YleTeeman Kino-Kaukoon tälle päivälle valittu elokuva on George Sluizerin ohjaama Kivinen lautta (The Stoneraft, Espanja-Portugali-Hollanti 2002). Elokuvalla on vahva kirjallinen tausta, sillä se perustuu Nobel-palkitun portugalilaisen kirjailijan Jose Saramagon romaaniin La balsa de piedra. Kyse on ensimmäisestä Saramago-filmatisoinnista.
Ohjaaja George Sluizer (s. 25.6.1932) on hollantilainen, joka on aiemmin erikoistunut Brasiliaan tai portugalin kieleen. Sluizer on syntynyt ja kouluttautunut elokuvantekoon Pariisissa, mutta hän aloitti uransa vuonna 1972 näytelmäelokuvalla A Faca e o Rio yhteistyössä Jofre Soaresin kanssa. Sitä seurasi joukko lyhytelokuvia ja dokumentaareja A Balsa, Retrato de um Vaqueiro ja Carnaval em São Luís. Vuoden 1988 São Paulo International Film Festivaleille valmistui erikoismaininnan saanut 1988 elokuva O Homem que Queria Saber, jonka hän ohjasi uudestaan Hollywoodissa vuonna 1993 nimellä The Vanishing. Se on hieno maailmanluokan kultajyväthrilleri. Menestyksiä São Paolon festivaaleilla on myös musta komedia Morto pra chegar em Casa (1996), jonka toinen ohjaaja oli portugalilainen Carlos da Silva.
Elokuvassa selittämätön murtuma Pyreneiden vuoristossa aiheuttaa ihmisille jännitystä ja tieteellistä uteliaisuutta. Kun geologinen murtuma syvenee ja laajenee, Euroopan yhteisö haluaa irrottautua koko asiasta. Turistit joutuvat paniikkiin ja jopa asukkaa yrittävät paeta. Kun sitten Espanja ja Portugali fyysisesti irtoavat mannermaasta, irralleen jäänyt Iberian niemimaa vaeltaa päämäärättömästi merelle kohti Amerikkaa.
Kyse on siis onnettomuuselokuvasta (disaster movie, jolle ei suomenkielistä vastinetta ole. Vai pitäisikö sanoa katastrofielokuva?). Tällaiset elokuvat toteutetaan verrattain vakiintuneella tavalla. On olemassa suuri tarina, jota seurataa useiden pienten tarinoiden avulla. Niin tässäkin. Ensimmäisenä tilanteen havaitsee koira. Jose (Gabino Diego) huomaa, että linnut seuraavat häntä minne ikinä hän menee. Joana (Ana Padrao) seuraa tikulla maassa olevaa linjaa, jota hän ei voi enää hävittää. Joaquim (Diogo Infante) heivaa suurta kiveä mereen. Maria (Iciar Bollain) purkaa sinistä sukkaansa korjatakseen virheen ja huomaa ettei se onnistu: villa ei lopu. Ja muita vanhempi mies Pedro (Federico Luppi) tuntee maan värähtelyt, vaikka muut eivät sitä huomaa.
Ja nämä kaikki tunkevat samaan Citroeniin: he ajavat päinvastaiseen suuntaan kuin muut, jotka pakenevat. Kun auto hajoaa, he huomaavat, että kaikki eivät pakene. Jotkut ryöstävät ja juhlivat kuin viimeistä päivää. Ja koko muu maailma on kauhuissaan: Britannia tahtoo varmistaa Gibraltarin, amerikkalaiset tulevat mittalaitteineen, hallitukset eroavat, eikä kukaan keksi selitystä. Monet alkavat epäillä omalaatuista viisikkoamme: hekö sen ovat saaneet aikaan. Samaa voi ihmetellä itse elokuvasta. Maailman mantereet hajoavat, eikä erikoistehosteita juuri tarvita. On jännittävää katsoa, millä tempuilla ohjaaja saa aikaiseksi haluamansa tunnelman. Kyse ei ole vauhdista ja temposta, joten äänet riittävän suurelle. Ja varmistakaa rauhainen ympäristö.
Elokuva on tietysti myös satiirinen: voiko EU:sta erota? Siis muuten kuin fyysisesti kuten tässä tapahtuu. Tai miksi toisia, omalaatuisesti tilanteen selvittäviä ihmisiä pidetään niin helposti syntipukkeina eikä tilanteen ratkaisijoina? Ovatko viisi päähenkilö profeettoja? Ja todistaako elokuva oikeaksi kaaosteorian? Perhoseniskuun verrattava lähtölaukaus riittää hirmumyrskyyn kauempana...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti