Festivaalikiireitä

DocPoint lähti liikkeelle jyräten. Vanhan kahvilan puitteissa seurasin iltapäivän vieraiden saapumista, infon järjestäytymistä ja lopulta festivaalijohtajiston kiirehtiessä juoksevia asioita yhytin Peter von Baghin ja Frederick Wisemanin niin onnekkaasti, että tulin kutsutuksi lounaalle heidän kanssaan Ruotsalaisen teatterin yhteyteen. EDIT torstaipäivällä: Lukekaa torstain Hesarista Wisemanin haastattelu.

Matkalla Vanhalta kävimme läpi Hotelli Tornin historian - Wiseman asuu siellä - ja Petteri muistutti ruokapaikaksi valitun Svenska Teaternin taustoista Mauritz Stillerin ja Victor Sjöströmin kautta.

Ruoka oli hyvää. Puhuimme kaiken muun ohella Wisemanin tavasta tehdä elokuvia valtavan aineiston äärellä: jopa nykyaikaiset digiaineiston käsittelijät hämmästelisivät sitä materiaalin määrää, mistä hän on elokuvansa työstänyt. Elokuvaan hän valitsee pitkän leikkausprosessin lopuksi noin 3 prosenttia kuvaamastaan. Aineistoa sitten saattaakin olla 75-120 kilometriä. Se on paljon filmiä.

Kysyin tietysti, miten hän aineistoaan jäsentää. Hän kertoi katsovansa aineistoa 6-8 kuukautta ennen kuin päättää mitään muodosta. Hänen tapansa kuvata prosessia sai minut kysymään siitä, onko hänen juristin koulutuksellaan merkitystä asiassa. Hän sanoi kuivasti, että sitä häneltä aina kysytään. "Ei, ei sillä ole mitään tekemistä". Hän tentti kaiken kolmessa vuodessa, sillä kirjallisesti lahjakkaana hän selvitti tentit helposti, mutta sillä ei ole mitään tekemistä hänen elokuviensa kanssa. Jos jollakin, kielellä on. English language. Erityisesti runoilla. Lukemalla syvällisesti runoja ja analysoimalla lukemaansa saavutetaan jotakin, joka on paljon tärkeämpää hänen elokuviensa tekemisessä kuin juridiikan opiskelu. Se muistuttaa sitä, miten hän tekee elokuvia suuren aineistonsa kanssa.

Wiseman pohdiskeli sitä, mitä tekee jättiläismaisella arkistollaan. Ehkä hän luovuttaisi sen Kongresssin kirjastoon. Sanoin sen olevan hyvän idean. Hän sanoi yhä miettivänsä tuhoaisiko kaiken. Minä sanoin, että se ei ole hyvä idea, historioitsijana vastustan tuhoamisprojekteja. Hän hymyili. Se on sama kuin murha, sanoin. Hän ei enää hymyillyt. Molemmat miehet hymähtivät yhtä aikaa. Hymähdyksen tavasta en osaa sanoa, vaikka yritin sitä seurata.

Frederick ja Peter alkoivat puhua amerikkalaisista arkistoista, niistä, jotka olisivat luovuttamisen arvoisia. He eivät olleet tavanneet aiemmin, mutta nyt he löysivät monia yhteisiä tuttavuuksia. Yhdysvalloissa on useita arkistoja, johon aineistoja kaivataan.

Kymmenen minuuttia ja monien keskustelujen jälkeen hän palasi tähän kysymykseen. Pitäisikö ne tuhota vai antaa arkistoon. Joka tapauksessa hän antaisi aineistolleen ikuisen käyttökiellon. Kysyin että sadan vuoden kuluttuakin. Hän ymmärsi oikein, ja sanoi että kuolemansa jälkeenkin hän haluaa ettei aineistoa käytetä mihinkään. Hänen luottamuksensa esiintyjiensä kanssa vaatii sitä. Hän piti hetken tauon. Toisti kantansa ja lisäsi, että hän ei myöskään halua että jälkeen tulevat tekisivät hänen aineistollaan asiat toisin. Hän on ne tehnyt, ne ovat niin, eikä sitä pidä muuttaa.

Eettisyydestä ei puhuttu sillä sanalla. Tekisi mieli sanoa, että narsismistakaan ei puhuttu. Kaikki me olemme narsisteja ja elokuvaohjaajilta, kuvan ja sanan luojilta, sitä ei ole koskaan puuttunut. Ei se välttämättä ole huonoa narsismia: luovan tekijän osa on niin vaikea, että sitä on vaikea sietää. Mutta ehkä se on lopulta kaiken luovan työn luonteenpiirre. Sietää ja toteuttaa omaa positiivista narsismiaan, loppujen lopuksi muista välittämättä - ja kaiken tämän kanssa pitää yllä tiukkaa eettistä kantaa. Ristiriitaistako? Ehkä, mutta toimii.

Kristina Schulgin toi jet lagin ja rankan ohjelman uuvuttaman Wisemanin vielä avajaisten ajaksi viereen istumaan. Itse näin Pia Andellin elokuvan jo toisen kerran, eikä sitä senkään jälkeen tarvitse tekijän hävetä: Ypyän arkkitehtipariskunnasta kertovan elokuvan aineisto ja sen käsittely kestää kriittisenkin katsomisen. Wisemanin saatoin tilaisuuden jälkeen hotellille ja olin yllättynyt, että hän vielä jaksoi käydä avajaisjatkoilla Vanhalla paria tuntia myöhemmin. Välillä hän oli käynyt puhelinkonferenssia Yhdysvaltoihin. Teräsmies. Kasvisruoalla ja tarkoin kunnostaan huolta pitävä mies. Siksi muistin aina korostaa synninteon tarvettani, kun sytytin tupakan ulos mennessämme.

Matkalla hotellin suuntaan saatoin esitellä hänet DocPointin grand young manille, Suomi-palkinnon viime vuoden lopulla kuitanneelle Arto Haloselle, jolla on ollut hirveä potku päällä koko edellisvuoden. Kolme elokuvaa. Jos nyt vähän vauhti stressaa, niin sitä ei kannata ihmetellä. Vaikka ei sitä päälle miehestä huomaa. Päin vastoin.

Vanhalla kävin monia hauskoja keskusteluja. Mukana oli fiktio-ohjaaja Markku Pölönen, jolle dokumenttielokuvafestivaaleille juuri tässä roolissa eksymisen kunniaksi tarjosi Koskenkorva-paukun Pirjo Honkasalo - joka toi Tarja Halosen kannustavan tervehdyksen festivaaleille.

Fiktio-ohjaajia ei dokkarifestareilla paljon näe, vaikka kyllä siellä Pölösen lisäksi ainakin Lauri Törhönen oli paikalla. Ja onhan fiktiota ainakin jossakin määrin tehnyt yksi jos toinen ohjaaja.

Karjalan perukoille asettautunut Pölönen kertoi tulevista hankkeista, uusi produktio käynnistyy juuri, mutta enimmäkseen puhuimme energiahuollosta kaskuja kertoen. John Webster kertoi tekevänsä elokuvaa juuri siitä, kuinka heidän perheensä koko asumisessaan ja olemisessaan pidättäytyy lähes täydellisesti kuluttamasta öljyä ja vastaavia tuotteita vuoden ajan. Siitä pitäisi elokuvankin tulla. Peter Kotwica kertoi tulevasta elokuvastaan Musta jää, joka on ilmeisesti saanut juuri rahoituksen. Rostislav Aaltokin pistäytyi pöydässä kertomassa omista hankkeistaan. Tuottaja Kalle Aho avasi sanaisan arkkunsa käynnissä olevasta Siperia-hankkeestaan ja ohjaaja Jouni Hiltusen kanssa - sen elokuvan leikkaus tulee kestämään pitkään sillä aineisto on mahtava - ja myös siitä, mikä heillä on mielessä jatkossa. Siinä pöydässä kävi tuottajia, tekijöitä, television sisäänostajia ja tuottajapuolen edustajia solkenaan. Seppo Rustanius kertoi tulevasta elokuvastaa Valkoiset teloittajat, mutta juttelimme tapojemme mukaan myös asiattomia. Mikko Pielan Väinö Auer-elokuvasta sanailin paitsi lievää vahvempaa hermostuneisuutta ensi-illan vuoksi osoittaneen ohjaajan kanssa myös hänen kuvaajansa Tahvo Hirvosen kokemuksista Argentiinan kylmillä vesillä ja sen loisteliaissa maisemissa, johon 35-millinen kamera tai edes HDTV-tasoinen kuvauskalusto olisi tehnyt sen lopullisen, kuvaajan silmää hiveltävän tason. Luotan silti siihen, että täydellistä vähäisempikin spektaakkeli tulee tyydyttämään. Dokumenttielokuvatekijän ja entisen YLE:n Moskovan kirjeenvaihtaja Reijo Nikkilän kanssa kävimme tiukan ja hauskoja uusia juttuja kertovan keskustelun Moskovasta, elokuvanteosta, dokumenttikirjoista ja muista yhteisistä intresseistämme. Ohimennen tapasin ainakin kymmenen muuta elokuvantekijää, ohjaajista nuoriin elokuvatyöntekijöihin. Kaikkia en ehtinyt nähdä.

Mutta huomenna festivaali jatkuu. Se onkin työteliäs päivä.