin enemmän kuin kohtuullinen kaupunkilainen sanomalehtimiesjärki olisi sanonut.
Vaikka kyllä näin teki YLE:kin. Mitä muuta voi sanoa, kun lukee uutistekstiä 12.1. 2006: "Joulukuussa Halosta kannatti 58 prosenttia haastatelluista. Tämän viikon tiistaina ja keskiviikkona tehtyjen kyselyjen mukaan enää 52 prosenttia. Taloustutkimus Oy:n mielipidemittauksen virhemarginaali on 50 prosentin tasolla kolme prosenttiyksikköä suuntaan tai toiseen. Toinen vaalikierros näyttää siten yhä todennäköisemmältä. Halosen kannatus on ollut laskussa myös muiden tiedotusvälineiden teettämissä tuoreissa mittauksissa." (kursivointi minun) Kysyä sopii mikä tuossa tuloksessa oli "yhä todennäköisempää". Samanlaisia sammakoita oli myös Helsingin Sanomissa, jopa lievää pahempaan vaalitörkeyteen saakka. Toivottavasti näitä "päätelmiä" tehdään toisella kierroksella sitten vähemmän. Mainosrahathan nyt kilahtavat mukavasti pussiin.
Tämän journalistisen poikkeaman normaaleista uutiskriteereistä sitten tutkijat todistavat myöhemmin. Ehkä niillä oli vaikutusta kansan äänestämisiin, ehkä ei. Minulle se näyttää selvältä. Mutta selvältä näyttää se, että olin ylioptimistinen itse Halosen kannatuksen suhteen. Jos kohta gallupeiden varassa ei saa ylitulkita kielteiseen suuntaan, niin ei niihin pidä näin lujasti luottaakaan. Ennen joulua pidin selvänä, että vaali-innostusta joulun jälkeen ei enää tule (ja gallupin lupaama suora voitto tulee helposti), mutta kyllähän tähän nyt muutos tulosten valossa selvästi tuli.
Niinistön ja Vanhasen keskinäinen äänisaalis yllätti minua eniten, mutta niin teki myös pienten puolueiden äänisaalis. En nyt viitsi tarkistaa saivatko viisi vähiten ääniä saanutta ehdokasta 10,9 % vai 10,8 % äänistä, mutta yllättävän paljon se on.
Minun haloslaisesta näkökulmastani oli mukavaa, että vihreä Heidi Hautala helsinkiläisäänillä ohitti populisti Timo Soinin, jonka äänestäjistä monet tulevat jäämään kotiin, kun protestiehdokasta ei enää ole. Olisi kiva tietää ovatko Hautalan äänestäjät niitä sinivihreitä, jotka suhtautuvat karsaasti Haloseen lähinnä perinteisen vastakkainasettelun pohjalta: sosialistien ehdokasta ei äänestetä oli mikä oli. Lähtökohtana varmasti on, että Hautala pussittaa äänensä Haloselle.
Ahvenanmaalta Halonen sai hyvin ääniä. Onko Laxin minimaalisessa tuloksessa vielä jaettavaa, jää nähtäväksi. Luulenpa, että Laxin äänestäjät pitävät vastakkainasettelunsa loppuun asti ja siirtyvät Niinistön helmaan. Kalliksen kannattajat jakaantuvat ehkä niukasti Haloselle - en osaa varmasti sanoa, miksi näin ajattelen. Ehkä kysymys on tyylistä. Kalliksen ja Halosen yleislempeydessä on jotakin samaa, tosin Halonen saattaa olla näistä kahdesta uskovaisempi? Lahden protestiäänet menivät hukkaan ja tuskin realistoivat kenellekään toisella kierroksella.
Näin kyse on Vanhasen äänisaaliin jaosta. Sinne Halosella on tie vain naisena. Sukupuoli tulee nämä vaalit ratkaisemaan.
Keskustan Matti Vanhanen jäi hoitamaan pääministerin tehtäviä toiselta kierrokselta 18,6 prosentilla äänistä. En muista milloin olisin "ennustanut" tuloksen näin pahasti pieleen. Viimeisen viikon yllätyskiepsahdukset romahduttivat Keskustan kannatuksen. Kun Halonen ja Niinistö onnistuivat kampanjassaan, Vanhanen epäonnistui. Olisi vahinko, jos se synnyttäisi valtataistelun Keskustassa. Vanhanenhan on ensimmäinen jämerä keskustapoliitikko pitkään aikaan. Oli ehkä ennenaikaista testamentata oma ääni Niinistölle noin nopeasti vaalin jälkeen. Yön yli nukkuminen olisi ollut parempi ratkaisu puolueen näkökulmasta. Ehkä sen tarkoituksena oli estää katkerien tunteiden kokeminen porvarikumppanin suhteen: kokoomus on tämän tuloksen jälkeen kepun maakunnassa kirosana, jonka tuomia ryppyjä ei helpolla silotella.
Mikä sitten tipautti Halosen kannatuksen alle 50 prosentin, vaikka yksikään gallup ei sitä ennustanut. Lehdet tosin antoivat surutta ymmärtää että näin itse asiassa oli. Silti tässä ei ole syytä lähteä liikkeelle tiedotusvälineiden, ennen muuta sanomalehtien tiiviistä halusta tehdä puoliväkisin kahden kierroksen vaalit, vaikka viittaus mainostulojen roimaan kasvuun tekee sen niille kannattavaksi. Mutta kyllähän Halosen kannatuksen "laskua" mainostettiin enemmän kuin kohtuullinen kaupunkilainen sanomalehtimiesjärki olisi sanonut.
Vaikka kyllä näin teki YLE:kin. Mitä muuta voi sanoa, kun lukee uutistekstiä 12.1. 2006: "Joulukuussa Halosta kannatti 58 prosenttia haastatelluista. Tämän viikon tiistaina ja keskiviikkona tehtyjen kyselyjen mukaan enää 52 prosenttia. Taloustutkimus Oy:n mielipidemittauksen virhemarginaali on 50 prosentin tasolla kolme prosenttiyksikköä suuntaan tai toiseen. Toinen vaalikierros näyttää siten yhä todennäköisemmältä. Halosen kannatus on ollut laskussa myös muiden tiedotusvälineiden teettämissä tuoreissa mittauksissa." (kursivointi minun) Kysyä sopii mikä tuossa tuloksessa oli "yhä todennäköisempää". Samanlaisia sammakoita oli myös Helsingin Sanomissa, jopa lievää pahempaan vaalitörkeyteen saakka. Toivottavasti näitä "päätelmiä" tehdään toisella kierroksella sitten vähemmän. Mainosrahathan nyt kilahtavat mukavasti pussiin.
Tämän journalistisen poikkeaman normaaleista uutiskriteereistä sitten tutkijat todistavat myöhemmin. Ehkä niillä oli vaikutusta kansan äänestämisiin, ehkä ei. Minulle se näyttää selvältä. Mutta selvältä näyttää se, että olin ylioptimistinen itse Halosen kannatuksen suhteen. Jos kohta gallupeiden varassa ei saa ylitulkita kielteiseen suuntaan, niin ei niihin pidä näin lujasti luottaakaan. Ennen joulua pidin selvänä, että vaali-innostusta joulun jälkeen ei enää tule (ja gallupin lupaama suora voitto tulee helposti), mutta kyllähän tähän nyt muutos tulosten valossa selvästi tuli.
Niinistön ja Vanhasen keskinäinen äänisaalis yllätti minua eniten, mutta niin teki myös pienten puolueiden äänisaalis. En nyt viitsi tarkistaa saivatko viisi vähiten ääniä saanutta ehdokasta 10,9 % vai 10,8 % äänistä, mutta yllättävän paljon se on.
Minun haloslaisesta näkökulmastani oli mukavaa, että vihreä Heidi Hautala helsinkiläisäänillä ohitti populisti Timo Soinin, jonka äänestäjistä monet tulevat jäämään kotiin, kun protestiehdokasta ei enää ole. Olisi kiva tietää ovatko Hautalan äänestäjät niitä sinivihreitä, jotka suhtautuvat karsaasti Haloseen lähinnä perinteisen vastakkainasettelun pohjalta: sosialistien ehdokasta ei äänestetä oli mikä oli. Lähtökohtana varmasti on, että Hautala pussittaa äänensä Haloselle.
Ahvenanmaalta Halonen sai hyvin ääniä. Onko Laxin minimaalisessa tuloksessa vielä jaettavaa, jää nähtäväksi. Luulenpa, että Laxin äänestäjät pitävät vastakkainasettelunsa loppuun asti ja siirtyvät Niinistön helmaan. Kalliksen kannattajat jakaantuvat ehkä niukasti Haloselle - en osaa varmasti sanoa, miksi näin ajattelen. Ehkä kysymys on tyylistä. Kalliksen ja Halosen yleislempeydessä on jotakin samaa, tosin Halonen saattaa olla näistä kahdesta uskovaisempi? Lahden protestiäänet menivät hukkaan ja tuskin realistoivat kenellekään toisella kierroksella.
Näin kyse on Vanhasen äänisaaliin jaosta. Sinne Halosella on tie vain naisena. Sukupuoli tulee nämä vaalit ratkaisemaan.
Kerralla homma selväksi
Kerralla homma selväksi. Kai te tiedätte mitä tuo tarkoittaa? Halonen sai viime kerralla (toisella kierroksella) 1 644 532 ääntä. Se sama riitää tälläkin kerralla.
Äänestämään siitä!
Äänestämään siitä!
perjantaina, tammikuuta 13, 2006
Pitääkö viinaa mainostaa?
Helsingin Sanomissa (B1, 13.1.06) Pekka Mykkänen oli saanut alanurkkaan isohkon jutun, jonka lähtökohtana oli amerikkalaistutkimus: alkoholimainonta lisää nuorten juomista. "Jokainen alkoholimainoksen näkemiskerta kasvatti 15-26 -vuotiaiden nuorten alkoholinkulutusta prosentilla kuukaudessa ja jokainen asukasta kohden käytetty dollari alkoholimainonnassa lisäsi nuorten kulutusta kolmella prosentilla."
Kun tämän siirtää käytäntöön, jälkimmäinen prosenttiluku tarkoittaa sitä, että 12 olutpulloa viikossa juova nuori ottaa ylimääräisen snapsilasillisen sitä olutta mainonnan vuoksi. Eli aivan otsikon kokoisista asioista ei ole kyse, kun tutkimustulos otetaan käteen ja juodaan.
Suomalaiset eivät tähän uskoneet. Raittiusministeri Liisa Hyssälä (kesk) oli tietysti sitä mieltä, että rajoittaa pitää, olipa syy mikä hyvänsä. Hän ajaa terveysvaroituksia pullojen kylkiin. Niitä on kiva kesällä puiston kulmalla sorvata uuteen muotoon muun tekemisen puutteessa.
Mutta se joka sai minut tarttumaan näppäimistöön oli Viestinnän keskusliiton hallituksen puheenjohtaja Hannu Syrjänen, päätoimeltaan Sanoma WSOY:n toimitusjohtaja. Mainosasiassa hänellä on siis koko navetta ojassa. Syrjänen kiisti tutkimuksen tupakkateollisuudelta opituilla sanamuodoilla ja sanoo mainontaan puuttumisen olevan "pään pensaaseen panemista". Vaikka oli oman talon miehiä, toimittajan olisi pitänyt kysyä, että mitä se tuommoinen nyt on ja varsinkin mitä se tarkoittaa. Siis muuta kuin, että mainostamista olisi syytä SanomaWSOY:n lehtiin saada lisää. Tänäänkin kanteen olisi varmasti perjantaipullo sopinut. Onhan vielä 13. päiväkin.
Syrjäsen retoriikka ei meitä viisasta, mutta on siellä yksi asia, joka on niin väärin, että se on korjattava. Syrjänen nimittäin painotti, "ettei ole kannattamassa alkoholin kulutuksen lisäämistä, vaan puolustaa kaupallista sananvapautta."
Kun fiinisti sanotaan, tuon virkkeen ensimmäinen osa tarkoittaa sitä, että implisiittisesti Syrjänen uskoo mainonnan lisäävän kulutusta. Ja miksi muuten sitä tehtäisiin - puhe siitä, että tavoite olisi vain naapurin markkinaosuuden vieminen, kuulostaa harhaiselta.
Mutta se isompi asia on puhe kaupallisesta sananvapaudesta. Nythän on niin, että sananvapaus kuuluu yksilöille. Vain ja ainoastaan. Yrityksillä sitä ei ole eikä tule. Eikä ole olemassakaan mitään kaupallista sananvapautta. Hyvää käsitettä ei kannata pilata antamalla markkinamiesten sumuttaa mieltämme. Puolustakaa sananvapautta, älkääkä antako varastaa sitä itseltänne kaupallisiin tarkoituksiin.
Kun tämän siirtää käytäntöön, jälkimmäinen prosenttiluku tarkoittaa sitä, että 12 olutpulloa viikossa juova nuori ottaa ylimääräisen snapsilasillisen sitä olutta mainonnan vuoksi. Eli aivan otsikon kokoisista asioista ei ole kyse, kun tutkimustulos otetaan käteen ja juodaan.
Suomalaiset eivät tähän uskoneet. Raittiusministeri Liisa Hyssälä (kesk) oli tietysti sitä mieltä, että rajoittaa pitää, olipa syy mikä hyvänsä. Hän ajaa terveysvaroituksia pullojen kylkiin. Niitä on kiva kesällä puiston kulmalla sorvata uuteen muotoon muun tekemisen puutteessa.
Mutta se joka sai minut tarttumaan näppäimistöön oli Viestinnän keskusliiton hallituksen puheenjohtaja Hannu Syrjänen, päätoimeltaan Sanoma WSOY:n toimitusjohtaja. Mainosasiassa hänellä on siis koko navetta ojassa. Syrjänen kiisti tutkimuksen tupakkateollisuudelta opituilla sanamuodoilla ja sanoo mainontaan puuttumisen olevan "pään pensaaseen panemista". Vaikka oli oman talon miehiä, toimittajan olisi pitänyt kysyä, että mitä se tuommoinen nyt on ja varsinkin mitä se tarkoittaa. Siis muuta kuin, että mainostamista olisi syytä SanomaWSOY:n lehtiin saada lisää. Tänäänkin kanteen olisi varmasti perjantaipullo sopinut. Onhan vielä 13. päiväkin.
Syrjäsen retoriikka ei meitä viisasta, mutta on siellä yksi asia, joka on niin väärin, että se on korjattava. Syrjänen nimittäin painotti, "ettei ole kannattamassa alkoholin kulutuksen lisäämistä, vaan puolustaa kaupallista sananvapautta."
Kun fiinisti sanotaan, tuon virkkeen ensimmäinen osa tarkoittaa sitä, että implisiittisesti Syrjänen uskoo mainonnan lisäävän kulutusta. Ja miksi muuten sitä tehtäisiin - puhe siitä, että tavoite olisi vain naapurin markkinaosuuden vieminen, kuulostaa harhaiselta.
Mutta se isompi asia on puhe kaupallisesta sananvapaudesta. Nythän on niin, että sananvapaus kuuluu yksilöille. Vain ja ainoastaan. Yrityksillä sitä ei ole eikä tule. Eikä ole olemassakaan mitään kaupallista sananvapautta. Hyvää käsitettä ei kannata pilata antamalla markkinamiesten sumuttaa mieltämme. Puolustakaa sananvapautta, älkääkä antako varastaa sitä itseltänne kaupallisiin tarkoituksiin.
torstaina, tammikuuta 12, 2006
Apollo vieköön!
Nykyään kun ihmisille sanoo, että tarjolla on harvinaista herkkua, he jättävät tulematta. Siksi sanon, että kyse on menestysklassikosta, top ten -sijoituksilla varustettua kaikkien listojen kärkikamaa. Tämän ovat kaikki muut jo nähneet, joten kyllä sinunkin: tänään klo 19.00 elokuvateatteri Orionissa, Eerikinkatu 15, Helsinki.
100 vuotta sitten K. E. Ståhlbergin omistaman elokuvateatterin (ja elokuva-alan yrityksen) Atelier Apollon ohjelmistoon sisältyi Venäjän vuoden 1905 vallankumouksesta tehty Pathén sikermä. Siinä oli mukana ensimmäinen, selvästi Sergei Eisensteinin myöhempää klassikkoa ennakoinut filmatisointi panssarilaiva Potemkinin kapinasta. Potpurista on erotettavissa neljä erilistä elokuvaa: Reddition de Port-Arthur (FR 1905), Atrocités antisémites Russes (FR 1905), Les Troubles de Saint-Pétersbourg (FR 1905), Révolution en Russie – Les Evénements d'Odessa (FR 1905) ja La Révolution Russe (FR 1905). Ne ovat aika huimia.
Ohjelmassa nähdään liäksi myös varhaisimpia Suomi-aiheisia elokuvia: Brise-glace en Finland (FR 1909) 6', En Finlande – Chutes de L'Imatra (FR 1910) 6' ja Finland (FI 1911) /16 fps/ 29'. Kokonaiskesto esittelyineen 110'. Tuosta viimeisestä olemme Kippolan Ilkan kanssa kirjoittaneetkin. Finland oli Suomen ensimmäinen matkailuelokuva. Jutusta käy ilmi sekin, miksi SEA:n sivuilla tämän Berliinin matkailumessuille valmistetun kompilaatioelokuvan nimeksi on päätelty Finnland, vaikka siinä itsessään lukee vain Finland.
Minua kismittää etten voi itse olla mukana luennon vuoksi. No, ehkä nuorten valistusta ja sivistystä janoavien opiskelijoiden kirkkaina loistavat silmät kompensoivat menetyksen.
100 vuotta sitten K. E. Ståhlbergin omistaman elokuvateatterin (ja elokuva-alan yrityksen) Atelier Apollon ohjelmistoon sisältyi Venäjän vuoden 1905 vallankumouksesta tehty Pathén sikermä. Siinä oli mukana ensimmäinen, selvästi Sergei Eisensteinin myöhempää klassikkoa ennakoinut filmatisointi panssarilaiva Potemkinin kapinasta. Potpurista on erotettavissa neljä erilistä elokuvaa: Reddition de Port-Arthur (FR 1905), Atrocités antisémites Russes (FR 1905), Les Troubles de Saint-Pétersbourg (FR 1905), Révolution en Russie – Les Evénements d'Odessa (FR 1905) ja La Révolution Russe (FR 1905). Ne ovat aika huimia.
Ohjelmassa nähdään liäksi myös varhaisimpia Suomi-aiheisia elokuvia: Brise-glace en Finland (FR 1909) 6', En Finlande – Chutes de L'Imatra (FR 1910) 6' ja Finland (FI 1911) /16 fps/ 29'. Kokonaiskesto esittelyineen 110'. Tuosta viimeisestä olemme Kippolan Ilkan kanssa kirjoittaneetkin. Finland oli Suomen ensimmäinen matkailuelokuva. Jutusta käy ilmi sekin, miksi SEA:n sivuilla tämän Berliinin matkailumessuille valmistetun kompilaatioelokuvan nimeksi on päätelty Finnland, vaikka siinä itsessään lukee vain Finland.
Minua kismittää etten voi itse olla mukana luennon vuoksi. No, ehkä nuorten valistusta ja sivistystä janoavien opiskelijoiden kirkkaina loistavat silmät kompensoivat menetyksen.
tiistaina, tammikuuta 10, 2006
Kivinen lautta
YleTeeman Kino-Kaukoon tälle päivälle valittu elokuva on George Sluizerin ohjaama Kivinen lautta (The Stoneraft, Espanja-Portugali-Hollanti 2002). Elokuvalla on vahva kirjallinen tausta, sillä se perustuu Nobel-palkitun portugalilaisen kirjailijan Jose Saramagon romaaniin La balsa de piedra. Kyse on ensimmäisestä Saramago-filmatisoinnista.
Ohjaaja George Sluizer (s. 25.6.1932) on hollantilainen, joka on aiemmin erikoistunut Brasiliaan tai portugalin kieleen. Sluizer on syntynyt ja kouluttautunut elokuvantekoon Pariisissa, mutta hän aloitti uransa vuonna 1972 näytelmäelokuvalla A Faca e o Rio yhteistyössä Jofre Soaresin kanssa. Sitä seurasi joukko lyhytelokuvia ja dokumentaareja A Balsa, Retrato de um Vaqueiro ja Carnaval em São Luís. Vuoden 1988 São Paulo International Film Festivaleille valmistui erikoismaininnan saanut 1988 elokuva O Homem que Queria Saber, jonka hän ohjasi uudestaan Hollywoodissa vuonna 1993 nimellä The Vanishing. Se on hieno maailmanluokan kultajyväthrilleri. Menestyksiä São Paolon festivaaleilla on myös musta komedia Morto pra chegar em Casa (1996), jonka toinen ohjaaja oli portugalilainen Carlos da Silva.
Elokuvassa selittämätön murtuma Pyreneiden vuoristossa aiheuttaa ihmisille jännitystä ja tieteellistä uteliaisuutta. Kun geologinen murtuma syvenee ja laajenee, Euroopan yhteisö haluaa irrottautua koko asiasta. Turistit joutuvat paniikkiin ja jopa asukkaa yrittävät paeta. Kun sitten Espanja ja Portugali fyysisesti irtoavat mannermaasta, irralleen jäänyt Iberian niemimaa vaeltaa päämäärättömästi merelle kohti Amerikkaa.
Kyse on siis onnettomuuselokuvasta (disaster movie, jolle ei suomenkielistä vastinetta ole. Vai pitäisikö sanoa katastrofielokuva?). Tällaiset elokuvat toteutetaan verrattain vakiintuneella tavalla. On olemassa suuri tarina, jota seurataa useiden pienten tarinoiden avulla. Niin tässäkin. Ensimmäisenä tilanteen havaitsee koira. Jose (Gabino Diego) huomaa, että linnut seuraavat häntä minne ikinä hän menee. Joana (Ana Padrao) seuraa tikulla maassa olevaa linjaa, jota hän ei voi enää hävittää. Joaquim (Diogo Infante) heivaa suurta kiveä mereen. Maria (Iciar Bollain) purkaa sinistä sukkaansa korjatakseen virheen ja huomaa ettei se onnistu: villa ei lopu. Ja muita vanhempi mies Pedro (Federico Luppi) tuntee maan värähtelyt, vaikka muut eivät sitä huomaa.
Ja nämä kaikki tunkevat samaan Citroeniin: he ajavat päinvastaiseen suuntaan kuin muut, jotka pakenevat. Kun auto hajoaa, he huomaavat, että kaikki eivät pakene. Jotkut ryöstävät ja juhlivat kuin viimeistä päivää. Ja koko muu maailma on kauhuissaan: Britannia tahtoo varmistaa Gibraltarin, amerikkalaiset tulevat mittalaitteineen, hallitukset eroavat, eikä kukaan keksi selitystä. Monet alkavat epäillä omalaatuista viisikkoamme: hekö sen ovat saaneet aikaan. Samaa voi ihmetellä itse elokuvasta. Maailman mantereet hajoavat, eikä erikoistehosteita juuri tarvita. On jännittävää katsoa, millä tempuilla ohjaaja saa aikaiseksi haluamansa tunnelman. Kyse ei ole vauhdista ja temposta, joten äänet riittävän suurelle. Ja varmistakaa rauhainen ympäristö.
Elokuva on tietysti myös satiirinen: voiko EU:sta erota? Siis muuten kuin fyysisesti kuten tässä tapahtuu. Tai miksi toisia, omalaatuisesti tilanteen selvittäviä ihmisiä pidetään niin helposti syntipukkeina eikä tilanteen ratkaisijoina? Ovatko viisi päähenkilö profeettoja? Ja todistaako elokuva oikeaksi kaaosteorian? Perhoseniskuun verrattava lähtölaukaus riittää hirmumyrskyyn kauempana...
Ohjaaja George Sluizer (s. 25.6.1932) on hollantilainen, joka on aiemmin erikoistunut Brasiliaan tai portugalin kieleen. Sluizer on syntynyt ja kouluttautunut elokuvantekoon Pariisissa, mutta hän aloitti uransa vuonna 1972 näytelmäelokuvalla A Faca e o Rio yhteistyössä Jofre Soaresin kanssa. Sitä seurasi joukko lyhytelokuvia ja dokumentaareja A Balsa, Retrato de um Vaqueiro ja Carnaval em São Luís. Vuoden 1988 São Paulo International Film Festivaleille valmistui erikoismaininnan saanut 1988 elokuva O Homem que Queria Saber, jonka hän ohjasi uudestaan Hollywoodissa vuonna 1993 nimellä The Vanishing. Se on hieno maailmanluokan kultajyväthrilleri. Menestyksiä São Paolon festivaaleilla on myös musta komedia Morto pra chegar em Casa (1996), jonka toinen ohjaaja oli portugalilainen Carlos da Silva.
Elokuvassa selittämätön murtuma Pyreneiden vuoristossa aiheuttaa ihmisille jännitystä ja tieteellistä uteliaisuutta. Kun geologinen murtuma syvenee ja laajenee, Euroopan yhteisö haluaa irrottautua koko asiasta. Turistit joutuvat paniikkiin ja jopa asukkaa yrittävät paeta. Kun sitten Espanja ja Portugali fyysisesti irtoavat mannermaasta, irralleen jäänyt Iberian niemimaa vaeltaa päämäärättömästi merelle kohti Amerikkaa.
Kyse on siis onnettomuuselokuvasta (disaster movie, jolle ei suomenkielistä vastinetta ole. Vai pitäisikö sanoa katastrofielokuva?). Tällaiset elokuvat toteutetaan verrattain vakiintuneella tavalla. On olemassa suuri tarina, jota seurataa useiden pienten tarinoiden avulla. Niin tässäkin. Ensimmäisenä tilanteen havaitsee koira. Jose (Gabino Diego) huomaa, että linnut seuraavat häntä minne ikinä hän menee. Joana (Ana Padrao) seuraa tikulla maassa olevaa linjaa, jota hän ei voi enää hävittää. Joaquim (Diogo Infante) heivaa suurta kiveä mereen. Maria (Iciar Bollain) purkaa sinistä sukkaansa korjatakseen virheen ja huomaa ettei se onnistu: villa ei lopu. Ja muita vanhempi mies Pedro (Federico Luppi) tuntee maan värähtelyt, vaikka muut eivät sitä huomaa.
Ja nämä kaikki tunkevat samaan Citroeniin: he ajavat päinvastaiseen suuntaan kuin muut, jotka pakenevat. Kun auto hajoaa, he huomaavat, että kaikki eivät pakene. Jotkut ryöstävät ja juhlivat kuin viimeistä päivää. Ja koko muu maailma on kauhuissaan: Britannia tahtoo varmistaa Gibraltarin, amerikkalaiset tulevat mittalaitteineen, hallitukset eroavat, eikä kukaan keksi selitystä. Monet alkavat epäillä omalaatuista viisikkoamme: hekö sen ovat saaneet aikaan. Samaa voi ihmetellä itse elokuvasta. Maailman mantereet hajoavat, eikä erikoistehosteita juuri tarvita. On jännittävää katsoa, millä tempuilla ohjaaja saa aikaiseksi haluamansa tunnelman. Kyse ei ole vauhdista ja temposta, joten äänet riittävän suurelle. Ja varmistakaa rauhainen ympäristö.
Elokuva on tietysti myös satiirinen: voiko EU:sta erota? Siis muuten kuin fyysisesti kuten tässä tapahtuu. Tai miksi toisia, omalaatuisesti tilanteen selvittäviä ihmisiä pidetään niin helposti syntipukkeina eikä tilanteen ratkaisijoina? Ovatko viisi päähenkilö profeettoja? Ja todistaako elokuva oikeaksi kaaosteorian? Perhoseniskuun verrattava lähtölaukaus riittää hirmumyrskyyn kauempana...
Huonoa journalismia
"Joskus tekis mieli ja toisinaan ei", Rauli "Badding" Somerjoki lauloi. Sanat oli tehnyt runoilija Jarkko Laine. Ja nyt tekisi mieli pilkata ja ivata yhteiskuntajärjestystä, mutta kun iMitVit ehti ensin.
Hohotuksen takaa on oikein sormella osoitettava itselleen pöljän mainetta keräävää päätoimittaja Paavo Vasalaa tästä Mediaviikko-julkaisusta, johon ei siis onneksi tarvitse sormella koskea, sen kun selaa vain.
Ja mitenkö semmoista mainetta hankitaan oikein kahmalokaupalla? Esimerkiksi kirjoittamalla näin: "Vuoden alussa voimaan tullutta uutta tekijänoikeuslakia vastustavat aktivistit ovat tehneet harvinaisen, laillista yhteiskuntajärjestystä pilkkaavan julkisen PR-tempun lauantaina 7. tammikuuta. [-- --] On mielenkiintoista nähdä, miten oikeuslaitos nielee tällaisen ennenkuulumattoman provokaation, jossa käytetään kaikkia huippupropagandan keinoja häikälemättömästi hyväksi."
Jo on retoriikkaa: "laillista yhteiskuntajärjestystä pilkkaava", "ennenkuulumattoman provokaation", "kaikkia huippupropagandan keinoja häikä(i)lemättömästi hyväksi" käyttäen. [Sulun lisäys JS]. Jotta asiat menisivät kohdalleen kommentoitavana täytyy olla jokin tavanomaisista CIA-operaatioista ja kirjoittajahan on ilmiselvästi saanut kannuksensa Bagdadin radiossa Saddamin aikana. Liioittelua, ylilyöntejä ja purkausta. Huonoa journalismia siis.
Vasalakin rauhoittuu lopulta iikolli-tekstistään hetkeksi journalismiinkin, kun hän alkaa siteerata STT:tä: "Helsingin Pikku-Roobertinkadun poliisiasema sai vastaanottaa iloisia tunnustuksentekijöitä, kun kahdeksan kopiosuojausta vastustavaa miestä marssi ilmoittamaan tekosensa. Yhteistunnustuksen oli allekirjoittanut 38 henkilöä internetissä. Heistä 15 ilmoitti syyllistyneensä tekoon ansaintatarkoituksessa."
Mutta ettei Vasalalle vain hohotettaisi, tulkoon sanotuksi, että hän on myös väärässä. Jopa asiakysymyksissä, joita hän ei itse edes halua kirjoittaa, vaan lainaa STT:ltä.
Mutta tuohon muuhun tekstiin. Otetaanpa vaikka tämä väite, että tämä on "ennenkuulumatonta".
Ei se ole. Kyse on yllytysrikoksesta. Vastaavia kampanjoita tehtiin jo 1960-luvulla, tunnetuimpia homoseksuaalisuuteen yllyttäminen ja aseistakieltäytymiseen liittyvä ns. Schüllerin tapaus. Kun tunnen jälkimmäisen paremmin, niin käykäämme tämä opettavainen prosessi läpi, jotta Vasalakin jotain oppisi, eikä olisi aina pikku poika.
Opiskelija Schüller kieltäytyi aikoinaan aseellisesta palveluksesta vetoamalla lain tunnustamiin uskonnollisiin ja siveellisiin perusteisiin. Hänen pyrkimyksensä päästä aseettomaan palvelukseen - sitä pidettiin siviilipalveluksena - torjuttiin. Valituksestakaan ei ollut hänelle apua. Sen verran asia kiinnitti huomiota, että puolustusvoimien komentaja Yrjö Keinonen kutsui hänet luokseen ja antoi - ei myöntänyt vaan antoi - hänelle kolme vuotta aikaa "järjestellä asioitaan".
Tapaus nousi otsikoihin helmikuussa 1969, kun Schüller puhui aseistakieltäytyjistä Vanhalla ylioppilastalolla järjestetyssä teach-in -tilaisuudessa (= avoin keskustelutilaisuus). Hän kehotti kieltäytyjiä jatkamaan kieltäytymistään aseellisesta palveluksesta.
Paikalla ollut suojeluspoliisin mies ilmoitti asiasta esimiehelleen ja tapaus sai oikeudellista kantavuutta. Tähän Schüller oli poliisimiehiä kehottanut, sillä puheessaan hän sanoi mm. että "yllyttäminen rikolliseen tekoon on rangaistava teko, josta tuomio voi olla jopa kaksi vuotta vankeutta. Ilmeistä on, että jos tutkijalautakunnan hylkäämä kieltäytyjä jatkaa kieltäytymistään päätöksestä huolimatta, hän joutuu rangaistuksen kohteeksi. Ilmeistä on siis, että tällainen kieltäytymisen jatkaminen on rangaistava teko. On myös niin, että jos joku huomaa rikoksen tapahtuvan, kunnon kansalaisena hänen tulisi tehdä ilmianto, jotta yleinen syyttäjä voi päättää syytteen nostamisesta. Juuri tällä paikalla ja nyt haluan yllyttää jokaista tutkijalautakunnan hylkäämää kieltäytyjää jatkamaan kieltäytymistään tuon kontrolloivan elimen päätöksistä huolimatta. Jätän esimerkiksi paikalla olevien reservinupseerien ja Suopon edustajien huoleksi, että ilmoitus tekemästäni rikoksesta tulee asianmukaisesti yleisen syyttäjän tietoon. Jollei ilmiantoa suoriteta, se lienee katsottava osoitukseksi siitä, etteivät paikallaolevat reservinupseeritkaan ja Suopon edustaja pidä kieltäytymistä tutkijalautakunnan hylkypäätöksestä huolimatta rikollisena tekona"
Nämä ottivatkin asian hoitaakseen ja vetosivat rikoslain lisäykseen vuodelta 1943, jossa puututtiin siihen, että joku halusi houkutella muita jäämään pois kutsunnoista tai vakinaisesta väestä. Se oli Saksan vanhasta rikoslaista lainattu kohta eikä sanktio ollut pieni: maksimissaan 7 vuotta linnaa. Provokaatiot ovat aina kalliita, ja Schüller yllytyksellään teki paitsi provokaation myös "pilkkasi laillista yhteiskuntajärjestelmää" sellaisena kuin suomalaiset punaniskat sen haluavat nähdä.
Sadankomitea nosti asiasta kampanjan, koska asiassa oli kiire. Parissa päivässä "asevelvollisille aseistakieltäytyjille" osoitettu yllytyskirjelmä, jonka ensimmäinen allekirjoittaja oli sekä ajatuksen keksinyt että tekstin kirjoittaja Erkki Tuomioja, sai toista sataa nimikirjoitusta. Nimiä "solidaarisuusaktioon" tuli kaikkiaan pari tuhatta. Yllytyskirjeen allekirjoittivat muiden muassa Paavo Lipponen, Aila-Marja Lipponen, Jaakko Kalela, Jörn Donner, Kaisa Korhonen, Kaj Chydenius, Leif Salmén, Pekka Tarkka, Pentti Saaritsa, Terho Pursiainen ja Ulf Sundqvist. Kohu vain kasvoi, kun adressi julkaistiin huhtikuussa 1969. Kaupungilla nuoret levittivät julistetta, jossa Schüllerin kuvan päälle oli printattu teksti "oikeusmurha".
Tuomioja kommentoi itse keksimäänsä kampanjaa Ydin-lehden pääkirjoituksessa - oletan, että se on hänen kirjoittamansa: "Yllytyskampanja perustuu myös ideaan, jonka mukaan yhteiskunnallisten tapahtumien luonne on sellainen, että muutosten liikkeellepanevat voimat tulevat alhaalta, kansasta ja sen tarpeista - ei ylhäältä saneltuna."
Syytettyjen penkille joutui myös eduskunnan nykyinen puhemies Paavo Lipponen: "Olen myös kehottanut ystäviäni ja tuttaviani allekirjoittamaan lausuman, ja aion tehdä niin jatkossakin, kunnes laki ja oikeuskäytäntö muuttuvat tässä asiassa." Lipponen totesi oikeudessa näytelmän jatkamisen tarpeettomaksi - myöhemmin hän käytti myös ilmaisua "farssi", ja korosti, ettei ole puhumassa maanpuolustusta vastaan vaan pitämässä kiinni yksittäisen henkilön mahdollisuudesta vedota vakaumukseensa. "Ehkä halutaan panna risuparrat järjestykseen tai antaa näyte laista ja järjestyksestä. Tai kenties on kysymys sittenkin vain jäykästä primitiivireaktiosta, jota ei enää kyetä korjaamaan," Lipponen lausui oikeudessa.
Lipponen sai sakot, Schüller yhden vuoden ja kaksi kuukautta ehdotonta. Tuomion julistamisen päivänä suojelupoliisille toimitettiin uusi adressi, jossa yllytettiin samaa kuin mihin Schüllerkin oli ryhtynyt. Allekirjoittajia oli 350, mukana paljon yhteisöjä ja järjestöjä, mm. ylioppilaskuntia. Jatkossa allekirjoituslistoja tuli lisää, Supolle toimitetussa uudessa listassa oli 741 nimeä. Varastossa oli vielä 1000 nimeä lisää, jos juttu pitkittyisi. Suomen Sadankomitealiiton puheenjohtaja Johannes Pakaslahti sai tuomiokseen enemmän kuin Schüller, 1 v 3 kk. Tuomioita saivat myös lehtien päätekijöiksi julistamat Seppo Oikkonen, Erkki Tuomioja, Ilkka Taipale, Pekka Hentilä, Pentti Laine ja Ilkka Uotila. Jopa presidentti Kekkonen puuttui tapaukseen kirjeessään oikeusministeri Aarre Simoselle. Oikeudenkäynti oli Kekkosen mielestä farssi ja ennaltasovittu näytelmä. Oikeudessa ehti käydä yli 300 ihmistä, 8 sai vankeutta ja yli sata sakkoja. Suurin osa niistä kumoutui ylemmissä oikeusasteissa. Kaikkiaan se kesti yli kolme vuotta.
Schüllerin viranomaisongelmat jatkuivat vielä 1970, kun hänet vietiin pakolla Dragsfjärdin varuskuntaan. Schüller kieltäytyi asepuvusta, joutui sotaoikeuteen, joka antoi hänelle arestirangaistukseen. Lopulta Schüller pääsi uudelleen tutkintalautakunnan kuultavaksi, hänen vakaumuksensa todettiin todelliseksi, ja Schüller määrättiin Kajaaniin suorittamaan siviilipalvelustaan.
Yhteiskuntajärjestys kärsi tästä eniten: oikeuslaitoksen arvovalta romahti, Eduskunta ja puolustusvoimat kärsivät totaalisen arvovaltatappion. Aseistakieltäytyminen nousi Sadankomitean työn tuloksena esille ja lopulta Eduskunta muutti sitä koskevaa lakia.
Nytkin nuoret ovat asialla epäkelpona pitämäänsä lakia muuttaakseen. He osoittavat ensin, että laki ei toimi. Vasalan kaltainen reagoiminen johtaa juuri siihen, mitä hän EI halua. Uuteen tekijänoikeuslakiin, ehkä, mutta sitäkin varmemmin tarpeettomiin tuomioihin ja farssimaisiin oikeudenkäynteihin. Näitä allekirjoittajia nimittäin voi ennustaa tulevan tuhatmäärin.
Tekijät ovat jo valinneet tekemisensä, sehän on tällaisen "yllytysrikoksen" ydin. Maailmaa muokkaa se, miten tekijöiden tekoon reagoidaan. Siksi Vasalan puheen oikeuslaitoksen "nielemisestä" voidaan jättää omaan arvoonsa vaikka olisi Freudinsa lukenutkin...
[Apropos! Jos pitäisi arvata, sanoisin, että tuollaista kieltä kirjoittava tuntee usein kiusallista hengenahdistusta, kokee tukehtuvansa ja pakahtuvansa... Ja pelkää hukkumista... Näkee niistä unia... Tämä on kyllä huonoa psykologiaa, mitä tietysti pyydän heti anteeksi lukijoilta... Mutta en voinut vastustaa kiusausta...]
Mutta oleelliseen. On huonoa journalismia väittää sellaista "laillisen yhteiskuntajärjestyksen pilkkaamiseksi". Valitettavasti tällainen huono journalismi ei ole 30- ja 40-luvun retoriikalla intoilevan Paavo Vasalan kohdalla ensimmäinen kerta. Kukin kykyjensä mukaan tietysti oman panoksensa antaa. Mutta kenelle?
Hohotuksen takaa on oikein sormella osoitettava itselleen pöljän mainetta keräävää päätoimittaja Paavo Vasalaa tästä Mediaviikko-julkaisusta, johon ei siis onneksi tarvitse sormella koskea, sen kun selaa vain.
Ja mitenkö semmoista mainetta hankitaan oikein kahmalokaupalla? Esimerkiksi kirjoittamalla näin: "Vuoden alussa voimaan tullutta uutta tekijänoikeuslakia vastustavat aktivistit ovat tehneet harvinaisen, laillista yhteiskuntajärjestystä pilkkaavan julkisen PR-tempun lauantaina 7. tammikuuta. [-- --] On mielenkiintoista nähdä, miten oikeuslaitos nielee tällaisen ennenkuulumattoman provokaation, jossa käytetään kaikkia huippupropagandan keinoja häikälemättömästi hyväksi."
Jo on retoriikkaa: "laillista yhteiskuntajärjestystä pilkkaava", "ennenkuulumattoman provokaation", "kaikkia huippupropagandan keinoja häikä(i)lemättömästi hyväksi" käyttäen. [Sulun lisäys JS]. Jotta asiat menisivät kohdalleen kommentoitavana täytyy olla jokin tavanomaisista CIA-operaatioista ja kirjoittajahan on ilmiselvästi saanut kannuksensa Bagdadin radiossa Saddamin aikana. Liioittelua, ylilyöntejä ja purkausta. Huonoa journalismia siis.
Vasalakin rauhoittuu lopulta iikolli-tekstistään hetkeksi journalismiinkin, kun hän alkaa siteerata STT:tä: "Helsingin Pikku-Roobertinkadun poliisiasema sai vastaanottaa iloisia tunnustuksentekijöitä, kun kahdeksan kopiosuojausta vastustavaa miestä marssi ilmoittamaan tekosensa. Yhteistunnustuksen oli allekirjoittanut 38 henkilöä internetissä. Heistä 15 ilmoitti syyllistyneensä tekoon ansaintatarkoituksessa."
Mutta ettei Vasalalle vain hohotettaisi, tulkoon sanotuksi, että hän on myös väärässä. Jopa asiakysymyksissä, joita hän ei itse edes halua kirjoittaa, vaan lainaa STT:ltä.
Mutta tuohon muuhun tekstiin. Otetaanpa vaikka tämä väite, että tämä on "ennenkuulumatonta".
Ei se ole. Kyse on yllytysrikoksesta. Vastaavia kampanjoita tehtiin jo 1960-luvulla, tunnetuimpia homoseksuaalisuuteen yllyttäminen ja aseistakieltäytymiseen liittyvä ns. Schüllerin tapaus. Kun tunnen jälkimmäisen paremmin, niin käykäämme tämä opettavainen prosessi läpi, jotta Vasalakin jotain oppisi, eikä olisi aina pikku poika.
Opiskelija Schüller kieltäytyi aikoinaan aseellisesta palveluksesta vetoamalla lain tunnustamiin uskonnollisiin ja siveellisiin perusteisiin. Hänen pyrkimyksensä päästä aseettomaan palvelukseen - sitä pidettiin siviilipalveluksena - torjuttiin. Valituksestakaan ei ollut hänelle apua. Sen verran asia kiinnitti huomiota, että puolustusvoimien komentaja Yrjö Keinonen kutsui hänet luokseen ja antoi - ei myöntänyt vaan antoi - hänelle kolme vuotta aikaa "järjestellä asioitaan".
Tapaus nousi otsikoihin helmikuussa 1969, kun Schüller puhui aseistakieltäytyjistä Vanhalla ylioppilastalolla järjestetyssä teach-in -tilaisuudessa (= avoin keskustelutilaisuus). Hän kehotti kieltäytyjiä jatkamaan kieltäytymistään aseellisesta palveluksesta.
Paikalla ollut suojeluspoliisin mies ilmoitti asiasta esimiehelleen ja tapaus sai oikeudellista kantavuutta. Tähän Schüller oli poliisimiehiä kehottanut, sillä puheessaan hän sanoi mm. että "yllyttäminen rikolliseen tekoon on rangaistava teko, josta tuomio voi olla jopa kaksi vuotta vankeutta. Ilmeistä on, että jos tutkijalautakunnan hylkäämä kieltäytyjä jatkaa kieltäytymistään päätöksestä huolimatta, hän joutuu rangaistuksen kohteeksi. Ilmeistä on siis, että tällainen kieltäytymisen jatkaminen on rangaistava teko. On myös niin, että jos joku huomaa rikoksen tapahtuvan, kunnon kansalaisena hänen tulisi tehdä ilmianto, jotta yleinen syyttäjä voi päättää syytteen nostamisesta. Juuri tällä paikalla ja nyt haluan yllyttää jokaista tutkijalautakunnan hylkäämää kieltäytyjää jatkamaan kieltäytymistään tuon kontrolloivan elimen päätöksistä huolimatta. Jätän esimerkiksi paikalla olevien reservinupseerien ja Suopon edustajien huoleksi, että ilmoitus tekemästäni rikoksesta tulee asianmukaisesti yleisen syyttäjän tietoon. Jollei ilmiantoa suoriteta, se lienee katsottava osoitukseksi siitä, etteivät paikallaolevat reservinupseeritkaan ja Suopon edustaja pidä kieltäytymistä tutkijalautakunnan hylkypäätöksestä huolimatta rikollisena tekona"
Nämä ottivatkin asian hoitaakseen ja vetosivat rikoslain lisäykseen vuodelta 1943, jossa puututtiin siihen, että joku halusi houkutella muita jäämään pois kutsunnoista tai vakinaisesta väestä. Se oli Saksan vanhasta rikoslaista lainattu kohta eikä sanktio ollut pieni: maksimissaan 7 vuotta linnaa. Provokaatiot ovat aina kalliita, ja Schüller yllytyksellään teki paitsi provokaation myös "pilkkasi laillista yhteiskuntajärjestelmää" sellaisena kuin suomalaiset punaniskat sen haluavat nähdä.
Sadankomitea nosti asiasta kampanjan, koska asiassa oli kiire. Parissa päivässä "asevelvollisille aseistakieltäytyjille" osoitettu yllytyskirjelmä, jonka ensimmäinen allekirjoittaja oli sekä ajatuksen keksinyt että tekstin kirjoittaja Erkki Tuomioja, sai toista sataa nimikirjoitusta. Nimiä "solidaarisuusaktioon" tuli kaikkiaan pari tuhatta. Yllytyskirjeen allekirjoittivat muiden muassa Paavo Lipponen, Aila-Marja Lipponen, Jaakko Kalela, Jörn Donner, Kaisa Korhonen, Kaj Chydenius, Leif Salmén, Pekka Tarkka, Pentti Saaritsa, Terho Pursiainen ja Ulf Sundqvist. Kohu vain kasvoi, kun adressi julkaistiin huhtikuussa 1969. Kaupungilla nuoret levittivät julistetta, jossa Schüllerin kuvan päälle oli printattu teksti "oikeusmurha".
Tuomioja kommentoi itse keksimäänsä kampanjaa Ydin-lehden pääkirjoituksessa - oletan, että se on hänen kirjoittamansa: "Yllytyskampanja perustuu myös ideaan, jonka mukaan yhteiskunnallisten tapahtumien luonne on sellainen, että muutosten liikkeellepanevat voimat tulevat alhaalta, kansasta ja sen tarpeista - ei ylhäältä saneltuna."
Syytettyjen penkille joutui myös eduskunnan nykyinen puhemies Paavo Lipponen: "Olen myös kehottanut ystäviäni ja tuttaviani allekirjoittamaan lausuman, ja aion tehdä niin jatkossakin, kunnes laki ja oikeuskäytäntö muuttuvat tässä asiassa." Lipponen totesi oikeudessa näytelmän jatkamisen tarpeettomaksi - myöhemmin hän käytti myös ilmaisua "farssi", ja korosti, ettei ole puhumassa maanpuolustusta vastaan vaan pitämässä kiinni yksittäisen henkilön mahdollisuudesta vedota vakaumukseensa. "Ehkä halutaan panna risuparrat järjestykseen tai antaa näyte laista ja järjestyksestä. Tai kenties on kysymys sittenkin vain jäykästä primitiivireaktiosta, jota ei enää kyetä korjaamaan," Lipponen lausui oikeudessa.
Lipponen sai sakot, Schüller yhden vuoden ja kaksi kuukautta ehdotonta. Tuomion julistamisen päivänä suojelupoliisille toimitettiin uusi adressi, jossa yllytettiin samaa kuin mihin Schüllerkin oli ryhtynyt. Allekirjoittajia oli 350, mukana paljon yhteisöjä ja järjestöjä, mm. ylioppilaskuntia. Jatkossa allekirjoituslistoja tuli lisää, Supolle toimitetussa uudessa listassa oli 741 nimeä. Varastossa oli vielä 1000 nimeä lisää, jos juttu pitkittyisi. Suomen Sadankomitealiiton puheenjohtaja Johannes Pakaslahti sai tuomiokseen enemmän kuin Schüller, 1 v 3 kk. Tuomioita saivat myös lehtien päätekijöiksi julistamat Seppo Oikkonen, Erkki Tuomioja, Ilkka Taipale, Pekka Hentilä, Pentti Laine ja Ilkka Uotila. Jopa presidentti Kekkonen puuttui tapaukseen kirjeessään oikeusministeri Aarre Simoselle. Oikeudenkäynti oli Kekkosen mielestä farssi ja ennaltasovittu näytelmä. Oikeudessa ehti käydä yli 300 ihmistä, 8 sai vankeutta ja yli sata sakkoja. Suurin osa niistä kumoutui ylemmissä oikeusasteissa. Kaikkiaan se kesti yli kolme vuotta.
Schüllerin viranomaisongelmat jatkuivat vielä 1970, kun hänet vietiin pakolla Dragsfjärdin varuskuntaan. Schüller kieltäytyi asepuvusta, joutui sotaoikeuteen, joka antoi hänelle arestirangaistukseen. Lopulta Schüller pääsi uudelleen tutkintalautakunnan kuultavaksi, hänen vakaumuksensa todettiin todelliseksi, ja Schüller määrättiin Kajaaniin suorittamaan siviilipalvelustaan.
Yhteiskuntajärjestys kärsi tästä eniten: oikeuslaitoksen arvovalta romahti, Eduskunta ja puolustusvoimat kärsivät totaalisen arvovaltatappion. Aseistakieltäytyminen nousi Sadankomitean työn tuloksena esille ja lopulta Eduskunta muutti sitä koskevaa lakia.
Nytkin nuoret ovat asialla epäkelpona pitämäänsä lakia muuttaakseen. He osoittavat ensin, että laki ei toimi. Vasalan kaltainen reagoiminen johtaa juuri siihen, mitä hän EI halua. Uuteen tekijänoikeuslakiin, ehkä, mutta sitäkin varmemmin tarpeettomiin tuomioihin ja farssimaisiin oikeudenkäynteihin. Näitä allekirjoittajia nimittäin voi ennustaa tulevan tuhatmäärin.
Tekijät ovat jo valinneet tekemisensä, sehän on tällaisen "yllytysrikoksen" ydin. Maailmaa muokkaa se, miten tekijöiden tekoon reagoidaan. Siksi Vasalan puheen oikeuslaitoksen "nielemisestä" voidaan jättää omaan arvoonsa vaikka olisi Freudinsa lukenutkin...
[Apropos! Jos pitäisi arvata, sanoisin, että tuollaista kieltä kirjoittava tuntee usein kiusallista hengenahdistusta, kokee tukehtuvansa ja pakahtuvansa... Ja pelkää hukkumista... Näkee niistä unia... Tämä on kyllä huonoa psykologiaa, mitä tietysti pyydän heti anteeksi lukijoilta... Mutta en voinut vastustaa kiusausta...]
Mutta oleelliseen. On huonoa journalismia väittää sellaista "laillisen yhteiskuntajärjestyksen pilkkaamiseksi". Valitettavasti tällainen huono journalismi ei ole 30- ja 40-luvun retoriikalla intoilevan Paavo Vasalan kohdalla ensimmäinen kerta. Kukin kykyjensä mukaan tietysti oman panoksensa antaa. Mutta kenelle?
maanantaina, tammikuuta 09, 2006
Demokratiaa meillä ja muualla
Hulluja nuo roomalaiset! Blogistan-demokratiamme saa hauskoja piirteitä: kehitteillä on ihkaoikea Tietotekniikkapuolue, joka saa pikaisesti jo oman presidenttiehdokkaansakin. Tosin voi epäillä, että kaapin takana on nainen, joka tahtoo pressan juhliin. Oma mies presidenttinä sen kyllä takaisi...
Helsingin Sanomat ajoi tänään sitten eteenpäin kansalaismielipidettä, jonka mukaan Santahaminaan ja Malmille ei tarvitse rakentaa asuntoja. Jarmo Huhtasen artikkelia lukiessa kävi mielessä jo ainakin järjen korruption mahdollisuus: "Viime vuonna käydystä keskustelusta voi päätellä, että Malmin ja Santahaminan asuntorakentaminen on erityisesti vasemmiston ja vihreiden puolue-eliitin tavoite." Juuri sen jälkeen kun hän itse oli kirjoittanut, että "Malmi on vaikea kysymys erityisesti valtuuston suurimmalle ryhmälle kokoomukselle." Että kyllä se puolue-eliitin ongelma on juuri kokoomuksessa. Asuntorakentamisen kannattaminen kun ei ainakaan vasemmistossa eikä ehkä arkkitehtipuolue vihreissäkään oikein eliitiksi tee.
Veikkaanpa että kyselyissä oleellinen sana on tällä kertaa ollut "säilytetään": se kun korostui sekä kysymyksissä että tulkinnoissa. Ihmiset ovat oppineet jo säilyttämään.
Gallup-tulokset osoittavat, että puolue-eliittiä ei ole. Muutenhan he olisivat saaneet sanan äänestäjille perille. Asuntopolitiikan profiilit puuttuvat puolueilta Helsingissä.
Itse peesaan tässä demareita: Malmi on syytä rakentaa mahdollisimman pian. Säilytettäköön ne lentokenttärakennukset historiallisina muistoina. Yksityislentotoiminta kaupungin keskustassa on turhaa ja sitä paitsi hyvin vaarallista: terroria se ainakin on. Tuosta ne parvekkeen edestä pörräävät minuutin välein, kun yritän sunnuntaisin siinä istahtaa ihan rauhassa. Ja sitten kohta saa vasitomaisesti väistellä yritysjohtajan vesitasoa, joka laskeutuessaan ajaa läheisten kerrostalojen yli niin matalalta, että tv-antenneja on syytä seuraavalla asennuskierroksella siirtää.
Ja armeija joutaa lähteä Santahaminasta. Apulaiskaupunginjohtaja Pekka Korpisen aloite saada se rakennuskuntoon vuoteen 2050 mennessä on hyvä, mutta ajankohta turhan myöhäinen. Sitä voi hyvin aikaistaa pari-kolmekymmentä vuotta.
Mutta onko tavoitteena vain saada armeija myöntämään, että se ylipäätään on valmis lähtemään? Pakkokeinojahan tässä ei ole.
Helsingin Sanomat ajoi tänään sitten eteenpäin kansalaismielipidettä, jonka mukaan Santahaminaan ja Malmille ei tarvitse rakentaa asuntoja. Jarmo Huhtasen artikkelia lukiessa kävi mielessä jo ainakin järjen korruption mahdollisuus: "Viime vuonna käydystä keskustelusta voi päätellä, että Malmin ja Santahaminan asuntorakentaminen on erityisesti vasemmiston ja vihreiden puolue-eliitin tavoite." Juuri sen jälkeen kun hän itse oli kirjoittanut, että "Malmi on vaikea kysymys erityisesti valtuuston suurimmalle ryhmälle kokoomukselle." Että kyllä se puolue-eliitin ongelma on juuri kokoomuksessa. Asuntorakentamisen kannattaminen kun ei ainakaan vasemmistossa eikä ehkä arkkitehtipuolue vihreissäkään oikein eliitiksi tee.
Veikkaanpa että kyselyissä oleellinen sana on tällä kertaa ollut "säilytetään": se kun korostui sekä kysymyksissä että tulkinnoissa. Ihmiset ovat oppineet jo säilyttämään.
Gallup-tulokset osoittavat, että puolue-eliittiä ei ole. Muutenhan he olisivat saaneet sanan äänestäjille perille. Asuntopolitiikan profiilit puuttuvat puolueilta Helsingissä.
Itse peesaan tässä demareita: Malmi on syytä rakentaa mahdollisimman pian. Säilytettäköön ne lentokenttärakennukset historiallisina muistoina. Yksityislentotoiminta kaupungin keskustassa on turhaa ja sitä paitsi hyvin vaarallista: terroria se ainakin on. Tuosta ne parvekkeen edestä pörräävät minuutin välein, kun yritän sunnuntaisin siinä istahtaa ihan rauhassa. Ja sitten kohta saa vasitomaisesti väistellä yritysjohtajan vesitasoa, joka laskeutuessaan ajaa läheisten kerrostalojen yli niin matalalta, että tv-antenneja on syytä seuraavalla asennuskierroksella siirtää.
Ja armeija joutaa lähteä Santahaminasta. Apulaiskaupunginjohtaja Pekka Korpisen aloite saada se rakennuskuntoon vuoteen 2050 mennessä on hyvä, mutta ajankohta turhan myöhäinen. Sitä voi hyvin aikaistaa pari-kolmekymmentä vuotta.
Mutta onko tavoitteena vain saada armeija myöntämään, että se ylipäätään on valmis lähtemään? Pakkokeinojahan tässä ei ole.
lauantaina, tammikuuta 07, 2006
Tosi hyvä biisi
Bussissa ja metrossa kiinnittää usein huomiota siihen, että toi on tosi hyvä biisi. Mutta vähän liian kovalla se tulee. Varsinkin kun ottaa huomioon, että se tulee naapurin korvanappien kautta. Minä olen aina tiennyt, että niin menee kuulo. Kohta tietävät muutkin.
IT-Tietoviikon uutisen mukaan audiologi Dean Garstecki Northwestern-yliopistosta sanoo, että kasvavalla joukolla nuoria on samanlaisia kuulovaikeuksia kuin ikääntyneillä ihmisillä. Garsteck huomaisi tutkimuksessaan, että mp3-käyttäjät kuuntelevat musiikkia usein 110-120 desibelin voimakkuudella. Se voi aiheuttaa kuulovaurioita jo tunnin kuuntelun jälkeen. Huonolaatuiset nappikuulokkeet, jotka johtavat äänen suoraan korvaan, voivat lisätä voimakkuutta 6-9 desibelillä.
Niinpä esimerkiksi The Who -bändin kitaristi Pete Townshend varoittaa iPodin ja muiden vastaavien musiikkisoittimien käyttäjiä musiikin kuuntelusta liian kovalla.
Toisessa IT-Viikon uutisessa hän kertoo itse saaneensa kuulovaurion studiokuulokkeiden käytöstä.
"Olen tahattomasti ollut keksimässä ja jalostamassa musiikkityyliä, joka tekee ahkerimmat kuuntelijansa kuuroiksi. Kuulonmenetys on kamalaa, sillä kuuloa ei voi korjata. Jos käytät iPodia tai vastaavaa, tai lapsesi käyttää, saatat olla kunnossa. Vaistoni kuitenkin sanoo, että ongelmia tulee", Townshend varoittaa pöljiä nuoria.
IT-Tietoviikon uutisen mukaan audiologi Dean Garstecki Northwestern-yliopistosta sanoo, että kasvavalla joukolla nuoria on samanlaisia kuulovaikeuksia kuin ikääntyneillä ihmisillä. Garsteck huomaisi tutkimuksessaan, että mp3-käyttäjät kuuntelevat musiikkia usein 110-120 desibelin voimakkuudella. Se voi aiheuttaa kuulovaurioita jo tunnin kuuntelun jälkeen. Huonolaatuiset nappikuulokkeet, jotka johtavat äänen suoraan korvaan, voivat lisätä voimakkuutta 6-9 desibelillä.
Niinpä esimerkiksi The Who -bändin kitaristi Pete Townshend varoittaa iPodin ja muiden vastaavien musiikkisoittimien käyttäjiä musiikin kuuntelusta liian kovalla.
Toisessa IT-Viikon uutisessa hän kertoo itse saaneensa kuulovaurion studiokuulokkeiden käytöstä.
"Olen tahattomasti ollut keksimässä ja jalostamassa musiikkityyliä, joka tekee ahkerimmat kuuntelijansa kuuroiksi. Kuulonmenetys on kamalaa, sillä kuuloa ei voi korjata. Jos käytät iPodia tai vastaavaa, tai lapsesi käyttää, saatat olla kunnossa. Vaistoni kuitenkin sanoo, että ongelmia tulee", Townshend varoittaa pöljiä nuoria.
perjantaina, tammikuuta 06, 2006
Mä kuulun liittoon
Mäkihyppyä odotellessa lapsi katselee Walt Disney -kanavaa. Siinä Akun veljenpoikien lemmikkilisko on muuntunut jättiläiseksi, hirviöksi, joka on tuhota koko Ankkalinnan.
Kun lisko tekee tepposiaan, taustalla kuuluu tuttu laulu: Amerikan ammattiyhdistysten tunnussävelhän se siinä symboloi tuhoa: "Mä kuuluun liittoon, joka taistelee".
Näin imperialismi astuu taas jyrmyin askelin lastenhuoneeseen.
Kun lisko tekee tepposiaan, taustalla kuuluu tuttu laulu: Amerikan ammattiyhdistysten tunnussävelhän se siinä symboloi tuhoa: "Mä kuuluun liittoon, joka taistelee".
Näin imperialismi astuu taas jyrmyin askelin lastenhuoneeseen.
keskiviikkona, tammikuuta 04, 2006
Ahkeruus on ilotonta
Ahkeruus on iloista, sanotaan, mutta osaa se olla ilotontakin. Kun kantapää on halki - uudet kengät aiheuttavat kovettumat parissa päivässä -, niskaa särkee, joka paikkaan koskee, silmät punertaa ja muutenkin on itkettyneen näköinen, ääni on mennyt ja pääharrastus yskiminen käy kipeää. Työpäiväkin jäi moisista syistä vajaaseen kymmeneen tuntiin. Kun raahauduin kotiin, ei ollut ruokaa tehty. Päätin kiukutella edes sen verran, että olo paranisi. Mutta ei tämmöisenä päivänä sitäkään saanut aikaiseksi. Alkoi nimittäin mäkihyppy. Älkää kysykö mistä tiesin, ettei sielläkään kukaan suomalainen pärjää.
Sellaista on työnteko. Nyt pitäisi kohta puristaa kirja pakettiin ja antaa se pois silmistä ja mielestä. Pahoin pelkään, että siihen menee vieläkin yli viikko. Vaikka ei saisi mennä yhtää yli maanantain.
No mutta. Padam! Olihan se sentään se ilon kyynelkin riemukkaasti mukana. Työpöydällä oli sinne ehdittyäni kaksi kappaletta uutuuttaan hehkuvaa Suomen Kansallisfilmografiaa osa 12. Melkein yhdeksänsataa sivua. Taittoteknisellä tempauksella se jäi alle. Tiiliskivi parhaasta päästä. Sitä ei kannata lukea selällään maaten, kirja rinnan päälle. Jos nukahtaa voi tukehtua.
Sen verran omankin cv:n yhteisjulkaisusegmentti taas piteni: kirja syntyi kahdessa vuodessa viiden hengen porukalla. Halvalla meni. Ja halvalla saa: Edita on myynyt vanhoja osia Annankadun myymälässään käsittämättömällä 20 euron hinnalla. Uusin maksanee noin 80 euroa. Jos olen oikein ymmärtänyt, Editalta on tulossa koko sarjan (osat 1-12) tarjous kohtapuoliin.
Se oli sitten viimeinen kirja sitä laatua. Lähes 30 vuotta kestänyt tilapäinen projekti on valmis, sanoo talon johto. Kirja on passé. Koko homma pitäisi nyt virittää nettiin. Eiköhän siitäkin ainakin yhtä pitkä pikkuhanke synny. Sitä seurailen syrjäsilmällä. Minä taidan pysytellä lähivuodet enimmäkseen printtikirjojen tekijänä.
Sellaista on työnteko. Nyt pitäisi kohta puristaa kirja pakettiin ja antaa se pois silmistä ja mielestä. Pahoin pelkään, että siihen menee vieläkin yli viikko. Vaikka ei saisi mennä yhtää yli maanantain.
No mutta. Padam! Olihan se sentään se ilon kyynelkin riemukkaasti mukana. Työpöydällä oli sinne ehdittyäni kaksi kappaletta uutuuttaan hehkuvaa Suomen Kansallisfilmografiaa osa 12. Melkein yhdeksänsataa sivua. Taittoteknisellä tempauksella se jäi alle. Tiiliskivi parhaasta päästä. Sitä ei kannata lukea selällään maaten, kirja rinnan päälle. Jos nukahtaa voi tukehtua.
Sen verran omankin cv:n yhteisjulkaisusegmentti taas piteni: kirja syntyi kahdessa vuodessa viiden hengen porukalla. Halvalla meni. Ja halvalla saa: Edita on myynyt vanhoja osia Annankadun myymälässään käsittämättömällä 20 euron hinnalla. Uusin maksanee noin 80 euroa. Jos olen oikein ymmärtänyt, Editalta on tulossa koko sarjan (osat 1-12) tarjous kohtapuoliin.
Se oli sitten viimeinen kirja sitä laatua. Lähes 30 vuotta kestänyt tilapäinen projekti on valmis, sanoo talon johto. Kirja on passé. Koko homma pitäisi nyt virittää nettiin. Eiköhän siitäkin ainakin yhtä pitkä pikkuhanke synny. Sitä seurailen syrjäsilmällä. Minä taidan pysytellä lähivuodet enimmäkseen printtikirjojen tekijänä.
maanantaina, tammikuuta 02, 2006
Radiokuulumisia tänään
Joululta alkanut kurkunkarheus on sitten yltynyt ns. täysimittaiseksi räkätaudiksi. Kivat mulle. Siis oikolukua ja korjailua petin pohjalta tänään, ettei kuumetaudiksi kehity. Sitä ei aikataulu kestä.
Jos taukoa suopi, niin kannattaa hypätä tänään radion ääreen. YLE RADIO 1 avasi eilen Peter von Baghin 52-osaisen elokuvan historian. Se uusitaan maanantaisin klo 14.30. Yhden osan pituus on puoli tuntia, tänään aiheena Elokuvan syntyhetket. Elokuvan historia -sarja lähetetään YLE Radio 1:ssä sunnuntaisin 1.1.2006 alkaen klo 17.15 - 17.45, toinen eli uusintalähetys maanantaisin alkaen klo 14.30.
YLE:n sivuilla Petteri luonnehtii itse sarjaansa näin: "Nyt ääniavaruudessa välähtäviä elokuvia ja muistin sirpaleita on monin verroin enemmän, mutta periaate on sama: tarkastella muistimme ja kokemuksemme erästä tärkeää aluetta, yhteistä unta, joka on vaikuttanut elämäämme luultavasti paljon enemmän kuin tiesimmekään. On toki ainutlaatuista, että "meidän aikanamme" on syntynyt autenttinen, elinvoimainen ja olennainen uusi taide. Esitys on myös eräänlainen 1900-luvun (salainen) historia: tietoa ja tunteita, ääniä, joiden assosiaation mahti kiehtoo, ja unenomaista tajunnan liikkuvuutta, joka on samaa maata kuin itse elokuvat.
Oli korkea aika tehdä radion ylivertaisin keinoin yhteenveto elokuvan vuosisadasta; siitä kuinka kaikki on muuttunut lähes käsittämättömästi, ja kuitenkin kaikki on ennallaan; kuinka samat inhimilliset tekijät ja kokemuksien värähdykset liikkuvat katsojan sisuksissa ja sielussa silloin kun Lumièren kuvaama juna kauhistutti ensimmäisiä katsojia tai Méliès hämmästytti ihmisiä tallentamalla kuumatkan yksityiskohtaisesti - ja nyt, kun mielettömät kuva- ja äänimassat syöksyvät nykyaikaisen elokuvateatterin kaikista nurkista ja antavat taas kerran mielellemme hetkellisen onnen tuokion. Yhteisyyden tunne elokuvateatterin pimeydessä on yhä vielä sama ja jakamaton."
Mutta ohjelmistoa vilkaistessa silmiin tarttui muutakin. Samalla YLE RADIO 1 -kanavalla näyttää sanaisen arkkunsa avaavan myös bloggaritoverimme, Ph.D. Jurisprudence, hovioikeudenneuvos, professori Jukka Kemppinen. Hän on vieraana Aristoteleen kantapää -ohjelmassa. Ohjelmaa pitää Pasi Heikura ja hänellä on myös takanaan blogiesiintyminen.
Kemppinen vierailee radioaalloilla tänään ennen Petteriä, alkaen klo 14.03.
YLE RADIO 1 kuuluu taajuudella 87.9 MHz, HTV-kaapelin kautta taajuudella 92,3 MHz. Radiokuulumisiin...
Jos taukoa suopi, niin kannattaa hypätä tänään radion ääreen. YLE RADIO 1 avasi eilen Peter von Baghin 52-osaisen elokuvan historian. Se uusitaan maanantaisin klo 14.30. Yhden osan pituus on puoli tuntia, tänään aiheena Elokuvan syntyhetket. Elokuvan historia -sarja lähetetään YLE Radio 1:ssä sunnuntaisin 1.1.2006 alkaen klo 17.15 - 17.45, toinen eli uusintalähetys maanantaisin alkaen klo 14.30.
YLE:n sivuilla Petteri luonnehtii itse sarjaansa näin: "Nyt ääniavaruudessa välähtäviä elokuvia ja muistin sirpaleita on monin verroin enemmän, mutta periaate on sama: tarkastella muistimme ja kokemuksemme erästä tärkeää aluetta, yhteistä unta, joka on vaikuttanut elämäämme luultavasti paljon enemmän kuin tiesimmekään. On toki ainutlaatuista, että "meidän aikanamme" on syntynyt autenttinen, elinvoimainen ja olennainen uusi taide. Esitys on myös eräänlainen 1900-luvun (salainen) historia: tietoa ja tunteita, ääniä, joiden assosiaation mahti kiehtoo, ja unenomaista tajunnan liikkuvuutta, joka on samaa maata kuin itse elokuvat.
Oli korkea aika tehdä radion ylivertaisin keinoin yhteenveto elokuvan vuosisadasta; siitä kuinka kaikki on muuttunut lähes käsittämättömästi, ja kuitenkin kaikki on ennallaan; kuinka samat inhimilliset tekijät ja kokemuksien värähdykset liikkuvat katsojan sisuksissa ja sielussa silloin kun Lumièren kuvaama juna kauhistutti ensimmäisiä katsojia tai Méliès hämmästytti ihmisiä tallentamalla kuumatkan yksityiskohtaisesti - ja nyt, kun mielettömät kuva- ja äänimassat syöksyvät nykyaikaisen elokuvateatterin kaikista nurkista ja antavat taas kerran mielellemme hetkellisen onnen tuokion. Yhteisyyden tunne elokuvateatterin pimeydessä on yhä vielä sama ja jakamaton."
Mutta ohjelmistoa vilkaistessa silmiin tarttui muutakin. Samalla YLE RADIO 1 -kanavalla näyttää sanaisen arkkunsa avaavan myös bloggaritoverimme, Ph.D. Jurisprudence, hovioikeudenneuvos, professori Jukka Kemppinen. Hän on vieraana Aristoteleen kantapää -ohjelmassa. Ohjelmaa pitää Pasi Heikura ja hänellä on myös takanaan blogiesiintyminen.
Kemppinen vierailee radioaalloilla tänään ennen Petteriä, alkaen klo 14.03.
YLE RADIO 1 kuuluu taajuudella 87.9 MHz, HTV-kaapelin kautta taajuudella 92,3 MHz. Radiokuulumisiin...
sunnuntai, tammikuuta 01, 2006
Apollo-palkinto Jarmo Jääskeläiselle
DocPoint – Helsingin dokumenttielokuvafestivaali on olemassaolonsa ajan myöntänyt Aho & Soldan -elämätyöpalkinnon ansioituneelle suomalaiselle dokumenttielokuvaohjaajalle.
Viisivuotisjuhlansa kunniaksi DocPoint perusti uuden palkinnon, joka jaetaan vaihtoehtoisesti Aho & Soldan -palkinnon kanssa. Apollo-palkinto voidaan antaa suomalaista dokumenttielokuvaa merkittävästi edistäneelle ja sen parissa erityisesti ansioituneelle henkilölle tai yhteisölle. Näin palkituksi voivat tulla ohjaajien lisäksi muutkin elokuvan parissa työskentelevät henkilöt ja myös yhteisöt. Suuruudeltaan tunnustus on 5 000 euroa.
Nimensä palkinto on saanut ensimmäisen merkittävän suomalaisen dokumenttielokuvayrityksen mukaan: K. E. Ståhlbergin omistama Atelier Apollo aloitti toimintansa vuonna 1904 ensimmäisenä elokuvatuottamona Suomessa.
Ensimmäisen Apollo-palkinnon saaja on ohjaaja ja tuottaja Jarmo Jääskeläinen, joka palkitaan merkittävästä työstään kotimaisen dokumenttielokuvan edistämiseksi. Jääskeläinen saa palkintonsa DocPoint-festivaalin avajaisissa 25. tammikuuta Helsingissä.
Viipurissa vuonna 1937 syntynyt Jääskeläinen on tehnyt pitkän uran Yleisradiossa toimittajana, kirjeenvaihtajana, ohjaajana ja kouluttajana. Elokuvaa Jääskeläinen opiskeli muun muassa Puolassa Lodzin elokuvakoulussa. Kotikatsomoissa on varmasti tullut tutuksi hänen perustamansa TV2:n Dokumenttiprojekti.
DocPointin ohjelmassa on tammikuussa muun muassa Jarmo Jääskeläisen valitsema carte blanche -esityssarja, joka sisältää paitsi Jääskeläisen omia ohjauksia ja hänen tuottamiaan elokuvia, myös hänelle itselleen tärkeitä elokuvia.
Monet nähtävät elokuvat ovat dokumenttielokuvan klassikoita. Sen myötä meillä kaikilla on taas mahdollisuus hyviin elokuvahetkiin suurelta kankaalta. Sanon "kaikilla", koska Helsinkiin kannattaa DocPointin vuoksi tulla kauempaakin.
Viisivuotisjuhlansa kunniaksi DocPoint perusti uuden palkinnon, joka jaetaan vaihtoehtoisesti Aho & Soldan -palkinnon kanssa. Apollo-palkinto voidaan antaa suomalaista dokumenttielokuvaa merkittävästi edistäneelle ja sen parissa erityisesti ansioituneelle henkilölle tai yhteisölle. Näin palkituksi voivat tulla ohjaajien lisäksi muutkin elokuvan parissa työskentelevät henkilöt ja myös yhteisöt. Suuruudeltaan tunnustus on 5 000 euroa.
Nimensä palkinto on saanut ensimmäisen merkittävän suomalaisen dokumenttielokuvayrityksen mukaan: K. E. Ståhlbergin omistama Atelier Apollo aloitti toimintansa vuonna 1904 ensimmäisenä elokuvatuottamona Suomessa.
Ensimmäisen Apollo-palkinnon saaja on ohjaaja ja tuottaja Jarmo Jääskeläinen, joka palkitaan merkittävästä työstään kotimaisen dokumenttielokuvan edistämiseksi. Jääskeläinen saa palkintonsa DocPoint-festivaalin avajaisissa 25. tammikuuta Helsingissä.
Viipurissa vuonna 1937 syntynyt Jääskeläinen on tehnyt pitkän uran Yleisradiossa toimittajana, kirjeenvaihtajana, ohjaajana ja kouluttajana. Elokuvaa Jääskeläinen opiskeli muun muassa Puolassa Lodzin elokuvakoulussa. Kotikatsomoissa on varmasti tullut tutuksi hänen perustamansa TV2:n Dokumenttiprojekti.
DocPointin ohjelmassa on tammikuussa muun muassa Jarmo Jääskeläisen valitsema carte blanche -esityssarja, joka sisältää paitsi Jääskeläisen omia ohjauksia ja hänen tuottamiaan elokuvia, myös hänelle itselleen tärkeitä elokuvia.
Monet nähtävät elokuvat ovat dokumenttielokuvan klassikoita. Sen myötä meillä kaikilla on taas mahdollisuus hyviin elokuvahetkiin suurelta kankaalta. Sanon "kaikilla", koska Helsinkiin kannattaa DocPointin vuoksi tulla kauempaakin.
Ihan erilainen vuosi
Näyttää tulevan ihan erilainen vuosi. Vielä viime vuonna lumi, räntä ja semmoiset tulivat taivaalta ylhäältä alas. Eikä siinä ollut mitään vikaa. Mutta nyt se näyttää ainakin aamiaispöydästä katsottuna menevän ihan toisin kuin ennen: poikittain. Enkä armeijakieltä käyttääkseni suorita katselustoimitustani poikittain tai pitkällään keittiön pöydällä, mikä olisi luonnontieteilijän selitys tähän perinpohjin ihmistieteelliseen mutta silti ääriempiiriseen havaintoon.
Tammikuun ensimmäisenä jo pelkkä havainto siitä, että empiria on olemassa, on tietysti jo paljon sanottu. Humanistihenkilön keskimääräinen empiriantuntemus lähtee tietysti tavanmaisemmin ajateltuna edestätakaa käänteisestä kielellisestä ilmaisusta, jonka tarkoituksena on rikkoa jatkumoksi historiasta tämän hetken kautta tulevaisuuteen ylettyvä ja siis sellaisenaan varsin ylihistoriallinen lause: "Ei koskaan enää".
Kun lausetta makustelee, tuo "enää" viittaa ensin tulevaisuuteen ja jotenkin siitä riippumatta, mutta yhtä aikaa kovastikin roikkuen, tuo kieltokin ("ei") sekä sana "koskaan" sitovat tuon lauseen tähän nykyaikaan, vaikka näin erillisinä tarkasteltuina molemmat voisivat olla itsessään ylihistoriallisia (ja jotenkin sen teoriaksi muuntautuneen empirian kautta universaaleja). Näin tämä empiriasta kummunnut tarkastelu, jossa oltiin alun perin juuri ja varsinkin aikaan sidottuja, sillä kuten muistatte kyse oli tammikuun ensimmäisestä, on nopeammin kuin ammuttu nuoli ampautunut kiinni ylihistoriallisiin ja universaaleihin, mutta naiiveihin kielilingvistisiin pohdiskeluihin: "koskaan".
Oikeastaan "koskaan" on niin menneeseen, tähän hetkeen ja tulevaisuuteen liudentunut sana, ettei oikeastaan ole väliä, määritteleekö sitä kielto ("ei") tai myöntö ("kyllä"). Juuri siksi "ei koskaan enää" on kuin Uuden Vuoden lupaus, kaikessa empiirisyydessään perin epämääräinen ja muotoutumaton möhkäle, joka lausutaan paksuin poskin muka ikiaikaiseksi totuudeksi.
Näinhän käy monille käsitteillekin: kun niiden katealueesta tulee liian suuri, ne lakkaavat tarkoittamasta oikeasta mitään. Sellainen on esimerkiksi feodalismi. Sehän tarkoittaa toisaalta sitä, toisaalta tätä ja kolmanneksi tuota sekä kaikkia niitä poikkeuksia, joita voimme oppineisuutemme osoitukseksi luetella. Liian iso sana. Elämään ja empiriaan. Vir. Est. Vis.
Tammikuun ensimmäisenä jo pelkkä havainto siitä, että empiria on olemassa, on tietysti jo paljon sanottu. Humanistihenkilön keskimääräinen empiriantuntemus lähtee tietysti tavanmaisemmin ajateltuna edestätakaa käänteisestä kielellisestä ilmaisusta, jonka tarkoituksena on rikkoa jatkumoksi historiasta tämän hetken kautta tulevaisuuteen ylettyvä ja siis sellaisenaan varsin ylihistoriallinen lause: "Ei koskaan enää".
Kun lausetta makustelee, tuo "enää" viittaa ensin tulevaisuuteen ja jotenkin siitä riippumatta, mutta yhtä aikaa kovastikin roikkuen, tuo kieltokin ("ei") sekä sana "koskaan" sitovat tuon lauseen tähän nykyaikaan, vaikka näin erillisinä tarkasteltuina molemmat voisivat olla itsessään ylihistoriallisia (ja jotenkin sen teoriaksi muuntautuneen empirian kautta universaaleja). Näin tämä empiriasta kummunnut tarkastelu, jossa oltiin alun perin juuri ja varsinkin aikaan sidottuja, sillä kuten muistatte kyse oli tammikuun ensimmäisestä, on nopeammin kuin ammuttu nuoli ampautunut kiinni ylihistoriallisiin ja universaaleihin, mutta naiiveihin kielilingvistisiin pohdiskeluihin: "koskaan".
Oikeastaan "koskaan" on niin menneeseen, tähän hetkeen ja tulevaisuuteen liudentunut sana, ettei oikeastaan ole väliä, määritteleekö sitä kielto ("ei") tai myöntö ("kyllä"). Juuri siksi "ei koskaan enää" on kuin Uuden Vuoden lupaus, kaikessa empiirisyydessään perin epämääräinen ja muotoutumaton möhkäle, joka lausutaan paksuin poskin muka ikiaikaiseksi totuudeksi.
Näinhän käy monille käsitteillekin: kun niiden katealueesta tulee liian suuri, ne lakkaavat tarkoittamasta oikeasta mitään. Sellainen on esimerkiksi feodalismi. Sehän tarkoittaa toisaalta sitä, toisaalta tätä ja kolmanneksi tuota sekä kaikkia niitä poikkeuksia, joita voimme oppineisuutemme osoitukseksi luetella. Liian iso sana. Elämään ja empiriaan. Vir. Est. Vis.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)