Hyppäsin oravanpyörästä saldovapaalle ja syöksyin ostoskeskuksen hurveloon maailmaan. Kirjakaupassa oli ALE. Mukaan lähti Predran Matvejevićin (kuvassa) loistelias teos Välimeren breviaario (suom. Kari Klemelä). Esipuheen kirjaan on tehnyt Claudio Magris, jonka suurenmoista Tonava-kirjaa perheessämme luetaan samanaikaisesti. Italialainen kirjailija ja germanisti Magris (1939-) on kotikaupungissaan Triesten saksalaisen kirjallisuuden ja kulttuurin professori vuodesta 1978. Magrisilta on suomennettavana myös Italian tärkeimmän kirjallisuuspalkinnon saanut Microcosmi (1997). Näihin teoksiin on palattava vielä blogissakin, kun aikaa on paremmin.Minun kohdallani tällaisten intellektuaalisesti syvien kirjojen nautiskeleva lukeminen alkoi jo pikkupoikana Elias Canettista (1905-1994), vaikka hänen ei-fiktiiviset kirjansa olivatkin pitkälle henkilöhistoriallisia. Mutta voiko kukaan olla pitämättä niistä? Parempia fiiliksiä ne antoivat kuin Milan Kundera, jolla on myös tällaisia älyllisiä taipumuksia. Onko Suomessa sellaisia muita kuin Veijo Meri ja Johannes Salminen? Olavi Paavolainen aiemmin, ja Lauri Viljanen (Taisteleva humanismi, 1936) ehkä.
Historioitsijoista näihin on luettava Eric Hobsbawm, jonka teokset järkiään ovat nerokkaita. Itsekin olin suomentamassa hänen Nationalismi-teostaan. Age of Revolution, Age of Capital, Age of Empire muodostavat perustrilogian, Euroopan pitkän 1800-luvun historian, Ranskan vallankumouksesta ensimmäiseen maailmansotaan. Se sai jatkoa suomennetussakin - siinä olisi kyllä ollut vielä yksi tarkistuskierros tarpeen - Age of Extremes -teoksessa, joka on lyhyen 1900-luvun historia.
Simon Schama on ollut yhtä inspiroivan vaikuttava esimerkiksi teoksillaan Patriots and Liberators: Revolution in the Netherlands 1780-1813 (1977), The Embarrassment of Riches: An Interpretation of Dutch Culture in the Golden Age (1987); Citizens. A Chronicle of the French Revolution (1989), unohtamatta hänen huimaa tiiliskiveään Landscape and Memory (1995).
Tähän kun lisää David Cannadinen monine teoksineen - ne antavat ajatuksia yllättävän moneen suuntaan - ja Linda Colleyn (esim. Britons: Forging a Nation 1707-1837), niin monet intellektuaaliset vaikuttajani on tulleet mainituksi. Toki listaa pitäisi jatkaa esimerkiksi Ernest Gellnerillä, Hugh Trevor-Roperilla, E. H. Carrilla ja monella muulla. Ja vielä on monia yksittäisiä teoksia, jotka selittävät, miksi kannattaa lukea, kirjoittaa ja puhua elämäntehtävänään.
Salomon Volkovin Pietari oli aikanaan uusi kokemus ja jätti elinikäisen jäljen. Seppo Heikinheimo arvioi aikanaan suomentamaansa teosta hieman kalseasti: "Se on sinnikkään mutta keskinkertaisen puurtajan kooste, vaikkakin sinänsä pätevä lähdeteos". Kirjan mainos taas sanoo: "Elävä, henkevä ja runsaasti kuvitettu teos Pietarista 1700-luvulta nykypäivään kertoo 300-vuotisjuhliaan viettävästä suurkaupungista siellä eläneiden taiteen mestareiden ja kulttuurihenkilöiden kautta."
Volkovin pääteema on kaupungin myyttinen dikotomisuus. Kahtiajako perustuu niihin satoihin tuhansiin ihmisuhreihin, kun länsimaalaistuvan Venäjän ja uudenlaista tehokkuuden ideaa toteuttavan Pietari I:n unelmaa, uutta Venäjän pääkaupunkia rakennettiin Nevan suistoon. Pietari-myytin varsinainen isä on Aleksandr Sergejevits Pushkin ja erityisesti tämän vuonna 1833 kirjoittama eeppinen runo Vaskiratsastaja. Sen ytimessä on Pietarin skitsofreeninen vastakohtaisuus: yhtäaikainen loisto ja rappio, tavallisen ihmisen, armottoman luonnon ja säälimättömän valtiokoneiston yhteentörmäys. Etienne Maurice Falconetin veistämä Pietari I -aiheinen Vaskiratsastaja-patsas (1782) on yhä paikoillaan.
Volkov liittää tähän Pietarin myyttiin maailmankuulut taiteilijat: kirjailijat, runoilijat, maalarit ja säveltäjät. Hän rakentaa näiden ympärille pitkän kaaren myös Pietarin ja Moskovan vastakkainasettelusta, ja myös Pietarin sosiaalisesta sekä taloudellisesti kehityksestä. Henkilökohtainen ote syvenee, kun Volkov kertoo tapaamisistaan säveltäjä Dmitri Shostakovitsin, runoilija Anna Ahmatovan ja kirjailija Joseph Brodskyn kanssa.
Mutta laittakaapa kommentteja vastaavista kokemuksista inspiroivien teoksien äärellä. Niitä kannattaa aina mainostaa!
6 kommenttia:
Olen sattuneesta syystä ostanut (ja ostan edelleen) paljon kirjoja - viimeinkin - juuri nyt, mutta miksi minun pitäisi ostaa Hobsbawmia, joka ei kerta kaikkiaan sovellu tajuuni sitä, miten historiaa kirjoitetaan asiantuntevasti "lonkalta" (tämä on hankala juttu) - olkookin että olen periaatteessa vasemmistolainen.
Tämä ei Sedis ole vittuilua.
Ostin jo parielokuvateosta.
Olen rampa mies enkä pääse enää mihinkään.
Vihaan televisiota - olen vihannut jo ehkä 20 vuotta , joten on hyväksi, että saan luettavaksi jotain ainoasta taiteenlajista, josta 1900-luku voi olla ylpeä - elokuva.
(Se on se Alasen teos...suosittele lisää)
Edellisen voi poistaa. Sekava.
*
Mutta Hobsbawmin suhteen pidän mielipiteeni.
Häntä on mukava lukea, mutta mikään tenttikirjojen tekijä hän ei ole.
Historioitsijalta vaadittaneen yksityiskohtien käsittelyssä myös selkeää systemaattisuutta eikä pelkkää retoris-aatteellista sloganeitten heittoa ja puolittain arvattaviksi jääviä vihjauksia eri tapahtuma-asiayhteyksien välillä/lle, vaikka hänellä olisikin tietoa 100:n tietosanakirjan verran - ja enmmänkin.
Hobsbawm on historioitsijana ylivertaisen verbaliikkansa "vanki" -paradoksaalista mutta (minulle) totta.
Niinpä niin...
Ehkä se yksi lisätarkistuskierros siihen suomennettuun Age of Extremes-teokseen olisi sitten hiukan selkiyttänyt kirjan "niskalenkkimäistä otetta" 1900-luvun maailmahistoriaan.
Nyt vaikutelma on paradoksaalisesti lähes friedellmäinen (dilentanttinen!) - sekä hyvässä että huonossa.
Taidan odottaa vielä pari kommenttikierrosta... Inopi beneficium bis dat qui dito dat.
Jaa. Hmm...Mitä tulee väittämieni "liipasinherkkyyteen": In dubio pro reo.
Ja "selvennetäänpä" asiaa vielä hiukan.
Post hoc non est propter hoc. Translation: "'After this' is not 'because of this'."
Täten kumosin väittämäni perusteet.
(Obs! An alternative translation - "This here is not a fucking helicopter - you see!?")
Lähetä kommentti