Koekuvauksia Orionissa tänään klo 17

Dokumentin ytimessä –sarjan 35 osa, Paljastava kamera –esitys Orionissa keskiviikkona 14.3.2007 klo 17 keskittyy suomalaisen elokuvan juuri ja juuri säilyneeseen, harvinaiseen ja ennennäkemättömään koekuvausmateriaaliin. Esitys sisältää elokuvien koekuvauksia 1940–1970 –luvuilta. Mukana tänään filmiaikojaan muistelemassa ovat ainutlaatuiset tähdet Heidi Krohn ja Maija Karhi.

Haluatko filmitähdeksi? –teemaa on väläytelty lähes läpi suomalaisen elokuvan satavuotisen historian. Ensimmäistä kertaa naispuolisia elokuvatähtiä lähdettiin metsästämään yleisön joukosta 1920-luvun puolessa välissä Filmiaitta-elokuvalehden aloitteesta. Mitään suuria rooleja ei ehdokkaille suotu. Pisimmälle eteni sittemmin Suomen Kansallisteatterin näyttelijänä tunnettu ja 38 elokuvassa esiintynyt Henny Waljus.

Elokuvatähtien metsästys jatkui. Suomi-Filmi ja Suomen Filmiteollisuus perustivat 1930-luvulla omat oppilaskoulunsa tulevien näyttelijälahjakkuuksien valmentamiseen, esimerkiksi Sirkka Sipilä, Kyllikki Forssell ja Olavi Virta aloittivat filmiuransa tätä kautta.

Fotogeenisyys eli kuvauksellisuus oli keskeistä elokuvanäyttelijöitä haettaessa.Vuonna 1942 filmattiin kansalle avoimeksi julistetun käsikirjoituskilpailun tuloksia. Samalla myös filmitähtiä haettiin kansan parista. Suomi-Filmi julisti lehdessään Suomi-Filmin Uutisaitta miesten ja naisten filmikasvokilpailu á la Haluatko filmitähdeksi? Suosio oli suuri. Ehdokkaita esiteltiin useassa numerossa ja kansa sai äänestää suosikkiaan kilpailulautakunnan valitsemista 20 kandidaatista.

Valintaraatiin kuuluivat mm. yhtiön johtaja Risto Orko, näyttelijätär Eine Laine, kirjailijatar Serp alias Seere Salminen, taidemaalari Erkki Kulovesi ja kuvanveistäjä Jussi Mäntynen. Elokuun Uutisaitassa 5-6/1942 esiteltiin ratkaisu: voiton veivät mm. riihimäkeläinen Toivo (Topi) Ruuth, turkulainen Mailis Laaksonen, karhulalainen Anja Laakso ja Anna-Liisa Koivumäki, jonka asuinpaikkaa ei tiedetty, vaan hänet pyydettiin ilmoittautumaan koekuvaukseen, kuten nyt nähtävällä tavalla kävi.

Uutisaitan 8/1842 mukaan Suomi-Filmin Munkkisaaren studioilla taltioidun koefilmauksen toteuttivat ohjaaja Jorma Nortimo ja kuvaaja Erkki Majava. Mukana olivat myös Uutisaitan päätoimittaja Toini Pyykkö alias nimimerkki Toe ja lavastaja-käsikirjoittaja Tapio Vilpponen, joka tunnetaan myös nimimerkillään Roy.

Tähtikokelaat saivat näyteltäväkseen kohtauksia Suomi-Filmin 1930-luvun loppupuolen elokuvista. Hyödynnettävistä teksteistä mainittakoon Vaalan elokuvat Mieheke, Rikas tyttö ja uunituore Synnin puumerkki (1942).

Tulokset olivat lähinnä kirjavia. Kauniit kasvot eivät aina auttaneet kankean replikoinnin vaivaan. Mutta kaksi kokelaista onnistui luomaan uraa myös filmissä. Mailis Laaksonen esiintyi turkulaisessa pioneerielokuvassa Miehen vankina (1943) nimellä Mailis Marne ja jatkoi Suomi-Filmin elokuviin Herra ja ylhäisyys (1944), Linnaisten vihreä kamari (1945) ja Amor hoi! (1950). Hänen suurin roolinsa oli toinen naispääosa Simo Penttilän jännärissä Kolmastoista koputus (1945). Topi Ruuth puolestaan näytteli rehdin työläismiehen roolin SF:n sodanjälkeisessä "kuppaelokuvassa" Nuoruus sumussa (1946).

Sodan jälkeisissä kuvissa kameran tähtäimessä on elokuvatähdistä esimerkiksi fotogeenisyydestään tunnettu Helena Kara. Hän ei ollut teatterinäyttelijä, vaan loi uransa nimenomaan filmin parissa. Suomi-Filmin Risto Orko löysi hänet Turun Kino-Palatsin lippukassalta, ja kohta Karasta tuli Ansa Ikosen ohella 1930-luvun pirtsakoiden naiskomedioiden tähti (esim. Hätävara, Kyökin puolella). 1940-luvulla Suomen Filmiteollisuuteen miehensä Hannu Lemisen mukana siirtyneen Karan tähtikuvaa laajennettiin dramaattisempaan suuntaan, hyvänä esimerkkinä aviomiehen ohjaama Valkoiset ruusut (1943).

SF:n koekuvauksista ei ole paljoakaan säilynyt. Ehkä juuri siksi on nautinnollista katsoa, kuinka Helena Karaa kuvataan hänen viimeistä SF-elokuvaansa Hedelmätön puu (1947) varten yhdessä heidän poikansa Esa Lemisen kanssa. Valokuvauksellinen Kara on näytteillä, kun kuvauksessa käytettävää katseen suuntaa, valaistusta ja kameran etäisyyttä etsitään kuvaaja Kalle Peronkosken suorittamissa kokeissa. Viimeisen "kuppaelokuvan" koekuvauksessa Esa-poika hihkuu: "Nyt ne pussaa!"

Taiteilijapari Leminen ja Kara siirtyivät tämän jälkeen Adamsiin. Suuritöisestä Rosvo-Roopesta (1949) on niin ikään olemassa hienoja kuvaaja Esko Töyrin kuvaamia kasvotutkielmia. Kameran kohteena ovat Karan ohella Juliska Koka, Kirsti Ortola ja Yrjö Ikonen.

Myös ajan laulajatähdet kävivät näyttäytymässä elokuvastudiolla: 1950-luvun laulajista Rita Elmgreniä koekuvattiin Aarne Tarkaksen ohjaamaan, lyhytikäisen Junior-Filmin tuottamaan film noir –elokuvaan Yö on pitkä (1952). Rosoisen omalaatuisen ja jännittävän näköinen Rita Elmgren ei jostakin syystä saanut roolia, vaikka hänellä oli jo kokemusta Ilmari Unhon elokuvasta Kuisma ja Helinä. Särkkä otti hänet myöhemmin Hilja – maitotyttöön (1953) ja Eddie Stenberg Rantasalmen sulttaaniin (1953) ja hänellä oli ravintolakohtauksen laulusolistin rooli myös William Markuksen elokuvassa Rakkaus kahleissa (1955).

Tarkaksen valinnan kohteeksi osui tuleva lasten televisio-ohjelmien tuottaja Mirja Karisto, jonka lauluosuudet lauloi Harmony Sistersin Maire Ojonen. Rita Elmgren puolestaan puolestaan toimi Chris Paischeffin lauluäänenä Matti Kassilan spriin salakuljetuselokuvassa Varsovan laulu (1953).

Toista laulajatähteä, teatterikoulun käynyttä Vieno Kekkosta puolestaan koekuvataan sittemmin ala-arvoiseksi haukuttuun melodraamaan Rakastin sinua, Hilde (1954). Hilden, jota esitti tuottaja-ohjaaja Veikko Itkosen puoliso Eija Karipää, hyveellisen vastapuolen, Maisan, roolin sai kuitenkin Itkosen missimarkkinoiden löytö, Suomen Neito Teija Sopanen. Vieno Kekkonen puolestaan pääsi selvemmille vesille. Hän sai toisen naispääosan Matti Kassilan komediaklassikoksi nousseessa elokuvassa Hilman päivät (1954).

Vaasan oopperan myöhemmin perustanut, sen johtajana toiminut ja taitelijaprofessorin arvon saanut Irma Rewell (o.s. Kentala; s. 1929) antaa näytteen muhkeista laulutaidoistaan, eikä hänen esityksestään puutu vekkulimaista komiikkaakaan. Kaustisilta kotoisin oleva rempseä laulajatyttö oli saanut myös liikunnanopettajan koulutuksen, minkä monet vaasalaiset muistavat hyvin. Suomen Kulttuurirahastoa ja sen Etelä-Pohjanmaan rahastoa Irma on palvellut 23 vuotta. Valitettavasti veikeästi läpäisty, Veikko Itkosen vuonna 1953 suorittama koekuvaus ei kuitenkaan tuonut hänelle roolia elokuvassa.

Useat koekuvauksista säilyneet esimerkit vaihtelevan tasoisine kuvattavineen paljastavat ohjaajan intentiot etsittäessä oikeanlaista tyyppiä. Tuottaja-ohjaaja Veikko Itkonen käy läpi 1950-luvun missikaartia ja valikoi säilyneiden haastattelujen kautta filmeihinsä kaunottaria: Suomen Neidoksi valittu Teija Sopanen ja vuoden 1955 ensimmäinen perintöprinsessa Mirva Arvinen. Arvinen avioitui myöhemmin Italiaan, ja teki mm. Annan roolin Turi Vasilen ohjaamassa komediassa Classe di ferro (1957).

Erikoisimpana löytönä tämäniltaisessa koosteessa on mukana Seura-lehden missikilpailun voittaja Mirjam Heinonen, joka parhaansa mukaan yrittää eläytyä Leena-elokuvan käsikirjoituksen tunnelmiin. Taltioitu näyte on realistisen piinaava. Itkonen jututtaa missin historiaa hauskasti, mutta kun varsinainen työ alkaa, missin ilme jäykistyy ja puhe kääntyy monotoniseksi lateluksi. Myös Teija Sopasta kuvataan samaan elokuvan päärooliin. Monet haastatteluluontoisista koekuvauksista tehtiin Veikko Itkosen asunnolla. Klaffina toimii Itkosen poika Jussi, 1960-luvun alun tunnettu rautalankakitaristi.

Leenan (1954) pääroolin sai lopulta niinikään koekuvauksissa käynyt kauneuspilkustaan ja tähtisilmistään muistettu Heidi Krohn, jonka löytäminen oli ratkaiseva askel tuottaja Veikko Itkosen päätökselle ryhtyä todella tekemään elokuvaa. Toisen vuoden teatterikoululainen, professori Eino ja näyttelijä Kerttu Krohnin tytär tunsi alan. Ohjaajaksi kiinnitettiin ensikertalainen, teatterissa toki jo kunnostautunut Sakari Jurkka, komediallisen veijaritarinan käsikirjoituksen teki Suomi-Filmin päätoimittaja Roy eli Tapio Vilpponen.

Elokuvan hyvä menestys vaikutti näyttelijättären tulevaisuuteen: Leenaa seurasi Tähtisilmä ja muitakin pääosaelokuvia, esim. Tyttö tuli taloon (1956). Kirkkaimpana suorituksena mainittakoon kuitenkin Sillanpään romaaniin perustuva Jack Witikan ohjaama Silja – nuorena nukkunut (1956). Krohn kokeili myös muita yhtiöitä: hän filmasi Nummisuutarien (1957) Jaanan osan Suomi-Filmin Valentin Vaalalle ja Fennada-Filmissä kuvaajana tunnetun Esko Töyrin ohjaaman Aino Räsäs-filmatisoinnin Pää pystyyn Helena! (1957). "Paukku-Arska" lempinimen saaneen SF:n ja Fennadan vauhtiohjaajan Aarne Tarkaksen Vihdoinkin hääyö ja Paksunahka –elokuvissa hän näytteli viimeiset osansa. Aika ajoin hän astui elokuvakameroiden eteen myöhemminkin: esimerkeistä käyvät Vihreä leski (1968), Runoilija ja muusa (1978), Apinan vuosi (1983), V. Y. Vihdoinkin yhdessä (1986), Anita (1994), Mannen utan ansikte (1995), tv-sarja Parhaat vuodet ja Ilmalaiva Finlandia (2000).

Elina Salo muistelee Pariisista puhelinhaastattelussa 13.3.2007, kuinka hän teatterikoululaisena avustamassa elokuvan joukkokohtauksissa. Loppuvuodesta 1955 häntä koekuvattiin Veikko Itkosen elokuvaan Tyttö tuli taloon (1956). Luonnollisuudellaan jo tuolloin hurmaava Salo improvisoi Itko-sen kanssa jutustelun kuvitteellisesta professorista. Kohtauksella ei ole mitään tekemistä elokuvan roolin kanssa. Varsinaisessa elokuvassa Salo esittää purkkaa jauhavaa kuvaussihteeriä rikoselokuvan teon tuoksinnassa. Ohjaajaa näyttelee Jorma Nortimo.

Samoihin aikoihin tuottaja Toivo Särkkä koekuvautti Saloa myös SF:lle. Ensimmäinen rooli oli V. A. Koskenniemen runoon perustuvassa lyhytelokuvassa Yhteinen koulutie (1956). Siinä toisessa pääroolissa oli Ismo Kallio, joka oli saanut tulikasteensa elokuvissa Aarne Tarkaksen elokuvassa Olemme kaikki syyllisiä kahta vuotta aiemmin. Yhteinen koulutie propagoi uunituoretta, tyttö- ja poikaoppilaat yhdistävää yhteiskoulua.

1950-luvun lopulla tähdeksi noussut Leni Katajakoskikin nähdään varhaisessa koekuvauksessa vuodelta 1955, jolloin hänellä oli takanaan jo esiintyminen kahdessa pitkässä elokuvassa Fennada-Filmissä, konttoristina elokuvassa Laivaston monnit maissa ja "Pertan Sanelmana" elokuvassa Putkinotko (1954). Hän pyrki toiseen naispääosaan elokuvaan Tyttö tuli taloon (1956), mutta roolin sai Maija Karhi. 1950-luvun lopulla asemansa elokuvissa vakiinnuttaneen Katajakosken tähteys alkoi vasta myöhemmin esimerkiksi elokuvissa Yks' tavallinen Virtanen (1959), Opettajatar seikkailee (1960) ja Minkkiturkki (1961).

Mukana on myös näyte jossa nuori Saara Pakkasvirta, tuolloin vielä tyttönimellään Pulkkinen, kohtaa Antti Litjan Tatu Pekkarisen näytelmän Vihtori ja Klaaran nuorisona Sakari Jurkan ohjaaman elokuvan Voi veljet, mikä päivä! (1961) koekuvauksissa.

Näyttelijä-pukusuunnittelija-sisustusarkkitehti Liisi Tandefelt muistelee haastattelussaan 13.3.2007, kuinka ohjaaja Jack Witikka löysi hänet ylioppilaiden kulttuurikilpailusta vuonna 1956. Tuottaja Veikko Itkonen etsikin uutta sielukasta tähteä SF:ään siirtyneen Heidi Krohnin tilalle. Koekuvauksen tekstiksi valittiin Yleisradion toimittajan Eila Kaiposen esikoisromaani Ohikulkija (Otava 1946), jota ei koskaan elokuvaksi filmattu. Tandefeltiä koekuvattiin Haagan studioilla ja lähimetsässä koomikkouttaan ansiokkaasti karistavan Tommi Rinteen kanssa. Molemmat ovat uskottavia ja herkkiä pienissä, eri tyylejä tavoittelevissa roolikokeiluissa.

Tandefelt harmittelee, että Witikan ansiokas ohjaushanke kuitenkin kaatui rahoitusvaikeuksiin. Jo koekuvauksissa rahapula ilmeni mm. siinä, ettei elokuvayhtiön järjestäjä "monsieur Mosse" Raimo Jääskeläinen saanut yhtiön velkojen takia irtolettiä lainaan Hannes Kuokkasen peruukkiliikkeestä! Itkosen kauneusihanteessa korostui missimäisyys. Tandefeltilla oli ylähuulessaan pientä viiksen alkua, jota kamera ja maskit vielä korostivat. Tuon ajan kauneusihanteeseen tämä luonnollinen vivahde ei sopinut…

Tandefelt loi myöhemmin uraa 1960-luvulla vastaperustetussa Televisioteatterissa ja muistetaan hyvin Seppo Wallinin ohjaamasta Hiltu ja Ragnar (1965) –näytelmästä ja useista monologitaltioinneistaan. Varsinaiseen elokuvauraan hän pääsi käsiksi vasta Markku Lehmuskallion elokuvassa Inuksuk (1988) ja Saara Tikan ohjaamassa elokuvassa Hiekkamorsian (1997).

Itkosen rahatilanteen vakiutuessa 1950-luvun lopussa Witikka teki elokuvaa uuden tähtensä Tea Istan kanssa. Realismiin pyrkiminen nousi yhä vahvemmin esiin hänen ohjauksessaan, osin Alkon rahoittamassa elokuvassa Mies tältä tähdeltä (1958). Sen koekuvauksissa nuori Tea Ista ja hänen alkoholisoitunutta miestään esittävä, lähes 20 vuotta Istaa vanhempi Kaarlo Halttunen etsivät keskinäistä yhteyttä.

1950-luvun lopulta on peräisin myös ainutlaatuinen värikokeilu Mirjami Kuosmasesta, Valkoisen peuran päätähdestä. Mirjami kokeilee filmissä erilaisia ja erivärisiä asuja sekä näyttää ilmearsenaalinsa koko skaalan. Mirjamin puolison, tuottaja-elokuvaaja-ohjaaja Erik Blombergin lanseeraama, ohjaama ja osittain kuvaama filmikokeilu on todennäköisesti tehty suomalais-puolalaista yhteistyöelokuvaa Hääyö (1959) valmisteltaessa.

1960-luvun luotiin elokuvantekijöille houkutukseksi Valtion elokuvapalkinto –järjestelmä. Sitä lähti tavoittelemaan myös yksityinen elokuvantekijä Veikko Itkonen. Hän valitsi aiheekseen Tuuli Reijosen poliittisen romaanin Kenen on syy?

Vaarallista vapautta -elokuvaa lähdettiin tekemään aivan uudelta pohjalta, uusin ilmein. Varsinaista käsikirjoitusta ei ollut, vaan repliikit otettiin suoraan kirjasta. Maija Karhin muistelujen (12.3.2007) mukaan kohtaukset improvisoitiin ja tätä myös harjoiteltiin kameran eri etäisyyksiä kokeillen. Poliittisesti epäkorrektin, Kekkosen itsensä sensuroiman Vaarallista vapautta –elokuvan koekuvauksissa myöhemmin Jussi-palkittu Maija Karhi etsii luontevuutta rooliinsa. Virosta loikannutta pakolaista esittävää sorvaria, Tupla ja Kuitti –televisiotietokilpailun raamattutietäjää Toivo Lehkosta prepataan rooliin.

Eero Melasniemelle etsitään sopivaa vastaparia 1960-luvun lopun Kesyttömiin veljeksiin. Vaihtoehtoina ovat mm. Tarja Markus, kuvaaja Kari Sohlbergin myöhempi puoliso Petra Frey, MTV-Teatterin kantavana näyttelijänä muistettu Kirsti Kemppainen ja Kassilan Natalia (1979) –elokuvassa virallisesti debytoiva Marjukka Arasola.

Lisäksi mukana on esittelyä Asfalttilampaiden filmauksesta Naantalissa kesällä 1968 ja nähdäänpä Mikko Niskanenkin esittelemässä 1970-luvun suurtyötään Kahdeksan surmanluotia.

Esityksen elokuvaotokset näet tämän linkin takaa

– Juha Seitajärvi (myös haastattelut), Ilkka Kippola, Jari Sedergren 14.3.2007